www.anarkismi.net/kapis/

Kapinatyöläinen #13 - 1993

ALUKSI OLI VIRKAHEITTO PAPPI

Ensin uskottiin Proudhonin olleen "anarkismin isä". Sitten löydettiin Stirner, jonka ensimmäinen anarkistinen teos oli ilmestynyt pari vuotta aiemmin kuin Proudhonin. Jo pari vuotta Stirnerin jälkeen löydettiin vihdoin WILLIAM GODWIN (1756-1836), jonka kemiallisen puhtaasti anarkistinen pääteos ilmestyi jo vuonna 1793, eli suorastaan valistuksen ajalla.

Godwin ei ollut taustaltaan mitenkään poikkeuksellinen, muttei niin kovin tyypillinenkään anarkistiteoreetikko. Hän syntyi kalvinistisen papin seitsemänneksi lapseksi (kolmestatoista). Myös isoisä oli pappi, joten ei liene yllättävää että Godwin itsekin päätyi aluksi samalle uralle. Sitä ennen hän oli kuitenkin ehtinyt saada samalla kuin uskonnolliset, myös tärkeimmät antiautoritaariset vaikutteensa. Hänet oli yksitoistavuotiaana lähetetty oppilaaksi miehelle, joka kuului sandemanistien pieneen kirkkokuntaan. Sandemanistit tuomitsivat täysin valtion ja sen mukana kaikki kirkkohallituksetkin sekä muodostivat pieniä, autonomisia seurakuntia. Seurakunnilla ei ollut minkäänlaista johtoa ja niiden piirissä vallitsi yhteisomistus. Anarkisteiksi ei sandemanisteja kuitenkaan voi sanoa, sillä he uskoivat Raamatun ehdottomaan auktoriteettiin, vaikka hylkäsivätkin kaikki muut määräilijät.

Godwin ei papintoimessaan ollut varsinaisesti sandemanisti, vaikka yksityishenkilonä hyväksyikin pitkään kaikki heidän ajatuksensa. Hän kuitenkin hoiti virkaansa ainoastaan nonkonformistisissa (Englannin valtionkirkkoon kuulumattomissa) seurakunnissa. Godwinin teologiset näkemykset eivät polkeneet paikallaan, vaan kehittyivät aina vain omaperäisempään suuntaan, tuottaen välillä potkutkin eräästä seurakunnasta. Lopulta Godwin katsoi menettäneensä täysin yleisesti hyväksytyn kristillisyyden, jätti papinhommat ja häipyi Lontooseen vapaaksi kirjailijaksi. Täydellinen ateisti Godwinista tuli vasta vuonna 1790, vuotta ennen Enquiry Concerning Political Justicen, maailman ensimmäisen puhtaasti anarkistisen teoksen, aloittamista. Syynä kääntymykseen oli ranskalainen valistusfilosofia, josta Godwin oli jo pappina imenyt runsaasti vaikutteita. Kun Ranskan vallankumous alkoi, toivotti Godwin sen kaikkien radikaalituttaviensa (mm. runoilija-taiteilija William Blake, feministifilosofi Mary Wollstonecraft, "The Rights of the Man"-teoksen kirjoittaja Thomas Paine ja taidemaalari Henry Russel) lailla erittäin tervetulleeksi. Hän kuitenkin myös pettyi siinä missä muutkin giljotiiniteurastuksen muodostuessa koko riehunnan päätarkoitukseksi. Yleinen mielipide, joka oli Englannissa ollut aluksi hienokseltaan vallankumouksen puolella, alkoi juuri giljotiinisyistä kääntyä jyrkästi sitä vastaan. Godwin oli kuitenkin sitä mieltä, että virheistä pitäisi oppia, eikä juosta niitä vessaan piiloon. Niinpä ei Edmund Burken vastavallankumouksellinen pamfletti "Reflections on the French Revolution" saanut häntä liittymään taantumuksellisiin, vaan kirjoittamaan vastapamfletin. Kävi kuitenkin niin, että pamfletista tuli lopulta paljon enemmän kuin oli alunperin tarkoitus.

