Anarkistinen Musta Risti AMR tunnusANARKISTINEN MUSTA RISTI
ETUSIVU   AMR   SOLIDAARISUUS   VANKITUKILISTA   MATERIAALI   LINKIT   YHTEYSTIEDOT
Anarkistinen Musta Risti
UUTTA SIVUILLA:

15.2.2007
MATERIAALI:
- LISTA TAVAROISTA JOITA TOIMITTAA VANGITTUNA OLEVILLE
FIES EN LUCHA - TAISTELU VANKILOITA VASTAAN ESPANJASSA




1960 -luku ja 70 -luku olivat yhteiskunnallisen ja vallankumouksellisen liikehdinnän renessanssia kaikkialla maailmassa. Myös Espanjassa lakkoiltiin, vallattiin tehtaita ja luotiin riippumattomia työväen neuvostoja (asambleas). Diktaattori Francon vastainen aseellinen taistelu aktivoitui jälleen - sitä kävivät esimerkiksi MIL (Iberian Vapaudellinen Liike) ja ns. autonomiset ryhmät. Fasistisen diktatuurin kehittyminen "demokratiaksi" 70-luvun puolivälissä ei juuri muuttanut asioiden tilaa vankiloissa, sorto oli kovaa ja vankilat ylikuormitettuja. Taistelu poliittisten vankien vapauttamiseksi laajeni taisteluksi kaikkien vankien, ja koko vankilajärjestelmän lakkauttamisen puolesta.

Tammikuussa 1977 julkaistiin "Carabanchelin vankien manifesti", mikä viesti kaikkien vankien liittymisestä poliittisten vankien aloittamaan vastarintaan. Pian 35 vankilaa ympäri maata nousi kapinaan, myös muita protesteja järjestettiin. Vankien järjestivät yleiskokouksia, ja helmikuussa 1977 perustetiin COPEL (Coordinadora de Presos Españoles en Lucha - Espanjalaisten taistelevien vankien koordinaatio).  Vartijoiden pahoinpideltyä raa-asti sataa nuorta vankia ja puukottettua kolmea eräässä vankilassa, siellä alkoi verinen kapina. Poliisin saapuessa 26 vankia viilsi vatsansa auki ja yksi nieli vaarallisia esineitä, yksi vangeista onnistui pakenemaan sairaalamatkan aikana. Eräs vanki kirjoitti seinään COPEL omalla verellään. Seuraavana päivänä 98 vankia siirrettiin muihin vankiloihin ja 40 muuta eristysselleihin. Vuoteen 1979 mennessä kapinat, nälkä- ja muut lakot leviävät ympäri maata. COPEL vaati vankiloiden olosuhteiden parantamista, kaikkien sosiaalisten vankien (eli taloudellisen tilanteen rikollisuuteen pakottamien) armahtamista ja kaikkien Francon diktatuurin ajalta periytyvien lakien ja instituutioiden lakkauttamista.

Valtio vastasi käyttäen neuvottelujen ja brutaalin repression kahtalaista strategiaa. COPELiin soluttauduttiin ja sen  aktiivisimmat jäsenet eliminoitiin. Monet siirrettiin Herrera de la Manchan uuteen vankilaan. Se oli ensimmäinen Espanjaan rakennettu Stammheimin kaltaisten saksalaisten poliittisten vankiloiden inspiroimista uudenlaisista vankiloista. Nämä laitokset kehitettiin vankien valvomista ja eristämistä varten, fyysinen ja henkinen terrori oli järjestelmällistä. Käytännössä nämä loukot olivat "vankiloita vankilajärjestelmän sisällä", järjestelmä josta myöhemmin kehittyi FIES (Fichero de Intentos de Especial Seguimiento, Vankien valvonnan erikoisosasto). Vankilalaitoksen pääjohtajan Carlos Garcia Valdesin mukaan näihin vankiloihin lukittiin "huonosti sopeutuneet" ja "vaarallisimmat" vangit. Näitä vankiloita eivät valvoneet tavalliset vartijat vaan Guardia Civil. Saavuttuaan Herrera de la Manchaan, vanki on ensin "ensimmäisellä asteella", mikä tarkoittaa totaalista eristämistä.. Jos hän ei riko mitään määräyksiä, hänet siirretään kohta "toiseen asteeseen", häntä "palkitaan" hiukan paremmilla olosuhteilla  - hieman enemmän ulkoilua, samanaikaisesti muutaman toisen vangin kanssa. Kun vanki on läpäissyt kaikki eri "asteet" rikkomatta määräyksiä, hänet siirretään vihdoin toiseen vankilaan. Ensimmäisestä rikkeestä hänet palautetaan takaisin ensimmäiselle asteelle.

Huolimatta ankarista olosuhteista, kapinoita puhkesi myös näissä erikoisvankiloissa. Esimerkiksi Mecon vankilassa Madridissa vangit perustivat 80-luvun alussa APRE:n (Asociacion de Presos en Regimen Especial - Erikois-järjestelmässä pidettyjen vankien järjestö). Taistelu oli raivokasta, vangit kieltäytyivät kaikista neuvotteluista. Radikaali vähemmistö vaatii pelkästään kaikkien vartijoiden ja poliisien tappamista, aseiden haltuunottoa ja taistelua kuolemaan saakka. Kapinaa seurasi sorto, ja vallankumousmielialojen yleinen hiipuminen 80-luvulla johti vastarinnan katoamiseen vankiloista melkein kymmenen vuoden ajaksi.

