www.anarkismi.net/kapis/

Kapinatyöläinen #22 - 1997

Venäjän vallankumous ja bolshevikkimyytti

Yhteiskunnallisilla perusajatuksilla on taipumus ilmaantua aina uudestaan vaikka ne väliaikaisesti häviäisivätkin. Niinpä lienee turha ihmetellä bolshevismin uusinta tulemista Kommunistinuorten ja “Murros“-lehden muodossa. Jotta kuitenkaan meidän ei tarvitsisi toistaa vanhoja virheitä on hyvä muistaa mikä bolshevismissa todella oli vikana.

Murros-lehdessä on toki esitetty uudelleenarvioita jotka 70-luvun taistolaisuuteen verrattuna vaikuttavat lähes radikaaleilta. Lähempi tarkastelu osoittaa kuitenkin samojen perusvirheiden toistuvan jälleen kerran.

Mm. Murros #4:ssä Kaj Henriksson kirjoittaa Venäjän vallankumouksesta otsikolla “Sataako lokakuussa aina?“ ja kuten odottaa saattaa vääristää bolshevikkien roolin Venäjän vallankumouksessa pahemman kerran. Tietty kertaaminen lienee hyväksi jotta suomalainen radikaalivasemmisto ei jälleen kerran ajautuisi leniniläisen totalitarismin ansaan.

Kuka tekikään vallankumouksen?

“Luulenpa ettei vallankumous tapahdu minun elinaikanani.“

-Lenin 1916

Niin marxilaisessa kuin porvarillisessa historiankirjoituksessa Venäjän vallankumous usein esitetään bolshevikkipuolueen toiminnan tuloksena ja Leninin henkilökohtaisen nerouden hedelmänä. Kuitenkin vallankumouksen alku helmikuussa 1917 tuli bolshevikeille ja muille poliittisille suuntauksille yllätyksenä. Vallankumousta eivät käynnistäneet keskuskomitean käskyt vaan työläisten spontaani toiminta, joka pakotti tsaarin vetäytymään ja loi uudestaan työläisneuvostot Leninin tarkkaillessa tilannetta Sveitsistä käsin.

Itse asiassa työläisten ja talonpoikien vallankumous sellaisena kuin se syntyi sopi varsin huonosti Leninin ja muiden bolshevikkien piirustuksiin. Leninillä oli vähintään yhtä paljon työtä bolshevikkipuolueen virallisen kurssin kääntämisessä vallankumouksen suuntaiseksi, kuin vallankumouksen kääntämisessä bolshevikkipuolueen tielle. Bolshevikkipuolueen jäsenmäärä oli vallankumouksen alkaessa vain 23 000 ja lokakuun vallankumouksen koittaessakin vain 200 000, eli hieman enemmän kuin promille Venäjän väestöstä. Bolshevikkipuoluetta tuskin missään vaiheessa kannatti väestön enemmistö.

Se kansanjoukkojen vallankumouksellinen toiminta joka lopulta kaatoi Väliaikaisen hallituksen tuskin oli bolshevikkien luomaa, tai välttämättä edes heidän johtamaansa. Lokakuun 25. päivän vallankaappaus josta bolshevikkipropagandassa on pyritty tekemään suurta myyttiä oli Pietarissa itse asiassa lähes veretön. Väliaikainen hallitus oli jo menettänyt mahdollisuutensa hallita, bolshevikkien tarvitsi vain korjata valta haltuunsa ilman mainittavampaa vastusta. Todellinen vallankumous ei kuitenkaan ollut Smolnasta johdettu sotilaallinen operaatio. Todellista vallankumousta olivat maan, tehtaiden ja muun omaisuuden valtaukset, tehdaskomiteoiden ja neuvostojen perustaminen, työläiskaartien perustaminen, poliisin ja sotilasyksiköiden aseistariisuminen, joukkokarkaamiset armeijasta, yleinen piittaamattomuus hallituksen määräyksistä jne., jotka olivat jatkuneet kuukausien ajan ja romahduttaneet valtiovallan.

Tässä tilanteessa bolshevikit astuivat näyttämölle palauttamaan keskitetyn valtiovallan ja sen mukana hierarkkisen luokkajärjestelmän.

