Kapinatyöläinen #31 - 2002
Pääkirjoitus
Teollistunut maailma on elänyt jo pitkään nopeiden muutosten kautta. Yhteiskunnalliset valtarakenteet ovat säilyneet paljolti koskemattomina, mutta tavallisten ihmisten arkielämää leimaa usein eräänlainen epävarmuus tulevasta. Jotkut ihmiset reagoivat ympäröivän maailman muutoksiin alkamalla pelätä kaikkea sitä “ulkopuolista”, mikä eroaa oman kotipiirin elämänmenosta. Tällaisten ihmisten määrä kasvaa nopeasti sitä mukaa kun väestön keskiikä nousee. Asia ei ole jäänyt poliitikoilta huomaamatta. Eikä iltapäivälehdiltä. Siinä missä ennen pudisteltiin päätä Itä-Euroopan maissa vallitsevalle “pelon ilmapiirille”, ei meilläkään enää hävetä pelotella rauhallista elämää viettäviä ihmisiä omien päämäärien saavuttamiseksi. Oli kyse sitten eduskuntapaikasta tai seuraavan päivän lehden levikistä.Ihmisten pelottelusta on lyhyen tähtäimen poliittisten ja taloudellisten etujen lisäksi myös paljon kauaskantoisempaa hyötyä vallanpitäjille. Pelokas ihminen on aina helposti hallittava. Ja mitä epämääräisemmistä peloista on kyse, sen parempi vallanpitäjille. Pelko, jolta puuttuu selkeä kohde ei voi hävitä pelon kohteen katoamisen myötä.
Ehkä kaikkein vaarallisin asia pelossa on sen taipumus rapauttaa moraalinen ajattelu. Ostaakseen itselleen hieman mielenrauhaa edes vähäksi aikaa pelokas ihminen on usein valmis uhraamaan toisen ihmisen, jos uskoo tämän teon jotenkin lisäävän omaa turvallisuuttaan. Ilmiantaja on hyvin usein henkilö, jonka moraalisen selkärangan on tuhonnut pelko.Moraalin lisäksi pelko rapauttaa helposti myös järjen. Ihmisten pelkoihin vetoava vallanpitäjä korvaa yleensä asioihin perehtymisen päättäväisyyttä viestittävällä toiminnalla. Niin sanottu nollatoleranssi nojaa juuri tällaiseen pelon logiikkaan. Ympäristön rumuudesta tulee toissijaista sen asian rinnalla että joku koristelee rumia seiniä tavoilla, joita ei voi hallita. Osoittamalla ihmisille helppoja kyttäämisen kohteita viedään huomio pois siitä että itämafia, vastaantulijoita umpimähkään puukottavat heroinistit, ihmisiä uhraavat saatananpalvojat ja ovelasti naamioituvat terroristit ovat jostain syystä kieltäytyneet materialisoitumasta heidän asuinalueellaan. DDR-tyylisen ilmiantojärjestelmän markkinoinnilla saadaan ihmiset helpommin uskomaan että mukava naapuri voikin olla jokin sellainen “ulkopuolinen uhka”, jollaisesta iltapäivälehti varoitti. Aktivisti on yhtä kuin terroristi on yhtä kuin massamurhaaja. Bommari on yhtä kuin hiphoppari on yhtä kuin raveilija on yhtä kuin ekstaasin käyttäjä on yhtä kuin vaarallinen narkkari. Nollatoleranssin erimmäisin ajatushan on että suhteellisuudentaju pilaa kaiken, ja siitä tulisi siksi kaikin keinoin päästä eroon.