1990-luvun alussa kollektiivinen vastarinta vankiloissa koki jälleen renessanssin. 27. kesäkuuta 1989 puhkesi kapina Puerto de Santa Marian vankilassa, kapinalliset siirrettiin Herrera de la Manchan vankilaan ja laitettiin eristyksiin. Samana vuonna aseellisen, marksilaisen GRAPO-ryhmän poliittiset vangit aloittivat nälkälakon,  joka kesti 435 päivää ja sai paljon huomiota. 14. helmikuuta vangit ottivat vartijoita panttivangiksi Alcala-Mecon vankilassa. He vaativat Juan Redondo Fernandezin ja kaikkien Herrera de la Manchan vankien vapauttamista. Maaliskuussa kapinoitiin Darocan, Nanclares de la Ocan, Caceres II:n, Alcala-Mecon ja Fontcalentin vankiloissa. Saman vuoden lokakuussa Javier Avila Navas, Laudelino Iglesias, Luis Riva Dávila, Vicente Sánchez ja Antonio Losa López perustivat jälleen APRE:n nimellä APRE(r), missä r viittaa sanaan reonstituida, jälleen perustettu. APRE(r):n manifesti levisi Espanjan  vankiloissa. 18. maaliskuuta 1991 Herreran vangit alkoivat vihdoinkin toimimaan, he ottivat panttivankeja ja julkaisivat 18 vaatimuksen luettelon. Kapina murskattiin, mutta APRE (r) on kaikkien huulilla ja mielessä, uusia kapinoita, panttivankien ottoja ja vankilapakoja tapahtuu joka puolella maata - Zamorassa, johon nuorisovangit siirrettiin Herrerasta, jälleen kerran Herrerassa 11.7.1991, Teneriffalla Juan Redondo ja Xosé Tarrío ottavat panttivankeja ja onnistuvat levittämään vaatimuksensa suurelle yleisölle.

Vastareaktiona valtio perusti FIES-järjestelmän. APRE(r):n aktiivisimmat jäsenet siirrettiin FIES:iin, ja monet heistä jotka aloittivat taistelun uudestaan 90-luvun alussa, ovat viettäneet jo 10, 15 tai 20 vuotta Espanjan vankilajärjestelmän synkimmissä loukoissa.

FIES luotiin Vankilalaitoksen pääjohtajan Antonio Asuncionin, joka nykyään johtaa Alicanten sosialistipuoluetta,  yksinkertaisella kiertokirjeellä.. Vaikka kahden vangin haastettua FIES-järjestelmän perustuslakituomioistuimeen se lakkautettiin väliaikaisesti vuonna 1994, on järjestelmä voimassa vielä tänäkin päivänä. Artikla 93:n perusteella tämänhetkiset säännöt sisältävät


-Eristämisen: ulkoilu häkissä enintään kolmen tunnin ajan viikoittain, enintään kaksi henkeä kerrallaan.

-Aikarajoituksen puuttuminen: muodollisesti eristämisen tarve arvioidaan uudestaan joka kolmas kuukausi, mutta käytännössä sitä jatketaan rutiininomaisesti, niin että eristäminen voi kestää vuosien tai vuosikymmenien ajan.

-OIosuhteet on jätetty kokonaan vankilajärjestelmän mielivallan alaiseksi: Kirjeenvaihtoa voidaan sensuroida ja rajoittaa, vierailut voidaan kieltää, ei henkilökohtaisia vaatteitta, ruumiintarkastukset alastomana, mielivaltainen röntgensäteiden käyttö, jatkuva henkinen ja fyysinen piinaaminen jne.



TAISTELU FIES-JÄRJESTELMÄÄ VASTAAN

Taistelu FIES-järjestelmää vastaan on jatkunut sen ensimmäisestä päivästä asti, pienet ryhmät ja yksittäiset vangit ovat käyttäneet parhaaksi katsomiaan laillisia ja "laittomia" suoran toiminnan menetelmiä. Mutta 90-luvun loppuun mennessä joukko FIES-vankeja ymmärsi toiminnan koordinaation merkityksen, mikä onnistui käymällä kirjeenvaihtoa muiden vankien ja tukiryhmien kanssa.

Vuonna 1996 julkaistu Xosé Tarríon kirja "Huy hombre huy. Diario de un preso FIES" kasvatti sekä yleistä tietoisuutta ongelmista että intoa taistella systeemiä vastaan.  Myös vankilasta vapautetun  Xosén ystävän Patxi Zamoro Durànin puhujakiertueet ja Cordoba 4:n tapaus, jossa iskuista epäilty ja pidätetty ryhmä italialaisia anarkisteja suljettiin FIES-yksiköihin, herättivät  paljon huomiota.

Ensimmäiset vankien koordinoimat lakot olivat "chapeoita" (ulkoilulakkoja Pian vangit ymmärsivät, että lakkojen ainoa seuraus tulisi olemaan lisääntyneet sortotoimenpiteet mikäli FIES-järjestelmän ulkopuolella olevat vangit eivät liity lakkoihin, ja jos he eivät saa tarpeeksi radikaalia tukea vankilan ulkopuolelta. Aktioiden, kirjeiden ja yhteisten julistusten kautta vastarinta levisi muiden vankien pariin, ja ulkopuolisten ryhmät, kuten AFAPP (Poliittisten vankien ystävien ja perheiden yhdistys), Äidit huumeita vastaan ja Kidutuksen vastainen yhdistys yhtyivät protesteihin. Jonkin ajan kuluttua vastarintaliike pääsi yhteisymmärrykseen seuraavista kolmesta perusvaatimuksesta:


1) FIES-järjestelmän ja kaikkien vankien eristämisen muotojen hylkääminen

2) Vankien hajasijoittelun lopettaminen. Vankeja ei saa enää lähettää kauas kotoaan, perheistään ja ystävistään, eikä eristää toisista vangeista siirtämällä heitä toisiin vankiloihin ja osastoihin vankiloiden sisällä.

3) Välitön kaikkien kuolettavasti sairaiden vankien vapauttaminen.


Kollektiivinen nälkälakko vaatimusten puolesta järjestettiin 16.-19.. maaliskuuta 2000. Kaikista vaikeuksista huolimatta, noin 400 vankia osallistui nälkälakkoon 21 eri vankilassa. Tämä oli symbolinen aktio (4 päivää symboloi sellin neljää seinää), jolla testattiin sen hetkistä voimien tasapainoa järjestelmän kanssa - edellisten viikkojen aikana protestiliike oli kasvanut hämmästyttävällä nopeudella sekä muurien sisä- että niiden ulkopuolella, Espanjassa ja kansainvälisesti.