Neuvostot

Venäjän vuoden 1917 vallankumous synnytti uudestaan jo vuoden 1905 vallankumouksessa syntyneet työläisneuvostot. Nämä olivat parlamentarismia todellisempi demokratian muoto, jossa neuvostojen jäsenet olivat jatkuvasti valitsijoidensa erotettavissa ja siten todellisessa vastuussa. Neuvostojärjestelmä ei kuitenkaan ollut ainutlaatuinen. Samantapaisia työläisten aidon edustuksen [muotoja] syntyi myös mm. Pariisin kommuunissa, Espanjan vallankumouksessa 1936, Unkarin kansannousussa 1956 ja Pariisin vuoden 1968 tapahtumien aikaan. Sama luonnollinen demokratian muoto esiintyy itse asiassa usein esim. spontaaneissa lakkokomiteoissa ja ylipäätään tilanteissa joissa työläiset luovat itselleen edustuselimiä. Neuvostot eivät olleet suinkaan bolshevikkipuolueen keksintö, vaan itse asiassa bolshevikkipuolue suhtautui pitkään epäluuloisesti tähän työläisten järjestäytymiseen joka ei ollut lähtenyt liikkeelle sen omasta aloitteesta.

Jo 1905 bolshevikkipuolueen Pietarin piirikomitea oli vaatinut Pietarin neuvostoa joko hyväksymään bolshevikkipuolueen ohjelman tai hajottamaan itsensä (minkä vaatimuksen neuvosto jätti huomiotta).

Vaikka bolshevikit vuonna 1917 muuttivatkin asenteensa neuvostojen merkityksestä vallatakseen vallan niiden kautta, eivät he todellisuudessa missään vaiheessa ajaneet neuvostojen edustamaan työläisten valtaa.

Saavutettuaan enemmistöaseman neuvostoissa bolshevikit keskittivät niiden vallan Kansankomissaarien neuvostolle, uudelle hallitukselle, jonka käskyjä kaikkien tasojen oli empimättä toteltava. Neuvostojen vaaleja pidettiin yhä harvemmin ja muiden poliittisten suuntausten vaino merkitsi todellisen demokratian loppua ennen kuin se ehti kunnolla syntyäkään. Neuvostoista tuli pian bolshevikkipuolueen kumileimasin. Todellisuudessa keskustelu ja päätökset tehtiin bolshevikkipuolueen piirissä ja “demokraattisen sentralismin“ avulla hyväksytettiin neuvostoissa.

“Kaikki valta neuvostoille“ oli bolshevikeille loppujen lopuksi vain taktinen iskulause. Itse asiassa bolshevikit ajattelivat ensi alkuun oikeuttaa valtaansa perinteisellä parlamentarismilla ja järjestivät joulukuussa 1917 väliaikaisen kansalliskokouksen vaalit. Vaaleissa bolshevikkien äänisaalis jäi kuitenkin vain 25 %:iin. Niinpä bolshevikit päättivät pian asettua parlamenttia alusta lähtien vastustaneiden neuvostodemokratian kannattajien rinnalle ja hyväksyä sen hajottamisen. Lenin itse kommentoi asiaa siteeraamalla Plehanovin puhetta vuodelta 1903: “Jos kansa innostuksen puuskassa valitsee erittäin hyvän parlamentin...silloin meidän on tehtävä siitä hyvin pitkäaikainen parlamentti ja jos vaalit eivät ole olleet menetys, silloin meidän on pyrittävä hajottamaan parlamentti, ei kahdessa vuodessa, vaan, jos mahdollista kahdessa viikossa.“ Tuskin selkeämmin voi ilmaista bolshevikkien häikäilemätöntä asennetta: poliittiset muodot ovat kannatettavia juuri niin kauan kuin ne edistävät Puolueen valtaa.

Proletariaatin diktatuuri?

