Kapinatyöläinen #32 - 2002
Anarkosyndikalismi - Käytännön solidaarisuutta
Moni Kapiksen lukija on varmaan ihmetellyt mitä tarkoittaa se “syndikalismi” tai “anarkosyndikalismi” mistä lehdessä niin usein puhutaan. Miten syndikalistinen ammattiliitto eroaa muista ammattiliitoista? Minkä verran tällaisia liittoja itse asiassa on nykymaailmassa ja millainen vaikutusvalta niillä on? Mikä taas erottaa anarkosyndikalismin “pelkästä” syndikalismista?
Teoria
Syndikalismi on Ranskassa 1800-luvun lopussa syntynyt ammatillisen järjestäytymisen muoto, jossa jokaisella jäsenellä on yhtäläinen mahdollisuus vaikuttaa ammattiliiton toimintaan. Päätökset tehdään suoralla demokratialla ja liittoa esimerkiksi lakkotilanteessa edustavilla neuvottelijoilla on lakkolaisten määräämä liikkumavara. Heidän on joko pysyttävä sen puitteissa tai äänestytettävä tarjottu sopimus lakkolaisilla. Sama pätee työehtosopimusneuvotteluihin. Syndikalistisessa järjestäytymismallissa kaikki liittoon kuuluvat työläiset ovat viime kädessä yhden ja saman liiton jäseniä riippumatta siitä mikä heidän toimialansa on. Tähän ns. kaksinkertaiseen järjestäytymismalliin kuuluu että jokainen jäsen kuuluu paitsi oman alansa organisaatioon myös asuinpaikan mukaan määräytyvään kaikkien alojen yhteiseen paikallisosastoon. Alakohtaiset liitot toimivat tietenkin omina myös yksiköinään, mutta eivät koskaan osta omia etujaan muiden alojen työläisten kustannuksella.
Kolmas olennainen piirre syndikalismissa on se, etteivät syndikalististen ammattiliittojen tavoitteet rajoitu lyhyen tähtäimen palkankorotuksiin ja työolojen parannuksiin. Niiden tavoitteena on viime kädessä koko yhteiskunnan muuttaminen aidosti demokraattiseksi kokonaisuudeksi, jossa työpaikoilla työntekijät päättävät itse yhdessä miten asiat hoidetaan. Tähän ei pyritä perinteisen aseellisen vallankumouksen kautta, vaan rakentamalla uuden yhteiskunnan runko vanhan sisään ja käyttämällä järjestäytyneen työvoiman joukkovoimaa, jonka ajatellaan huipentuvan sarjaan vallankumouksellisia yleislakkoja.
Mutta miksi toteuttaa suoraa demokratiaa vain ammattiliittojen kautta? Tästä päästään termiin anarkosyndikalismi. Anarkismi ja syndikalismi eivät ole millään tavoin ristiriidassa keskenään, mutta syndikalismia on mahdollista tulkita myös tavalla, joka veisi pikemminkin korporatismiin kuin anarkismiin. Anarkismi ei näe yhteiskuntaa ainoastaan sen jäsenten toteuttaman virallisen työn kautta, vaan kokonaisuutena, jossa demokratian tulisi toimia jokaisella yhteiskuntaelämän tasolla. Sellaisessa yhteiskunnassa ihmiset eivät toteuttaisi suoraa demokratiaa ainoastaan työpaikoillaan, vaan myös asuinalueillaan ja kaikissa muissakin yhteyksissä, joissa asioiden yhteinen järjestäminen on tarpeen. Sana anarkismi tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa sananmukaisesti hallituksettomuutta. Anarkistinen yhteiskunta on todellakin yhteiskunta, jossa ei ole vallanpitäjiä eikä alamaisia, vaan jokainen on viime kädessä oma johtajansa, jonka vapautta rajoittaa ainoastaan toisten ihmisten yhtäläinen oikeus samaan vapauteen. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että jokaisella on oltava yhtäläinen valta päättää yhteisistä asioista ja yhtäläinen velvollisuus olla vahingoittamatta muita.
