www.anarkismi.net/kapis/

Kapinatyöläinen #21 - 1996

 

Buenaventura Durruti

Buenaventura Durruti Bujaralozissa ennen kolonnan lähtöä Madridin rintamalle

Espanjan sisällissota ja varsinkin anarkistien toiminta sen aikana on nostanut esiin monia legendoja. Anarkistien riveissä taisteli monia rohkeita miehiä, joista nykyajankin anarkistit puhuvat kunnioituksella. Heitä olivat mm. Ascaso, Garcia ja ennen kaikkea Buenaventura Durruti.

Anarkistimiliisinjohtaja Durruti oli Espanjan työläisille sama kuin Ho Tsi Minh vietnamilaisille. Häneen kohdistettiin jo hänen elinaikanaan ja varsinkin hänen kuolemansa jälkeen romanttista ihailua. Anarkistien taistelujärjestön FAI:n (Federacion Anarquista Iberica) sisäinen äärivallankumouksellinen ryhmä otti nimekseen "Durrutin ystävät", ja kun espanjalaisista anarkistivapaaehtoisista koostuva panssarirykmenni tuli vapauttamaan Pariisia toisen maailmansodan loppumetreillä, oli yksi vaunuista nimetty suuren sankarin mukaan.

Kansanomaisuudellaan proletaarisella syntyperällään ja rohkeudellaan Durruti symbolisoi espanjalaisten taistelua fasismia vastaan sisällissodan aikana. Hänessä oli lyhyesti sanottuna kaikki ainekset legendan syntymiseen.

Hurja nuoruus

Durruti syntyi vuonna 1896 Leonissa, Pohjois-Espanjassa, yhtenä yhdeksästä rautatietyöläisen lapsesta. Myöhemmin, sisällissodan alkuvaiheessa, fasistit murhasivat jokaisen Buenaventuran veljistä. Durruti kävi koulua kotikylässään, muttei viihtynyt siellä kauan, vaan seurasi 14-vuotiaana isänsä jalanjälkiä rautatietyöläiseksi. Espanja oli niihin aikoihin todellinen proletaarin helvetti: katolisen kirkon ja sotilaitten johtamassa maassa köyhimmät työläiset elivät rähjäisissä hökkelikylissä, raapien niukan toimeentulonsa raskaasta työstä. Miehet tekivät tehtaissa 12-tuntisia työpäiviä ja naiset olivat kotona usein hellan ja nyrkinvälissä. Alkoholismi ja perheväkivalta olivat slummeissa suoraa seurausta kurjuudesta.

Buenaventura DurrutiNiinpä vihainen nuorimies Durruti meni mukaan ammattiyhdistystoimintaan Ay-liikkeellä oli jo silloin vahva ote kansaan. Anarkistit pitivät kokouksiaan, jossa he julistivat, ettei yhteiskunta muutu paremmaksi ennen kuin "viimeinen suurmaan omistaja roikkuu hirtettynä viimeisen kirkonmiehen suoliin", mutta ammattiliittoa he eivät kyenneet vielä perustamaan. Näin ollen Durrutin ja muidenkin paras vaihtoehto oli liittyä UGT-liittoon. Se oli sosialistijohtoinen keskusammattiliitto. Durruti otti osaa yleislakkoon vuonna 1917, toimien aktiivisesti agitaattorina. Armeijan tukahdutettua brutaalisti lakon, joutui Durruti pakenemaan maasta. Hän piileskeli Pariisissa, kunnes palasi vuonna 1920 Espanjaan. Missä hän tutustui anarkistiryhmiin ja vastaperustettuun anarkosyndikalistiseen CNT-liittoon.

Pomminheittoa

CNT, jossa Durruti alkoi toimia aktiivisesti, kasvoi pian maan vahvimmaksi ammattiliitoksi. Valtiokin huomasi tämän ja aloitti raa'an terrorikampanjan sitä vastaan. Monia liiton aktivisteja murhattiin vangittiin ja kidutettiin.

Durruti ja hänen ystävänsä Francisco Ascaso, barcelonalainen leipomotyöläinen, vittuuntuivat touhuun ja päättivät vastata tuleen tulella. Kohteeksi valittiin Soldevila, Saragossan kardinaali. Tämän "pyhän miehen" syntejä olivat mm. se, että hän oli yksi maan suurimmista maan- ja liikkeenomistajista ja että hän oli yrittänyt lahottaa ammattiliikkeen sisältäpäin perustamalla kirkon ja valtion johtamia "keltaisia liinoja", kuten anarkistit niitä kutsuivat. Kaverukset päästivät tämän rikkaan sian kärsimyksistään perinteiseen tapaan heittämällä häntä pommilla. Tämä johti juuri valtaan tulleen Primo de Riveran sotilashallituksen kostotoimiin ja Durrutin ja Ascason maanpakoon.

