”Virallinen” historiankirjoitus vaikenee miltei tyystin anarkistien roolista natsien vastaisessa toiminnassa Toisen maailmansodan aikana. Hiljaisuus ei johdu siitä ettei mainitsemisen arvoista kerrottavaa löytyisi. Espanjalaisten anarkistien osuus Pariisin vapautuksessa ja vastarintatoiminnassa Ranskassa on asia, jonka rutiininomainen sivuuttaminen johtuu vain ja ainoastaan historiankirjoitusta hallitsevista nationalistisista intresseistä. Toisen maailmansodan aikaiset vastarintaliikkeet ovat etenkin Ranskassa kiinteä osa kansallista myyttiä, jonka taakse on kätevästi voitu piilottaa kaikenlainen häpeällinen yhteistoiminta natsien kanssa. Kommunisteille on suotu oma paikkansa sankaritarinassa, koska heistä tuli itse asiassa kaikkein kiihkeimpien isänmaallisuuden puolestapuhujia, jahka Hitler oli ensin rikkonut hyökkäämättömyyssopimuksensa Neuvostoliiton kanssa. Anarkisteista ja muista ”epäisänmaallisista” vastarintasankareista kuitenkin mieluummin vaietaan.

Italia

Mustapaitojen terrorin ravistellessa koko Italiaa vuonna 1921 perustivat työläiset Arditi del Popolo -itsepuolustusryhmiä taistelemaan fasisteja vastaan. Ryhmät antoivatkin monilla paikkakunnilla hyviä turpasaunoja fasistien terroripartioille. Esimerkiksi Sarzasan kaupungissa pääasiassa anarkisteista koostunut Arditi del Popolo -joukko löylytti 21.7. ympäröiviltä seuduilta kootun fasistien ”rangaistuspartion” niin perusteellisesti, että virallisen historiankirjoituksen mukaan noin kaksikymmentä hyökkääjää kuoli, loppujen pötkiessä pakoon (joidenkin mukana olleiden anarkistien mukaan fasisteja olisi kuollut paljon enemmänkin). Työläisten itsepuolustusjoukot saavuttivat suurta menestystä myös monilla muilla seuduilla. Elokuussa 1921 Italian sosialistinen puolue kuitenkin teki fasistien kanssa väkivallastapidättymissopimuksen (jota toinen osapuoli ei tietenkään noudattanut). Myös vastaperustettu kommunistinen puolue alkoi kehottaa jäseniään pidättymään kaikesta osallistumisesta Artidi del Popoloihin, koska ne eivät olleet puolueen kontrollissa.

Anarkistit kuitenkin jatkoivat taistelua, yhdessä puolueidensa ohjeista piittaamattomien rivisosialistien ja -kommunistien kanssa. Fasistien valtaannousun jälkeen anarkistimilitantit joutuivat kuitenkin suurimmaksi osaksi vankiloihin, vankileireille, maanpakoon tai tapetuiksi. Anarkistit toteuttivat monia murhayrityksiä Mussolinia vastaan ja tappoivat joitakin tämän virkamiehiä, mutta avoin joukkotoiminta ei ollut enää mahdollista.

Natsien miehitettyä Pohjois-Italian syyskuussa 1943 (Italian hallituksen erotettua Mussolinin ja antauduttua Etelä-Italian jo vallanneille länsiliittoutuneille), alkoi kuitenkin välittömästi saksalaismiehittäjien vastainen partisaanitoiminta. Italiaan jääneet ja vankileireiltä Mussolinin vallasta syöksemisen tuloksena vapautuneet anarkistit osallistuivat sissitoimintaan aktiivisesti. Anarkistien vahvimmilla kannatusalueilla he muodostivat puhtaasti anarkistisia vastarintaryhmiä. Esimerkiksi marmorilouhoksistaan kuuluisan Carraran kaupungin vapauttivat vuonna 1945 kokonaan anarkistiset partisaanit. Myös Pistoian kaupunkiin saapuivat ensimmäisinä anarkistipartisaanit. Punamusta lippu ehti liehua Piazza del Duomon kellotornissa aamuviidestä aamukymmeneen, ennen kuin se korvattiin tricolorilipulla. Milanossa anarkistipartisaanit valtasivat useita keskeisiä työläisalueita, keskusvoimalan ja Mussolinin kasarmit sekä puhdistivat monia fasistien vastarintapesäkkeitä. Partisaaniryhmä Malatesta osallistui myös radioaseman valtaukseen.