"Political Justice" lähtee liikkeelle siitä, että vain järki ohjaa ihmisten toimia. Syy siihen, että ihmisten toiminta vain harvoin on kuitenkaan lopulta kovin järkevää, on ympäristön vaikutus järjen käyttöön. Jos ympäristö on virheellinen, tulee ihmisistäkin sen mukaisia. Oikean ympäristön luomiseen ei tarvita kukkia eikä terveiskylpylöitä, vaan radikaaleja yhteiskunnallisia muutoksia. Yhteiskunnan muuttamista oikeudenmukaiseksi. Jos yhteiskunta todella ajattelisi yleistä hyvinvointia eivät ihmiset enää nauraisi puheille yhteisestä edusta, vaan käsittäisivät yhteisen edun olevan sama kuin yksilön oma etu. Onhan paljon parempi, että kaikki auttavat toisiaan, kuin että kaikki tappelevat kaikkia vastaan, auttaen epäoikeudenmukaisia valtakoneistoja näiden omassa työssä. Suurin syyllinen nykyiseen tilanteeseen on Godwinin mukaan valtio. Instituutio, jonka alkuperäinen tarkoitus on ollut torjua ihmisten paheiden
aiheuttamaa haittaa, mutta joka on osoittautunut paljon kyvykkäämmäksi pahan tekemisessä kuin torjumisessa. Sitä hallitsee aina jokin tietty luokka, jonka tärkeimpänä huolenaiheena on ylläpitää kansan uskoa siihen, että koko järjestelmä on kritiikin yläpuolella.

Laitokset ovat etupäässä aivopesukoneistoja. Ei ole olemassa sellaista laitosta, joka ei toimisi valtion puolesta kansalaisia vastaan, näiden etujen ollessa vastakkaiset. Ensin perustetaan aina kansalle haitalliset laitokset, vasta sen jälkeen yleishyödylliset. Myös lait ovat järjen vihollisia. Ne eivät perustu ymmärrykseen, vaan menneisyyden tietoon. Järki käsittää kyllä itsestäänselvyytenä, ettei muita ihmisiä saa vahingoittaa, mutta sille jää ikuiseksi arvoitukseksi, miksi rikkaiden käyttämien varastamiskeinojen pitää olla laillisia, mutta köyhien käyttämien laittomia. Aivan yhtä paha kuin valtio on yksityisomaisuus sen luonnollinen liittolainen. Se antaa toisille mahdollisuuden elää joutilaisuudessa sillä aikaa kun toiset raatavat nälkäpalkalla heidän hyväkseen. Rikkaus ei ole missään suhteessa ahkeruuteen, ainoastaan syntyolosuhteisiin (varsinkin Godwinin elinaikana, perinnöllisen aatelin pitäessä yhä valtaa Englannissa) ja häikäilemättömyyteen.

Valtio ei rikkaiden aiheuttamiin epäkohtiin puutu. Lait ovat rikkaiden laatimia. Kaikki tuomarit ovat rikkaita ja tuomitsevat rikkaiden hyväksi. Verot koettelevat vain köyhiä. Rikkaiden yhteenliittymät sallitaan ilolla, kun taas köyhien yhteenliittyminen yritetään aina estää niin kovilla keinoilla
kuin olosuhteet vain sallivat. Godwinin järkeisuskon mukaan raha turmelee omistajiensa lisäksi myös köyhät. Se pakottaa heidät hylkäämään kaikki puhtaan järjen ajatukset yleisestä hyvinvoinnista ja taistelemaan kaikin käytettävissä olevin keinoin jokapäiväisen leipänsä puolesta. Puhumattakaan sen aiheuttamista loputtomista väkivaltaisuuksista, kateudesta, vihasta ja turhamaisuudesta.