“Puolue on velvollinen säilyttämään diktatuurinsa...riippumatta edes työväenluokan väliaikaisista ailahteluista...Diktatuuri ei joka hetki perustu työläisten demokratian muodolliseen periaatteeseen...“

-Trotski 1921

“Teollinen demokratia? Teollisuus on aina tarpeellista, demokratia ei aina ole tarpeellista. Termi “teollinen demokratia nostaa esiin joukon täysin vääriä ajatuksia. Se voidaan ymmärtää diktatuurin ja henkilökohtaisen johtajuuden hylkäämiseksi.“

-Lenin 1920

Leninistisen teorian mukaan lokakuun vallankumouksen tavoitteena oli proletariaatin diktatuuri, työväestön valta, joka tarkoitti nimenomaan teollisuustyöväestön valtaa. Erilaiset diktatuuritoimet pyritään yhä usein selittämään “proletariaatin toimenpiteinä porvaristoa vastaan“. Kuitenkin bolshevikkihallitus pyrki jo alkumetreiltään alistamaan työväenluokan ja viemään siltä kaikki mahdollisuudet bolshevikkipuolueen keskuskomiteasta riippumattomaan ajatteluun ja toimintaan.

Vuonna 1917 syntyneet tehdaskomiteat, työläisten työpaikoilla valitsemat itsehallintoelimet olivat neuvostojen ohella tärkein työläisten vallan muoto. Niiden kautta työläiset ottivat työpaikkansa hallintaansa niin että vuoden vaihteessa 1917/18 Venäjällä oli toteutumassa todellinen työläisten itsehallinto. Bolshevikit puuttuivat kuitenkin nopeasti peliin estäen tehdaskomiteoita muodostamasta itsenäisiä federaatioita ja alistamalla ne sen sijaan ammattiliittojen alaisuuteen. Ammattiliitot olivat Venäjällä perinteisesti olleet heikkoja ja siksi hyvin vahvasti puolueiden, nyt bolshevikkien ohjauksessa. Työläisten itsehallintoa alettiin vesittää asettamalla tehdaskomiteat ylempien elinten ohjaukseen joiden jäsenet olivat yhä enemmän hallituksen ylhäältä käsin nimittämiä. Myös ammattiliittojen ja tehdaskomiteoiden nimellisesti työläisten valitsemat edustajat alkoivat olla yhä enemmän puolueen valitsemia byrokraatteja. “Tehdaskomiteoiden vaalit pidettiin edelleen, mutta kommunistisolun jäsen luki ehdokaslistan etukäteen ja äänestys suoritettiin julkisena kättennostoäänestyksenä aseistettujen “kommunististen“ vartijoiden läsnäollessa. Jokainen joka rohkeni vastustaa sai varautua palkanalennuksiin ja muihin rangaistuksiin.“ (Daniel Guerin, “Anarkismi“.)

Jo keväällä 1918 bolshevikit alkoivat propagoida johtajavallan palauttamista tehtaisiin, joissa työläisten tehdaskomiteat olivat juuri ottaneet vallan. Kun ammattiliittojen kongressi tammikuussa 1918 julisti että “työläisten itsehallinnon tehtävänä on hävittää itsevaltius talouden alueella, aivan kuten se on lopetettu politiikan alueella“, oli vuoteen 1921 mennessä työläisten valta tehtaissa korvattu ylhäältä nimitettyjen johtajien vallalla. Irvokkainta asiassa oli se että bolshevikkien nimittämät teollisuusjohtajat olivat suureksi osaksi entisiä kapitalisteja joille luovutettiin tehtaat takaisin bolshevikkipuolueelta saatuina läänityksinä.

Bolshevikit suhtautuivat ammattiliittoihin samalla tavalla kuin muihinkin nimellisesti työläisiä edustaviin elimiin.  Jo 1919 ammattiliittojen edustajakokouksessa mm. edustaja Chirkin valitti että työläisten suorittamat edustajanvaalit kumottiin yleisesti mikäli ne eivät miellyttäneet ylempiä tahoja tai paikallisia bolshevikkijohtajia. Usein vaaleja ei vaivauduttu pitämään, vaan ammattiliittojen edustajat nimitettiin täysin työläisiltä kysymättä. Samassa kongressissa edustaja Perkin totesi että “Työväenluokalla on edelleen oikeus tehdä itsestään narri. Me voimme [valita] itsellemme edustajat, mutta valtiovalta käyttäen oikeuttaan hylätä tai hyväksyä vaali, kohtelee edustajiamme mielensä mukaan.“

Vuonna 1920 Trotski esitteli ammattiliitoille puolueen näkemyksiä työläisten asemasta todeten että “Pakollinen orjatyö... oli omana aikanaan edistyksellinen ilmiö... Koko maan käsittävä jokaiselle työläiselle pakollinen työ on sosialismin perusta“. Trotski painotti etteivät pakottaminen ja militarisointi olleet pelkkiä hätäkeinoja. “Työläisten valtiolla“ oli normaalisti oikeus pakottaa kuka tahansa kansalaisensa mihin tahansa työhön kuinka pitkäksi aikaa tahansa. (Trotskin aikaisempiin kannanottoihin ja tekoihin tutustuminen selittää muuten paljolti sen, miksi työläiset eivät juurikaan olleet innostuneita tukemaan häntä taistelussa Stalinia vastaan.)