Useimmilla paikkakunnilla anarkistit joutuivat kuitenkin toimimaan poliittisesti sekalaisissa partisaaniryhmissä. Poliittisten voimasuhteiden ohella asiaan vaikutti se, että toisin kuin muut vastarintaryhmät, anarkistiset ryhmät eivät saaneet minkäänlaista ase- tai tavara-apua liittoutuneilta. Italian valtio myönsi myöhemmin monille anarkisteille urhoollisuusmitaleja heidän saavutuksistaan partisaaneina, mutta kukaan heistä ei suostunut ottamaan niitä vastaan. Eräänä  yksittäistapauksena voidaan mainita toveri Rujun toiminta Torinon lähellä sijaitsevassa Avignanan kylässä. Heti saavuttuaan kylään riippumattoman ”Sergio de Vitis” -partisaanidivisioonan lähettämänä, hän onnistui vangitsemaan kolme saksalaista sotilasta. Hänen  tuotuaan vankinsa kylälle paikallinen pappi rukoili häntä vapauttamaan vangit, koska muuten saksalaiset tuhoaisivat koko kylän klo 14 samana päivänä (natsit toteuttivat Italiassa ja muilla miehittämillään alueilla monia tällaisia siviilien joukkomurhia kostona vastarintatoiminnasta). Tämän kuultuaan Ruju lähti vankiensa ja kahden virkamiehen kanssa saksalaisten asemille. Siellä hän sai varuskunnan komentajan uskomaan että paikka oli 10 000 partisaanin piirittämä. Koko 500 hengen kasarmi antautui ja luovutti aseensa.

Luonnollisestikin monet anarkistit maksoivat hengellään osallistumisestaan natsien vastaiseen taisteluun. Osa heistä kuoli paikan päällä, osa keskitysleireissä Saksassa. Aseellisen toiminnan ohella anarkistipartisaanit organisoivat myös taloudellista apua paikalliselle väestölle.  Esimerkiksi Carrarassa paikalliset anarkistipartisaanit huolehtivat elintarvikkeiden saatavuudesta ja pitivät paikallisen sairaalan toiminnassa, vaatimalla rikkailta ”lahjoituksia” näihin tarkoituksiin. Lahjoittajat saivat säntillisesti kuitin lahjoituksestaan. Anarkistiseen vastarintatoimintaan kuului myös  lehtien ja pamflettien julkaisu. Esim. vuonna 1920 perustettua ja edelleen ilmestyvää anarkistista Umanita Nova -lehteä toimitettiin ja levitettiin maanalaisesti Toisen maailmansodan aikana.

Epanjalaiset Ranskassa

Espanjan sisällissodan loppuvaiheissa 1938-39 pakeni satoja tuhansia espanjalaisia tasavaltalaisia Pyreneitten yli Ranskaan. Siellä ”radikaaleja aineksia” pelkäävä Ranskan hallitus sulki heidät keskitysleireihin, joissa olot olivat karmeat niin ruoansaannin, olemattoman terveydenhoidon kuin asumustenkin suhteen. Monet karkotettiin takaisin Espanjaan. Kaikkein radikaaleimpina pidetyt, kuten kuuluisimmassa anarkistiyksikössä, Durrutin miliisissä, taistelleet, sijoitettiin erikoisleireihin. Vaikka nämä eivät olleetkaan tuhoamisleirejä, olivat olosuhteet niissä monessa muussa suhteessa aivan yhtä pahat kuin natsien keskitysleireissä. Huhtikuusta 1939 alkaen alettiin pakolaisia vähitellen päästää leireiltä maatöihin ympäröiville viljelyksille, erityisiin työkomennuskuntiin ja muukalaislegioonaan. Durrutin miliisin jäsenille annettiin vaihtoehdoiksi vain karkotus Espanjaan tai muukalaislegioona. Useimmat valitsivat jälkimmäisen.

