Modernin ”tieteellisen” rasismin synnytti kriisiin joutuneen eurooppalaisen aateliston tarve keksiä uusia syitä sille miksi se oli ”alhaissyntyisiä” nousukkaita ja poliittisia oikeuksia vaativaa rahvasta parempaa. Yläluokka alkoi perustella syntyperänsä merkitystä samastamalla itsensä todellisiin ja kuviteltuihin muinaisiin valloittajiin, joilta he väittivät saaneensa paremman verenperinnön kuin tavallinen rahvas, jonka suonissa virtasi heidän mukaansa pikemminkin muinoin alistettujen heikompien kansojen veri. Tällaisia ajatuksia esitettiin Keski-Euroopan aateliston keskuudessa jo 1500-luvulla, mutta vasta 1800-luvun puolivälistä lähtien  ne alkoivat toden teolla saavuttaa suosiota

Vuosina 1853-55 pääteoksensa ”Essai sur l’Inégalité des Races Humaines (Ihmisrotujen eriarvoisuudesta)” julkaissut ranskalainen kreivi Joseph Arthur de Gobineau oli ehkä tärkein rotuajattelun systematisoija. Kielitieteilijöiden ja arkeologien tutkimusten perusteella hän omaksui termin  ”arjalaiset” kuvaamaan oletettua Eurooppaan esihistoriallisella ajalla tullutta valloittajakansaa, joka hänen mukaansa oli luonut kaiken mikä maailmassa oli suurta ja arvokasta. Euroopassa puhtaimpia arjalaisia olivat Gobineaun mukaan germaanit; kaikki muut eurooppalaiset olivat rodullisesti alempiarvoisia sekakansoja. Ranskan yläluokka oli Gobineaun mukaan Ranskan alueelle Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen asettuneiden germaanisten frankkien jälkeläisiä, siinä missä ranskalainen rahvas edusti frankkien alistamia sekarotuisia galleja. Porvariston suonissa virtasi Gobineaun mukaan enemmän arjalaisverta kuin työläisten ja talonpoikien.

Ajatus germaanien ylemmyydestä muihin kansoihin nähden otti hyvin tulta eurooppalaisen yläluokan keskuudessa. Saksankielisten alueiden ja Ranskan ohella mm. Pohjoismaissa, Espanjassa, Englannissa, osin Italiassa ja monin paikoin Itä-Eurooppaa oli paikallinen aatelisto jo pitkään kytkenyt alkuperänsä erilaisiin germaanisiin kansoihin. Yhdistyneen ja aggressiivisen Saksan valtakunnan synnyttyä 1870-luvun alussa ja ryhdyttyä monopolisoimaan germanismia itselleen, alkoivat rotuopit saada enemmän paikallisia muunnoksia. Nationalismin paine sai monet rotuteoreetikot hylkäämään ajatuksen germaanisten kansojen ylivertaisuudesta. Germanismin rinnalle nousivat mm. keltismi, latinismi ja slavismi. Samalla porvariston kasvava työväenluokan pelko sai sen omaksumaan aatelistolta ajatuksia alempien yhteiskuntaluokkien rodullisesta huonommuudesta. Näin rotuajattelu vähitellen ”keskiluokkaistui”.

Maailmaa jaettiin kiivaasti erilaisiin ”roturyhmiin”, ja ”rodun” katsottiin määräävän niin kansojen kuin yhteiskuntaluokkienkin kohtalon. Euroopan ulkopuoliset kansat jätettiin luonnollisestikin rotuhierarkioiden hännille, mutta tärkeintä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun rotuteoreetikoille oli naapurikansojen ja alempien yhteiskuntaluokkien alemmuuden todistelu. Tärkein ihmisten rotuisuuden määrittelyväline olivat kallonmittaukset, kraniologia. Keksittiin kaikenlaisia ”kehittyneisyydestä” tai ”alkeellisuudesta” kertovia kallonpiirteitä. Rotuoppineet olivat kutakuinkin yhtä mieltä siitä, että pitkät ja kapeat kallot (dolikekofalit) olivat hyvä asia, lyhyet ja leveät (brakykefalit) taas huono. Muuten asioista oltiin erimielisiä, aina sen mukaan minkälaisia piirteitä oltiin löytävinään naapurikansojen kalloista. Kraniologia perustui lähinnä silkkaan valikoivaan näkemiseen; eri tutkijat saivat aivan erilaisia mittaustuloksia, aina sen mukaan mitä oli tarkoitus todistaa. Toisten  dolikekofalit olivat toisten brakykefaleja. Jotkut kraniologit jopa väittivät naisten kallonmuodon osoittavan heidät miehiä tyhmemmiksi.