Bolshevikkipuolueen keskuskomitea jyräsi jopa “väärin ajattelevia“ bolshevikkejakin täysin työläisten demokratiasta piittaamatta. Kun Metallityöläisten liiton edustajakokous ja jopa edustajakokouksen bolshevikkiryhmä vuonna 1921 hylkäsivät bolshevikkipuolueen keskuskomitean ehdokkaat liiton johtajiksi, keskuskomitea yksinkertaisesti hylkäsi vastaäänet ja nimitti omat ehdokkaat liiton johtajiksi.

Kun ammattiliittojen keskusjärjestö hyväksyi toukokuussa 1921 päätöslauselman todeten että “ammattiliittojen johtohenkilöt on valittava Puolueen yleisessä ohjauksessa, mutta Puolueen on erityisesti sallittava proletaarisen demokratian normaalit menetelmät, erityisesti ammattiliitoissa joiden johtajien valinta on jätettävä niille itselleen“, erotti bolshevikkipuolueen keskuskomitea välittömästi ammattiliittojen keskusjärjestön johtajan Tomskin, vaikka tämä oli vastustanut päätöslauselmaa. Syy: “rikollinen huolimattomuus“, eli se että Tomski oli sallinut edustajien ilmaista mielipiteensä. Tilalle nimitettiin sellaisia ammattiyhdistysaktiiveja kuin Lenin, Stalin ja Buharin, jotka ottivat tehtäväkseen ammattiliittojen puhdistamisen niistä jotka eivät suostuneet nielemään puolueen linjaa sataprosenttisesti.

Tätä taustaa vasten Murros-lehden selitys “enää ei ollut bolshevistisia työläisiä pitämässä yllä valvontaa ‘alhaalta’“ jolla selitetään vallankumouksen epäonnistuminen on kovin ontto. Miten bolshevistiset työläiset (muista työläisistä puhumattakaan) olisivat voineet valvoa valtiovaltaa jos he eivät saaneet valita edes oman ammattiliittonsa johtoa!

Kun 1917 Lenin vielä julisti että “jokaisen kokin tulee oppia hallitsemaan valtiota“ hän hyvin nopeasti osoitti tarkoittavansa että “valtion tulee oppia hallitsemaan jokaista kokkia“.

Pikkuporvarilliset talonpojat?

Murros-lehdessä on toistettu myös leninistien käsitystä jonka mukaan “oli siis kaksi vallankumousta kerralla: kaupungeissa sosialistisen demokratian puolesta; maaseudulla maan pienomistuksen puolesta. Miltei heti, kuten Lenin ennakoi, nuo kaksi vallankumousta alkoivat toimia toisiaan vastaan“.

Suhde maaseutuväestöön kuitenkin kuvastaa ennen kaikkea bolshevikkien teollistamiseen ja modernisaatioon sidotun näkemyksen sokeutta talonpoikien pyrkimyksille joita voi pitää aivan yhtä sosialistisina kuin työläistenkin. Totta, talonpojat halusivat jakaa maat tasan, mutta toisaalta esim. mahnolainen talonpoikaisliike pyrki muodostamaan maanjaon jälkeen vapaaehtoisia kommuuneja. Itse asiassa maaseudun kylissä oli vallinnut paikallinen suora demokratia jo ennen vallankumousta ja kylien yhteisöllisyys oli inspiroinut niin sosiaalivallankumouksellisia kuin anarkokommunisteja, jotka näkivät maaseudun kyläyhteisöissä pohjan tulevalle sosialistiselle yhteiskunnalle.