Historia
Anarkosyndikalismi syntyi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kahden tuolloin voimakkaan työväenaatteen yhdistäessä voimansa Ranskassa, Etelä-Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Anarkosyndikalistisia ammattiliittoja toimi myös Keski- ja Pohjois-Euroopassa, Poh-jois-Amerikassa, Australiassa ja Etelä-Amerikassa (“merentakaisissa” anglosaksisissa maissa syndikalismi otti Industrial Workers of the World (IWW) -järjestön muodon. Etelä-Afrikassa perustettiin ensimmäinen “musta” syndikalistiliitto Industrial Workers of Africa. IWW käytti syndikalismin sijaan termiä “industrial unionism”, vastakohtana yhden ammattikunnan etua itsekkäästi ajaviin liittoihin perustuvalle “craft unionismille”. Pohjimmiltaan kyse oli kuitenkin aivan samasta aatteesta.
Ranskan suurin keskusammattijärjestö CGT oli Ensimmäiseen maailmansotaan saakka anarkosyndikalistinen. Kaikkein vaikutusvaltaisimmaksi anarkosyndikalistiliitoksi muodostui kuitenkin Espanjan CNT. Muusta Euroopasta poiketen kommunistit eivät Espanjassa nousseet Venäjän vallankumouksen jälkeen suurimmaksi demareista vasemmalla olevaksi liikkeeksi, vaan jäivät merkityksettömäksi ryhmäksi anarkistien ja sosialistien rinnalla. Maan suurin ammattijärjestö CNT nousi Espanjan sisällissodan aikana 2 miljoonan jäsenen organisaatioksi, joka käytännössä pani toimeen anarkistisen vallankumouksen niissä osissa tasavaltaltaisten hallitsemaa Espanjaa, joissa anarkosyndikalismi oli vahvin työväenliike, perustaen taloudellisesti erittäin menestyksekkäitä, vapaaehtoisuuteen perustuvia kollektiiveja.
Espanjan sisällissodan päättyminen fasistien voittoon vuonna 1939 kuitenkin rampautti anarkosyndikalismin ja koko anarkistisen liikkeen pitkäksi aikaa. Maailmansotien välisenä aikana kaikki anarkosyndikalismin vahvat kannatusalueet jäivät yksi toisensa jälkeen diktatuurien jalkoihin: Italia, Argentiina, Espanja, Bulgaria, Portugali jne.. IWW puolestaan joutui Ensimmäisen maailmansodan aikana vainotuksi sodanvastaisuutensa vuoksi niin Yhdysvalloissa, Australiassa, Uudessa Seelannissa kuin Kanadassakin. Vaino ei hellittänyt sodan jälkeenkään; IWW:stä tuli Venäjän vallankumouksen aiheuttaman ensimmäisen “punakauhun” tärkein kohde.
Natsien valtaanousu ja valloitussota Euroopassa tuhosi anarkosyndikalistiset liitot lähes kaikkialla muuallakin. Puna-armeijan marssiessa Berliiniin 1945 ja tehdessä koko itäisestä Euroopasta Neuvostoliiton satelliittivaltioita, marginalisoitui anarkismi menneisyyden aatteeksi, jolla ei ollut tarjota kiväärinpiippua välineeksi vallalle jota se ei edes halunnut. Ainoan poikkeuksen muodosti Ruotsi, jonka vuonna 1911 perustettu syndikalistinen ammattiliitto SAC säästyi kaikelta tältä ja jatkoi olemassaoloaan muuttuneessa maailmassa. Myös IWW:n tarina on jatkunut katkeamattomana tähän päivään saakka, mutta se menetti 50-luvulla viimeiset jalansijansa työpaikoilla ja näytti kuihtuvan pelkäksi eläkeläiskerhoksi.
Nykypäivä
Vasta Francon kuolema Espanjassa toi anarkosyndikalismin jälleen käytännön aatteeksi. Legendaarinen CNT perustettiin uudelleen. Hetken aikaa se oli todellinen massaliike 150 000 jäsenellä, mutta periaatteelliset riidat saivat järjestön hajoamaan kahtia ja enemmistön jäsenistä tympiintymään koko juttuun. 1980-luvun alun katastrofin jälkeen molemmat vanhan CNT:n perilliset, radikaalimpi CNT ja oikeuden päätöksellä nimensä muuttamaan joutunut maltillisempi CGT ovat kuitenkin kyenneet rakentamaan elävän vaihtoehdon byrokraattisille ammattiliitoille. Viime vuosina ne ovat myös jättäneet riitelyn ja tehneet paljon tärkeää yhteistyötä. Espanjassa on myös kolmas anarkosyndikalistinen ammattiliitto Solidaridad Obrera, joka sekin on lähentynyt kahta muuta liittoa viime vuosina.
