www.anarkismi.net/kapis/

Kapinatyöläinen #37 - 2005

 

Mitä anarkofeminismi on?

 

Anarkofeminismi tarkoittaa anarkismin suuntausta, joka korostaa sukupuolten tasa-arvoa. Sen teoreettinen pohja on 1700-1800-luvun anarkismissa ja sosialismissa. Anarkofeminismin tavoite on päästä eroon sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kohdistuvista rooleista ja vaatimuksista, sen mukaan jokaisella tulisi olla vapaus olla mitä on ja toteuttaa itseään valitseminsa tavoin haluamissaan asioissa, kunhan ei vahingoita muuta maailmaa.

Ensimmäinen feministiseksi laskettava teos oli Mary Wollstonecraftin "Vindication of Rights of Women", joka ilmestymisvuonnaan 1792 kuohutti aikalaisiaan. Wollstonecraft oli 1700-luvun lopun vallankumouksellinen, joka toimi varhaisten anarkistien, kuten William Godwinin, kanssa. Kirjassaan hän esitti muun muassa avioliiton olevan yksi prostituution muoto. Emma Goldman oli tunnettu anarkisti Yhdysvaltojen ja Euroopan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun työväenluokan kamppailuista ja samalla tunnetuin anarkofeministi. Goldman ymmärsi että naisten taistelu oikeuksiensa puolesta on oma taistelunsa työläisten taistelun rinnalla, sillä naiset ovat kerrostuneen yhteiskunnan joka tasolla miehiä alempana. Hän puhui fyysisen ja henkisen itsemääräämisoikeuden puolesta toimien esimerkiksi ehkäisyn ja vapaan seksin edistämiseksi. Samoihin aikoihin Neuvostoliitossa Aleksandra Kollontai esitti samansuuntaisia ajatuksia sosialistien riveistä.

Vallankumouksellisen alun jälkeen syntyi maltillisia feminismin muotoja kuten liberaalifeminismi, joka ajoi muun muassa naisten äänioikeutta. Nämä porvarilliset feministit keskittyivät uudistuksiin unohtaen kritiikin koko hierarkista yhteiskuntaa kohtaan. 1960-1970 -lukujen poliittisen liikehdinnän myötä syntyi 1970-luvulla länsimaissa yhteiskuntakriittinen feminismin muoto, radikaalifeminismi, joka tutkii sukupuolia kulttuurisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Radikaalifeministit järjestäytyivät anarkististen mallien mukaisesti pieniin ryhmiin tehtäviä kierrättäen, mutta eivät kuitenkaan tiedostaneet organisaatiomallinsa yhteyksiä anarkismiin. Yksi heidän kuuluisimmista järjestäymismuodoistaan on separatismi, jossa feministinaiset toimivat keskenään ilman yhteistyötä muiden kanssa. Sujuvasti teoriaa ja käytäntöä yhdistäneen radikaalifeminismin toimintamuotoja olivat muun muassa keskenäinen avunanto, itsehoito, itsepuolustus, mielenosoitukset ja tempaukset. Nykyinen anarkofemismi on radikaalifeministisiä sukupuoliteorioita ja henkilökohtaisen politisointia yhdistettynä anarkistiseen yhteiskunta-analyysiin ja päämääriin.

Periaatteessa anarkismi sisältää itsessään kaikkien tasa-arvon, mutta käytännössä naisten asema on ollut niin kauan huono, että sukupuolittavat asenteet ovat iskostuneet syvälle. Vallankumous ei voi tapahtua kokonaisuudessaan yhdessä yössä, vaan se vaatii jatkuvaa asennemuutosta ja yhteiskunnan tilan tutkimista, sokeiden pisteiden välttämistä. Kunnolliseen yhteiskunnalliseen muutokseen tarvitaan jatkuvaa vallankumousta, jotta ei syntyisi näkymättömiä valtarakenteita, joita voi ilmetä myös vallankumouksellisten tiedostavien ryhmien sisällä. Epätasa-arvo ja machous on ollut ongelmana muun muassa Espanjan sisällissodan aikaissa anarkistikollektiiveissa ja -ryhmissä ja vieläpä 1990-luvun anarkistiliikkeessä Suomessa. Tämä on johtunut siitä, ettei sukupuolisia valtarakenteita ole tiedostettu tarpeeksi, vaan niiden olemassaoloa ja purkamista on pidetty toissijaisena. Valitettavasti työväenluokan anarkosyndikalistinen järjestäytyminen ei ratkaise kaikkia yhteiskunnan ongelmia. Naiset ovat olleet tuhansien vuosien ajan suurimmassa osassa ihmiskuntaa huonommassa asemassa kuin miehet. Heitä on pidetty milloin epärationaalisina ja eläimellisinä, milloin heikkoina ja lapsellisina, kun taas miesten on joko täytynyt suojautua heidän tahattomalta voimaltaan tai suojella heitä ulkomaailmalta ja itseltään. Näistä ajatusmalleista eivät anarkistitkaan ole päässeet helposti eroon.

