Kapinatyöläinen #13 - 1993
Kirkkopelto ja Mahno
Esa Kirkkopelto toi Ylioppilasteatterin talvisessa näytelmässä suomalaisten nähtäväksi Mahnon kaamean hahmon. Etukäteen oli odotettavissa äärimmäistä raakutta - ehkä Mahno esimerkiksi heittäisi ulosteitaan ihmisten päälle.
Sitäkin yllättävämpää oli nähdä, että Kirkkopelto oli tehnyt symbolistisen näytelmän. Realismin sijasta nähtiin toisaalta jotain anarkismin historian pateettisimpia vuodatuksia, toisaalta musiikkia, tanssia ja symboleja. Myönnettävä onkin, että symbolismi aatesuuntana liittyi alunperin anarkismiin - vaikka esimerkiksi "Kuningas Ubun" kirjoittanut Jarry ei ilmeisesti ollut anarkisti vaan anarkistisympatööri.
Kun harvat tietävät sitä, että niin kutsuttu sosialistinen realismi joutui aatteellisena esikuvinaan mainitsemaan nimenomaan anarkismia tunnustaneita ranskalaistaiteilijoita, on koko näytelmä ollut jännittävää paluuta seitsemänkymmentäviisi vuotta vanhoille alkulähteille.
Näytelmä saavutti tavattoman suosion ja oli hyvin vaikuttava. Erityisesti se kiinnosti niitä, jotka halusivat nähdä siinä KOM-teatterin esitysten antiteesin.
Kapinatyöläisen delegaatti jopa yritti haastatella Kirkkopeltoa - yritys onnistui huonosti, koska toinen kahdesta oli sikahumalassa. Kuitenkin selvisi, että Kirkkopelto oli rakentanut näytelmänsä vain harvojen lähteiden nojalle. Tämä olikin tuottanut ehkä Mahnosta liian positiivisen kuvan. Osin Mahno näyttikin paikoin kiltiltä opiskelijapojalta. Ongelma onkin sama kuin typerässä Hollywood-filmissä Zapatasta. Pääosanesittäjän pitäisi näyttää täydellisestä fanaatikolta, jota kukaan ei voi kuin rakastaa tai vihata. Sama pitää paikkansa esimerkiksi Berkmanista. Berkman ei ollut mikään kiltti idealisti, vaan laiha fanaatikko, jota osa aatetovereista melkein kammoksi.
Ylimalkaan Ukrainan vallankumouksen raakuus ei kuvastunut näytelmästä. Kumouksen aikana Eurooppaan iski historian viimeinen kunnon kulkutauti, pilkkukuume. Kuolleisuus pilkkukuumeessa on yhtä suuri kuin mustassa surmassa. Mahno sairasti pilkkukuumeen ja melkein kuoli vuotamalla kuiviin peräaukkonsa kautta.
Näytelmä pyrki siis historian symboliseen kuvaamiseen. Ukrainan kansa laulaa ja tanssii iloisesti, mutta jokin paha ja kyyninen voima tuhoaa ilon ja innostuksen. Perusajatus Mahnon kuvauksessa on sama kuin Jarryn "Kuningas Ubussa": päinvastoin kuin Helsingin Sanomien merkillinen arvostelu antaa ymmärtää poliittista vallankäyttöä ei Kirkkopellon näytelmässä esitetä Shakespearen tavalla realistisesti vaan atäännytettynä, symbolisesti.
Jarryn "Kuningas Ubukin" on yritetty tehdä realistisesti: "kuningas" onkin mielisairaalan potilas, joka heittää ulosteitaan ihmisten päälle. Tulkinta on virhe. Symbolistit pyrkivät eroon realismista ja etsivät sellaista taidetta, joka karsii pois kaiken epäolennaisen. Tarkoitus oli myös tehdä taidetta, jota voitaisiin tehdä harrastelijavoimin ja pienellä budjetilla.
Ilmeisesti juuri tässä Kirkkopelto on onnistunut. Näytelmä saavutti suuren suosion ja sisälsi Neuvostoliiton romahdettua kipeää ajankohtaisuutta erityisesti entisille kommunisteille. Näyttelijät olivat innostuneita ja jos näytelmästä olisi karsittu liikoja epäselvästi lausuttuja historiallisia monologeja ja annettu lisätilaa puhtaalle mimiikalle, olisi tuloksena ollut puhdas mestariteos.