1990-luku toi viimein uuden kansainvälisen nou-sun anarkosyndikalismille. Demareiden muuttuminen kaikkialla “hyvinvointivaltion” rakentajista uusliberalismin myötäjuoksijoiksi sai monet kysymään itseltään oliko ammattiliittojen todella pakko olla kiinnostuneempia hallituksen väristä kuin sen politiikan vaikutuksesta jäsenistöönsä. Yleinen herääminen tavallisen ihmisen vaikutusmahdollisuuksien olemattomuuteen ei säästänyt epädemokraattisia ammattiliittoja yhtään sen enempää kuin valedemokraattista poliittista järjestelmääkään. Anarkosyndikalismin uusi tuleminen niin pitkän tauon jälkeen on ollut hidas ja vaikea, mutta osoittanut elinvoimaisuutensa.
Vuosikymmeniä pieninä propagandajärjestöinä toimineet Ranskan anarkosyndikalistiryhmä CNT ja Italian sisarjärjestö USI muuttuivat 1990-luvulla muutamassa vuodessa pieniksi ammattiliitoiksi. Myös IWW moninkertaisti jäsenmääränsä samassa ajassa ja alkoi taas kiistattomasti osoittaa olevansa ammatti-järjestö. Järjestö on viime vuosina onnistunut voittamaan pieniä taisteluja myös Iso-Britanniassa ja Kanadassa.
Neuvostoliiton romahtaminen mahdollisti jälleen julkisen anarkistitoiminnan Venäjällä ja muissa entisissä neuvostotasavalloissa. Siperiaan syntyi vuonna 1993 monien paikallisten alakohtaisten liittojen voimien yhdistämisen seurauksena syndikalistinen Siperian Työväen Konfederaatio. Yhteenliittymän jäsenliitot ovat autonomisia, mutta osa samaa suoralla demok-ratialla toimivaa kokonaisuutta. SKT:n jäsenmäärä on kasvanut erittäin nopeasti, ylittäen jo 10 000 jäsenen rajan. Taistelu on ollut usein kovaa, mutta se on kannattanut. Vuoden 2001 helmikuussa 80 vailla lakko-oikeutta ollutta SKT-läistä lennonjohtajaa meni nälkälakkoon, joka johti toisena päivänään siihen että lääkäri passitti heidät pulssin perusteella sairaslomalle.. Lentoliikenne pysähtyi ja lennonjohtajat saivat vaatimansa palkankorotuksen.
Myös Espanjan anarkosyndikalistiset ammatti-liitot kasvoivat. CGT:ssä on tätä nykyä yli 50 000 jäsentä ja CNT.ssä noin 5 000. 50-luvulla periaateohjelmaansa maltillistanut SAC radikalisoitui uudelleen 90-luvulla ja alkoi samalla nopeasti laajentua uusille ammattialoille. Sekä IWW:ssä että SAC:ssa on hyvin vahva anarkistinen tendenssi vaikkeivät ne virallisesti olekaan anarkosyndikalistisia järjestöjä.
Käytäntö
Syndikalististen ammattiliittojen käytännön toiminta eroaa huomattavasti epädemokraattisten ammattiliittojen toiminnasta. Siinä missä esim. SAK:n jäsenliitot ovat lähinnä suuret joukot passiivisuuteen organisoineita byrokratioita, pyrkivät syndikalistiset liitot aina ensisijaisesti auttamaan apua tarvitsevia työläisiä, vaikkeivät nämä olisi jäseniäkään. Syndikalistiset liitot ovatkin hyvin usein onnistuneet toiminaan paljon suuremmalla joukkovoimalla kuin niiden jäsenmäärän perusteella voisi kuvitella. Espanjan CNT on tästä erinomainen esimerkki. Järjestö organisoi 1980-luvulla Puerto Realin satamakaupungissa telakkatyöläisten lakon, josta muodostui koko kaupungin yhteinen kapina telakkayhtiön johtoa vastaan. Lakon aikana järjestettiin kansankokouksia, joihin otti osaa tuhansia ihmisiä. Lakko päättyi telakkatyöläisten voittoon.
