Kapinatyöläinen #33 - 2003
Maailma - se olen minä!
Yhdysvaltojen uusi ulkopolitiikka
Ei ole mikään salaisuus että Yhdysvallat pyrkii nykyisessä ulkopolitiikassaan eräänlaiseen ehdottomaan maailmanvaltaan. Tällaisen ulkopolitiikan malli hahmoteltiin yksityiskohtaisesti jo vuonna 1992, George Bush vanhemman puolustusministerin Dick Cheneyn ja tämän alaisen Paul Wolfowitzin toimesta. Bush vanhemman hallinto ei kuitenkaan innostunut suunnitelmasta laajemmin, joten asia jäi hautumaan. Vuonna 2000 republikaanien oikeaa laitaa edustava “Project for the New American Century” -aivoriihi (PNAC) kuitenkin päivitti Cheneyn ja Wolfowitzin suunnitelman . Tämän “Rebuilding America’s Defences: Strategies, Forces And Resources For A New Century” -nimisen asiakirjan laativat nykyinen varapresidentti Dick Cheney, nykyinen puolustusministeri Donald Rumsfeld, nykyinen Rumsfeldin varamies Paul Wolfowitz, George W Bushin pikkuveli Jeb Bush ja nykyinen Cheneyn kansliapäällikkö Lewis Libby. Lienee tarpeetonta sanoa että asiakirjan laatijat saivat Bush nuoremman päästyä presidentiksi tilaisuuden ryhtyä toteuttamaan sitä käytännössä.
“Ratsuväki uusilla rajamailla”
Suunnitelma osoittaa että nykyinen Bush nuoremman hallinto oli päättänyt jo ennen tämän virkaan astumista ottaa Persianlahden suoraan sotilaalliseen kontrolliinsa - riippumatta siitä olisiko Irakin johdossa Saddam Hussein vai joku muu. “Yhdysvallat on jo vuosikymmeniä pyrkinyt näyttelemään pysyvämpää roolia Persianlahden alueellisessa turvallisuudessa. Vaikka ratkaisematon konflikti Irakin kanssa tarjoaakin välittömän oikeutuksen tälle, tarve merkittävään Yhdysvaltain joukkojen läsnäoloon Persianlahdella ylittää kysymyksen Saddam Husseinin hallituksesta”. Asiakirjassa todetaan että “vaikka Saddam poistuisikin näyttämöltä” tukikohdat Saudi-Arabiassa ja Kuwaitissa jäisivät pysyviksi paikallisesta vastustuksesta huolimatta, koska “Iran saattaa hyvinkin osoittautua yhtä suureksi uhaksi USA:n eduille kuin Irak on ollut”
Laaja asiakirja ei luonnollisestikaan rajoitu Lähi-idän käsittelyyn, vaan hahmottelee keinoja Yhdysvaltain vallan kasvattamiseksi kaikkialla maailmassa. Siinä kutsutaan Iso-Britannian kaltaisia tärkeitä liittolaishallituksia “kaikkein tehokkaimmaksi ja tuloksellisimmaksi keinoksi toteuttaa Amerikan globaalia johtajuutta”. Rauhanturvaoperaatioiden ilmoitetaan “vaativan pikemminkin Amerikan kuin Yhdistyneiden Kansakuntien poliittista johtoa”. Kiinaan kaivataan hallituksen vaihdosta, todeten että “on aika lisätä Yhdysvaltain joukkojen läsnäoloa Kaakkois-Aasiassa” Tämä voi raportin mukaan “johtaa siihen että Amerikan ja sen liittolaisten voima tarjoaa sysäyksen demokratisoitumisprosessille Kiinassa”.
PNAC:n suunnitelmassa todetaan että Yhdysvaltojen tulee ehkäistä minkä tahansa muun valtion yritykset nousta voimatekijäksi ja esitetään jonkin verran huolta siitä että Eurooppa voisi yrittää kilpailla Yhdysvaltojen kanssa. Cheneyn ja Wolfowitzin vuoden 1992 suunnitelmassa sanottiinkin että Yhdysvaltojen tulee “ehkäistä kehittyneitä teollisuusmaita kyseenalaistamasta sen johtajuutta ja edes yrittämästä kasvattaa alueellista tai globaalia vaikutusvaltaansa”. Suunnitelma mainitsi Kiinan, Venäjän, Saksan ja Japanin tärkeimmiksi kurissa pidettäviksi.
