Kapinatyöläinen #34 - 2003
Väkivallattomuus ja yhteiskunnallinen muutos
Jokainen vähänkään historiaan perehtynyt huomaa helposti - jos haluaa - että monien merkittävien yhteiskunnallisten muutosten löytyy kamppailu, joka on ollut joko suurimmaksi osaksi tai kokonaan väkivallatonta. Lähihistoriassa väkivallaton toiminta on osoittautunut toimivaksi menetelmäksi yhtä lailla perinpohjaisten yhteiskunnallisten muutoksen toteuttamisessa (neuvostovallan romahdus Itä-Euroopassa, Jugoslavian vallankumous syksyllä 2000), miehittäjän vallasta vapautumisessa (esim. Itä-Timor) tai merkittävien uudistusten aikaansaamiseksi (afroamerikkalaisten kansalaisoikeustaistelu). Kaikki eivät toki ole esimerkkejä täydellistä väkivallattomuudesta - esim. Jugoslaviaan vallankumoukseen liittyi myös rajallista fyysistä väkivaltaa ja aseistautunut sissiliike muodosti osan Itä-Timorin vastarintaliikkeestä - mutta kaikissa väkivallattomuus muodosti taistelun keskeisimmän osan ja kamppailua käytiin väkivallattoman toiminnan logiikan mukaisesti. Tässä kirjoituksessa tarkoitukseni on esittää muutamia ajatuksia siitä, mitä tuo "väkivallattomuuden logiikka" yhteiskunnallisen muutoksen välineenä mielestäni tarkoittaa.
Otan ensimmäiseksi esille yhden väkivallattoman kamppailun merkittävän tunnusmerkin: se edellyttää laajaa osallistumista. Väkivallattomilla menetelmillä on käytännössä mahdoton toteuttaa ihmisten tahdon vastaisia muutoksia siitä yksinkertaisesta syystä, että laajaa väkivallattomuuskampanjaa ei voi toteuttaa, mikäli ihmiset, joiden asiaa sillä on tarkoitus ajaa, eivät todella tue sen tavoitteita. Sama toki pätee osittain myös aseelliseen kamppailuun: länsimaassa 60- ja 70-luvuilla toimineet vasemmistolaiset terroristijärjestöt, joiden tuki oli parhaimmillaankin marginaalista, tuhottiin poliisitoimin; sen sijaan taas ETA:n tai IRA:n kaltaisten, omissa taustaryhmissään aikoinaan varsin laajaa kannatusta nauttineiden väkivaltaorganisaatioiden kohdalla tämä osoittautui huomattavasti vaikeammaksi -itse asiassahan ne ovat edelleen olemassa, tosin suurimmaksi osaksi tavallisiksi rikollisjärjestöiksi muuttuneina. Palestiinalaisten vuosikymmeniä jatkuneen aseellisen taistelun kukistaminen taas on osoittautunut mahdottomaksi jopa yhdelle maailman suurimmista sotilasmahdeista. Tosin myös aseellisen taistelun saavutukset, ainakin verrattuna niistä maksettavaksi tulleeseen hintaan verrattuna, ovat jääneet kaikissa näissä tapauksissa varsin rajallisiksi.
Olennaista on kuitenkin se, että väkivaltaista taistelua on mahdollista käydä, joissakin olosuhteissa jopa menestyksellisesti, myös ilman viiteyhteisön tukea ja samalla esiintyä sen edustajana. Menestyksekäs väkivallaton kamppailu sen sijaan vaatii paitsi omien mielipiteiden, vaatimusten ja päämäärien esiintuomista ja ihmisten tukea niille, eikä pelkästään passiivista hyväksyntää vaan myös aktiivista toimintaa niiden puolesta.