Saksan hyökättyä Ranskaan vuonna 1940 päätyivät monet espanjalaiset pakolaiset taistelemaan ranskalaisten rinnalla. Noin 6 000 heistä kuoli ja 14 000 jäi vangiksi. Saksalaiset eivät kohdelleet Ranskan armeijassa taistelleita espanjalaisia sotavankeina, vaan lähettivät heidät suoraan keskitysleireihin, pääasiassa Mauthauseniin. Yli 12 000 Mauthauseniin lähetetystä espanjalaisesta vain 2 000 selvisi hengissä.
Saksan vallattua Ranskan vuonna 1940 jaettiin maa saksalaisten suoraan miehittämään Pohjois-Ranskaan ja marsalkka Petainin fasistisen Vichyn nukkehallituksen hallinnoimaan Etelä-Ranskaan (marraskuussa 1942 saksalaiset miehittivät myös Etelä-Ranskan). Pohjois-Ranskassa espanjalaiset tasavaltalaiset joutuivat välttelemään Gestapoa väärien henkilöpaperien turvin. Vichyn Ranskassa espanjalaiset pakolaiset koottiin erityisiin Travailleurs Etranges (TE) -pakkotyöyksiköihin.

Niin Pohjois- kuin Etelä-Ranskassakin espanjalaisten pakolaisten panos vastarintatoiminnassa oli erittäin merkittävä. Kaikkiaan noin 60 000 espanjalaispakolaisen arvioidaan ottaneen osaa Ranskan vastarintaliikkeen toimintaan. Heidän asiantuntemuksensa sissisodankäynnistä ja räjähteistä lisäsi vastarintaryhmien tehoa merkittävästi. Useimmissa tapauksissa ei espanjalaisten vastarintataistelijoiden poliittisesta taustasta ole tarkempaa tietoa, mutta Ranskassa toimi sodan aikana myös puhtaasti espanjalaisista anarkisteista koostuneita vastarintaryhmiä. Esimerkiksi Barage de la Aiglen TE-patotyömaalla espanjalaiset anarkistit muodostivat 150-200 hengen vastarintaryhmän, joka eteni teiden ja tunnelien sabotoinnista sissihyökkäyksiin saksalaisia joukkoja ja Vichyn hallituksen Milice-joukkoja vastaan.

Aseellinen vastarintatoiminta laajeni Ranskassa räjähdysmäisesti vuosina 1943-44. "Liittoutuneiden joukot eivät missään vaiheessa saapuneet Ranskan kaakkoisnurkkaan, vaan koko lännessä Rhôneen ja pohjoisessa Loireen rajoittuvan alueen vapauttivat kokonaan paikalliset maquis-sissit. Anarkistinen Libertad -pataljoona vapautti useita kaupunkeja, mm. Cahorsin. La Madelinessa 32 espanjalaisesta ja 4 ranskalaisesta koostunut maquis-joukko pakotti 22.8.1944 konekivääritulituksellaan 1 300 sotilaasta ja mm. kahdesta panssarivaunusta koostuneen saksalaiskolonnan antautumaan. Pariisissa yli 4 000 espanjalaista osallistui 21.8.1944 alkaneeseen maquis-kansannousuun.

