www.anarkismi.net/kapis/

Kapinatyöläinen #21 - 1996

ANARKISTIKOLLEKTIIVIT ESPANJAN VALLANKUMOUKSESSA

18. heinäkuuta 1936 julisti anarkosyndikalistisen ammattiliitto, CNT, Madridin radion välityksellä vallankumouksellisen yleislakon, kutsuen kaikki militantit torjumaan fasistien vallankaappausta. 19. heinäkuuta Katalonia, suurin osa Aragoniaa ja monet muut Espanjan osat olivat käytännössä anarkistien kontrollissa. 24 tunnin kuluessa lähti ensimmäinen työläisten itsehallinnassa olevan rautatielaitoksen juna kuljettamaan miliisejä Aragonian rintamalle. Seuraavan 24 tunnin sisällä toimivat kaikki julkiset palvelut jälleen, nekin työläisten kontrollissa. Espanjan vallankumous oli alkanut.

Myös maatalouden kollektivointi alkoi välittömästi. Kollektivointi ei maaseudulla, kuten ei kaupungeissakaan, tapahtunut CNT:n järjestelmällisinä toimina, vaan spontaanisti paikallisen aloitteellisuuden varassa. Sisällissodan alku sattui juuri paikalliseen sadonkorjuuaikaan. Vanha järjestelmä oli romahtanut, suurmaanomistajat paenneet ja sato uhkasi mädäntyä pelloille. Aragoniassa, jossa 80% maasta oli suurmaanomistajien hallussa, tilanne oli erityisen kiireellinen. Niinpä kaikkialla Aragonian kylissä kutsuttiin koolle kyläläisten joukkokokouksia tilanteen selvittämiseksi. Kapitalistien ohella myös paikalliset virkamiehet olivat paenneet, joten kaikki päästiin todella aloittamaan uudelta pohjalta. Aragonia oli Katalonian ja Andalusian ohella anarkistien vahvinta tukialuetta. Suoraa demokratiaa noudattavat joukkokokoukset päätyivät kaikkialla maakunnassa julistamaan tuotannon yhteisesti hoidettavaksi anarkismin periaatteita noudattaen.

Aragoniasta liike levisi pian Levanttiin ja sittemmin myös sosialistisen UGT-ammattiliiton hallitsemaan Kastiliaan. Kastiliassa odotettiin aluksi käskyjä "ylhäältä", mutta kun sellaisia ei kuulunut, ottivat ihmiset Aragonian esimerkin innoittamina aloitteen omiin käsiinsä ja päättivät hoitaa tuotannon kollektiiveissa tasa-arvoisina yksilöinä.. Lisäksi kollektivointia tapahtui pienemmässä mittakaavassa Andalusiassa, Astunassa ja Estremadurassa. Andalusian vähäinen rooli johtuu siitä, että Franco miehitti heti aluksi suurimman osan maakunnasta (jonka asukkaiden ylivoimainen enemmistö kannatti tasavaltalaisia).

Kollektiivien ja niiden jäsenten lukumäärästä ei ole olemassa tarkkoja lukuja. Kollektiiveja laajasti henkilökohtaisesti tutkineen ranskalaisen anarkistin, Gaston Levalin, arvio on 400 maatalouskollektiivia Aragoniassa, 900 Levantissa, 300 Kastiliassa. Teollisuusmaakunta Katalonian (jossa sijaitsi 70% koko Espanjan teollisuudesta) teollisuus kollektivisoitiin kokonaan ja Levantin teollisuudesta 70%. Leval arvioi että kaikkiaan noin 3 miljoonaa miestä, naista ja lasta eli vuoteen 1937 mennessä maatalouskollektiiveissa. Puolet kollektiiveista käsitti (käytännöllisesti katsoen) kokonaisen kylän tai kaupungin. Lopuissa kollektiiviin liittyi vain osa väestöstä.

Kuinka kollektiivit menestyivät?

Kollektiiveihin liittyminen oli kaikkialla täysin vapaaehtoista. Francon kannattajien ja sellaisina pidettyjen (eli kaikkien suurtilallisten, joista ei päinvastaista tiedetty) maat pakkokollektivisoitiin. Suurin osa suurmaanomistajista olikin itse asiassa jo paennut vallankumouksen alettua. Itsenäiset talonpojat, ja kaikki muutkin saivat kuitenkin itse päättää liittyivätkö kollektiiveihin. Kaikkialla oli myös niitä, jotka halusivat mieluummin toimia itsenäisinä tuottajina. Kaikki asiaa paikan päällä tarkkailleet ovat ilmaisseet ällistyksensä siitä, kuinka hyvin "itsenäisiin" suhtauduttiin. He saivat omistaa niin paljon maata kuin pystyivät itse perheineen viljelemään (so. palkkatyövoiman käyttö oli kielletty). Heidän annettiin tulla kollektiiveihin myymään tuotteitaan kyseisen kollektiivin määräämin hinnoin ja usein jopa ottaa osaa kollektiivin kokouksiin ilman äänivaltaa. Erittäin monet pienviljelijät kuitenkin liittyivät kollektiiveihin, koska havaitsivat sen käytännöllisimmäksi ratkaisuksi. Esim. Aragonian pienmaanomistajista liittyi kollektiiveihin peräti 75%.