Barcelonassa AAPPEL (Asamblea de Apoyo a las Personas Presas en Lucha - Neuvosto taistelevien vangittujen puolesta) edisti asiaa, tietoa kamppailuista levitettiin konferensseissa, radiossa, mielenosoituksissa ja useissa tukiaktioissa. Myös Baskimaalla ja Galiciassa levitettiin tietoa ja järjestetiin tukiaktioita. Madridissa koottiin kansio FIES-järjestelmästä, ja huolimatta kitkasta eri tukiryhmien välillä, sielläkin järjestettiin erilaisia mielenosoituksia ja tukiaktioita. Myös Ranskassa ja Italiassa perustettiin tukiryhmiä, levitettiin tietoa ja järjestettiin aktioita.. Myös vangit liittyvät kampanjaan julkaisemalla solidaarisuusviestejä, ja erityisesti Italiassa myös järjestämällä aktioita.

Seuraavien kuukausien aikana aktiot jatkuvat sekä vankilan muurien sisä- että ulkopuolella. Valtiovalta luonnollisesti reagoi kampanjaan. Toisaalla tämä merkitsi kovaotteista sortoa - joukkomittaisia siirtoja, sensuuria, pieksemisiä ja muuta kidutusta. Vankien julistukset kertoivat hälyttävästä tilanteesta, myös muutamia kuolemantapauksia tapahtui. Toisaalla reaktio tarkoitti valheiden täyttämää mediakampanjaa. Taistelevat vangit esitettiin vaarallisina rikollisina, ja lehdet väittivät ETA:n johtavan heitä.

24. huhtikuuta 2000 erityisen aktiivisesti valheita levittäneelle La Razon-lehden "toimittajalle" J.M. Zuloagalle lähetettiin kirjepommi. Myöhemmin kirjepommista otti vastuun "Los Anarquistas"-ryhmä. Useat Villanubla-vankilan vangit osoittivat solidaarisuuttaan kirjepommin lähettäjälle julistamalla ulkoilulakon. Toukokuun ja heinäkuun välillä useat fasistiset lehdet ottivat myös vastaan symbolisia kirjepommeja, jotka räjähtivät vaarattomasti. 9. marraskuuta kaksi anarkistia, Eduardo Garcia Macias ja Estefania Maurete Diaz pidätettiin, heitä syytettiin kirjepommikampanjaan osallistumisesta. Monissa kaupungeissa suoritettiin kotietsintöjä. Media teki parhaansa levittääkseen poliisin valheita: väitettiin, että Eduardo ja Estefania olivat luoneet aseistetun ryhmän yhdessä eristettyjen vankien kanssa, ja että he olisivat lähettäneet kirjepommit. Estefania kuitenkin vapautettiin kaikista syytteistä. Hän on Santiago Cobosin ystävä, joka on yksi kaikista aktiivisimmista vangeista - ilmeisesti Estefanian pidättäminen oli yritys murtaa Santiagon vastarinta. Eduardo pääsi ehdolliseen vapauteen, mutta 17. marraskuuta samana vuonna hänet pidätettiin uudestaan,  ja vangittiin Sotoon hallituksen painostuksen ansiosta. Maanisesti "kansainvälisiä salaliittoja" etsivät poliisit käyttivät Eduardon aktiivisuutta Anarkistisessa Mustassa Ristissä todistaakseen sellaisen olemassaolon.

Samaan aikaan idea takarajattomasta nälkälakosta saavutti suosiota vankilassa. Muutamat vangit, kuten Laudelino Iglesias ja Gabriel Bea Sampedro aloittivat takarajattoman nälkälakon jo marraskuussa.  1. joulukuuta 2000 aloitettiin joukkonälkälakko, joka kesti kuukauden. 50 vankia osallistui nälkälakkoon, ja 150 järjesti muita tukiaktioita. Sorto ja median totaalinen vaikeminen johti toivon hiipumiseen. Mutta nälkälakon tilinpäätös ei kuitenkaan ollut pelkästään negatiivinen, se johti myös selväpäisempään ja realistisempaan tilanteen uudelleenarviointiin, kuten seuraava La Moraleja-vankilan tammikuussa 2001 julkaistu julistus osoittaa:
"Tervehdys toverit,

Me arvioimme viime joulukuun nälkälakon tilinpäätöksen positiiviseksi taistelevien vankien liikkeelle, ja sen tukijoille kaduilla. Myönteinen näkemyksemme ei kuitenkaan tarkoita, ettemme käsittäisi mahdollisuutemme vankiloiden sisäiseen mobilisaatioon, ja paineen luomiseen katujen kautta olevan edelleen  kovin rajoitettuja.... yritämme olla objektiivisia. Mutta on otettava huomioon, että olemme nyt  tietyssä pisteessä taistelevan liikkeemme kehityksessä, ja olemme vasta ottaneet ensimmäiset askeleemme. Olemme luoneet liikkeen perustukset  johdonmukaisella ja tehokkaalla tavalla. Jos  voimme jatkaa tätä järjestelmällisen vastarinnan perinnettä, voimme vähä vähältä laajentaa toimintaamme, ja kasvattaa vaikutusvaltaamme niin muurien  sisä- kuin ulkopuolellakin. Meillä ei ole muita vaihtoehtoja jos haluamme liikkua  oikeaan suuntaan. Kasvattaaksemme  taistelumme jatkuvaksi toiminnaksi  kapitalistista systeemiä vastaan, taistelu vankilajärjestelmää vastaan on lähtökohtamme.