Parlamentarismia ei Godwin tunnusta miksikään keinoksi ratkaista vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän ongelmia. Se on toki äärettömän paljon parempi järjestelmä kuin aristokratia tai monarkia, koska antaa paljon suuremman vapauden ihmisen oman järjen käytölle ja edistää näin sen kehitystä. Parlamentarismi on kuitenkin vain paras huonoista, ei missään tapauksessa hyvä järjestelmä. Luonnostelemastaan hyvästä yhteiskuntajärjestelmästä ei Godwin kuitenkaan käytä nimitystä anarkia, koska sanalla
oli hänen elinaikanaan yksinomaan negatiivinen merkitys. Itse kuitenkin teen niin mukavuussyistä.

Mikään järjestelmä ei Godwinin mukaan voi sinänsä tuoda ihmiskunnalle ikuista hyvinvointia. Sen voi tehdä vain ihmisjärjen kehitys. Tarvitaan kuitenkin vapaa ja tasa-arvoinen yhteiskunta, jotta järki voisi kehittyä riittävän korkealle tasolle. Kun kehitys on päässyt riittävän pitkälle, ei tarvita enää mitään yhteiskuntarakenteita, vaan ihminen toimii automaattisesti aina oikeudenmukaisesti. Ennen kuin tähän päästään, tarvitaan siis kuitenkin siirtymävaihe, joka on jo ehdottoman anarkistinen, muna jossa
säilyvät vielä jotkut yhteiskuntarakenteet.

Godwinkin tajusi täydellisen vapauden ja täydellisen tasa-arvon olevan mahdollinen vain pienissä, täysin autonomisissa yksiköissä. Toisin kuin miltei kaikki myöhemmät anarkistiteoreetikot, hän kuitenkin katsoo että mitä vähemmän nuo yksiköt ovat tekemisissä keskenään, sen parempi. Siirtymävaiheen aikana kun voi vielä käydä niin, että liian laajaan yhteiskuntaan muodostuu jälleen valtiokoneisto väittelyiden ja muiden sisäisten ristiriitojen synnyttäessä kiusauksen jonkinlaisen kaikkia sitovan lakijärjestelmän luomiseen. Ihmisen kehityttyä riittävän korkealle tasolle ei tällaista vaaraa tietenkään enää ole, ja koko ihmiskunnasta tulee tavallaan yksi ainoa yksikkö, vailla poliittisia rajoja.

Siirtymävaiheen oikeudenkäytön Godwin suunnittelee kansalaisten välisiä kiistoja ratkaisevaksi valamiesoikeudeksi, jonka tuomioiden ainoa peruste tulisi olemaan valamiesten oma järki. Aluksi tuomiot olisivat tietenkin sitovia, muna Godwin uskoo jo ensimmäisen siirtymävaiheen aikana syntyvän sukupolven sisäistävän ajatuksen yhteisen edun tärkeydestä (ei suinkaan minkään "kasvatuksen", vaan oman järkensä avulla) siinä määrin, että tuomioistuimet voivat siirtyä antamaan pelkkiä vailla toimeenpanovaltaa olevia neuvoja. Lopulta ei tietenkään tarvita enää minkäänlaista oikeuslaitosta.

Godwin ei hyväksy äänestämistä asioidenhoitokeinoksi, koska pitää sitä enemmistödiktatuurina. Hän kuitenkin myöntää, että tarve yhteisön jäsenten tai en yhteisöjen edustajien välisiin kokouksiin saattaa tulla esim. ulkoisen hyökkäyksen tai sisäisen rikollisuuden torjumiseksi. Tällaisten kokousten tehtävä olisi kääntyä asianosaisten yhteisöjen kansalaisten puoleen ja kehottaa näitä liittymään nostoväkijoukkoihin. Kokouksia tulisi kutsua koolle täsmälleen niin harvoin kuin mahdollista, jottei niistä tulisi vakinaisia vallanelimiä. Minkäänlaista vakinaista armeijaa tai edes anarkististen yhteisöjen välistä puolustussopimusta ei Godwin hyväksy.