Kaikista kollektiiveista sai myös erota täysin vapaasti (jollaista tapahtuikin). Jokaisen kollektiiviin liittyjän mukanaan kollektiiviin tuoma omaisuus merkittiin tarkasti muistiin. Erotessaan jäsen sai useimmissa kollektiiveissa kaiken tuomansa takaisin. Joissakin asetettiin asialle kuitenkin ehtoja tai rajoituksia.

Paras todiste kollektiiveihin liittymisen vapaaehtoisuudesta lienee se, että Levantti ja Kastilia eivät missään vaiheessa olleet sotilaallisesti anarkistien, vaan pikemminkin hallituksen kontrollissa. Lisäksi hallitus lujitti otettaan koko ajan ja toimi aktiivisesti kollektiiveja vastaan. Siitä huolimatta Levantin väestöstä ainakin 40% eli kollektiiveissa, tuottaen 60% koko maakunnan ruoasta. Lisäksi Kastilia kuului yleisesti ottaen UGT:n, ei suinkaan CNT:n vahvoihin alueisiin (joskin kollektivointi oli maakunnassa toki laajinta CNT:n kannatusalueilla). Ylipäätään kollektivisteista vain pieni vähemmistö oli CNT:n aktiiveja. Aivan kuten myöhemmin Ranskassa vuonna 1968, sai aktiivinen vähemmistö herätettyä passiivisen enemmistön piilevät unelmat innostuneeksi käytännön toiminnaksi. Ei ollut lainkaan harvinaista että anarkistikollektiivissa toimi jossakin luottamustehtävässä poliittiseen keskustaan sijoittuva tasavaltalainen.

Kaikki puolueettomat tarkkailijat todistavat järjestään, että kollektiivit olivat yleisesti ottaen menestyksellisiä, usein jopa "hämmästyttävassä" määrin". Näihin hämmästelijöihin kuuluu myös vakaumuksellisia oikeistolaisia. Aragoniassa tuotanto nousi anarkistien hallussaan pitämillä alueilla tilastojen mukaan 30-50%. Levantissa menestys oli parempien maantieteellisten olosuhteiden vuoksi vielä suurempi. Elintaso nousi monin paikoin Espanjaa parissa kuukaudessa 50-100%. "Hämmästyttäviin saavutuksiin" lukeutuvat niin maatalouskollektiivit kuin kollektivisoidut teollisuuspaikkakunnat, tehtaat ja palvelulaitoksetkin. Ja kaikki tämä tapahtui sota-aikana, jolloin tuotannon on tapana laskea jyrkästi eikä suinkaan kasvaa!

Kollektiivien toiminta

Toimintakäytännöt vaihtelivat kollektiiveittain. Yleiset periaatteet olivat kuitenkin kaikkialla samat. Päätöksissä noudatettiin aina suoraa demokratiaa siten, että kaikissa kysymyksissä oli valta viime kädessä kollektiivin jäsenten yleiskokouksella. Kokouksia järjestettiin säännöllisin väliajoin (viikoittain, kahden viikon välein tai kuukausittain) ja niihin ottivat osaa niin miehet kuin naisetkin. Kokouksissa päätettiin kaikki koko kollektiivia koskevat suuret ja pienet asiat. Kaikki jonkin tehtävän suorittamista varten valitut delegaatit voitiin aina erottaa yleiskokouksen päätöksellä. Tehtäviä pyrittiin myös kierrättämään mahdollisimman paljon.

Maataloustyöläiset jaettiin tavallisesti pieniin, 10-20 hengen työporukoihin, joista jokaisella oli ryhmän jäsenten valitsema delegaatti. Kaikkien ryhmien delegaatit kokoontuivat yleensä joka ilta antamaan toisilleen raportin siitä mitä päivän aikana oli saatu aikaan ja suunnittelemaan siltä pohjalta seuraavana päivänä tehtäviä töitä. Muiden alojen työläiset kuuluivat yleensä myös samaan delegaattijärjestelmään. Suutareilla, leipureilla, räätäleillä, rakennustyöläisillä jne. oli oma delegaattinsa. Kollektiiveissa oli tavallisesti työvelvollisuus 15-60 -vuotiailla jäsenillä, työkyvyttömiä tietenkään lukuun ottamatta.

