Kapinatyöläinen #17 - 1994
KAIKKIEN VAPAUS VS. RIISTÄMISEN VAPAUS
Viime aikoina on tiedotusvälineistä suollettu yhtenään lausuntoja, joissa vaaditaan yksilön vapauden varjolla suurempaa yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta. Jälleen kerran siis törmätään sekä porvarien että valtio"sosialistien" suosikkiväitteeseen, että taloudellinen tasa-arvo ja yksilönvapaus ovat toisensa pois sulkevia asioita. Väite on kaiken historiallisen ja arkielämän kokemusten mukaan suorastaan naurettava.
Anarkismin lähtökohta on, että vapaus ilman tasa-arvoa ei ole mitään vapautta, eikä tasa-arvo ilman vapautta ole mitään tasa-arvoa. Missään valtiossa, jossa on hylätty ajatus yksilönvapaudesta, ei ole toteutunut myöskään taloudellinen tasa-arvo, vaikka iskulauseissa olisi hoettu mitä. Ja vastaavasti valtioissa, joissa on puhuttu paljon yksilön vapaudesta, mutta pidetty taloudellista tasa-arvoa sen vihollisena, on yksilön vapaus jäänyt käytännössä hyvin vähiin ja päinvastoin lisääntynyt kapitalismin rajoittamisen kautta.
Maailman suurimmat tuloerot löytyvät diktatuurimaista. Itä-Euroopan entisissä "sosialistimaissakin" oli käytännössä huomattavasti suuremmat luokkaerot kuin missään Länsi-Euroopassa. Lännessä oikeiston ihannoima "yritteliäs ihminen" perusti yhtiön joka kasvoi kansainväliseksi suuryritykseksi. Neuvostoliitossa vastaavanlainen paskiainen liittyi puolueeseen ja kohosi siinä johtavaan asemaan. Molemmat kohtasivat matkalla päämääräänsä rajua ja moraalitonta kilpailua, käyttivät "vähemmän yritteliäitä" ihmisiä yrjöttävän alhaisilla tavoilla hyväkseen, nuolivat vaikutusvaltaisten ihmisten persettä ja riskeerasivat usein kaiken saavuttamansa päästäkseen vielä korkeammalle. Molempien menestys perustui keinotekoisiin voimiin jotka olivat luoneet oman todellisuudelle vieraan maailmansa: pörssissä tai puolueessa puhaltaviin tuuliin. Jos ensin mainitun sanoo päässeen "kovalla työllä" asemaansa, on pakko sanoa samaa myös jälkimmäisestä.
Suomessa on tuoreen tutkimuksen mukaan pienemmät tuloerot kuin missään muussa valtiossa. Jos lähdetään siitä, että tämä on yksilön oikeuksien polkemisen seurausta, ovat asiat jo kauan olleet siinä pisteessä, että vakaumuksellisten oikeistolaisten olisi paras hakea äkkiä poliittista turvapaikkaa Thaimaasta tai Indonesiasta tai jostain muualta, missä talouskasvu on nopeaa, rikkaat äärettömän rikkaita ja köyhät äärettömän köyhiä. Siellä, turvassa yhteiskunnalliselta sorrolta, he voisivat sitten vapaasti julistaa maailmalle totuutta Suomen tilanteesta, henkivartijoiden suojellessa heitä Suomen salaisen poliisin tappajilta
Ns. uusliberaalien (käsite on epämääräinen, mutta niin ovat sen piiriin luettujen ajatuksetkin) keskeisin opinkappale on, että köyhistään liian hyvin huolta pitävä yhteiskunta passivoi ihmiset, ja on epäoikeudenmukainen, koska laiska voi elää yhteiskunnan siivellä samaan aikaan kun ahkeralta viedään veroina suuri osa hänen työnsä tuloksista. Heidän ihanneyhteiskunnassaan on paljon pienyrittäjiä, voimaton tai mieluummin täysin olematon ay-liike, elämiseen riittämätön sosiaaliturva, hyvin alhainen tuloverotus, niin vähän julkisia palveluita kuin mahdollista ja tehokas omaisuuden suoja (poliisin ja lainsäädännön kautta). Kaikki tämä vain siksi että rikkaat voisivat olla rikkaampia ja köyhät köyhempiä. Jos yksilö on niin lahjakas ja työteliäs, että kykenee lain suojaamana riistämään muita, olisi uusoikeistolaisen talouspolitiikan kannattajien mukaan hänen oikeuksiensa polkemista siirtää osa hänen omaisuudestaan riistetyille.