Ensimmäistä kertaa COPELin aikojen jälkeen olemme haastaneet valtion kriminaalipolitiikan vankiloissa, kollektiivisella ja järjestäytyneellä tavalla. Meillä on selkeät lyhyen-, keskipitkän ja pitkän aikavälin päämäärät, ja  liike tulee säilymään ja vahvistamaan taistelunsa metodeja. Mielestämme on välttämätöntä luoda jatkuvuutta taistelullemme, ja turvata perusta joka tekee mahdolliseksi itselle asettamiemme päämäärien saavuttamisen. Taistelustamme on myös seurannut vankilan ulkopuolisen solidaarisuusliikkeen synty, ja tämä liike leviää joka päivä. Liikkeen monipuolisuuden takia sen sisällä on myös monia ristiriitoja, mikä tuli ilmeiseksi joulukuun nälkälakkoa edeltäneiden viikkojen aikana. Mutta mobilisaatiomme osoitt,i että näiden ristiriitojen yli voidaan päästä - yhtenäisyys voitti.

Solidaarisuusliike koostuu erilaisista ryhmistä, se on  kokonaisuus joka laajanee yhä kauemmas pienestä marginaalista joka oli lähtötilanteemme. Anarkistiset ammattiliitot, poliittisten vankien perheenjäsenien ja ystävien järjestö (AFAPP), työttömien komiteat, anti-imperialistiset komiteat, kaupunginosa komiteat (esimerkiksi amaitu), ja monet muut tukivat taistelua. Emmekä myöskään unohda ihmisiä  kaukana maamme rajojen  ulkopuolella. Kun vahvistamme siteitämme heihin ja liitymme heidän taisteluunsa, rummutukseemme vastataan, ja tulee yhä vaikeammaksi vaientaa, eristää ja alistaa meitä....

Samanaikainen taistelu vankilan muurien sisä- ja ulkopuolella oli tämän lakon erityisen arvokas piirre. Olemme varmoja, että tämä ei tullut selväksi pelkästään meidän tovereillemme. Valtio ei voi sallia tämän kaiken tapahtuvan, ja se tulee väistämättä pyrkimään liikkeen murskaamiseen kaikin käytettävissä olevin keinoin. Tämän takia se on lavastanut anarkistitovereita Madridissa ja tehnyt kotietsintöjä Barcelonassa ja muissa paikoissa. Näiden toimien tarkoitus on herättää pelkoa ja säälimättä kriminalisoida tukikampanjaa. Valtio pyrkii passivoimaan ja horjuttamaan lakon saamaa tukea, estämään kaiken tiedon kulun valtamedian välityksellä, puhumattakaan sortotoimenpiteistä itse vankiloiden sisällä. Tietysti on toisia kukkoja jotka laulavat nyt, kaikki ne humanistit, kristityt ja muut reformistit jotka ennen monopolisoivat vankiloiden vastaisen kritiikin ovat nyt vain valtiovallan pelinappuloita. Enää he eivät voi tehdä mitään meitä vastaan, he eivät voi tartuttaa meitä keinojensa eivätkä  vaikutusvaltansa kautta - meidän on taisteltava myös heitä vastaan. Kuten jo kirjoitimme aikaisemmassa julistuksessamme, he ovat osa valtion ja kapitalismin sosiaalista koneistoa, ja taistelumme kuluessa olemme päätyneet suoraan konfrontaatioon heitä vastaan.

Jos vaatimaton olemassaolomme alkaa huolettaa vihollistamme niin paljon, se tapahtuu vain koska  olemme oikealla polulla. On aina ahdistavaa jos kovasta panostamisesta ei seuraa palkintoa, kuten kävi joulukuun nälkälakon kanssa. Mutta emme voisi koskaan kuvitella asettavamme opportunistisesti välittömät päämäärämme lopullisten edelle. Tiedämme, että raskas taistelumme on muuttunut todella inspiroivakasi ja kannustavaksi voimaksi joukolle erilaisia liikkeitä, jotka alkavat yhdistymään kapitalistisen riiston ja sorron iettä vastaan. Se kaikki alkoi jossain näiden kirottujen muurien sisällä, ja voi jonain päivänä kasvaa "materiaaliseksi voimaksi". Kipinästä alkaa liekkin. Yhtenäisyys ja taistelu ovat voimamme! Vastarinta jatkuu niin vankilan muurien sisä- kuin ulkopuolellakin!

Oli siis selvää, että taistelu tulisi olemaan sekä pitkä että raskas. Pitkitetty taistelu vaatii omistautumista ja kokonaisen kirjon  taktiikoita, jotka jättävät tilaa yksilöllisille ja paikallisille, erilaisiin olosuhteisin mukautetuille aloitteille - esimerkiksi monet vangit ovat vakavasti sairaita, eivätkä voi osallistua pitkäaikaisiin nälkälakkoihin. Kaikki vangit voivat toimia, puhua tilanteestaan ja esittää omia vaatimuksiaan, mutta he tulevat aina olemaan osa liikettä sen kolmen päävaatimuksen kautta. Vuoden 2001 alussa lisättiin vielä neljäs vaatimus: kaikki yli 20 vuotta istuneet vangit on vapautettava -  Espanjan lakienkin mukaan tämän pitäisi olla pisin mahdollinen rangaistus. Kaikkia vankeja kutsuttiin paastoamaan kuukausittain vaatimusten puolesta. Muurien ulkopuolella AAPPEL kehittyi ACOP:ksi (Assembleas Contra les Prisons), joka rakensi tukiverkostoa taisteleville vangeille "rikkoakseen eristämisen ja hiljaisuuden, siirtyäksemme askeleen eteenpäin (sinänsä tarpeellisesta) konkreettisten vaatimuksien esittämisestä. Meidän on kiellettävä vankilajärjestelmä kokonaisuudessaan, sillä se on vallanpitäjien keino pönkittää ylivaltaansa, ja pitää yllä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta."