Kollektivoiduissa kaupungeissa (jotka olivat kooltaan 50 000 asukkaasta alaspäin, suurkaupunkien kollektivoituun teollisuuteen ja palveluihin tullaan myöhemmin) järjestelmä hyvin pitkälle samanlaisena. Näissä paikallisten UGT:läisten tuki oli kuitenkin suoraan demokratiaan ja työläisten itsehallintoon perustuvan kaupunginhallinnon edellytys. Kollektivoidut kaupungit olivat juuri niitä joissa UGT oli valmis toimimaan yhteistyössä CNT:n kanssa, eikä ollut Sosialistisen puolueen talutusnuorassa. Kylien ja kaupunkien toimintakäytäntöjen erot olivat lähinnä suurten tehdaskollektiivien eroja kollektivoituihin työpajoihin ja maatyöläisryhmiin.

Vaihdantajärjestelmä vaihteli eri kollektiiveissa. Kaikissa oli periaatteena se, että sitä mitä oli yllin kyllin, sai ilmaiseksi. Asuminen terveydenhoito, lääkkeet ja koulutus olivat ilmaisia kaikkialla. Leipä kuului yleisimpiin ilmaisiin ruokatavaroihin. Muita usein ilmaisia asioita olivat mm. sähkö, viini ja ruokaöljy.

Aragonian ulkopuolella, jossa hallitus täytyi edelleen ottaa huomioon, oli rahayksikkönä yhä peseta. Näissä(samoin kuin monissa Aragoniankin kollektiiveissa) käytettiin perhepalkkajärjestelmää. Tällöin työläisille maksettiin elätettävien lukumäärän eikä työsuorituksen mukaan. Palkka laskettiin sen mukaan kuinka monta työtätekevää jäsentä ja kuinka monta lasta, vanhusta tai työkyvytöntä perheessä oli. Mitä enemmän lapsia oli, sitä vähemmän palkka kasvoi lasta kohti, koska suuret perheet ovat suhteessa taloudellisempia kuin pienet (huomautettakoon että nyky-Suomessa menetellään lapsilisien suhteen epäloogisesti täsmälleen päinvastoin). Kun lasten tai kaikkien perheenjäsenten lukumäärä saavutti jonkin tietyn rajan (esim. kymmenen) lakkasi palkan kasvu kokonaan. Yksinäisistä työkyvyttömistä kollektiivi huolehti automaattisesti.

Monissa kollektiiveissa raha korvattiin työkupongeilla. Niissäkin oli miltei aina käytössä perhepalkkajärjestelmä. Joissakin kollektiiveissa kuitenkin luovuttiin rahajärjestelmästä kokonaan. Niissäkään ei kulutus kuitenkaan ollut kontrolloimatonta. Jokaisen varastosta/kaupasta hakemat tavarat ja niiden yhteisarvo merkittiin tarkasti muistiin. Näin sosiaalinen kontrolli esti tuhlauksen.

Joissakin kollektiiveissa jouduttiin (niiden vaihdantajärjestelmästä riippumatta) turvautumaan sota-ajan vuoksi ajoittain säännöstelyyn joidenkin tiettyjen tuotteiden suhteen.

Maanviljelyksessä tehtiin kaikki nyt ensimmäistä kertaa mahdollisimman käytännöllisesti, eikä niin kuin kapitalistinen järjestelmä pakotti tekemään. Kaikkialle rakennettiin yhteisvoimin kattavia kastelujärjestelmiä, joista oli ennen voitu vain uneksia. Aiemmin takapajuisessa Espanjassa täysin tuntematonta maatalousteknologiaa hankittiin kollektiivin yhteisin varoin. Vuokraviljelijöiden ja pienviljelijöiden yksinäisen olemassaolon taistelun tilalle tuli kaikkea turhaa päällekkäistyötä välttävä yhteistoiminta .

Suutarit, leipurit ja muut kollektiiviin liittyneet yrittäjät rationalisoivat toimintansa siten, että siinä missä kylässä oli ennen ollut vaikkapa kolme puusepän verstasta, ne yhdistettiin nyt yhdeksi työntekijöiden itsehallinnassa olevaksi verstaaksi. Näin kaikki saivat käyttää samoja koneita ja toiminta suunniteltiin kyläläisten todellisten tarpeiden mukaan. Valtava määrä turhaa päällekkäistyötä ja -investointia poistui. Toimintoja, jotka olivat hyödyllisiä, mutta eivät kapitalistisesti kannattavia pidettiin usein pystyssä muiden alojen tuottaman voiton turvin. Grausin kollektiivissa esimerkiksi parturinliike oli aina auki koko päivän, kuljetustoiminnan ja teollisuusalkoholin valmistuksen tuottamien voittojen ansiosta.

Lisäksi tuotantoa rationalisoitiin siten, että jos maanviljelyksessä tarvittiin jonain kiireisenä aikana lisää työvoimaa, työskenteli tarvittava määrä räätäleitä, tehdastyöläisiä tms. pelloilla sen aikaa kun oli tarpeellista. Ja vastaavasti jos vaikkapa jossakin rakennusprojektissa tarvittiin tilapäisesti paljon työvoimaa, työskenteli maanviljelijöitä rakennustyöläisten apuna. Työttömyyttä ei ollut, koska työvoimaa suunnattiin aina sinne missä sitä tarvittiin. Eikä tämä perustunut pakkoon (joka olisi väistämättä hajottanut koko kollektiivin), vaan siihen että kaikki kollektiivin jäsenet tiesivät ja tunsivat olevansa samassa veneessä ja tekevänsä työtä yhteisen edun vuoksi.