Vaikka ympäri maailmaa naisen asema on parantunut sekä lakipykälissä että ihmisten asenteissa, eivät yhteiskunnan epäterveet rakenteet ole muuttuneet ratkaisevasti. Nykyään naisten alistaminen on monesti kätketympää, esimerkiksi vanhat tutut esineellistäminen ja ulkonäköfasismi tapahtuvat vapautumisen ja hyvinvoinnin nimissä. Työelämässä naisten palkka on monesti samoista töistä huonompi kuin miesten, ja suurin osa naisista työskentelee edelleen palkkakuopassa olevilla naisvaltaisilla aloilla. Harvojen politiikassa ja talouselämässä toimivien naisjohtajien vuoksi naisten aseman väitetään parantuneen, mutta naisten keskinäiset erot ovatkin vain suurentuneet. Huonoimmillaan naisen asema on aivan yhtä alhainen kuin koska tahansa. Naisjohtajuus ei tuo mukanaan pehmeyttä, vaan keinot ovat joka tapauksessa samat kuin muillakin johtajilla, sillä vallassa on kyse tietynlaisesta asemasta eikä ihmisestä, joka sitä käyttää. Vanha anarkofeministien iskulause kuuluukin: emme halua naisjohtajia, emme halua johtajia ollenkaan.

Vaikka miehiä ei edelleenkään esineellistetä niin voimakkaasti kuin naisia, koskee feministinen taistelu myös heitä. Miestenkin asema on huono, sillä nykyisessä yhteiskunnassamme ihmisillä ei ole mahdollisuutta olla vapaasti oma itsensä edes sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden saralla huolimatta 1960-luvun seksuaalisesta vapautusliikkkeestä. Lokeroiminen koskee kaikkia ja vaikuttaa rajoittavasti jokaiseen ihmiseen. Valtasuhteet eivät kuitenkaan ole ainoa sukupuoleen liittyvä seikka, vaan on tärkeää nähdä sukupuolen käsitteen ongelmallisuus myös muilla tasoilla. Kuinka kaikki maailman ihmiset voidaan jakaa kahtia sellaisen ominaisuuden perusteella, joka on paitsi monissa tilanteissa epäoleellinen, myös jatkuvasti ylikorostettu? Sekä maskuliinisina että feminiinisinä pidettyjä piirteitä on kaikilla, jokainen ihminen on sellaisten piirteiden kooste. Monet sukupuolen ominaisuudet ja tunnusmerkit ovat kulttuurin synnyttämiä. Biologisellakin tasolla kahden vastakkaisen sukupuolen käsitteen olemassaolo on kyseenalaista.

Feministit ovat sanoneet: Jokainen järkevä nainen on feministi. Anarkofeministit sanovat: Jokainen järkevä anarkisti on feministi.

 

Luettavaa:

Simone de Beauvoir: "Toinen sukupuoli"
Marilyn French: esimerkiksi "Naistenhuone"; "Sota naisia vastaan"
Jo Freeman & Cathy Levine: "Untying the knot: Feminism, Anarchism and Organisation"
Temma Kaplan: "Women and Spanish Anarchism" (kirjasta "Becoming Visible - Women in European History", toimittaneet Bridenthal ja Koonz)
- Carol Erlichin tuotanto
- Voltairine de Cleyren tuotanto
- Emma Goldmanin tuotanto
- Mary Wollstonecraftin tuotanto