Samassa yhteydessä on syytä huomata myös, millaisia sosiaalisia rakenteita väkivallaton kamppailu tarvitsevee väkivaltaiseen verrattuna. Aseellisen taistelun vaatimat - tai sotilaalliset - rakenteet ovat tavallisesti joko erittäin hierarkisia, erittäin pienimuotoisia tai erittäin tehottomia (voivat toki olla myös useampia näistä samaan aikaan...). Väkivallattomalle kamppailulle taas on usein ollut toiminnan tasolla luonteenomaista hierarkiattomuus, suunnitelemattomuus ja toiminnan itseorganisoituminen tapahtumien myötä. Hyvä esimerkki on vaikkapa Jugoslavian vallankumous syksyllä 2000. Usein tämä johtuu tietysti paljon siitä ettei toimitaa ole mahdollistakaan suunnitella kovin tarkasti, usein se on ainakin osittain myös tarkoituksellista, mutta kertoo yhtä kaikki väkivallattoman kamppailun luonteesta.
Riippumatta siitä kuinka suuren painon annamme gandhilaiselle ajatukselle päämäärien ja keinojen yhteensulautumisesta, lienee selvää, että se millaisten rakenteiden puitteissa yhteiskunnallisia muutoksia pyritään toteuttamaan vaikuttaa myös siihen, millaisen sisällön nämä muutokset saavat. Väkivallaton kamppailu kantaa nähdäkseni siis jo omana edellytyksenään mukanaan voimakkaita vapaampien ja solidaarisempien sosiaalisten rakenteiden elementtejä kun taas väkivaltainen taistelu sisältää täysin päinvastaista.
Väkivallatonta liikettä on myös lopulta huomattavasti vaikeampi kukistaa kuin väkivaltaa käyttävää. On selvää, että mitä enemmän vastapuoli saa kohtaansa väkivaltaa, sen helpompaa sen on perustella ja legitimoida omissa ja sivustaseuraajien silmissä omaa väkivallankäyttöään. Väkivaltainen toiminta perustuu vastustajan haastamiseen tämän omalla alalla, sen voima perustuu käytössä olevaan väkivaltakapasiteettiin - joka on useimmissa tapauksissa huomattavasti heikompi kuin vastapuolella - ja jos se pystytään eliminoimaan, liikettä ei enää ole. Sen sijaan väkivallattomuuden toimintalogiikka perustuu välittömästi ihmisten haluun muuttaa vallitsevia olosuhteita ja kykyyn toimia yhdessä muiden kanssa niiden muuttamiseksi. Ja näitä ominaisuuksia taas on väkivalloin mahdoton tuhota, vaikkakin niiden ilmenemistä toki tukahduttaa.
Väkivallaton kamppailu edellyttää siis ihmisten välistä vapaaehtoista toimintaa ja solidaarisuutta. Näistä lähtökohdista se ei ole vastakkainen pelkästään väkivallan logiikalle, vaan itse asiassa usein myös omille päämäärilleen. Väkivallattomuuden merkittävä rooli Itä-Euroopan diktatuurien romahtamisessa ei johtanut siihen, että näistä yhteiskunnista olisi muutoksen jälkeen tullut erityisen vapaaehtoisuuteen tai solidaarisuuteen perustuvia, pikemminkin päinvastoin: toimintamuodot, joilla muutos toteutettiin tuhottiin pian sen jälkeen neuvostodiktatuurin korvaanneen brutaalin kapitalismin tieltä, jolle ne ovat vähintään yhtä vaarallisia vihollisia. Keinot ja päämäärä - tai tässä tapauksessa ainakaan lopputulos - eivät siis välttämättä väkivallattomassa toiminnassakaan sulaudu toisiinsa. Entäpä jos ne sulautuvat? Silloin väkivallattoman toiminnan päämääränä ja keinona on solidaarisuuteen ja vapaaehtoisuuteen perustuva ihmisten yhteistoiminta. Ja uskoakseni tämä olisikin väkivallattoman kamppailun luonnollisin ympäristö.
Ari J. Kananen