Tuhansia espanjalaisia taisteli myös Vapaan Ranskan joukoissa ympäri Eurooppaa ja Pohjois-Afrikkaa, jotkut Norjassa saakka. Suurin osa muukalaislegioonaan liittyneistä espanjalaisista anarkisteista päätyi kenraali Leclerkin joukkoihin Pohjois-Afrikkaan. Siellä he osallistuivat taisteluihin Rommelin joukkoja vastaan. Pohjois-Afrikasta jatkettiin Normandian maihinnousuun ja edelleen Pariisiin. Leclerkin 2. panssaroidun divisioonan saatua kunnian mennä ensimmäisenä liittoutuneiden yksikkönä Pariisiin, lähetettiin kaupunkiin 24.8.1944 etujoukkona lähes kokonaisuudessaan espanjalaisista anarkisteista koostunut 9. komppania, koska se oli divisioonan paras kaupunkitaisteluyksikkö. 9. komppania eteni nopeasti kaupungintalolle, jossa vastarintaliikkeen jäsenet olivat jo useita päiviä pitäneet puoliaan saksalaisia vastaan.  Seuraavana päivänä muu 2. panssaroitu divisioona saapui kaupunkiin. Nämä muut komppaniat koostuivat n. 60-prosenttisesti espanjalaisista. 2. panssaroitu divisioona jatkoi Pariisista Strasbourgia vapauttamaan, ja sieltä Saksaan, Hitlerin Kotkanpesään. 9. komppania kunnostautui pitkin matkaa. Kuolleisuus oli erittäin suuri, niin kuin liittoutuneiden joukoissa taistelleilla espanjalaisilla kaikkialla. Syy kovaan taistelutahtoon oli selvä.  Muukalaislegioonassa taistelleilla espanjalaisilla anarkisteilla oli koko ajan ajatuksena että Ranskan vapauttamisen jälkeen lähdettäisiin vapauttamaan Espanjaa. Heille taistelu fasismia vastaan edusti ainoaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Länsivallat alkoivat kuitenkin pian Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen ”normalisoida” suhteita Francoon, Kylmän sodan nimissä. Maanalaista aseellista anarkistitoimintaa Espanjaan kyllä syntyi Toisen maailmansodan loppuvaiheissa, jatkuen aina Francon kuolemaan saakka. Se on kuitenkin jo toinen tarina.



Ranskalaiset anarkistit

Ranskan anarkistinen liike oli kokenut vuosina 1935-37 voimakkaan nousukauden, joka oli alkanut työläisten pettymyksestä kansanrintamahallitukseen ja saanut lisää vauhtia Espanjan sisällissodasta. Vuonna 1938 oli myös Ranskassa kuitenkin iskenyt Espanjan vallankumouksen kukistamisen jälkeinen lamaannus. Ranskan anarkistinen liike oli Toisen maailmansodan alkaessa hajanainen ja lukumäärällisesti paljon sosialisteja ja kommunisteja heikompi. Jo ennen natsimiehitystä anarkistien toiminta kiellettiin sotatilan nimissä, anarkistiaktivistien päätyessä enimmäkseen joko armeijaan, vankilaan, maanalaiseen sotilaskarkurin elämään (osa miespuolisista anarkisteista kieltäytyi johdonmukaisesti sotimasta kapitalistiluokan puolesta) tai viranomaisten tarkan silmälläpidon alaiseksi.

Natsimiehitys luonnollisestikin pahensi tilannetta vielä huomattavasti. Monet (kenties useimmat) anarkistit kuitenkin osallistuivat vastarintatoimintaan tavalla tai toisella. Jotkut liittyivät kommunistien, gaullistien ym. johtamiin vastarintaorganisaatioihin. Monet suorittivat säännöllisesti tehtäviä vastarintaliikkeelle, liittymättä virallisesti minkään vastarintaryhmän organisaatioon. Syntyi myös jonkin verran nimenomaisesti anarkistisia vastarintaryhmiä. Näistä kenties aktiivisin oli Jean-Rene Saulierèn (joka käytti sodan aikana väärien henkilöpapereidensa mukaisesti André Arrun nimeä) ja Armand Maurassen Marseillesiin perustama ryhmä. Marseillesin ryhmä levitti öisin propagandajulisteita ja tarroja, tuotti ja levitti pamfletteja, lentolehtisiä ja maanalaista La Raison -anarkistilehteä sekä antoi vääriä henkilöpapereita ja turvapaikkoja juutalaisille ja muille natsimiehittäjien tai Vichyn hallinnon etsimille ihmisille. Marseillesin ryhmä kasvoi sodan kuluessa noin 15 hengen suuruiseksi, käsittäen ranskalaisten ohella espanjalaisia, italialaisia, yhden tshekin ja venäläisen veteraanianarkisti Volinen.