Kouluja, sairaaloita, vanhainkoteja, päiväkoteja ja muita vastaavia laitoksia perustettiin. Koulu ja sairaalakin olivat tosiaan olleet siihen asti kylien ylivoimaiselle enemmistölle saavuttamaton ylellisyys. Espanja oli valtavien tuloerojen valtio, jossa yksi lääkäri hoiti muutamaa rikasta perhettä, samaan aikaan kun kymmeniä tuhansia asukkaita käsittävät alueet olivat kokonaan vailla minkäänlaista sairaalaa. Lukutaidottomuus oli koko maassa 40% ja maaseudulla 60%. Vailla tukevaa sukua olevista vanhuksista huolehtiminen puolestaan oli yhtä tuntematonta kuin vaivaistalojen Suomessakin. Myös päiväkodit olivat tuohon aikaan vielä vallankumouksellinen uutuus.

Sairaala, koulu, vanhainkoti, päiväkoti tms. perustettiin kollektiiviin yksinkertaisesti siten, että otettiin käyttöön ja kunnostettiin sopiva rakennus ja ilmoitettiin CNT:lle että lääkäreitä, opettajia ja sairaanhoitajia kaivattiin. Sen jälkeen CNT tiedusteli jäsenlistoillaan olevien ko. ammattien harjoittajien joukosta halukkaita kollektiiviin lähtijöitä. Eikä halukkaista vallankumouksellisen innostuksen valtaamassa liitossa ollut pulaa. Kollektiivit elättivät itse lääkärit, opettajat ja sairaanhoitajat omilla sekä muiden kollektiivien kanssa käydyn vaihtokaupan kautta saaduilla tuotteilla. Terveydenhoito ja opetus olivat kollektiiveissa poikkeuksetta ilmaisia.

Kollektiiveille oli ylipäätään tyypillistä se, että ei tyydytty vain pyörittämään entisiä hommia uudella tavalla, vaan pyrittiin koko ajan aloittamaan jotakin uutta. (Teruelin) Andorran kollektiiviin esimerkiksi rakennettiin vesitorni, jonka ansiosta saatettiin nyt viljellä sellaisia maita, jotka aikaisemmin olivat olleet hyödyttömiä riittävän vedensaannin mahdottomuuden vuoksi. Fragan kollektiivissa puolestaan avattiin taloudellisista syistä vuosia suljettuna ollut hiilikaivos ja saatiin erittäin alkeellisilla välineillä sekä kouluttamattomalla työvoimalla parempia tuotantolukuja kuin Asturian hiilialueella ammattitaitoisilla kaivostyöläisillä ja aivan toista luokkaa olevilla laitteilla. Jokaisesta kollektiivista löytyi jokin tällainen projekti, usein montakin.

Kollektiivit eivät suinkaan olleet mitään toisistaan eristyksissä olevia ja toimintojensa yhteen sovittamiseen kykenemättömiä saarekkeita. Sekä Aragoniassa, Levantissa että Kastiliassa kollektiivit järjestäytyivät federaatioksi, jotka kävivät sisällään ja keskenään vilkasta vaihtokauppaa ja pyrkivät koordinoimaan toimintojaan mahdollisimman käytännöllisellä tavalla. Kaikkein pisimmälle federaatio saatiin rakennettua kokonaan hallitusvallasta vapaassa Aragoniassa. Epätäydellisimmäksi se jäi Kastiliassa, jossa sijaitsi pääkaupunki Madrid ja hallituksen ote oli lujin. Eri seutujen kollektiivit eivät suinkaan käyttäytyneet nurkkakuntaisesti, vaan pyrkivät päinvastoin koko ajan luomaan mahdollisimman paljon yhteistyösuhteita ja vaihtokauppaa. Hyvällä viljelymaalla sijaitsevat kollektiivit avustivat voitoillaan maaperältään köyhemmillä seuduilla sijaitsevia. Kollektiivit kävivät federaatioidensa kautta myös ulkomaankauppaa sen verran kuin se ylipäätään oli sisällissodan Espanjassa mahdollista.