Rauhallisten olojen vallitessa voitaisiin asioita Godwinin ehdotuksen mukaan hoitaa yhteiskeskusteluilla, joissa esitettäisiin ja perusteltaisiin ideoita, vailla oikeutta enemmistöpäätösten tekoon.

Yhteisomistuksen Godwin korvaa erittäin pitkälle viedyllä, mutta tinkimättömän vapaudenhenkisellä yhteisomistusjärjestelmällä. Siinä jokainen yhteisön tuottama tuote ja hallussaan pitämä maa-alue on tavallaan joka hetki jokaisen omistuksessa. Jos joku tarvitsee esim. takkia, ei kukaan voi sitä häneltä evätä vain sillä perusteella, että on sen tehnyt ja katsoo näin itselleen kuuluvaksi. Toisilla on suurempi perhe tai esim. fyysisistä syistä heikompi työkyky kuin toisilla, ja näin ollen suuremmat tarpeet suhteessa oman työnsä määrään.

Omaisuuden ensimmäiset käyttäjät määräisivät yksityisomistuksesta yhteisomistukseen siirryttäessä edellä mainitut tuomioistuimet. Jos joku esimerkiksi haluaisi ottaa hoitoonsa jonkun maapalstan, tutkittaisiin tämän perheen suuruus, kyky huolehtia palstasta ja muut asiaan mahdollisesti vaikuttavat seikat, asettaen kaikki muut halukkaat samalle lähtöviivalle. Samoin tehtäisiin taas palstan hoitajan kuoltua. Tuomioistuimen päätös ei kulutustavaroiden kohdalla tietenkään pätisi useinkaan kuolemaan saakka, vaan esine vaihtaisi käyttäjää aina sen mukaan, kuka sitä kipeimmin tarvitsee.

Mutta vaikka tuotteet ovatkin kaikkien omaisuutta, eivät suinkaan niitä tuottavat ihmiset. Godwin vastustaa tässäkin asiassa kaikkea ylhäältä päin tulevaa kontrollia. Jokaisella yksilöllä on oikeus itse valita millaista työtä tekee yhteiskunnan hyväksi. Jokainen yhteisön jäsen on itsenäinen tuottaja, vaikka hänen työnsä tulokset ovatkin yhteisiä. Kukaan ei voi määrätä hänen työaikojaan sen enempää kuin nykyajan maanviljelijän tai yksityisyrittäjän.

Työhön tullaan, niin Godwinin kuin melkein kaikkien muidenkin anarkistiteoreetikkojen uskon mukaan, anarkiassa vain muutama tunti päivässä (Godwinin rohkeimpien laskelmien mukaan mahdollisesti vain puoli tuntia). Syinä olisivat tietenkin se, että kaikki työ tulisi olemaan jotakin tosiaan hyödyllistä, sekä tekniikan nopea kehitys, joka tulisi vain entisestään kiihtymään lisääntyvän vapaa-ajan antaessa paljon enemmän aikaa älyllisiin toimintoihin. Lyhyttä päivittäistä työntekoa riittäisivät kontrolloimaan yksilön oma kunnianhimo sekä ympäristön mielipide lintsareista.

Kaiken muun omistuksen ohella Godwin tuomitsee myös avioliiton. Hän uskoo tulevaisuuden yhteiskunnan korvaavan sen vapailla sukupuolisuhteilla. Lasten ei hänen mielestään tarvitsisi edes tuntea isäänsä, koska mitään varsinaista ydinperhettäkään ei tulisi olemaan. Sukupuolisuhteessa olevien yhteisasumista Goeizin pitää suorastaan epäsuotavana.

