Kapinatyöläinen #33 - 2003
Pääkirjoitus
Tämänkertaisen Kapiksen teemana on vaalit, ja samalla parlamentarismi yleensä. Aihe on ajankohtainen paitsi Suomen äskettäisten eduskuntavaalien johdosta, myös Latinalaisen Amerikan viimeaikaisten tapahtumien vuoksi. Ainakin siellä päin maailmaa tuntuu monilla ihmisillä olevan selkeä näkemys siitä että aitoa demokratiaa voi vaatia muutenkin kuin nurisemalla yleisönosastoissa kuinka poliitikot jälleen kerran pettivät kansan. Ihmisten itse rakentamaa ruohonjuuritason demokratiaa Argentiinassa ja Kolumbiassa on esitelty Kapiksen aiemmissa numeroissa, Bolivian mellakoiden taustausta ja vaikutuksista taas saa tietoa selaamalla tätä numeroa eteenpäin. Seuraavissa numeroissa tulee varmasti olemaan lisää asiaa ruohonjuuritason toiminnasta Kolmannessa maailmassa.
Tässä numerossa käydään läpi syitä miksi anarkistit eivät pidä parlamentarismia aitona demokratiana, miksi he pitävät parempana jättää äänestämättä kuin äänestää ”vasemmistolaisia” tai ”vihreitä”, millä tavoin he toivat omia näkemyksiään esiin tämänkertaisten vaalien alla ja mitä he haluavat nykyisen järjestelmän tilalle. Tähän liittyen kerrataan myös Espanjan sisällissodan aikaisia tapahtumia. Espanjan sisällissota ei toki ole ainoa ajankohta, jolloin anarkismin periaatteita on toteutettu käytännössä, mutta se on selvästi merkittävin ja mittakaavaltaan suurin.
Niin Espanjan sisällissodan aikaisten anarkistikollektiivien, Ukrainan mahnolaisen liikkeen, Unkarin kapinan 1956, 1600-luvun Englannin diggereiden kuin lukemattomien muidenkin ruohonjuuritason demokratiaan perustuneiden liikkeiden ja yhteisöjen kohtalona on ollut valtion kiväärinpiippu. Tämänhetkinen sota Irakissa, samoin kuin kaikki ne median unohtamat sodat Kolumbiasta Norsunluurannikon kautta Tshetsheniaan, puhuvatkin selvää kieltä siitä että jokainen valtio on häikäilemätön väkivaltakoneisto, kutsuttiin sitä sitten USA:ksi, Irakiksi, Ranskaksi, Venäjäksi tai miksi ikinä.
Ja ne itsehallinnolliset liikkeet, joita valtio ei ole onnistunut tai ehtinyt tuhota väkivalloin, on yleensä tuhonnut ”maltillisten” luopuminen ihanteistaan ja taipuminen hallitsevan eliitin sylikoiriksi. Näin kävi niin Pariisissa vuonna 1968, Italian tehtaanvaltauksissa vuosina 1919-20 kuin 1400-luvun Böömissäkin. Suositeltavaa onkin heittää jokainen kansanedustaja tai sellaiseksi aikova vittuun kaikesta sellaisesta toiminnasta, jolla tavoitellaan muutakin kuin kuvaa lehteen.
Tätä kirjoitettaessa vappu on noin kuukauden päässä. Vaaliteema sopii hyvin myös tähän ajankohtaan. Sehän on nykyään lähes ainoa tapaus, jolloin itseään ”työväenpuolueiksi” kutsuvat tahot vielä yrittävät esittää olevansa jotakin sellaista joka sata vuotta sitten herätti miljoonissa ihmisissä toivoa paremmasta maailmasta. Kuten monet Kapiksen lukijat varmasti tietävät, koko työväenvappua alettiin alunperin viettää Yhdysvaltain valtion Chicagossa vuonna 1886 murhaamien anarkistien muistoksi. Sellaista juhlaa ei ole varaa antaa demareiden ja haudan partaalla horjuvien leninistien pilata tekopyhyydellään ja suoranaisella säälittävyydellään. Siksi anarkistit aikovat tänäkin vappuna muistuttaa poliittisen vapun alkuperäisestä hengestä. Unohtamatta satoja vuosia vanhoja karnevaalivapun perinteitä.