Teollisuuden ja julkisten palvelujen kollektivointi

Siinä missä kylissä ja pienissä kaupungeissa oli mahdollista saada koko yhteiskunta järjestäytymään anarkistisesti innostavan esimerkin avulla, saattoi tämä suurkaupungeissa toteutua ainoastaan tiettyyn pisteeseen saakka. Keskiluokka ja eri poliittisten puolueiden kannattajat olivat niissä liian vahvasti omaan viiteryhmäänsä identifioituneita. Barcelonassa, samoin kuin Kataloniassa, kollektivoitiin koko teollisuus sekä kaikki julkiset palvelut alan työntekijöiden toimesta, mutta kaikki tämä täytyi rakentaa kapitalistis-parlamentaarisen luurangon ympärille. Työläiset hoitivat itse tehtaitaan, terveyskeskuksiaan, rautateitään jne. suoralla demokratialla, mutta yritysten hengissä pysyminen tapahtui kapitalistisen järjestelmän ehdoilla. Yrityksen työntekijät ottivat ikään kuin pomonsa paikan yrityksen hoitajina. Tämä ei ollut (toisin kuin maatalouskollektiivit) libertaarista sosialismia, vaan työläisten itsehallintoa kapitalistisen järjestelmän sisällä. Senkään merkitystä ei kuitenkaan kannata väheksyä parannuksena palkkaorjuuteen.

Tätä kuvaa hyvin kollektivointi Alcoyn 45 000n asukkaan teollisuuskaupungissa, jossa myös kollektivoitiin kaikki tuotannon haarat. Siellä tehtaiden työläiset ottivat tehtaat itsehallintaansa, kun kapitalistit eivät huutavasta teollisuustuotteiden tarpeesta huolimatta kyenneet taloudellisten vaikeuksiensa vuoksi palkkaamaan työvoimaa kasvavasta työttömien armeijasta tai aina edes maksamaan palkkoja nykyisille työntekijöilleen. Työntekijät saivat kollektivoinnissa harteilleen yrityksen velat alihankkijoille ja lisäksi heidän täytyi vielä maksaa koko ajan veroja valtiolle. Tuotanto tehostui kuitenkin niin paljon, että kaikki velat saatiin melko nopeasti maksettua ja koko teollisuus taloudellisesti hyvälle pohjalle. Myös Kataloniassa sai kollektivoitujen tehtaiden menestys skeptisimmätkin tarkkailijat vakuuttuneiksi siitä että jotakin ennennäkemätöntä oli tapahtumassa.

CNT:n aktivistit myös organisoivat Kataloniaan tyhjästä aseteollisuuden rintaman tarpeisiin. Lopputulos oli että Katalonian anarkistisesti järjestetty sotatarviketeollisuus tuotti puolustusministeriönkin lausunnon mukaan "kymmenen kertaa enemmän kuin koko muun Espanjan teollisuus yhteensä".

Teollisuuden hallinto perustui anarkosyndikalistisesti kaksoisedustukseen. Tehtaassa oli yleensä eri tehtäväpiirien työntekijöiden (ruumiillisen työn tekijät, teknikot, suunnittelijat) keskuudestaan valitsemista edustajista koottu delegaatio, joka koordinoi asioita tehtaassa. Samaan aikaan jokainen työläinen oli oman syndikaattinsa jäsen ja kontrolloi sitä suoran demokratian kautta. Tehdasdelegaatiot informoivat syndikaatteja tilanteesta ja tarpeista tehtaalla ja syndikaatti puolestaan koordinoi koko teollisuuden haaraa tehtailta saamansa informaation avulla. "Koordinoida" termiä käytetään siksi, että kaikkien delegaattien täytyi nauttia alempien tasojen luottamusta, eivätkä he voineet (sen enempää
periaatetasolla kuin varsinkaan käytännössä) suorittaa mitään toimenpiteitä ilman valitsijoidensa suostumusta. Näin hallinnosta tuli kaksisuuntainen prosessi, jossa alempi taso informoi ylempää, ylempi antoi palautetta alemmalle, alempi jälleen ylemmälle ja niin edelleen loputtomiin. Systeemi ei suinkaan ollut niin yksinkertainen kuin tästä karkeasta hahmottelusta voisi päätellä, sillä jokainen taso jakautui lukemattomiin alakomiteoihin, joihin valitsivat edustajiaan mitä erilaisimmat tahot ja elimet tilanpuutteen ja syndikaattikohtaisten vaihtelujen vuoksi emme kuitenkaan voi tässä lähteä tämän yksityiskohtaisemmalle tasolle.

Jokaisessa kollektivoidussa tehtaassa työntekijät itse päättivät tehdaskokouksissa miten pitkiä päiviä milloinkin tehtiin tai mikä osa tuotosta käytettiin palkkoihin ja mikä minkäkinlaisiin investointeihin. Joissakin tehtaissa tehtaan entinen omistaja (useammissa tapauksissa tämä oli paennut ja jättänyt työntekijöille hylätyn tehtaan kollektivoitavaksi) sai jäädä tehtaaseen neuvonantajaksi sekä tuotannon laajentamista varten otettavien lainojen takaajaksi. Tälle ei kuitenkaan koskaan maksettu mitään mitä voisi kutsua voitoksi.

Kataloniassa kollektivoitiin teollisuuden lisäksi mm. sähkö, puhelinliikenne, vesi, kaasu, rautatiet, raitiovaunuliikenne sekä terveydenhuolto. Lisäksi Barcelonan ja muiden kaupunkien leipurit, parturit ja muut itsensä työllistävät muodostivat tietenkin omia syndikaattejaan teollisuustyöläisten tavoin.