Ystävykset kiertelivät ensin Etelä-Amerikkaa, saaden kuolemantuomion lähes joka maassa missä vierailivat ja pakenivat lopulta Eurooppaan. Pariisissa Durruti tapasi Nestor Mahnon, legendaarisen ukrainalaisanarkistin, joka oli hyvää vauhtia juomassa itseään kuoliaaksi. Mahno opetti Durrutille yhtä ja toista tärkeää.

Francisco Ascaso, Buenaventura Durruti sekä Berthe Favert ja Emilienne Morin Brysselissä 1927Monarkia kukistuu

Vihattu monarkia ja Primo de Riveran sotilasdiktatuuri kaatuivat Espanjassa huhtikuussa 1931. Tämän johdosta useat maanpakoon ajetut poliittiset aktivistit pääsivät palaamaan Espanjaan. Palattuaan kotiin Durruti ja Ascaso menivät mukaan vastaperustetun Iberian anarkistifederaation, FAI:n toimintaan. FAI oli anarkistinen taistelujärjestö, joka oli perustettu varjelemaan CNT:n "puhdasoppisuutta". Useat CNT:n johtohahmot olivat nimittäin alkaneet kääntyä reformistiseen suuntaan diktatuurin aikana, olipa osa heistä valmis kompromisseihin hallituksenkin kanssa.

FAI:n aktivistit, Ascaso ja Durruti heidän joukossaan, alkoivat tehdä pankkiryöstöjä saadakseen rahaa työläisille ja liikkeelle. Tämä toi mainetta uudelle järjestölle. Tammikuussa 1932 anarkistit organisoivat yhdessä trotskilaisten kanssa kansannousun Kataloniassa. Tämä johti taas hallituksen vastatoimiin ja monia anarkisteja pidätettiin. Mutta liikettä ei voitu väkivalloin pysäyttää, ja mellakointi levisi yhä laajemmalle. Durruti oli mukana agitoimassa ihmisiä lakkoihin ja mellakoihin.

Uusi hallitus ja sisällissota

Helmikuussa 1936 Cortesin vaaleissa valittiin uusi, vasemmistolaisväritteinen kansanrintamahallitus. Mukana oli tasavaltalaisia laidasta laitaan sekä sosialisteja. Stalinistiset kommunistit saivat vain muutamia paikkoja. Hallituksen astuttua valtaan levottomuudet ja vasemmiston ja oikeiston väliset kahnaukset yleistyivät. Fasistinen liike oli alkanut nostaa päätään; tyytymättömistä rikkaiden teollisuuspomojen ja maanonnistajien pojista koostuva Espanjan Falangi levitti terroria.

Heinäkuussa alkoi sotilaskapina eversti Francisco Francon johdolla. Franco oli vihattu silloinen siirtomaa-armeijan upseeri, joka edellisen hallituksen aikana oli tukahduttanut verisesti kaivostyöläisten lakon. Kapina sai tukea yläluokalta ja katoliselta kirkolta.

Durrutin kranaatinheitinjoukotKun kapina levisi Barcelonan, Durruti, joka oli sairaalassa toipumassa leikkauksesta, nousi välittömästi sairasvuoteeltaan ja lähti kaduille. CNT:n ja FAI:n anarkistityöläiset olivat takavarikoineet poliisijoukkojen aseet omaan käyttöönsä ja pystyttäneet barrikadeja kaduille. Barcelona oli käytännössä heidän kontrollissaan, ja juuri heidän ansiotaan oli, että fasistien valtaan pääsy Barcelonassa estettiin. Tasavaltalaishallitus oli kuluttanut kolme päivää pohtiessaan, pitäisikö työläisille jakaa aseita, ja siinä ajassa fasistit olivat saaneet haltuunsa suuren osan Espanjaa. Työläiset pelastivat tilanteen päättämättä hoitaa homman itse.

