Kapinatyöläinen #32 - 2002
Pääkirjoitus
Tämän Kapiksen teemana on solidaarisuus. Se on paljon käytetty sana, mutta mitä se itse asiassa tarkoittaa? Sanakirjoissa käytetään eniten määritelmää “yhteisvastuullisuus”. Mutta mitä se sitten tarkoittaa?
Keskeisintä solidaarisuudessa on vastavuoroisuus. Se ei ole hyväntekeväisyyttä, jossa itsensä ylemmiksi tuntevat auttavat alempina pitämiään. Se on peruskäsitys siitä että pitämällä yhtä ihmiset voivat saada aikaan enemmän kuin kilpailemalla keskenään.
Talouselämän vaikuttajat ovat aina mielellään selittäneet että ihmisten kannattaisi heittää mielestään kaikki ajatukset “yhteisvastuusta” ja tavoitella ainoastaan omaa etuaan. Tuloksena olisi heidän mukaansa tuottajien yhteiskunta, jossa jokainen panisi parastaan, kasvattaen kaikkien hyvinvointia. Itsekkyys olisi tervettä järkeä ja organisoitu keskinäinen tuki lähestulkoon sairautta.
Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Ja useimmat ihmiset ovat aina ymmärtäneet tämän. Juuri tästä ymmärryksestä syntyi aikoinaan ay-liike. Tajuttiin että jos kaikki työntekijät kieltäytyvät yhtäaikaa tekemästä työtä ilman tiettyjä ehtoja, koituu se lopulta kaikkien eduksi, vaikka jokainen saakin siitä ensin kärsiä. Jokaisen oman välittömän edun mukaista olisi ollut ryhtyä rikkuriksi ja kiristää työnantajalta itselleen parempi palkka siihen saakka kun muut joutuisivat lopulta palaamaan töihin. Pitkällä tähtäimellä se olisi kuitenkin ollut hänen omienkin etujensa vastaista, koska heti lakon jälkeen kaikki olisi palannut ennalleen eikä näköpiirissä olisi ollut mitään keinoa saada olosuhteita paranemaan. Ei itsensä, ei omien lastensa eikä näidenkään lasten kannalta.
1800-luvun lopun Yhdysvalloissa, kun työväestö alkoi ensimmäistä kertaa osoittaa joukkovoimaansa, työnantajat yrittivät aina hajottaa työläisten yhteisrintaman. Tyypillistä oli luvata valkoisille lakkolaisille pyydetyt palkankorotukset, jos nämä suostuisivat siihen että mustien lakkolaisten palkat säilyisivät ennallaan. Yleensä tämä ei tehonnut. Ei edes syvimmässä etelässä, silloin kun siellä lakkoon uskallettiin ryhtyä. Syy ei ollut se, että järjestäytyneet valkoiset työläiset olisivat olleet vapaita rasismista. Syy oli se, että he ymmärsivät sen ilmeisen tosiasian, että jos he hylkäisivät mustat toverinsa nyt, he voisivat heittää kaiken toivon siitä että he enää ikinä saisivat näitä mukaan yhteiseen rintamaan työnantajaa vastaan.
Tässä vaiheessa on hyvä todeta vielä eräs asia solidaarisuudesta. Pelkkä ihmisten liittoutuminen omien välittömien etujensa ajamiseksi ei välttämättä ole solidaarisuutta. Solidaarisuuteen liittyy aina ajatus siitä että omaa etua ei pyritä ajamaan sysäämällä seuraukset toisten niskaan. “Not in my backayard” -asenteella syntyneet kampanjat ovat kaukana solidaarisuudesta. Niissä ihmiset liittoutuvat naapureidensa kanssa jotta jokin naapurustoon suunniteltu rakennus rakennettaisiin jonnekin muualle. Yleensä vastustettavaa rakennusta kannatetaan sinänsä lämpimästi - kunhan se vain rakennetaan johonkinn muuhun naapurustoon. Tällaisessa toiminnassa ei oli mitään positiivista, oli vastustettava asia sitten jotakin sellaista mitä ei pitäisi rakentaa minnekään (esim. saastuttava teollisuuslaitos), tai sellaista mikä pitäisi ehdottomasti rakentaa jonnekin (esim. kehitysvammaisten asuntola).
Aitoa solidaarisuutta on se, jos kampanjoidaan yleisesti viheralueiden tuhoamista vastaan - omalla asuinalueella ehkä, mutta selvällä kokonaisnäkemyksellä. Aitoa solidaarisuutta on myös se, jos yritetään tukea pahasti alkoholisoituneita ihmisiä ottamaan elämänsä omaan hallintaansa ja tekemään siitä itse mielekkäämpää. Juuri tämänkaltaisesta toiminnasta pyrkii tämä Kapiksen numero kertomaan - monen muun asian ohella.