Se, että omaisuuden määrä on Suomessakin vain hyvin harvoin mainitsemisen arvoisessa suhteessa tehdyn työn määrän ei uusliberaaleja häiritse. Mieluummin miljoona ansaitsematonta markkaa riistäjälle kuin tuhat riistetylle. Sekään onko riistäjän tekemästä "työstä" mitään hyötyä yhteiskunnalle ei kiinnosta uusliberaaleja lainkaan. Ihminen, joka luo omaisuutensa tuomalla markkinoille rauhoittavan lääkkeen, jolle löytyy satoja halvempia päällekkäisvalmisteita, on heille sankari. Ihminen, joka hoitaa kyseisen lääkkeen väärinkäyttäjiä on sen sijaan halveksittava sankarin verovarojen tuhlaaja, jolle viiden tuhannen markan kuukausiansiotkin ovat aivan liikaa, kun kerran on aikaa pitää kahvitaukoja työnsä lomassa. Tarpeiden tyydyttäminen ei ole sama asia kuin niiden luominen. Menestyvä liiketoiminta on enimmäkseen jälkimmäistä.
Millainen sitten on uusliberaalien malli-ihmisen, pienyrittäjän, asema nykyisessä ja heidän tavoittelemassaan yhteiskunnassa? Useimmat pienyrittäjät ovat ilman muuta työväenluokkaan verrattavassa asemassa. Ei ole lainkaan harvinaista että yhden tai pari alaistakin omaava pienyrittäjä tienaa vähemmän kuin omat palkkalaisensa. Velat, konkurssi, peruspäiväraha ja kansaneläke ovat pienyrittäjän kummituksia, jotka vain harhakuva omasta vapaudesta kykenee pitämään piilossa kirkkaassa päivänvalossa. 99% pienyrittäjistä on niellyt kusetuksen keskiluokkaan kuulumisesta, mutta houreet eivät muuta tosiasioita. Sikamaisen tulonjaon yhteiskunta on pienyrittäjän paratiisi yhtä paljon kuin Neuvostoliitto oli työläisten paratiisi; pienten etujen merkitys kutistuu mitättömäksi epäoikeudenmukaisuuden toimintamekanismien kurjistaessa yhteiskuntaa ja alentaessa potentiaalisten pienyrittäjien lähtöpisteen viemäreihin.
Anarkistisessa yhteiskunnassa yksilö sitoutuu vapaaehtoisen sopimuksen kautta tekemään valitsemaansa, ihmisten tarpeelliseksi katsomaa työtä esim. 4 tuntia päivässä. Hän saa itse yhdessä työtovereidensa kanssa päättää, kuinka asiat työpaikalla hoidetaan; ei ole mitään pomoa määräilemässä ja korjaamassa voittoja. Lopun aikaa hän saa tehdä mitä haluaa, kunhan ei vahingoita muita. Anarkistinen yhteiskunta on sellainen, jollaiseksi sen jäsenet sen itse suoran demokratian kautta muovaavat. Jos joku ei jostain syystä halua kuulua tällaiseen yhteiskuntaan, hän saa vapaasti lähteä tiehensä elämään sen ulkopuolella.
Ajatus kapitalistisesta yhteiskunnasta vapauden toteuttajana perustuu ostamisen ja rahatalouden näkemiseen luonnollisina asioina, joihin puuttuminen on keinotekoisten rakenteiden luomista ja pakkokeinojen käyttöä. Todellisuudessa asia on täsmälleen päinvastoin. Rooman valtakunta sai aikoinaan tapella tosissaan saadakseen tyhmät barbaarikansat näkemään maan asiana, jonka joku voi omia itselleen ja kieltää muita käyttämästä sitä. Sama ruljanssi on toistunut joka kerta kun luontaistaloudessa eläviä kulttuureita on siirretty rahatalouteen. Omistaminen on vain sitä, että luodaan kielto, joka koskee kaikkia paitsi yhtä tai muutamaa ihmistä. Yhteisomistus on joka paikassa vallinnut ennen yksityisomistusta.
Nykyinen yhteiskunta perustuu lähes yksinomaan keinotekoisiin pakkorakenteisiin. Pääomatkin ovat tällaisia rakenteita. Pakkorakenteilla ei voi luoda vapautta, ainoastaan vähentää toisten pakkorakenteiden vaikutusta. Juuri tällaisesta vaikutuksen vähentämisestä on kyse silloin kun lainsäädännöllä asetetaan rajoituksia pääoman käytölle ja kasaamiselle, usein nimenomaan vapaan kilpailun edistämiseksi (tämä koko rajoittamattoman markkinatalouden ajatusten ristiriitaisuus lienee tuttua useimmille). Anarkistit eivät puolusta mitään pakkorakenteita, vaan tahtovat poistaa kaikki keinotekoiset rakenteet korvatakseen ne ihmisten tarpeiden mukaan muuttuvilla, "luonnollisilla" rakenteilla. He osaavat toki käyttää hyväkseen pakkorakenteiden toisiaan syöviä vaikutuksia, mutta eivät milloinkaan muutu osaksi pakkorakenteita.