Kasvatus oli Godwinille hyvin tärkeä asia, olihan hän valistusajan filosofi. Toisin kuin valtion koulua ajavat aikalaisensa, hän kuitenkin osasi ottaa huomioon laitosmaiseen kouluun liittyvät aivopesun vaarat, jotka kävivät tehokkaasti toteen vasta totalitaaristen valtioiden myötä. Siksi hän suunnittelee koulutuksen itseopiskeluksi, jossa vanhemmat ja laajemman tietomäärän omaavat ihmiset avustaisivat opiskelijaa. Näin varmistuisi myös se, että jokainen opiskelee vain sellaista, minkä itse kokee järkeväksi ja hyödylliseksi.

Varteenotettavimpana vastaväitteenä yhteiskuntajärjestelmälleen Godwin itse piti väestönkasvua, joka ennemmin tai myöhemmin ylittäisi elintarpeiden tuotantovauhdin. Hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, että ongelma oli hyvin kaukainen. Viljelyskelpoisesta maa-alasta oli hänen omien laskelmiensa mukaan muokkaamatta vielä 75%. Nykyaikana, väestönkasvun käännyttyä juuri suhteellisen jyrkkään laskuun, on kaikkien ylikansoitettujen sukupolvien jäljiltä muokkaamatta vielä 50%. Ongelma ei siis olisi nytkään mitenkään polttava, varsinkin kun muistetaan maailman väestönkasvun laskun johtuvan elintason noususta.

"Political Justice" oli ilmestyessään ajan mittapuun mukaan todellinen suurmenestys, tehden Godwinista joksikin aikaa hyvin kuuluisan. Englannin silloisen pääministerin, William Pitt nuoremman, kerrotaan pidättyneen vainoamasta Godwinia yksinomaan siksi, että piti kirjaa liian kalliina aidosti vaaralliseksi. Jos näin kävi, hän erehtyi. Kirjaa eivät ostaneet vain "älymystö ja nojatuoliradikaalit," vaan myös työväestö. Tämä mahdollistui siten, että tuon ajan työväenklubit ostivat teosta rahastoillaan ääneen lukemista ja keskustelua varten.

Julkisuuden henkilönä Godwinilla oli mahdollisuus vaikuttaa jollain tavalla ajankohtaisten poliittisten kysymysten käsittelyyn jo pelkällä pamflettien kirjoittelulla ja muilla mielipiteenilmauksilla Tässä hän saavuttikin jonkin verran menestystä, mutta muulla tavoin hän ei edes yrittänyt edistää ajatustensa toteutumista. Godwin ei ollut pasifisti, vaan suhtautui hyvin innokkaasti kaikkeen valtion vastaiseen riehuntaan. Hän ei kuitenkaan pitänyt vallankumouksellisuutta rationaalisesti ajatellen järkevänä, koska uskoi vakaasti, ettei mikään voisi estää kehitystä johtamasta lopulta anarkiaan. On turhaa tapella sellaisen asian puolesta, joka tulee kuitenkin toteutumaan ilmankin. Minkään yksittäisen sorto-toimenpiteen suhteen ei kuitenkaan Godwininkaan ajattelutavan mukaan pidä olla pitkämielinen. On päinvastoin yksilön velvollisuus vastustaa kaikkea epäoikeuden mukaisuutta, tarvittaessa (joskin vasta aivan viimeisenä keinona) vaikka väkivalloin.

"Political Justicen" suosio kesti vain muutaman vuoden. Sitten tuli taas taantumuksen kausi, ja Godwin painui unholaan samaa tietä kuin kaikki muutkin Ranskan vallankumouksen innostamat brittiradikaalit. Hän eli taloudellisissa vaikeuksissa koko lopun ikänsä joutuen kirjoittamaan pääasiassa leivän hankintaan tähtääviä juttuja. Vuotta pääteoksen jälkeen ilmestynyt romaani, Caleb Williams, herätti vielä paljon huomiota, mutta sen jälkeen seurasi hyvinkin pitkiä, muistettavia julkaisuja sisältämättömiä kausia.