Neljä perusvaatimusta takaavat liikkeen yhtenäisyyden ja jatkuvuuden. Säännölliset yhteiset aktiot, kuten kuukausittaiset ulkoilulakot ja nälkälakot toistuvat. Koordinaation laajentaminen ja vahvistaminen, keskustelu vankien vastarinnasta ja sen osuudesta yhteiskunnallisten ja poliittisten taisteluiden kentällä jatkuu. Koko seuraavan vuoden ajan, ja aina tähän päivään asti jatkuva taistelevien vankien kirjeiden, julistusten ja todistajanlausuntojen virta kertoo jatkuvasta kauhusta ja sorrosta jota he joutuvat kohtaamaan, ja vastarinnasta ja taisteluista vankilan muurien sisällä - ulkoilulakoista, nälkälakoista, työlakoista, kirjekampanjoista ja sabotaasista. Myös kaduilla tapahtuu kaikkialla Espanjassa - mielenosoituksia, tiedotustilaisuuksia, konferensseja ja suoraa toimintaa..

Kansainvälisesti, vangit ovat yhteydessä tukiryhmiin ja muihin vankeihin Ranskassa, Italiassa, Kreikassa, Portugalissa, Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Ulkomaiden vangit liittyvät taisteluun kirjoittamalla solidaarisuusjulistuksia, jotkut vangit osallistuvat myös kuukausittaisiin nälkälakkoihin. Monet osallistuvat myös solidaarisuusaktioihin Turkin F-tyypin vankiloita vastaan kamppailevien puolesta. Turkissa toistuvat nälkälakot kuolemaan asti, brutaali hyökkäys vankeja vastaan 19. joulukuuta 1999 ja perheenjäsenten kamppailu omaisiensa puolesta. Myös Yhdysvaltain vankien kamppailut, esimerkiksi kollektiivinen nälkälakko Teksasin eristys-yksiköissä Syyskuussa 2001 tekivät selväksi, että kamppailu eristämistä vastaan on todella maailmanlaajuinen.

Maaliskuussa 2002 uusi kollektiivinen nälkälakko alkoi 38 vankilassa samanaikaisesti, lähes 500 vankia osallistui siihen. Jälleen kerran kasvaneen osallistujamäärän lisäksi tärkeä tekijä oli naisvankien liittyminen mukaan, näin tapahtui  esimerkiksi Alcalan vankilassa. Sisäministeriö pakotti lehdistön täydelliseen vaikenemiseen... 28.. toukokuuta 2002 Quatre Caminesin vankilassa Kataloniassa alkoi valtaisa kansannousu. Vartijoiden pahoinpiteltyä kahta nuorta vankia tavanomaisen järjettömään tapaan yli 250 vankia aloitti työlakon. Lakkokomitea muotoili 12 vaatimusta, ja vaati päästä keskustelemaan vankilajärjestelmän pääjohtajan kanssa, lisäksi vaadittiin Katalonian Oikeusministeriön ja Punaisen ristin edustajien saapumista paikalle. Neuvottelut alkoivat, mutta pian kävi selväksi ettei johto halua antaa tuumaakaan peräksi. Seuraavana päivänä Mossos (Katalonian mellakkapoliisi) hyökkäsi vankilaan, ja kapina murskattiin kovalla kädellä. Enää media ei voinut vaieta vankiloiden tapahtumista. Mutta tavanomaiseen tapaan he toistivat vain valtion virallisen version tapahtumista - sen mukaan ryhmä vaarallisia vankeja kapinoi, koska he halusivat luistaa työnteosta, mutta kapina pystyttiin hillitsemään poliisin ja vankilaviranomaisten päättäväisen toiminnan ansiosta. Sanaakaan ei sanottu siitä, mitä vangit itse ovat puhuneet kolmen edellisen vuoden aikana. Kun vangit puhuvat, media katsoo toiseen suuntaan, ja uskoo mitä  haluaa uskoa - että vankiloissa ei ole väkivaltaa ja kidutusta, ei eristämistä, ei vankityövoiman riistämistä, ei siirtoja kauas perheistä ja ystävistä, ei epäinhimillistä kuolettavasti sairaiden ihmisten vangitsemista eikä vuosikymmenien ajan vankiloissa viruvia.


SORTO JA RADIKALISOITUMINEN

Muutamaa harvaa aseellista, esimerkiksi  "Kansainvälinen solidaarisuus" ja "Los Anarquistas"-ryhmien suorittamaa hyökkäystä lukuunottamatta kaikki aktiot ovat olleet väkivallattomia. Valtion vastaus on kuitenkin ollut yksinomaan väkivaltainen. Terrorismin vastaisen hysterian pyörteissä, ja hyökkäyksen Irakiin ollessa kiihkeimmillään toukokuussa 2003 Aznarin hallitus aloitti oikeusjärjestelmän reformin, mikä muun muassa kasvatti suurimman mahdollisen vankilassa pitämisen ajan 20 vuodesta 40 vuoteen. Monille vangeille tämä tarkoittaa, että he eivät koskaan tule pääsemään vankilasta pois hengissä,  hiljaista kuolemanrangaistusta. Vankiloiden sisällä sorto jatkuu ilman hengähdystaukoja, jatkuvia siirtoja, kirjeiden sensurointia, vierailujen kieltoja, nöyryytyksiä, loukkauksia, pieksemisiä, kidutuksia ja kuolemaa. 14. helmikuuta 2002 Antonia Falces Casas kuoli Terrassan sairaalassa, johon hänet oli siirretty Quatre Caminsin vankilasta, syöpään jota ei oltu hoidettu asianmukaisesti. 4. tammikuuta Ruben Gonzales Carrio teki itsemurhan Pontevedran vankilassa. 17. heinäkuuta 2003 Paco Ortiz Badajozin vankilasta kirjoitti viimeisen kirjeensä, hänkin teki itsemurhan. Useat vankilat menivät lakkoon ilmoittaakseen surunsa ja vihansa rakkaan toverin poismenon takia, ja protestoidakseen tätä ties kuinka monetta pakotettua itsemurhaa vastaan. Jokainen itsemurha vankilassa on vankilan suorittama murha. Vuodesta 1991 lähtien 14 toveria on kuollut Espanjan vankiloissa.