Anarkosyndikalistisen ammattiliiton idea ei ole se, että siihen liittyisivät vain ne, jotka tunnustautuvat anarkisteiksi. Toki monet liittyvät anarkosyndikalistisiin ja syndikalistisiin ammattiliittoihin siksi että tuntevat aatteen omakseen. Suurin osa ammattiliittojen jäsenistöstä koostuu kuitenkin niistä, jotka ovat tulleet mukaan osana laajempaa syndikalistiseen liittoon järjestäytymistä työpaikallaan. Jonkin työpaikan työntekijät liittyvät isommalla joukolla syndikalistisen ammattiliiton jäseniksi yleensä jostakin seuraavista kolmesta syystä 1) he ovat kyllästyneet siihen että heitä mukamas edustava liitto ei ole tee mitään heidän hyväkseen 2) mikään muu liitto ei ole ollut kiinnostunut heidän edustamisestaan. 3) heitä viehättää syndikalistisen ammattiliiton demokraattisuus. Syy numero yksi lienee yleisin. Esimerkkinä voidaan kertoa vaikkapa espanjalaisen Tommason kaupungin (oikeastaan itsehallinnollisen lähiön) roskakuskit. Kommunistijohtoinen CCOO ja sosialistijohtoinen UGT eivät kumpikaan olleet puolustaneet heitä työnantajan mielivaltaa vastaan, pari heistä otti yhteyttä CNT:hen ja jonkin ajan päästä lähiön kaikki 20 roskakuskia liittyivät CNT:hen. Sosialistipuolueen hallitsema paikallishallinto yritti pian ulkoistaa jätehuollon, mikä olisi merkinnyt roskakuskien aseman huononemista entisestään. Niinpä roskakuskit menivät lakkoon helmikuussa 2002. Useita muualta tuotujen rikkuriautojen blokkauksia ja niistä johtuneita yhteenottoja poliisin kanssa sisältänyt lakko päättyi parin viikon päästä roskakuskien täydelliseen voittoon.
IWW:llä on pitkät perinteet sellaisten työntekijöiden puolustamisessa, joita paskantärkeät “craft-unionit” ovat pitäneeet “roskaväkenä”. Vuosisadan alussa tällaisia olivat ennen kaikkea ammattitaidottomat siirtolaiset ja kiertelevät sekatyöläiset, “hobot”. 1980-luvulla IWW organisoi mm. seksityöläisiä ja työtä tekeviä rangaistusvankeja. Viime vuosina liittoon on liittynyt paljon voittoa tavoittelematonta sosiaalityötä tekevien järjestöjen työntekijöitä (Yhdysvalloissa erilaiset hyväntekeväisyysjärjestöt tekevät paljon sellaista käytännön sosiaalityötä, jonka Suomessa hoitavat lähes yksinomaan kunnat). Näin tekivät vuonna 2001 mm. Portlandin Pelastusarmeijan työntekijät. IWW:hen liittyessään hyväntekeväisyysjärjestöjen työntekijät ovat taistelleet paitsi omien ankeiden työehtojensa parantamiseksi myös organisaation tekemän työn kohdentamisen ja käytännön toteutuksen parantamiseksi. Edellämainitun Pelastusarmeijan osaston työntekijät esimerkiksi alkoivat pyörittää vapaaehtoistyönä kouluvaikeuksista kärsivien lasten koulua, kun Pelastusarmeija lakkautti projektin säästösyistä.
Syy numero kolme sai mm. Pariisin metron siivoojat (jotka ovat suurimmaksi osaksi Afrikasta tulleita siirtolaisia) valitsemaan Ranskan CNT:n liitokseen. Jäsendemokratia sai myös monet paikalliset ammattiliitot Siperian teollisuuskaupungeissa liittymään SKT:n syndikalistisen sateenvarjon alle. Jäsendemokratia on usein ratkaiseva asia sellaisille ammattiryhmille, joilla ei ole järjestäytymisen perinnettä. Niinpä Ranskan CNT edustaa myös kuuden McDonalds-ravintolan työntekijöitä.