PNAC:n suunnitelman hahmottelema tulevaisuus Yhdysvalloille on varsin militaristinen. Siinä julistetaan “useiden samanaikaisten merkittävien sotien käyminen ja voittaminen” Yhdysvaltain “ydintehtäväksi”. Yhdysvaltain armeijaa nimitetään “ratsuväeksi Amerikan uusilla rajaseuduilla”. “Amerikan rajaseudut” halutaan määritellä uudelleen paitsi maantieteellisesti myös käsitteellisesti. Suunnitelmassa ajetaan “USA:n avaruusvoimien” luomista ava-ruuden sotilaalliseen hallintaan, ja kyberavaruuden täydellistä kontrollia etteivät “viholliset” voisi käyttää Internetiä Yhdysvaltoja vastaan. Myös biologisten ja kemiallisten aseiden ottamista avuksi pidetään mahdollisena. Todetaan että tulevina vuosikymmeninä “kehittyneet biologisen sodankäynnin muodot, jotka kykenevät “kohdistumaan” joihinkin tiettyihin genotyyppeihin saattavat siirtää biologisen sodankäynnin terrorin valtakunnasta poliittisesti hyödylliseksi työkaluksi”.
Imperiumin kehitys
George W. Bushin aggressiivisessa sotapolitii-kassa ei ole mitään erikoista tai ennenkuulumatonta. Historian jokainen taloudellisen vallan ja kulttuuri-imperialismin kautta suurvallaksi kasvanut valtio on ennemmin tai myöhemmin pyrkinyt muuttamaan epäsuoran mahtinsa suoraksi sotilaalliseksi kontrolliksi. “Renessanssin kehtona” ja kapitalismin syntysijoina toimineet Venetsia, Firenze ja Hollanti lähtivät valloitusten tielle heti kun olivat saaneet rahalla ostettua itselleen sotilaallista voimaa; Vasta 1500-luvun lopulla Espanjasta irti päässeellä Hollannilla tosin olivat realistisina valloituskohteina jäljellä enää merentakaiset alueet.
Yhdysvallat ei toki ole mikään Venetsia tai Hollanti. Se on kasvanut maailmanhistorian vaikutusvaltaisimmaksi suurvallaksi olennaiselta osin asevoimin. Se on jo 1800-luvun alkupuolelta lähtien tehnyt jatkuvasti sotilaallisia valloituksia tai interventioita. Sitä ei ole vuosina 1812-14 Englantia vastaan käydyn sodan jälkeen uhannut vakavasti ulkopuolinen valloitus (sisäinen hajoaminen tietysti kyllä kerran), ja se kuului jo viimeistään 1900-luvun alussa maailman sotilaallisesti voimakkaimpiin valtioihin.
Se mikä tekee tämänhetkisen maailmantilanteen tietyssä mielessä ainutlaatuiseksi on se, että yksi valtio pyrkii todellakin saamaan kontrolliinsa koko maapallon. Rooman valtakunta käsitti suurimmillaan melkein koko tuntemansa maailman, mutta se tunsi maailmaa kovin vähän, ja oli jopa tietoinen siitä että maailmassa oli paljon sille tuntemattomia seutuja. Yhdysvallat on koko Toisen maailmansodan jälkeisen ajan pyrkinyt kasvattamaan vaikutusvaltaansa kaikkialla maailmassa, mutta aiemmin se ei ole kuvitellut voivansa alistaa kanssaan liittolaissuhteeseen viime kädessä kaikki maailman valtiot.