Saulierè loi vanhojen kontaktiensa kautta verkoston, johon kuului anarkisteja Marseillesin ohella mm. Toulousessa, Lyonissa, Pariisissa, Montpellierissa, Perdignanissa, Agenissa, Villeneuve-sur-Lotissa, Nîmesissa, Varissa, Foixissa Thiersissa, Beaucairessa, Montluconissa ja Clermont-Ferrandissa. Sodan aikana saatiin järjestettyä useita salaisia valtakunnallisia anarkistikokouksiakin.  Toulousessa asuvat anarkistiset kirjanpainajaveljekset Antoine ja Henri Lion hoitivat kirjallisten materiaalien painamisen, ja agenilainen kaivertaja teki väärien henkilöpapereiden tekoon tarvittavat leimasimet. Julisteita levitettiin lähinnä Marseillesissa, muuta materiaalia kaikkialla verkoston piirissä. Saulièren verkoston propagandamateriaalissa korostui nimenomaisesti anarkismi. Natsien ja Vichyn hallituksen ohella tuomittiin myös Stalinin hallinto ja kapitalistit rintamalinjan molemmin puolin. Jotkut verkoston jäsenet, kuten Lionin veljekset, osallistuivat kuitenkin aktiivisesti myös ei-anarkistisen vastarintaliikkeen toimintaan.

Elokuussa 1943 Saulière vangittiin yhdessä elämänkumppaninsa Julia Vinasin ja Saulièren asunnossa STO:a (natsien pakkotyöläisten kokoamisorganisaatiota) paossa olleen lyonilaisen toverin, Etienne Chauvetin, kanssa. Saulière ja Chauvet vietiin Chaven vankilaan, Vinas Présentinesin. Maaliskuussa 1944 Chaven kommunistivangit järjestivät joukkopaon, johon gaullistit otettiin mukaan. Anarkistien sellin ovea kommunistit kuitenkin kieltäytyivät avaamasta näiden ”epäisänmaallisuuden” perusteella - täysin tietoisina siitä että Saulière ja Chauvet olivat pelastaneet monien juutalaisten ja vastarintaliikkeen jäsenten hengen tarjoamalla näille turvapaikan ja väärät paperit. Kaikkiaan seitsemän poliittista vankia jätettiin paon ulkopuolelle, viisi puhtaasti poliittisin perustein. Chaven jäljelle jääneet poliittiset vangit siirrettiin Aix-en-Provencen vankilaan. Siellä järjestettiin huhtikuussa ulkopuolisen avun turvin uusi poliittisten vankien joukkopako, ja tällä kertaa anarkistit otettiin mukaan.
 
Piileskeltyään muutaman viikon kommunististen vastarintaihmisten luona,  Saulière asettui  uusien väärien paperien turvin vankilasta vapautuneen Vinasin luo Toulouseen, jatkamaan anarkistitoimintaa. Maanalaisen toimintaverkoston ansiosta monissa Ranskan kaupungeissa (esim. Pariisissa) alkoi avoin anarkististen pamflettien ja lentolehtisten levitys heti samana päivänä kun saksalaiset alkoivat vetäytyä. Saulière ja Chauvet saivat vuosia myöhemmin tietää että ilman Axisin pakoa heidät olisi lähetetty keskitysleiriin seuraavassa vankikuljetuksessa. Kaikki vastarintatoimintaan osallistuneet anarkistit eivät olleet yhtä onnekkaita. Esimerkiksi Lionin veljekset kuolivat keskitysleirissä. Eräänä vastarintatoiminnassa kuolleena anarkistina mainittakoon myös toukokuussa 1944 vangittu Georges Gourdin, joka ei paljastanut mitään Gestapon kidutuksessa, mutta kuoli myöhemmin keskitysleirissä Elbrückissa.