Anarkosyndikalistiset ja syndikalistiset ammattiliitot ajavat työläisten oikeuksien ohella myös maahanmuuttajien oikeuksia, naisten o-keuksia (joista molemmat ovat hyvin usein kytköksissä ensin mainittuun asiaan), seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia, ympäristönsuojelua ja kansainvälistä solidaarisuutta. Tämä ei ole jäänyt sanahelinäksi. Syndikalistiset ammattiliitot ovat usein organisoineet ahkerasti maahanmuuttajia. IWW ja SAC ovat tästä parhaita esimerkkejä. Erityisesti ensinmainitussa ovat myös suomalaissiirtolaiset olleet erittäin aktiivinen ryhmä, SAC:ssa he ovat sitä edelleen. Hyvä esimerkki SAC:n kyvystä vastata ulkomaalaisperäisten työläisten tarpeisiin on järjestön vuonna 2000 Arlandan lentokentällä järjestämä taksilakko. Mm. teidentukkimisia sisältäneellä lakolla vaadittiin kaikille taksiyhtiöille samaa oikeutta jonottaa taksitolpalla kyytiä tarvitsevia lentomatkustajia. Aiemmin tällainen käytäntö oli ollutkin, mutta lentokenttää hoitava yhtiö oli antanut suurille taksiyhtiöille etuoikeuden toimia lentokentällä ja jättänyt suurimmaksi osaksi maahanmuuttajista koostuvat pienten firmojen taksikuskit nuolemaan näppejään. Lakkoon johtanut siirtolaistaksikuskien järjestäytyminen SAC:hen kasvoi moninkertaiseksi voittoisan lakon aikana ja sen jälkeen.
Arlandan taksilakko oli kuvaava myös toisessa mielessä. SAC:n edustamat taksikuskit olivat enimmäkseen yhden hengen taksiyrityksiä, eivät perinteisiä palkkatyöläisiä. Syndikalistiset ammattiliitot ovat aina toivottaneet tervetulleiksi myös itsensä työllistävät, työttömät, opiskelijat, oman kodin hoitajat ja muut palkkatyön ulkopuoliset työväenluokan edustajat (so. kaikki jotka eivät kuulu hallitsevaan eliittiin eivätkä ole työnantajia).
Syndikalistiset liitot ympäri maailmaa ovat viime vuosina seuranneet matalapalkkaisuuden naisistumistrendiä kasvamalla erityisesti naisvaltaisilla aloilla, kuten sosiaalialalla, terveydenhoidossa ja kaupan alalla. Vuonna 2000 SAC julistautui ensimmäisenä ammattiliittona maailmassa feministiseksi ammattiliitoksi. Tämä ei ole karkottanut miesjäseniä eikä estänyt järjestäytymistä miesvaltaisilla aloilla .
Myös suhteessa kasvavaan tietoisuuteen ympäristönsuojelun tarpeellisuudesta syndikalistiset ammattiliitot ovat seuranneet aikaansa. 1980-luvulla IWW-aktiivi Judy Barr sai Pohjois-Kalifornian metsurit yhteisrintamaan metsäyhtiöitä vastaan ympäristöaktivistien rinnalla. Judy Barr murhattiin myöhemmin autopommilla (hän eli vielä vuosia, mutta kuoli lopulta pommi-iskuna aiheuttamiin vammoihin), IWW:n jalansija Pohjois-Kalifornian metsätyöläisten keskuudessa on pitänyt tähän päivään saakka.
Anarkosyndikalististen ja syndikalististen ammattiliittojen ja propagandajärjestöjen niukoista taloudellisista resursseista on riittänyt myös kansainväliseen solidaarisuuteen. Esimerkiksi Bangladeshilainen tekstiilityöläisten liitto NGWF , joka eräässä vaiheessa harkitsi jopa anarkosyndikalistiseen internationaaliin, AIT:hen liittymistä, on ollut niin SAC:n kuin AIT:nkin tuen kohde. Oikeuksiensa puolesta taistelevia kolmannen maailman työläisiä on muutenkin tuetta eri puolilla maailmaa. Samaan aikaan kolmannen maailman anarkistit ja ay-aktiivit ovat tukeneet länsimaisia tovereitaan mm. tukimielenosoituksilla suurlähetystöjen luona esim. vangittujen tai työantajien mielivallan kohteiksi joutuneiden toverien puolesta.
Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa että aitoon solidaarisuuteen perustuvalle ay-toiminnalle on nykymaailmassa(kin) huutava tarve. Siksi anarkosyndikalismi on palannut näyttämölle.
Mika Sakki