Talonpoikien ja Leninin hallituksen välinen ristiriita ei johtunut työläisten ja talonpoikien ristiriidasta, vaan bolshevikkihallituksen harjoittamasta karkeasta ja brutaalista talonpoikien riistosta jolla bolshevikit käänsivät talonpojat itseään vastaan. Merkittävimpiä talonpoikaiskapinoita eivät suinkaan johtaneet valkoiset (jotka tilanomistajavallan edustajina olivat yleisesti talonpoikien vihaamia), vaan anarkisti Mahno ja sosiaalivallankumouksellinen Antonov.

Ottaen huomioon että maaseutuväestö oli 1917 Venäjällä enemmistönä, ajatus että “vallankumous“ olisi pitänyt toteuttaa tämän enemmistön pyrkimysten vastaisesti paljastaa jo sinänsä esittäjästään vastenmielisen autoritaarin. Todellisen sosialistisen vallankumouksen tarkoituksena ei voi olla “etujoukon“ ideologisen näkemyksen toteuttaminen (olkoon se kuinka “sosialistinen“ tahansa) enemmistön tahdon vastaisesti, vaan ihmisten vapauttaminen hallitsemaan omaa elämäänsä.

Oliko diktatuuri välttämätöntä?

Usein bolshevikkien diktatuuria on perusteltu ulkoisen painostuksen ja sisällissodan välttämättömyydellä. Käytännössä tämä jättää kuitenkin huomiotta sen että bolshevikkipuolueen diktatuuri oli pikemminkin eräs sisällissodan syistä kuin sen seurauksista.

Lokakuun vallankumouksen aikaan sosialismilla oli Venäjällä hyvin laaja kannatus. Tämä kannatus ilmeni niin työläisten ja talonpoikien neuvostoissa kuin porvarillisen parlamentin puitteissa pidetyissä vaaleissa, joissa joulukuussa -17 yli 3/4 äänestäjistä kannatti vasemmistolaisia ryhmittymiä (luonnollisestikaan anarkistit eivät osallistuneet näihin vaaleihin ja muutkaan radikaalit vasemmistolaiset eivät pitäneet niitä kovin tärkeinä).

Jo ennen kansalaissodan alkua suuremmassa mittakaavassa kesällä 1918 bolshevikkihallitus aloitti vastustajiensa eliminoinnin. Huhtikuussa 1918 hallituksen joukot hyökkäsivät yllättäen kaikkiin 26:een anarkistikeskukseen Moskovassa, tappaen kymmeniä ja vangiten satoja. Toukokuussa 1918 bolshevikkihallitus lakkautti tärkeimmät anarkistilehdet. Vain puoli vuotta aiemmin anarkistit olivat taistelleet bolshevikkien rinnalla Väliaikaisen hallituksen kaatamiseksi. Mutta nyt, bolshevikkien kääntyessä yhä selvemmin työläisiä vastaan, anarkistinen kritiikki oli vaiennettava terrorin keinoin. Samoin bolshevikit joutuivat välirikkoon vasemmisto-sosiaalivallankumouksellisten, maksimalistien ja muiden vasemmistolaisempien ryhmien kanssa.

Bolshevikit ryhtyivät terroriin vasemmistolaisia vastustajiaan kohtaan jo keväällä 1918 väliaikaisen rauhan vallitessa. Kyse ei ollut mistään vallankumouksen puolustamisesta, vaan ainoastaan bolshevikkien oman vallan lujittamisesta. Sisällissodan synty ja pitkällinen kesto johtui olennaisesti bolshevikkien terrorista joka kohdistui kaikkiin toisinajattelijoihin ja sai niin ollen monet kääntymään uutta hallintoa vastaan.

Mitä vallankumouksellista on terrorissa?

Silloin tällöin leninisteilläkin on ollut tapana viitata anarkistien aikanaan tekemiin iskuihin valtionpäämiehiä, poliisipäälliköitä tai erityisen julmia kapitalisteja vastaan tuomittavana “terrorismina“. Kuitenkin samanaikaisesti jää huomaamatta että nimenomaan leninistit ovat suorastaan juhlineet valtiollisten elinten terroria. Vasemmistolaisen sosiaalivallankumouksellisen Leniniä vastaan tekemän murhayrityksen jälkeen kesällä 1918 bolshevikit julistivat virallisesti “Punaisen terrorin“ alkaneeksi.