Muu Eurooppa

Anarkisteja osallistui vastarintatoimintaan ympäri natsien miehittämää Eurooppaa, mutta useimmista maista on englanninkielistä tietoa erittäin vaikeasti saatavilla. Puolassa toimi 1930-luvulla syndikalistinen Ammattiliittojen yhteenliittymä (ZZZ), jolla oli noin 130 000 jäsentä.  ZZZ ehti juuri anoa anarkosyndikalistisen internationaalin AIT:n jäsenyyttä ennen Toisen maailmansodan syttymistä ja Puolan miehitystä.  Toisen maailmansodan aikana ZZZ muodosti yhdessä eräiden muiden järjestöjen kanssa maanalaisen Syndikalistisen liiton (ZSA), joka julkaisi Syndikalisti-lehteä ja harjoitti aktiivisesti vastarintatoimintaa. ZSA osallistui Varsovan kansannousuun vuonna 1944, pitäen joitakin kortteleita hallussaan aina natsien vetäytymiseen saakka, vaikka kansannousu muuten kukistettiinkin.

Kreikassa anarkisteja tiedetään taistelleen kommunistivetoisessa ELAS-vastarintaliikkeessä, joka hallitsi laajoja alueita Kreikkaa jo kauan ennen liittoutuneiden tuloa. Sodan loppuvaiheissa ELAS:in johto murhasi monia anarkisteja, trotskilaisia ja muita Neuvostoliittoa vastustavia vasemmistolaisia omissa puhdistustoimissaan.

Bulgariassa toimi ennen Toista maailmansotaa, sen aikana ja jonkin aikaa sen jälkeenkin hyvin vahva anarkistinen liike. Bulgaria oli Saksan liittolainen Toisessa maailmansodassa (kuten myös Ensimmäisessä). Monet anarkistit päätyivät sodan aikana bulgarialaisille keskitysleireille, mutta maanalainen anarkistitoiminta jatkui kuitenkin aktiivisena läpi sodan. Sodan jälkeen anarkistinen liike se ehti noin vuoden verran toimia avoimestikin, ennen kuin päätyi jälleen vankileireille ja maanpakoon, Neuvostoliiton kiristäessä otettaan Bulgariasta.

Unohtaa ei sovi myöskään sitä että Britannian anarkistinen liike jatkoi toimintaansa läpi Toisen maailmansodan. Ranskalaisten toverien tavoin brittianarkistit kieltäytyivät unohtamasta sitä tosiasiaa että kotimaan imperialistit olivat eräitä keskeisiä syyllisiä kahteen peräkkäiseen maailmansotaan joutumiseen. Toisin kuin ennen kaikkea Neuvostoliittoa  ajattelevat kommunistit, he eivät suostuneet panemaan luokkasotaa jäihin Toisen maailmansodan ajaksi. Anarkistisessa propagandassa ajettiin vallankumouksellisten työläisten ja sotilaiden neuvostojen perustamista rintamalinjan molemmille puolille (Britannian anarkisteilla oli alusta alkaen tiiviit suhteet Natsi-Saksan libertaarisosialistiseen vastarintatoimintaan). Glasgowssa oli jopa käytännön syndikalistista toimintaa sodan aikana(kin). Lontoosta käsin julkaistiin sodan aikana kahta keskeistä anarkistilehteä, War Commentarya  (jonka korvasi sodan jälkeen jälleen Freedom, jonka paikan oli Espanjan sisällissodan aikana ottanut Spain and the Globe) ja armeijassa palvelevien keskuudessa levitettävää Workers in Uniformsia. Jälkimmäisestä tuli yllättävän suosittu, levikin noustessa 4 000:n.

Toisin kuin Ranskassa, Britanniassa valtiovalta suvaitsi anarkistista toimintaa sodan aikana varsin pitkään. Taustalla saattoi olla halu estää Hitlerin Neuvostoliittoon hyökkäämisen jälkeen suuriksi patriooteiksi ryhtyneiden kommunistien vaikutusvallan liiallinen kasvu, antamalla myös Neuvostoliittoa vastustavien vasemmistoryhmien toimia vapaasti. Kommunistit onnistuivat kuitenkin Britanniassa menettämään suurimman osan vaikutusvallastaan työväenliikkeessä naurettavilla täyskäännöksillään suhteessa Hitlerin Saksan merkitykseen ja lakkojen säännönmukaisella tuomitsemisella sotaponnistusten” nimissä. Loppuvuodesta 1944 valtiovalta alkoikin äkkiä vangita anarkisteja ja trotskilaisia. Monet anarkistit pantiin turvasäilöön ilman oikeudenkäyntiä ja War Commentarya julkaisevan Freedom Pressin omistajiksi papereissa merkityt Marie-Louise Berneri, Vernon Richards ja John Hewetson tuomittiin helmikuussa 1945 yhdeksän kuukauden vankeusrangaistuksiin.