Kaikille palvelualoille oli yhteistä se, että kollektivointi enemmän tai vähemmän paransi niitä sekä asiakkaiden että työntekijöiden kannalta. Ennen vallankumousta ammattitaidottomat työläiset ansaitsivat Barcelonassa 8-9 pesetaa päivä, liikenteenohjaajat tms. 10 ja ammattitaitoiset teknikot (asentajat, sorvarit tms.) 12. Nyt kaikki ammattitaidottomat työläiset ansaitsivat 15 ja ammattitaitoiset 16 pesetaa. Palvelujen parantuminen kokonaisuutena riippui lähinnä kyseisen syndikaatin jäsenmäärän suuruudesta ja alueellisesta kattavuudesta sekä raaka-aineiden saannista. Anarkistisesti järjestettyjen palvelujen hallintoa en tilan-uutteen vuoksi selosta tarkemmin, koska se ei pääperiaatteiltaan eronnut teollisuuden hallinnosta. Kaikki tehtäväpiirit olivat edustettuina työyksikön delegaatiossa, ruumiillisen työn tekijöiden ollessa lukumääränsä mukaisesti enemmistönä.

Kaikkein suurinta oli menestys Barcelonan raitiovaunuliikenteen syndikaatissa, jonka 7000 työntekijästä (kuljettajat, rahastajat, mekaanikot insinöörit jne.) 6500 oli sisällissodan alkaessa CNT:n jäseniä. Tulot nousivat 12-15% edellisvuoden vertailukuukauteen verrattuna matkustajamäärät vaihtelivat ajankohdan mukaan). Samaan aikaan raitiovaunumaksut laskivat keskimäärin. Ennen maksu vaihteli matkan pituuden mukaan 0.1 pesetasta 0.4 pesetaan. Nyt pistettiin kiinteä taksa 0.2 pesetaa mikä merkitsi asiakkaan keskimäärin maksaman maksun alenemista. Liikenteessä olevien raitiovaunujen määrä kasvatettiin kuudesta sadasta seitsemään sataan, vuosittainen matkustajamäärä nousi 183 543 516:sta 50 miljoonalla 233 557 506:een ja raitioliikenteen yhteensä vuodessa ajama kilometrimäärä 21,7 miljoonasta 23,3 miljoonaan. Lisäksi raitioliikennetyöläiset saivat suurten palkankorotusten ohella ilmaisen terveydenhoidon ja sosiaaliturvan sekä suihkut joka varikkoon (vuonna 1936). Syndikaatti maksoi raitioliikenneyhtiöiden velat materiaalin toimittajille ja alkoi vuoden 1936 loppuun mennessä tuottaa itse 98% tarvitsemistaan varaosista, siinä missä luku kapitalismin aikana oli ollut 2%. Eikä tässä vielä kaikki: raitioliikennesyndikaatti myös avusti Barcelonan bussiliikennettä, metroliikennettä sekä satamakuljetuksia omilla voitoillaan. Myös Katalonian kollektivoitu vesi, kaasu ja sähkö maksoivat pois kaikki kapitalisteilta perityt maksamattomat sitoumukset, lukuun ottamatta velkoja rahanlainaajille (jotka kuuluivat kaikki etuoikeutettuun luokkaan). Sähkön hinta aleni. Vesimaksut muuttuivat uuden laskutussysteemi mukaan niin, että jotkut nousivat 0.7 pesetasta kuutiometri 0.8:aan, joidenkin laskiessa 1.5:stä 0.4:ään. Vedestä ei koskaan tullut Katalonian kaupungeissa (aivan toisin kuin esim. Madridissa) pulaa edes pommitusten jälkeen. Barcelonassa päivittäinen vesivaranto itse asiassa nousi nopeasti vallankumousta edeltävästä 140 000 kuutiometristä 150 000:een ja jatkoi nousua. Taloudellisesti sähköä ja vettä merkityksettömämpi kaasu kärsi koko tasavaltaa koettelevasta huutavasta hiilipulasta, joka teki mainitsemisen arvoiset parannukset mahdottomiksi.

Rautatie- ja satamaliikenteen oli mahdoton säilyttää rahallinen tuotto entisellään maan kahtiajaon, hiilipulan ja monien muiden sodan aiheuttamien seikkojen vuoksi. Tästä huolimatta rautatieliikennemaksuja ei nostettu lainkaan ja kuljetukset rintamalle Aragoniaan hoidettiin ilmaiseksi. Myös palvelujen laatu parani. Työntekijätkin saivat osansa: siinä missä rautatietyöläisen keskimääräinen päiväpalkka oli ollut aiemmin 6,5 pesetaa (radanylityspaikkojen naisista koostuvan porttivahtien ammattikunnan ansaitessa 2,5 pesetaa), pantiin kaikille nyt 300 pesetan kuukausipalkka (n. 12,5 pesetaa työpäivä). Insinööreille jouduttiin poikkeuksena tasa-arvosta maksamaan yli 500 pesetaa, koska heistä olisi muuten tullut pulaa (monien heistä ollessa oikeistolaisia).