Yhdysvaltalaiset “turvallisuuspolitiikan asiantuntijat” (mitä tämä ansioihin sitomaton titteli sitten ikinä tarkoittaakaan) puhuvat mielellään että maailman pitäisi olla kiitollinen Yhdysvaltain hegemoniasta, koska se on sentään (ainakin omasta mielestään) demokraattisia toimintaperiaatteita noudattava valtio, toisin kuin Kiina tai Venäjä. Tämä on varsin omituista logiikkaa. Yhdysvallat ei kovistele Ranskaa ja Saksaa pitääkseen kurissa Kiinan tai Venäjän, vaan pitääkseen kurissa Ranskan ja Saksan. Ainoa valtio, jolla on resursseja rähistä kuin Yhdysvallat on Yhdysvallat itse.
Siitä tuskin on mitään epäselvyyttä että jos Kiina tai Venäjä hyökkäisi Irakiin, eivät hyökkääjät liiemmin varoisi omia tappioita tai siviiliuhreja, kun taas Yhdysvalloista on nopeasti tullut todella herkkä itsensä negatiivisessa valossa näyttävälle sotauutisoinnille. Yhdysvallat ei kuitenkaan ole levittämässä tätä 1990-luvulla omaksumaansa “ei verta olohuoneisiin” -tyyliä muualle maailmaan. Kuten edellä mainitussa PNAC-asiakirjassa todetaan, Yhdysvaltain vaikutusvallan avain maailmassa ovat sen eriasteiset vasallihallitukset. Hegemonian tavoittelu sotilaallisin keinoin ei sentään tarkoita sitä että koko muu maailma yritettäisiin liittää Yhdysvaltoihin uusina osavaltioina, joilla olisi oikeus äänestää sen presidentistä ja saada omat edustajansa sen kongressiin. “Amerikan uusilla rajaseuduilla” eivät sheriffit ole amerikkalaisia eivätkä kulje lakikirja kädessä. Lähimmän ratsuväkilinnakkeen apua tarvitaan vain todella isoissa rähinöissä, yleensä paikalliset yritykset vastustaa imperiumia hoidetaan paikallisin voimin.
Tälläkin hetkellä Yhdysvaltain vasallihallitus käy Yhdysvaltain veronmaksajien rahoilla likaista sotaa Kolumbiassa ilman että paikalle liikenee tv-kameroita. Pakistanin islamilainen sotilas-diktatuurikin kuuluu nykyään “tärkeisiin liittolaisiin”. Yhdysvaltain sotilasneuvonantajien avustamat “terrorismin vastaiset sodat” Filippiineillä tai Nepalissa eivät ole kunnioittaneet ihmisoikeuksia puolin eikä toisin. Afganistanissa paikalliset sotaherrat hoitavat läänityksiään muodollisesti keskushallinnon alaisuudessa kuin konsanaan Saddam Hussein Irakia. Yhdysvaltain maailmanvalta ei tule toimeen ilman paikallisia likaisen työn tekijöitä, kuten äskeinen (ja itse asiassa edelleen jatkuva) Afganistanin sota osoitti. Sama on pätenyt lähes kaikkiin historian imperiumeihin. Keskusvalta on kaukana eikä pysty tehokkaasti valvomaan provinssejaan; sen täytyy tehdä paikallisten eliittien edustajista pikkupomojaan.
Harold Evansin teoria
Maailma on täynnä kansoja, jotka voivat totuudenmukaisesti väittää johtaneensa joskus imperiumia. Ghanalla oli 1100-luvulla suurempi armeija kuin millään saman ajan eurooppalaisella valtiolla. Mongolit loivat 1200-luvulla Tsingis-kaanin johdolla pinta-alaltaan maailmanhistorian suurimman imperiumin; 1900-luvulla heidän valtakunnastaan oli jäljellä enää pieni takapajuinen valtio, joka sekin joutui vuosiksi 1924 - 1992 entisen alusmaansa vasalliksi.
Imperiumien nousun ja tuhon syklit tuntuvat kiihtyneen historian kuluessa. Muinainen Egypti säilytti lyhyehköjä välikausia lukuun ottamatta mahtiasemansa yli 2 000 vuotta. 1900-luku näki Lancasterin yliopiston emeritusprofessori Harold Evansin määritelmän mukaan peräti kahdeksan imperiumin tuhon: Saksan, Itävalta-Unkarin, Ottomaanien Turkin, Japanin, Brittiläisen imperiumin, Mandariini-Kiinan, Tsaarin Venäjän ja sen pohjalta myöhemmin syntyneen Neuvostoliiton. Määritelmästä riippuen niitä voitaisiin tietysti listata useampiakin.