Vaikka Eduardo vapautettiin ehdolliseen vapauteen marraskuussa 2001, 11 kuukauden tutkintovankeuden jälkeen, sorto liikettä vastaan vankilan muurien ulkopuolella kasvoi nopeasti.

15. lokakuuta 2002 neljä anarkistista talonvaltaajaa (Ivan, Isaac, Jordi ja Pasky) pidätettiin Valenciassa. Heitä syytettiin "yleisen järjestyksen häiritsemistä" ja "omaisuuden tuhoamisesta" anti-fasistisessa mielenosoituksessa viikkoa takaperin. Myöhemmin Espanjan poliisivoimien tiedotusprikaatin johtajan sekaannuttua asiaan, lisättiin syytökset " kytköksistä terroristeihin". Nämä syytteet yhdessä voivat merkitä 10 tai 15 vuotta vankeutta. Jälleen kerran todistusaineisto perustui nelikon kirjeenvaihtoon joidenkin vankien kanssa. Marraskuun lopussa yksi heistä, Isaak, vapautettiin lunnaita vastaan. 11. marraskuuta 2003 Audiencia Nacional päätti, että syytökset terrorismista ovat perättömiä, muut syytteet kuitenkin pysyivät voimassa. Ivan, Jordi ja Pasky päästettiin myös vapaaksi lunnaita vastaan.

28. helmikuuta 2003 pidätettiin jälleen viisi anarkistia, heistä neljä Barcelonan alueella - kolme Viladecansissa, yksi Besósissa. "Julkkistuomari" Garzòn syytti heitä terroristisen solun perustamisesta. Kolme katalaaneista vapautettiin pian lunnaita vastaan, Fernando 10. maaliskuuta 2003. Emilio Almeriasta vapautetaan 29. maaliskuuta, tätä ennen hänet oli siirretty 8 kertaa yhden kuukauden aikana. Heidänkin oikeudenkäyntinsä tulee alkamaan myöhemmin - yhdelle vaaditaan 11 vuoden vankeusrangaistusta.

Maaliskuussa 2003 Garzònin johtaman Keskustuomioistuin numero viiden tuomiossa aseellista marksilaisjärjestö PCE(r)-GRAPOa vastaan, Iberian Anarkistista Mustaa Ristiä väitettiin "GRAPOn rekrytointikoneistoksi".. Näin ollen Iberian AMR joutui puolue- ja yhdistyslain toimivallan alle, ja se voidaan periaatteessa julista laittomaksi. Tämä on ensimmäinen kerta Francon diktatuurin ajan jälkeen kun anarkistinen järjestö voidaan kieltää. Tätä ennen myös huomattiin, että poliisin agentti joka oli toiminut myös GRAPO-PCE(r):n vankien tukiryhmässä, oli onnistunut soluttautumaan Madridin AMR-ryhmään.

Heinäkuun 2003 alussa Valenciassa pidätettiin jälleen neljä anarkistia, Amanda, Eduardo, Jordi ja Miguel. Kaikkia neljää syytettiin kirjepommin lähettämisestä fasistiselle järjestölle España 2000:lle, mutta pommi räjähti ennenaikaisesti postitoimistossa 24. huhtikuuta, vahingoittaen lievästi kahta postin työntekijää. Heitä epäiltiin myös viidestä muusta hyökkäyksestä kiinteistöjä ja pankkeja vastaan, ja rakennusteollisuuden koneen sabotoimisesta. Jordi ja Miguel päästetään vapaaksi muutamaa päivää myöhemmin ilman uusia syytteitä. Amanda tunnusti muutamia hyökkäyksistä, julistaen että ne olivat vastaus kapitalismia ja El Cabany-alueen tuhoamista vastaan. Häntä pidetään vangittuna 20-vuotiaan ystävänsä Eduardon kanssa.

Aikaisin aamulla 16. syyskuuta 2003 kuusi henkeä pidätettiin Barcelonassa Guardia Civilin järjestämän suuren mittakaavan poliisioperaation yhteydessä. Hekin ovat anarkisteja, ja heidätkin pidätettiin anti-terrorististen lakien nojalla. Kuutta epäiltiin "maanalaisen anarkistiryhmän jäsenyydestä", ryhmän joka oli organisoinut kaupunkiguerilla-kampanjan Barcelonassa. Heidän väitettiin lähettäneen kirjepommin Kreikan suurlähetystöön Madridissa 8. syyskuutta 2003, osoittaakseen solidaarisuutta Thessalonikassa vangituille, ja tehneen useita muitakin aktioita pankkeja ja muita instituutioita vastaan. Kuusi pidätettyä olivat Carolina Forné Roig ja Rafael Tomás Gaspar (molemmat 25 vuotiaita ja kotoisin Tarragonasta); Joaquin Garcés Villacampa (43 -vuotias anarkistivanki, joka oli peanut vankilasta muutamia kuukausia takaperin), Igor Quevedo Aragay (25 vuotias Guipuzcoasta), Teodoro Hernández Martínez (26 vuotias La Riojan alueelta) sekä 21-vuotias Roger Barcelonasta.

Lokakuun 2003 alussa Xosé Tarrío pidätettiin jälleen, ja vangittiin Teixeiran vankilaan. Xosé oli vapautettu vain 5 kuukautta aikaisemmin, 16. toukokuuta 2003 15 vuotta kestäneen vankeuden jälkeen, jonka aikana hän oli taistellut tauotta anarkististen ideoiden puolesta. Vapautumisensa jälkeen hän jatkoi taistelua, muun muassa Anarkistisessa Mustassa Ristissä. Häntä syytettiin ryöstöistä, ja hänet tuomittiin 11 vuodeksi vankilaan.