Terveydenhoidon järjestämisestä on ollut puhetta jo maaseudun kollektiivien yhteydessä. Kataloniassa luotiin terveydenhoitosyndikaatin kautta koko maakunnan kattava terveyskeskusverkko sekä kuljetusjärjestelmä, jolla vaikeat tapaukset voitiin viedä suuriin sairaaloihin. Ensimmäistä kertaa Katalonian historiassa oli jokainen mies, nainen ja lapsi terveydenhuollon piirissä, vailla etäisyyksien ja tulotason aiheuttamia rajoituksia. Terveyskeskusverkkoa rakennettiin myös kaikkialle muille alueille, joissa CNT:llä oli jalansijaa, mutta täydelliseen kattavuuteen päästiin vain anarkistien hallitsemassa Kataloniassa.

Barcelonassa oli kaikkiaan 18 terveydenhoitosyndikaatin hoitamaa sairaalaa, joista kuusi oli kokonaan uusia. Kaikissa syndikaatin luomissa sairaaloissa, terveyskeskuksissa jne. olivat kaikki hoitotoimenpiteet ilmaisia. Yksityisiä lääkärinpraktiikoita ei kuitenkaan onnistuttu eliminoimaan (mihin ei potilaiden edun vuoksi sinänsä pyrittykään). Lääkärit joutuivat nyt kuitenkin laskuttamaan yksityispotilaita syndikaatin määräämien taksojen mukaan, eli huomattavasti aiempaa halvemmalla. Mitään puutetta ei lääkärien kuitenkaan voi sanoa kärsineen. Sairaalalääkärin kuukausipalkka oli vallankumouksen jälkeen 500 pesetaa kuussa kolmen tunnin työpäivistä, siinä missä työläisen vajaat 400 kahdeksan tunnin työpäivistä. Ja lisäksi tulivat ne yksityispotilaat. Yli puolet lääkäreistä työskenteli kuitenkin vapaaehtoisesti ilmaiseksi omalla vapaa-ajallaan.

Tässä vaiheessa on hyvä mainita, että kaikki edellä selostetut terveydenhuoltojärjestelyt olivat tosiaan CNT n ruohonjuuritason toiminnan tulosta, eivät anarkistien hallussa olleen terveysministeriön toimenpiteitä, jotka eivät kuulu tämän artikkelin piiriin.

Kollektiivien loppu

Kollektiivit murskattiin ulkoapäin. Hallitus oli alusta alkaen etsinyt keinoa tehdä niistä loppu tekemättä samalla loppua itsestään. Se ei itse asiassa koskaan taysin tässä onnistunut, mutta anarkistien näkökulmasta Espanjan vallankumous oli ohi jo kesällä 1937. Jo 24. 10.1936 antoi Katalonian Generalitatin talousvaltuutettu asetuksen, jossa teollisuuden kollektivointi rajoitettiin yli 100 hengen yrityksiin ja uusien kollektiivien perustaminen tehtiin rangaistavaksi teoksi. Toukokuussa 1937 tilanne puhkesi Barcelonassa avoimeksi yhteenotoksi anarkistien ja kollektiivien suurimpien vihollisten, kommunistien, välillä. Anarkistit antoivat periksi fasisteja vastaan käytävän sodan voittamisen nimissä. Lopputulos oli, että myös lokakuun 24 kollektivointiasetus peruutettiin ja Katalonian teollisuuskollektiivit lakkasivat olemasta.

Heinäkuussa 1937 tunkeutui kommunisti Listerin divisioona Aragoniaan kuin vihollismaahan ikään, tuhotakseen sen kollektiivit. 30% kollektiiveista tuhottiin täydellisesti. Ruokavarastot ryöstettiin ja irtaimistot hajotettiin. Yli kuusi sataa kollektivistia pidätettiin. Hallitus nimitti hallintakomission, joka otti jäljelle jääneet ruokavarastot haltuunsa ja hoiti jakelun niin kuin sitä huvitti. Maa, kotieläimet ja maatalouskoneet palautettiin fasistien perheille tai fasisteille, jotka vallankumous oli jättänyt rauhaan. Joissakin kylissä talonpojilta vietiin jopa siemenviljat, etteivät he pystyisi enää aloittamaan alusta.