Vuonna 1797 Godwin nai aiemmin mainitun Mary Wollstonecraftin, joka kuitenkin kuoli synnytyksessä, viisi kuukautta yksinomaan moralisoivien ystävien ja vihollisten lepyttämiseksi teetetyn vihkimisen jälkeen. Tytär Mary, tuleva "Frankensteinin kirjoittaja", jäi henkiin. Godwin meni muutamaa vuotta myöhemmin naimisiin Mary Jane Claremontin, itsensä kaltaisen lesken kanssa. Pian syntyi Godwinin ainoa poika.

Seuraavan kerran alkoi tapahtua vasta vuonna 1812. Tuolloin 19-vuotias Percy Bysshe Shelley sai kuulla ihailemansa ja kuolleeksi olettamansa Godwinin olevan yhä elossa, ottaen tähän yhteyttä. Hänestä tuli jonkinlainen ottopoika ja opetuslapsi, jonka kaikki kuuluisat runot tulivat olemaan enemmän tai vähemmän anarkistisia. Vuonna 1814 Shelley karkasi Godwinin Mary-tyttären kanssa, koska tämän isäpappa ei oikein uskonut Shelleytä sopivaksi puolisoksi tyttärelleen.

Tämä ei kuitenkaan estänyt Shelleytä kirjoittamasta aikaiseen kuolemaansa saakka vahvasti "godwinilaisia" teoksia, ja Godwin puolestaan "lainaamasta" jatkuvasti rahaa entiseltä ottopojaltaan.

Shelley ei jäänyt ainoaksi, johon Godwin jätti merkittävän vaikutuksen näennäisen täydellisen unohduksissa olon aikana. Kolmekin tunnettua "utopiasosialistia" omaksui hänen ajatuksiaan: Robert Owen, Francis Place ja William Thompson, joista kaksi ensin mainittua tunsi Godwinin henkilökohtaisestikin. Owenista ei tosin tullut anarkistia.

Vaikutus säilyi pitkään Englannin työväenliikkeessä. Sosialismin elpyminen 1880-luvun Englannissa tapahtui vahvasti godwinilaisessa hengessä, tukenaan mm. sellaiset kirjailijat kuin H.G. Wells, Oscar Wilde ja William Morris. Tästä huolimatta ei itse anarkistinen liike tosiaankaan tajunnut Godwinia anarkistiksi, ennenkuin sata vuotta "Political Justicen" ilmestymisen jälkeen. Proudhon tunsi kyllä Godwinin nimeltä, mutta ei tutustunut lainkaan tämän teoksiin ja kuoli siinä uskossa, että Godwin oli "Robert Owenin kaltainen sosialisti", mistä sitten lieneekään käsityksensä saanut. Vasta Kropotkin tunnisti Godwinin hengenheimolaisekseen.

Godwinia on usein sanottu "enemmän Stirnerin ja Proudhonin tapaiseksi individualistiksi kuin Bakuninin ja Kropotkinin kaltaiseksi kollektivistiksi". Tällainen määritelmä on oman lukutaitoni mukaan vähän outo. Godwinin teoksissa on viety sekä individualismi että kollektivismi niin pitkälle kuin vain mahdollista. Hän oli sattumalta sekä ensimmäinen, myöhempiin vaikuttamaton että puhtain anarkisti. Anarkistina hän myös pysyi kuolemaansa saakka, vaikka jäikin aikalaisilleen pelkäksi muoti-ilmiöksi. Hänen kuolemansa ei kuitenkaan ollut hänen paperitaistelunsa loppu, vaan varsinainen alkukin seurasi vasta vajaa kymmenen vuotta myöhemmin, Proudhonin ensimmäisen teoksen muodossa. Ja pian sen jälkeen alettiin taistella muuallakin kuin paperilla.

Mika Sakki