Durruti johti hyökkäystä Ataranzarasin kasarmeille ja hotelli Coloniin, jotka olivat fasistien viimeiset linnakkeet Barcelonassa. Heikosti aseistetut työläiset uhmasivat fasistien raskasta tulitusta ja onnistuivat valtaamaan rakennukset. Useita heistä kuoli, muiden muassa Durrutin läheinen ystävä Ascaso. Durruti oli ensimmäisten joukossa. jotka astuivat sisään Ataranzarasin porteista.

Barcelonan taistelun jälkeen Espanjan presidentti Companys vieraili Durrutin ja Garcia Oliverin, jotka olivat nousseet liikkeen kärkihahmoiksi luona. Presidentti tuli paikalle puvussa kun Durruti ja Oliver istuivat kiväärit kädessään työvaatteisiin pukeutuneina. Anarkisteille tarjottiin paikkoja Katalonian itsehallintoalueen hallituksessa. Oliver meni lankaan ja hänestä tuli oikeusministeri (!), mutta Durruti päätti mieluummin taistella kansan rinnalla kuin istua virastoissa.

Durruti liittyi Katalonian työläisten muodostamaan Antifasististen Militioiden Komiteaan ja ryhtyi johtamaan legendaarista "Durrutin kolonnaa", miliisiyksikköä joka saavutti mainetta Aragonian ja Saragossan rintamilla.

Durrutin kolonna valtasi Saragossan fasisteilta minkä jälkeen näillä(kin) alueilla toteutettiin libertaarista kommunistia käytännössä. Yritykset ja maatilat kollektivisoitiin ja kirkot muutettiin miliisien tukikohdiksi. Yksityiset pienviljelijät saivat jatkaa toimintaansa, kunhan eivät käyttäneet palkattua työvoimaa. Punamustat liput liehuivat Aragonin yllä.

"Me annamme Hitlerille ja Mussolinille paljon enemmän huolen aihetta kuin koko Puna-armeija", Durruti sanoi Toronto Starin haastattelussa. "Me näytämme Saksan ja Italian työläisille esimerkkiä siitä, miten fasismin kanssa pitää menetellä."

Buenaventura Durrutin hautajaiskulkue

Buenaventura Durrutin hautajaiskulkue

Buenaventura Durrutin hautajaiskulkue

Buenaventura Durrutin hautajaiskulkue

Madridin piiritys

Vuoden 1936 lopulla Durruti päätti lähteä kolonnansa 4000 jäsenen kanssa auttamaan piiritettyä Madridia. Madrid oli eristetty muusta Espanjasta ja Saksan sekä Italian ilmavoimat suorittivat kaupunkiin raakoja terroripommituksia.

Durrutin saapuessaan kaupunkiin tilanne oli tukala. Kolonnan saapuminen valoi kuitenkin uutta toivoa puolustajiin ja fasistien hyökkäys onnistuttiin toistaiseksi pysäyttämään. Ebro-joen yli pyrkiville italialaisille mustapaidoille annettiin kunnolla turpiin.

Se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti. Marraskuun 20. päivä harhaluoti osui Durrutia niskaan hänen noustessaan ulos autosta. Hänen hautajaisensa pidettiin Barcelonassa ja niihin osallistui tuhansia, mitä erilaisimpia poliittisia kantoja edustavia ihmisiä. Jopa anarkisteja halveksuneet marxisti-leninistit olivat hyvin liikuttuneita. Orkesteri soitti vanhan anarkistihymnin "Kansan poikia" (Hijos de pueblo) ja kansanjoukot huusivat iskulausetta "Me kostamme hänen puolestaan! "

Durruti ihmisenä

Luonteeltaan Buenaventura Durruti oli monien mielestä idealistinen. Häntä on myös kuvailtu iloiseksi ja ystävälliseksi mieheksi. Hän oli myös jollain tavalla sisäänpäin kääntynyt, eikä paljastanut yleensä sisimpäänsä muille.

Durrutilla ei ollut Nestor Mahnon mieltymystä päihteisiin. Hän ei myöskään ollut samanlainen raaka fanaatikko. Hän oli täysin aatteelleen omistautunut mies, jolle kansa oli rakas. Epäitsekkyydessään hän jakoi aina omastaan vähäosaisemmille. Yhteenvetona voitaisiin sanoa, että Durruti oli maineensa veroinen kaveri, tavalla jos toisella. Maailma voisi olla joskus ihan mukava paikka, jos olisi enemmän hänen kaltaisiaan toiminnan miehiä ja vähemmän paskanpuhujia.

Timo Holopainen

Buenaventura Durruti