Ja terrori todellakin tarkoitti terroria. “Ilman sääliä, ilman säästämistä, me tapamme vihollisiamme sadoittain. Olkoon heitä tuhansia, hukkukoot he omaan vereensä. Leninin ja Uriitskin veren tähden... vuotakoon porvariston veri - enemmän verta, niin paljon kuin mahdollista“ julisti Puna-armeijan lehti.

Esim. syyskuun 3. 1918 Izvestija ilmoitti lakonisesti Pietarissa teloitetun 500 panttivankia. Bolshevikeilla ei siis ollut ongelmia julkisesti ilmoittaa tappaneensa 500 täysin viatonta ihmistä, joiden ainoita rikoksia olivat vääränlainen suku, ystävät tai mielipiteet. Jos tämä on jonkun mielestä vallankumouksellista, on syytä kysyä mihin hänen vallankumouksensa oikein pyrkii?

Mm. Kropotkin ja eräät muut tunnetut anarkistit yrittivät eri otteissa vedota bolshevikkeihin edes pahimpien terroritoimien lopettamiseksi, mutta Leninin ja hänen kannattajiensa häikäilemättömyys ohitti kaikki moraaliset näkökohdat joutavina.

Lokakuun vallankumouksen ensimmäisiä toimia oli ollut kuolemanrangaistuksen poistaminen, mutta jo kesäkuussa 1918 se virallisestikin palautettiin. Samoihin aikoihin Tseka, salainen poliisi, oli kasvanut 10 000 henkeä käsittäväksi terrorikoneistoksi.

Bolshevikkien terrorista on nykyisin saatavilla niin paljon tietoa, että sen yksityiskohtaisempi erittely jääköön. Selvää on kuitenkin se ettei terrori alkanut Stalinin aikana, vaan jo vuonna 1918, ja monet sen ensimmäisistä uhreista olivat anarkisteja, sosiaalivallankumouksellisia, menshevikkejä ja muita vasemmistolaisia. Miettiköön jokainen Lenin-rintamerkkiä kantava kommunistinuori, miten hän perustelee ihailunsa näiden joukkomurhien suunnittelijaa kohtaan.

Armeijassa kuolemanrangaistus palautettiin jo aikaisemmin. Puna-armeijaa muodostettaessa bolshevikit palauttivat vanhan armeijan jaon upseereihin ja sotilaisiin, komentajien nimittämisen ylempää (Punakaarteissa nämä olivat valittuja) jne... Kaikkea tätä luonnollisesti perusteltiin tehokkuudella, mutta todellisuudessa Puna-armeijan yksiköt olivat tehottomampia kuin esim. mahnolainen partisaaniarmeija, joka toimi demokraattisemmin.

Anarkistit Venäjän vallankumouksessa

Yleisestä harhaluulosta huolimatta Venäjällä ei anarkismi ennen vuotta 1917 ollut kovin merkittävä liike. Helmikuun vallankumouksen jälkeen pienet anarkistiryhmät alkoivat kasvamaan ja lisääntymään kovaa vauhtia, mutta Lokakuun vallankumouksen aikaan anarkistien lukumääräksi on arvioitu vain 10 000 (Ukrainan mahnolaisia lukuun ottamatta). Silti nämä näyttelivät usein lukumääräänsä suurempaa merkitystä ja monien arvioitsijoiden mukaan anarkistien kannatus kasvoi lähes taukoamatta vuosina 1917-1921, kunnes bolshevikkiterrori tukahdutti kaiken anarkistisen toiminnan. Keväällä 1918 Moskovan ja Pietarin anarkistilehdet ilmestyivät päivittäin kymmenientuhansien kappaleiden painoksina, kunnes bolshevikit lakkauttivat ne.

Anarkistien kohtaloksi Venäjällä koitui paljolti samanlainen ongelmatilanne kuin myöhemmin Espanjassa. Toisaalta anarkistien oli puolustettava vallankumousta valkoisten hyökkäyksiltä ja muilta uhkilta yhdessä bolshevikkien kanssa, toisaalta yhteistyö bolshevikkien kanssa osoittautui mahdottomaksi ja bolshevikit paljastuivat vähitellen vallankumouksen suurimmiksi vihollisiksi. Erimielisyydet strategiasta estivätkin paljolti anarkisteja toimimasta yhtenäisenä voimana ennen kuin vasta vuonna 1921, jolloin kaikki oli jo myöhäistä.