Anarkistinen agitaatio ei kuitenkaan loppunut siihen, sen enempää kotirintamalla kuin joukkojen keskuudessakaan. Vuonna 1945 valittu Labour-hallitus pitkitti kestoltaan määrittelemätöntä asevelvollisuutta Kreikan sisällissodan (johon Britannia sekaantui), Malaijilla alkaneen kommunistisen sissitoiminnan,  juutalaisten Palestiinassa brittihallintoa kohtaan harjoittaman aseellisen vastarinnan ja Kylmän sodan nimissä. Marraskuussa 1946 ryhtyivät Kairoon sijoitetut joukot lakkoon, perustaen suoralla demokratialla toimivia sotilasneuvostoja. Anarkisti Albert Meltzerillä oli hyvin merkittävä osuus tapahtumissa. Lakko oli menestyksekäs; kotiuttamista nopeutettiin eikä ketään osallistunutta rangaistu.

Kaukoitä

Anarkismi levisi 1900-luvun alussa nopeasti Kiinaan ja Japaniin, ja kyseisissä maissa työskennelleiden korealaisten siirtotyöläisten kautta myös Koreaan. Kiinassa liike alkoi 1920-luvulla heikentyä leninismin voittokulun vuoksi. Koreassa sen sijaan anarkistinen liike kasvoi voimakkaasti nimenomaan 20-luvulla. Japani oli miehittänyt Korean vuonna 1910, ja liike kytkeytyikin Koreassa voimakkaasti Japanin vastaiseen vapaustaisteluun. Itse Korean ohella anarkismi vaikutti suuresti Kiinassa ja Japanissa asuvien korealaisten keskuudessa. Kilpailevien sotaherrojen temmellyskenttänä olleessa Mantshuriassa korealaisia asui jopa 2 miljoonaa. Vuonna 1929 Mantshuriassa toimivat korealaiset anarkistit perustivat Shinminiin (yksi Mantshurian kolmesta maakunnasta) Mahnon tyyliin anarkistisen talonpoikaisarmeijan, joka nimesi hallitsemansa laajan alueen ”Korean kansan yhteenliittymäksi Mantshuriassa (KAPM)”. Hallintojärjestelmä oli anarkistinen; kaikki valta palautui kyläkokouksiin, joista valittiin edustajat kahdelle laajemmalle alueelliselle organisaatiotasolle. Vuonna 1931 KAPM kuitenkin murskattiin toisaalta Mantshuriaan tunkeutuvien japanilaisten, toisaalta Neuvostoliiton tukemien stalinistien toimesta. Aseellinen anarkistinen vastarintatoiminta japanilaisia vastaan kuitenkin jatkui Koreassa ja Mantshuriassa Japanin antautumiseen saakka.

Japanin anarkistisessa liikkeessä antimilitarismi näytteli koko ajan erittäin merkittävää osaa. Anarkosyndikalismi oli liikkeessä vahva suuntaus, ja sotimista vastustettiinkin konkreettisesti pyrkimällä aikaansaamaan lakkoja varusteluteollisuudessa. Sodanvastaista propagandatyötä tehtiin myös itse asevoimissa. Vuonna 1931 huippunsa saavuttanut järjestäytyneiden anarkistien määrä (vajaat 20 000) väheni kuitenkin nopeasti seuraavina vuosina, sortotoimien lisääntyessä. Vuonna 1936 Japanin hallitseva eliitti iski voimalla anarkisteihin. Yli 800 anarkistia pidätettiin, joukossa noin 100 anarkistien hallitseman Tokion painotyöläisten liiton jäsentä. Japanin anarkistisesta liikkeestä tuli käytännössä toimintakyvytön Toisen maailmansodan päättymiseen saakka.