17. marraskuuta 2003, yli kolme vuotta Eduardo Garcia Maciaksen pidättämisen jälkeen hänen oikeudenkäyntinsä alkoi. Häntä syytettiin edelleen kahdesta  murhan yrityksestä (kahdesta kirjepommista) ja räjähdysaineiden hallussapidosta, yleinen syyttäjä vaati 22 vuoden vankeustuomiota. Lopulta 19. tammikuuta 2004 hänet tuomittiin  räjähdysaineiden hallussapidosta, mutta murhasyytteistä annettiin vapauttava tuomio. Oikeuden istuntojen aikana poliisin todistajat kärsivät kovasti muistin menetyksestä ja todistusaineiston puutteesta. Eduardo on aina vakuuttanut syyttömyyttään, ja hän pyrkii valittamaan neljän vuoden tuomiostaan.

Eduardon ja Fanin pidättäminen vuonna 2000 oli anarkistiliikkeen, erityisesti sen vankisolidaarisuustoiminnan kriminalisaation lähtölaukaus. Tämä liike kasvoi ja radikalisoitui nopeasti, se repi pois Espanjan valtion demokraattisen julkisivun ja kehittyi nopeasti vallitsevaa järjestelmää häiritseväksi taudiksi. Samalla kampanjointi siirtyi taistelevien vankien tukemisesta itse vankilajärjestelmän, ja koko kontrollin ja sorron läpäisemän yhteiskunnan vastaiseen taisteluun.

Tätä sortoa ja radikalisaatiota ei tietenkään voi erottaa laajemmasta kontekstista Espanjassa eikä muussa maailmassa. Ns. globalisaatiokriittisen liikkeen marssittua esiin Prahassa, Göteborgissa, Genovassa, Brysselissä, Thessalonikissa ja muualla, ja toisen Intifadan alettua Palestiinassa (mikä johti arabi- ja muslimiyhteisöjen mobilisaatioon Euroopassa), Latinalaisen Amerikan kansannousujen, syyskuun 11. päivän ja Irakin sodan alkamisen jälkeen näyttää siltä, että vallitsevan luokan juhlat ovat ohi ympäri maailmaa. He ovat huolissaan, ja valmistelevat seuraavaa taantumuksen hyökkäystä. Uudet "terrorismin" vastaiset lait tarkoittavat koko valtion ja yhteiskunnan läpäisevää totalitarisoitumista, eikä ole yllättävää että juuri Espanja, Italia ja Turkki olivat innokkaasti seuraamassa Yhdysvaltoja, juuri he vaativat Euroopan Unionia hyväksymään nämä lait. Nyt nämä maat voivat legitiimisesti tehostaa likaista sotaa joka on jatkunut jo vuosien ajan. Viimeisen parin vuoden aikana olemme todistaneet pidätysten aaltoa  - tusinoittain vanhojen aseellisten ryhmien (GRAPO/PCE(r), ETA, RB, N17, DHKP-C jne...)  jäseniä, entisiä jäseniä ja jäseniksi epäiltyjä on pidätetty ja vangittu. Viimeisten parin vuoden aikana myös tukiryhmiä vastaan on hyökätty yhä useammin. Selkein esimerkki on kaikkien ETA:han liittyvien poliittisten ryhmien julistaminen laittomaksi, mutta myös AFAPP:n, Punaisen Avun ja Anarkistisen Mustan Ristin jäseniä on vakoiltu, pidätetty ja vangittu, koska he ovat yhteydessä "terroristiryhmiin"... lopulta sota terrorismia vastaan ja uudet terrorismin vastaiset lait on suunnattu kaikkea pääoman ja uuden maailmanjärjestelmän vastaista toisinajattelua vastaan. Ne vaativat totaalista alistumista ja vallitsevan systeemin hyväksymistä..

Tässä kontekstissa liikkeen sisällä on alkanut vilkas keskustelu solidaarisuuden merkityksestä, vangeista ja rikollisuudesta, vankiloista ja vankilayhteiskunnasta, sorrosta, laillisuudesta ja laittomuudesta, väkivallasta, vapaudesta, kapinoinnista ja vallankumouksesta.

Joutuessaan törmäyskurssille koko valtion väkivaltakoneiston ja ihmisten mieliin hiipivän fasismin ja  maailmanlaajuisesti kasvavien ristiriitaisuuksien kanssa, osa liikkeestä halvautuu - jotkut pienet anarkistiryhmät taas siirtyvät maan alle ja aseelliseen vastarintaan. Tämä halvaantuminen esiintyy eri tavoin - sitä kuvastaa toisaalta ikuinen " objektiivisten ja subjektiivisten vallankumouksellisten olosuhteiden" odottaminen, pateettinen pyhän syyttömyyden julistus ja uhrimentaliteetti, toisaalta sulkeutuminen vaihtoehtoisten elämäntapojen ghettoon ja pakeneminen alkoholiin ja huumeisiin. Tätä halvaantumista vastaan toiset ovat valinneet yksilöllisen kapinoinnin ja omistautumisen vallankumoukselliselle solidaarisuudelle. Aloilleen asettumisen ja aseistariisunnan sijaan he ovat valinneet aseistautumisen kivillä, molotovin cocktaileilla, symbolisilla pommeilla ja tuliaseilla, mutta myös kriittisellä analyysillä ja teorialla.

Etsiessään tapoja paeta päivittäistä voimattomuutta ja valtion kuristavaa otetta yhteiskunnasta, he etsivät yhteyksiä nykyisen vankilan vastaisen taistelun ja jo unohdetun ja monen täysin kieltämän anarkismin suuntauksen välillä -  suuntauksen, joka kuitenkin aina on ollut olennainen osa anarkismia. Kiinnostus COPEL:a, MIL-GARI:a (Francoa vastaan taistellut maanalainen anarkistijärjestö), toukokuun ensimmäisen päivän ryhmää, Durrutia, FAI:a ja Sabaten, Faceriaksen ja Massanan kaltaisia vuoden 1945 jälkeisiä anarkistipartisaaneja kohtaan on herännyt jälleen.  Heidän lisäksi vaikutuksensa on myös viime vuosikymmenien anarko-insurrektionalismilla.. Tämän päivän insurrektionalismi on tullut tunnetuksi ennen kaikkea Alfredo Bonannon ja muiden kirjoittajien kautta, mutta erityisesti Italian Marini-oikeudenkäyntien ansiosta. Ja Claudio Lavazzan, Michelle Pontollilon, Giovanni Barcian ja Giorgio Rodriguezin vuonna 1996 Cordobassa tapahtuneen pidätyksen jälkeen yhteydet Italiaan ja Kreikkaan ovat epäilemättä vahvistuneet.