Evansin mielestä jokainen historian imperiumi Muinaisesta Egyptistä Neuvostoliittoon on kaatunut siksi että eliitti on ahneuksissaan imenyt alamaisistaan niin paljon resursseja, ettei järjestelmä ole lopulta pystynyt enää ylläpitämään itseään; aivan kuten pohjavesien liikakäyttö johtaa koko pohjavesivarojen pilalle menoon. Imperiumin laajenemisen ja ylläpidon vaatimat kasvavat sotilasmenot ovat usein olleet eräs keskeinen resurssien liikakäytön ilmenemismuoto. Eliitin kasvava osuus alamaistensa työn tuloksista johtaa Evansin mukaan paitsi talouden taantumiseen myös siihen että kansalaiset vähitellen vieraantuvat hallituksesta ja menettävät kiinnostuksensa imperiumin ylläpitoon. Tämä prosessi voi Evansin mukaan alkaa jo kauan ennen varsinaista resurssien liikakäytön aiheuttamaa talouskriisiä.
Historioitsijat väittävät usein jonkin imperiumin olleen jo rappeutumassa silloin kun se näennäisesti vasta saavutti valtansa huipun. Evans toteaa että nykypäivän Yhdysvaltojakin on mahdollista tulkita näin. Salamasota Afganistanissa oli täydellinen menestys, mutta silti maailman ainoa suurvalta on ollut kyvytön alistamaan tahtoonsa niinkin mitättömiä maailmanpoliittisia pelureita kuin Somalia, Iran, Serbia, Pohjois-Korea tai Itä-Timor - puhumattakaan siitä että se ei ole kyennyt suojelemaan kan-salaisiaan Al-Qaidan kaltaiselta terroristi-verkostolta. Globalisaation vastaiset (so. uusliberalismin vastaiset) mielenosoitukset voi Evansin mielestä nähdä ilmauksena imperiumista vieraantumisesta.
Yhdysvallat on Evansin mukaan historian ensimmäinen imperiumi, jonka harjoittamasta resurssien imemisestä hyötyvä eliitti käsittää koko emämaan väestön - olkoonkin että muulta maailmalta saadut resurssit jaetaan siellä erittäin epätasaisesti. Ilmaston lämpenemisen ja otsonikerroksen ohenemisen kaltaiset asiat voikin Evansin mielestä tulkita niin että kaikkea päästöjen rajoittamista vastustava imperiumi on ylikäyttämässä resurssejaan.
Tämä kaikki on tietysti pelkkää ajatusleikkiä, ei mikään ennustus tai profetia, jollaisia Malthusin ja Spenglerin kaltaiset itseoikeutetut tuhontuomarit mielellään heittelevät. Varmaa kuitenkin on että Yhdysvallat tulee joskus tulevaisuudessa menettämään asemansa maailman ainoana suurvaltana. Luultavasti maailma tulee jälleen hajoamaan monien kilpailevien “pikkuvaltojen” temmellyskentäksi, niin kuin suuren imperiumin hajotessa on aina tavannut sen vanhassa vaikutuspiirissä käydä. Ellei tietysti sitä ennen ole jo hankkiuduttu yleisesti eroon hallituksista ja siirrytty ihmisten johtamisesta asioiden hoitamiseen.
Mika Sakki
“Rebuilding America’s
Defences: Strategies, Forces And Resources For A New
Century” löytyy nettiosoitteesta:
http://www.newamericancentury.org/RebuildingAmericasDefenses.pfd
Vastustajien tiivistelmiä siitä
pienellä taustoituksella esim.:
http://www.sierratimes.com/gaddy.htm
http://www.sundayherald.com/print27735
Harold Evansin artikkeli “The
Rise And Fall of Empires” löytyy History Today -
lehden numerosta April 2002.