Kapinatyöläinen #34 - 2003
Pääkirjoitus
Tämänkertaisen Kapiksen teemana on väkivalta ja väkivallattomuus. Anarkismi yhdistetään usein väkivaltaan, vaikka maailman tunnetuimmat pasifistit Henri Thoreau, Leo Tolstoi ja Mohandas Gandhi olivat kaikki joko anarkisteja tai vähintäänkin hyvin lähellä anarkismia. Toisaalta taas useimpien liberaalien, sosiaalidemokraattien ja konservatiivien suhtautuminen väkivaltaan on käsittämättömän tekopyhää. Erkki Tuomioja tuomitsi Maailmanpankin johtajan kakutuksen ei-hyväksyttävänä väkivaltana, mutta ilmoitti julkisesti hyväksyvänsä Yhdysvaltain sotatoimet Afganistanissa (eli myös siviilien pommittamisen). Suomen poliitikkoja tuskin myöskään kiusaa se, että Helsingissä on nimetty puisto ilmiselvän "terroristin", Eugen Schaumanin mukaan. Yhdysvalloissa viranomaiset kutsuvat silmää räpäyttämättä lakkovartion pitämistä Oaklandin satamassa "terrorismiksi" vaikka koko maan historian juhlituin tapahtuma on laillista elinkeinoa harjoittaneiden teekapitalistien omaisuuden tuhoaminen Bostonin satamassa. Kyseisen kahakan historia olisi toki kirjoitettu toisin, mikäli seuranneessa sodassa olisivat voittaneet ne siirtokuntalaiset, jotka taistelivat Englannin kruunun puolella, eivätkä ne jotka taistelivat sitä vastaan. Toisen maailmansodan aikana olivat Ranskan vastarintaliikkeen aktiivit virallisen Ranskan silmissä maanpettureita, ja vastarintaliikkeen aktiiveja paljon lukuisammat natsikollaboraattorit puolestaan isänmaallisia ranskalaisia, jotka vapauttivat maan sosialistihallituksesta.
Siviilikohteiden pommittamista ei luokitella sotarikokseksi, koska sitä ovat eniten harjoittaneet Englanti ja Yhdysvallat. Ranskan valtio puolestaan on julistanut sankareiksi agenttinsa, jotka upottivat Uudessa-Seelannissa Greenpeacen aluksen, tappaen siinä sivussa yhden valokuvaajan. ANC oli vielä vuonna 1989 Yhdysvaltain johdolle Etelä-Afrikan laillista hallitusta vastustava terroristijärjestö, ennen kuin yleisen mielipiteen paine sai sen tekemään täyskäännöksen suhtautumisessaan. Kosovon KLA puolestaan muuttui strategisista syistä yhdessä yössä joukosta heroiinia salakuljettavia terroristeja uljaiksi vapaustaistelijoiksi.
Anarkismin historia on toki rikas paitsi pasifisteista myös väkivallasta. Tässä numerossa esitellään sekä onnistuneita että vähemmän onnistuneita tapauksia, joissa ihmiset ovat turvautuneet väkivaltaiseen vastarintaan valtiota vastaan. Samoin esitellään väkivallattoman vastarinnan keinoja. Oma sijansa annetaan tietenkin myös "demokraattisten" valtioiden harjoittamalle väkivallalle. Anarkistit ovatkin aina ymmärtäneet että kaiken väkivallan vastaisen toiminnan kulmakivi on antimilitarismi. Sodanvastaisten mielenosoitusten koosta meillä ja muualla voi päätellä että sen on ymmärtänyt myös suurin osa koko maailman väestöstä. Ongelma on vain siinä, että kaikki valta maailmassa on sillä vähemmistöllä, joka väkivallasta hyötyy.