Cinque C:n (viisi C:tä) nimissä, "Contro il Capitale, il Carcere, il Carcerieri e le lore Celle" (Pääomaa, vankiloita, vanginvartijoita ja sellejä vastaan), suoritettiin useita hyökkäyksiä Espanjalaisia kohteita vastaan joulukuussa 2002 ja kesäkuussa 2003, aktiot tehtiin solidaarisuudesta FIES-systeemiin vangittujen vankien puolesta. Lokakuussa 2003 Iberia-lentoyhtiötä vastaan yritettiin tehdä iskua Roomassa ilman menestystä, iskulla oli tarkotus osoittaa solidaarisuutta Valencian ja Barcelonan vangeille, ja muistaa Paco Ortizia. Lokakuun ja marraskuun 2003 välillä Ateenassa tehtiin yli kymmenen hyökkäystä. Näiden tarkotus oli protestoida olympialaisia vastaan ja osoittaa solidaarisuutta seitsemälle Thessalonikin protestien yhteydessä vangitulle (joista kaksi, Carlos ja Fernando, olivat Espanjalaisia) ja Barcelonan kuusikolle, sekä vangituille Marraskuun 17. päivän liikkeen ja ELA:n (Vallankumouksellien kansan taistelu) jäseniksi epäillyille. 23. joulukuuta 2003 kaksi palopommia räjähti kahdessa roskalaatikossa Euroopan komission puheenjohtajan Romano Prodin kodin lähellä. Myöhemmin iskun tekijäksi ilmoittautui Epämuodollinen anarkistifederaatio FAI (mitä ei tule sekottaa Italian anarkistifederaatioon ja Iberian anarkistifederaatioon, jotka molemmat käyttävät samaa kirjainlyhennettä). Tämä merkitsi alkua yleiselle Euroopan Unionin vastaiselle kampanjalle. Useille EU-poliitikoille (jälleen Prodi, sekä joitain EU-parlamentin oikeistolaisia jäseniä) ja erilaisille Euroopan laajuisille instituutioille (Eurojust, Europol ja Euroopan keskuspankki) lähetettiin kirjepommeja. Vaikka pommit olivat voimakkuudeltaan vain symbolisia, kampanja saavutti maailmanlaajuista julkisuutta. Viranomaisten mukaan vuoden 1999 jälkeen pankkeja, poliittisia puolueita, turvallisuuspalveluita ja vastaavia instituutioita vastaan on tehty noin 70 iskua alueella, jota Europol kutsuu "Anarkistiseksi Välimeren kolmioiksi" (Espanja, Italia, Kreikka).

Insurrektionalistien mahdollisuudet luoda uusia mahdollisuuksia anarkismille ja vallankumoukselle riippuvat tietysti siitä, kuinka paljon suuntaus kykenee oppimaan menneisyyden vallankumouksellisten taistelujen virheistä, esimerkiksi 1960- ja 1970-luvun liikkeiltä. Se riippuu myös siitä, kuinka paljon laajempi anarkistiliike kykenee osoittamaan solidaarisuutta niille, jotka eivät enää suostu olemaan ahdistettuina selkä seinää vasten, mutta ottavatkin askeleen eteenpäin. Solidaarisuuden on alettava tutustumalla näihin ihmisiin, lukemalla heidän kirjoituksiaan, ajatuksiaan, kokemuksiaan, olemassa olevan kritiikkiä mikä motivoi heidän aktiivisuuttaan ja iskujaan. Vain tällöin rehellinen, liikettä kokonaisuudessaan edistävä keskustelu voi alkaa, haastamaan keskuudessamme piileskelevät "valkoisen blokin" liberaalit ja "pehmeät poliisit", jotka levittävät pelkoa ja kahtiajakoja ja palvelevat taantumusta.

Jokaisen meistä on tehtävä valinta omalta osaltaan. Se samaan aikaan sekä kohtalomme, että vapautemme.
Teksti on käännetty Gentin Anarkistisen Mustan Ristin materiaalista "Wij vragen geen toestemming om vrij te zijn. Dossier over de gevangenisstrijd en de repressie tegen de anarchisten in Spanje, 1999-2003"


ESPANJALAISTEN VANKIEN OSOITTEITA

Neljä tällä hetkellä vangittua "Barcelonan kuusikosta"

Rafael Tomás I Gaspar
C.P. Madrid III
Ctra Pinto a San Martín de la Vega, Km 5
28340 Valdemoro
Madrid Espanja

Joaquín Garcés Villacampa
C.P. Madrid IV - Navalcarnero
Ctra. N-V, km. 27,7
28600- Navalcarnero
Madrid Espanja

Igor Quevedo Aragay
C.P. Madrid V Soto del Real
Apdo. 200
Colmenar Viejo 28791
Madrid Espanja

Carolina Forné Roig
C.P. de Ávila
Ctra. Vicolozano-Brieva, s/n.
05194 Brieva
Ávila Espanja

Valenciassa vangittu Amanda

Amanda Cerezo García
C.P. Alicante II
Ctra. N-330, km. 66;
03400 - Villena
Alicante Espanja

Kolme edelleen vangittua "Cordoban nelosista"

Kaikki puhuvat Espanjaa ja Italiaa, Giorgio myös englantia.

Giovanni Barcia
C. P.El Acebuche
Ctra. Cueva de los Úbeda, km 2,5
04071.- El Acebuche (Almería) Espanja

Claudio Lavazza
C.P. Albolote (Mod. 2)
Carretera Colomera Km. 6500
18220 Albolote
Granada Espanja

Giorgio Rodríguez
C.P. de Topas
Ctra. Nac. 630, Km. 314
37799 Topas
Salamanca Espanja