Kun hallitus huomasi lopputuloksen olevan se, että maataloustuotanto romahti täydellisesti, sen oli pakko panna jarruja kollektiivien tukahduttamiselle. Aragoniaa tiheämmin asutussa Levantissa olivat Siviilikaarti ja Rynnäkkökaarti yrittäneet jo maaliskuussa hyökätä kollektiivien kimppuun, mutta koko seutu oli noussut puolustamaan itseään asein ja kaartilaiset joutuneet lopulta perääntymään kiivaiden taistelujen jälkeen. Levantissa ja Kastiliassa kollektiivit säilyivät tärkeimpinä maataloustuotteiden tuottajina Sisällissodan loppuun saakka. Niiden suoraan demokratiaan perustuva hallinto kuitenkin rikottiin asettamalla ne hallituksen kontrolliin ja niiden innostunut henki kuoli täydellisesti, mikä vaikutti tietenkin tuotantoon. Kollektiivien tärkeydestä tasavaltaisen Espanjan tuotannolle antaa kuitenkin hyvän kuvan se, että vaikka hallitus (erityisesti kommunistien hallussa oleva maatalousministeriö) anarkistiministereitä lukuun ottamatta teki kaikkensa hajottaakseen kollektiivit, sen oli lopulta pakko alistua toistaiseksi niiden olemassaoloon.

Kollektiivien puutteet ja merkitys nykypäivälle

Se innostus ja vapaaehtoisuus millä parempaa maailmaa rakennettiin kaikkialla kollektiiveissa antaa mielikuvan lähes utopistisista yhteisöistä. Kollektivistit olivat kuitenkin ihmisiä ja ympäristönsä tuotteita siinä missä kaikki muutkin. Täydellistä yhteiskuntaa ei varmasti tule koskaan olemaan, sillä aina löytyy jotakin parantamisen aihetta.

Naisten ja miesten välinen tasa-arvo toteutui useimmissa kollektiiveissa muodollisella tasolla täydellisesti, mutta joissakin yksinäisille naisille maksettiin vähemmän palkkaa kun yksinäisille miehille. Ja siinäkin suuressa enemmistössä, jossa sukupuolet olivat periaatteessa täysin samanarvoisia, säilyi varmasti paljon ajan espanjalaisen yhteiskunnan asenteita. Erääseen Gaston Levalin havainnoimaan kollektiivin yleiskokoukseen osallistuneesta 700:sta ihmisestä vain 100 oli naisia. Tämä on konkreettinen osoitus siitä, että perinteiset sukupuoliroolit olivat kaikkea muuta kuin kadonneet. Sukupuolten tasa-arvokysymyksen voi kuitenkin helposti kääntää myös kollektiivien ylistyksen aiheeksi ajattelemalla naisten asemaa Espanjassa ennen vallankumousta - tai vaikkapa nyky-Suomessa.

Itsenäinen talonpoikakaan ei suinkaan voinut elää kollektiivin kupeessa miten vain. Hän oli taloudellisesti siitä usein hyvin riippuvainen, koska tuotteille ei (varsinkaan sota-ajan oloissa) löytynyt muita merkittäviä levityskanavia. Joissakin kollektiiveissa oli myös luotu jopa kiinteät kokousjärjestelyt itsenäisten tuottajien toiminnan yhteen sovittamiseksi kollektiivin toiminnan kanssa mahdollisimman hyvin. Tämäkin asia näyttäytyy kuitenkin toisessa valossa kun ajattelee nyky-yhteiskunnan pienyrittäjien asemaa suhteessa maahantuojiin, alihankkijoihin, jälleenmyyjiin, suuryrityksiin jne.

Anarkistisesta näkökulmasta voi kritisoida myös sitä, että useimmat kollektiivit - vaikkakaan eivät kaikki - omaksuivat enemmistöpäätösten periaatteen mahdollisimman pitkälle vietyyn konsensukseen pyrkimisen sijasta. Voidaan tosin perustellusti sanoa, ettei tämä ollut "enemmistön valtaa pakottaa vähemmistöä", koska jokainenhan saattoi halutessaan koska tahansa erota kollektiivista. Enemmistöpäätösasiakin on kuitenkin eräs osoitus siitä että teorian ja käytännön välille muodostuu aina pakostakin aukko. Anarkistisen järjestelmän ehkä kaikkein omintakeisin piirre onkin juuri se, että se ei pyri mihinkään "mahdollisimman lopulliseen tilaan", vaan katkeamaton muutos on välttämättömyys sen periaatteiden toteutumiselle.

Kokonaisuutena voidaan sanoa, että anarkismin periaatteet toteutuivat kollektiiveissa sitä "puhtaampina" mitä suurempi osa kollektivisteista oli vakaumuksellisia anarkisteja. Leval toteaakin Aragonian kollektiivien tehneen itseensä kaikkein suurimman vaikutuksen, vaikka tuotantoluvut olivat kaikkein suurimmat Levantin kollektiiveissa.

Kollektiivien tärkein sanoma nykypäivälle onkin se, että väitteelle jonka mukaan "sopivasti epäoikeudenmukamen yhteiskunta" kykenisi tyydyttämään jäsentensä tarpeet paremmin kuin "kauniiseen ajatukseen" perustuva yhteiskunta, ei ole olemassa mitään perusteita. "Kaunis ajatus" toteutuu, kun tarpeeksi monet ovat valmiit toteuttamaan sen.

Mika Sakki