Venäjän vallankumouksen suurimpana anarkistisena tekijänä on tietysti mainittava Ukrainan anarkistinen talonpoikaisliike, mahnolaiset. Vuosina 1917-1921 mahnolaiset taistelivat niin saksalais-itävaltalaisia, ukrainalaisia nationalisteja, valkoisia venäläisiä kuin Puna-armeijaa vastaan luodakseen vapaisiin neuvostoihin perustuvan anarkistisen yhteiskunnan Ukrainaan. Ajoittain mahnolaisten hallussa olikin miljoonien ihmisten asuttamat alueet Itä-Ukrainassa, mutta lopulta Puna-armeija kukisti ylivoimaan perustuvalla terrorisodalla mahnolaiset. Mahnolaisiksi itseään nimittäviä sissiryhmiä taisteli tosin Ukrainassa vielä 1950-luvullakin.

Kronstadt

Kronstadtin matruusien ja työläisten kapinaa maaliskuussa 1921 on pidetty eräänä Venäjän vallankumouksen käännekohtana, ja eräässä mielessä se onkin sellainen. Kronstadt oli Venäjän työväenluokan viimeinen yritys ottaa vallankumous omiin käsiinsä ja pysäyttää leniniläinen totalitarismi.

Krostadtin kapinan lähtölaukauksena toimivat Pietarissa helmikuussa syntyneet lakot jotka bolshevikkihallitus tukahdutti yksinomaan terrorin keinoin. Kronstadtin merisotilaiden ja työläisten keskuudessa lakkolaisten vaatimukset herättivät vastakaikua, niin että kronstadtilaiset syrjäyttivät bolshevikkijohtajansa ja ryhtyivät vaatimaan vallankumouksen lupausten toteuttamista.

Krostadtilaisten vaatimuslista oli seuraava:

- uusien neuvostojen valitseminen salaisella äänestyksellä ja vapaus kampanjoida työläisten ja talonpoikien keskuudessa.
- sananvapaus ja lehdistövapaus työläisille ja talonpojille, anarkisteille ja vasemmistososialistisille puolueille
- kokoontumisvapaus ammattiliitoille ja talonpoikaisjärjestöille
- puolueista riippumaton Puna-armeijan sotilaiden, merimiesten ja työläisten konferenssi Pietarin alueella
- kaikkien sosialistisiin puolueisiin kuuluvien poliittisten vankien vapauttaminen, samoin kuin kaikkien työläisten, talonpoikien, sotilaiden ja merimiesten vapauttaminen jotka kuuluivat työläisten ja talonpoikien liikkeisiin
- komission valitseminen vankiloissa ja keskitysleireillä pidettyjen aseman tarkastamiseksi
- kaikkien poliittisten osastojen lakkauttaminen asevoimista. Yhdellekään puolueelle ei tule antaa etuoikeuksia ajatustensa propagoinnissa tai valtiollista tukea sellaisiin tarkoituksiin. Sen sijaan kulttuurisia ja sivistyksellisiä tulee perustaa, paikallisesti valittuina ja valtion rahoittamina.
- kaupungin ja maaseudun väliset tiesulut on poistettava
- samat annokset kaikille työtätekeville, lukuun ottamatta niitä jotka työskentelevät terveydelle vahingollisissa ammateissa
- puolueyksiköiden lopettaminen kaikissa armeijan haaroissa, samoin kuin puoluevahtien poistaminen työpaikoilta. Jos näitä vahteja ja yksiköitä tarvitaan, ne on nimitettävä armeijan riveistä ja työläisten keskuudesta
- vapaa toimintaoikeus talonpojille maan suhteen ja oikeus pitää karjaa kunhan talonpojat toimivat omillaan eivätkä käytä palkkatyötä
- pyyntö kaikille armeijan haaroille, mukaan lukien upseerikoululaiset, hyväksyä tämä ohjelma
- lehdistön on annettava ohjelmalle laaja julkisuus liikkuvien työläisten tarkastusryhmien nimittäminen
- käsityön salliminen, sillä ehdolla ettei palkkatyötä käytetä

Tämä oli liikaa bolshevikeille, joiden suosio oli vakavassa aallonpohjassa. Siirtyminen demokratiaan olisi merkinnyt pikaista loppua Leninin ja kumppaneiden terroriin perustuvalle vallalle. Joitain taloudelliseen vapauteen liittyviä vaatimuksia bolshevikit itse asiassa toteuttivat NEP:in (Uusi talouspolitiikka) myötä, mutta poliittiset vaatimukset olivat “mahdottomia“. Niinpä kronstadtilaiset joita vielä vähän aiemmin oli ylistetty “vallankumouksen sankareiksi“ osuudestaan lokakuun vallankumouksessa, muuttuivat äkkiä “taantumuksellisiksi valkokaartilaisiksi“, vaikka kronstadtilaiset itse korostivat olevansa nimenomaan aidon proletariaatin edustajia. Leninin ja Trotskin täytyi aseistaa jopa bolshevikkien puoluekokouksen edustajat saadakseen kerättyä riittävästi uskollisia kapinan tukahduttamiseen, sillä bolshevikkien räikeistä valheista huolimatta monet sotilaat kieltäytyivät hyökkäämästä Kronstadtiin tai siirtyivät kapinallisten puolelle. Vain tuhansien teurastus ja henkiin jääneiden lähettäminen keskitysleireille pelasti puoluediktatuurin työläisten demokratian uhkalta.

Jälkikäteen tarkasteltuna Kronstadt osoitti myös sen, ettei bolshevikkipuolueen yhtäkään siipeä voinut pitää aidosti demokraattisena, työläisten puolella olevana. Jopa ne “työläisopposition“ edustajat puolueen sisällä jotka kitkerin sanoin arvostelivat Leniniä ja muuta puoluejohtoa diktatorisista menetelmistä, olivat lopulta kannattamassa Kronstadtin kapinan tukahduttamista. Lojaalisuus puolueelle oli voimakkaampi kuin lojaalisuus todelliselle sosialismille.

Leninismin perintö

Bolshevikkipuolue ja erityisesti Lenin kannattajineen eivät suinkaan olleet historiallisten voimien uhreja, vaan edustivat nimenomaan niitä voimia jotka tukahduttivat Venäjän työläisten ja talonpoikien vallankumouksen ja loivat valtiokapitalistisen diktatuurin.

1900-luvun Euroopan neljässä merkittävässä työläiskapinassa: Venäjän vallankumouksessa 1917, Espanjan vallankumouksessa 1936, Unkarin kansannousussa 1956 ja Ranskan keväässä 1968 leniniläiset puolueet ovat olleet työläisten demokratian vastainen voima. Tätä tuskin voi pitää pelkkänä satunnaisten erehdysten tuloksena, varsinkin kun kaikissa noissa tilanteissa anarkistit ja muut aidot vasemmistolaiset ovat asettuneet vallankumouksen puolelle. “Kommunististen“ puolueiden vallankumouksellisuus on suuri myytti, jonka taakse on peittynyt niiden todellinen luonne vastavallankumouksen viimeisenä keinona.

Voidaan toki keskustella siitä kuinka paljon bolshevikkien toiminta johtui tietoisista pyrkimyksistä ja kuinka paljon vain väärästä analyysista, hyvää tarkoittavasta vallankumouksellisesta kiihkosta, väistämättömistä virhearvioista jne... Varmaa on kuitenkin se, ettei Leninin toiminnassa ole mitään ihailun tai seuraamisen arvoista. Jos aiomme joskus todella rakentaa kommunistisen yhteiskunnan, leninismi on syytä kuopata lopullisesti.

Venäjän vallankumouksen perintö

Kaiken jälkeen on tärkeää muistaa että Venäjän vallankumous todellakin oli työläisten ja talonpoikien suurimpia yrityksiä toteuttaa sosialismia. Vaikka bolshevikkihallinto teki parhaansa tuhotakseen sen, ja pyyhkiäkseen kaikki muistotkin todellisesta sosialismista pois, sellaisena kuin sitä paikoitellen vuosina 1917 ja 1918 päästiin kokeilemaan, on sen perinnössä silti paljon elähdyttävää. Venäjän vallankumous oli kansan suuri yritys ottaa haltuun oma elämänsä.

Lähteet:
Maurice Brinton: “Bolsheviks and the Workers Control“ (1970)
Red & Black Revolution, issue 1 (1994)
Volin: “The Unknown Revolution“