Kaikki rotuoppien eri muunnelmat jakoivat ajatuksen Euroopan esihistoriassa tapahtuneesta dramaattisesta indoeurooppalaisvalloituksesta. Indoeurooppalaisen väestön uskottiin olleen kyvyiltään ylivertainen Euroopan aiempiin asukkaisiin nähden ja tuhonneen tämän heikomman rodun/rodut, jättäen jäljelle vain joitakin jäänteitä Euroopan reuna-alueille. Baskit, saamelaiset, suomalaiset, eestiläiset ja vielä antiikin aikana Ranskaa ja Italiaa asuttaneet liguurit katsottiin kaikki näiden ”Euroopan primitiivisten alkuasukkaiden” jäänteiksi. Indoeurooppalaiseen ”rotuun” liitettiin kaikki mahdolliset hyvät ominaisuudet, jotka vaihtelivat eri rotuteoreetikoilla, aina sen mukaan mitä kukin heistä piti herrarodulle sopivina ominaisuuksina. ”Alempiin rotuihin” kuuluvat puolestaan määriteltiin aina ominaisuuksiltaan indoeurooppalaisten vastakohdiksi. Niinpä suomalaiset olivat Gobineaun mukaan ”rumia, laiskoja ja puhtaaseen keltaiseen rotuun kuuluvia”. Gobineaun rotujärjestelmässä suomalaiset olivat ”pohjoisen neekereitä”, sisäsyntyisesti orjamentaliteetin omaavia. Eurooppalainen rahvas oli Gobineaun mukaan syntynyt etelässä sekoittumisesta ”neekereihin” ja pohjoisessa sekoittumisesta ”suomalaisiin”.

Suomalaisten mongolisuus

Väite suomalaisten mongolisuudesta oli syntynyt jo 1700-luvun lopussa. Fyysisen antropologian uranuurtaja Friedrich Blumenbach vertaili keskenään kahta mongolikalloa, yhtä saamelaiskalloa ja yhtä suomalaiskalloa, tullen siihen tulokseen että suomalaiset ja saamelaiset olivat mongoleja. Tämä Blumenbachin päätelmä vakiintui myöhemmin rotuteoreetikkojen lähes yksimieliseksi käsitykseksi (selvässä vähemmistössä oli näkemys, jonka mukaan suomalaiset olivat valkoisen ja keltaisen rodun välimuoto).  Blumenbachin minimalistista otosta suuremmistakin suomalais- ja lappalaiskallokokoelmista löydettiin kerran toisensa jälkeen piirteitä, joiden perusteella suomalaiset ja saamelaiset onnistuttiin määrittelemään mongoleiksi.  Ja koska rotuopeissa säännönmukaisesti määriteltiin ”mongolit” henkisiltä ja fyysisiltä kyvyiltään eurooppalaisia huonommiksi, lastattiin suomalaiset täyteen klassisia ”alempien kansojen” stereotypioita. 1800-luvun saksalaisten tietosanakirjojen mukaan suomalaiset olivat paitsi mongoleita myös laiskoja, likaisia, uppiniskaisia, vastustushaluisia ja kostonhimoisia, mutta toisaalta myös vieraanvaraisia, palvelualttiita, uskollisia, kestäviä ja urheita.

 Suomalaisten mongolisuuden kirjoista oppineet matkustavaiset löysivät tapaamistaan ilmielävistä suomalaisista helposti selviä mongolipiirteitä. Tällaisiksi katsottiin mm. suomalaisten ”leveäkasvoisuus”, ”pyöreäpäisyys”, ”mongoliposkipäät”, ”epäeurooppalainen punertava vaaleus”, ”flegmaattisuus” ja ”synkkä, tylsä temperamentti”. Usein suomalaisten kerrottiin näyttävän eurooppalaisemmilta kuin idempänä asuvat ugrilaiset kansat, mutta tämän ”ruotsalaisiin germaaneihin sekoittumisen” (jonka huomattavimpina tuloksena pidettiin vaaleiden hiuksien yleisyyttä ja erikoisia harmaita silmiä) ei yleensä katsottu muuttavan sitä tosiseikkaa, että suomalaiset olivat pohjimmiltaan mongoleja.  Mikäli suomalaisilla katsottiin olevan jotain kulttuurisia tai taloudellisia saavutuksia, ne selitettiin järjestään ”germaanisen yläluokan” sivistävän vaikutuksen tuloksiksi. Olivathan germanistit alusta alkaen selittäneet kaikki ”rodullisesti alempiarvoisten” kansojen saavutukset suoraan arjalaisilta opituiksi.

Rotuteoreetikot olivat erimielisiä siitä oliko rotujen sekoittuminen itsessään paha asia. Jotkut Suomeen tutustuneet rotu-uskovaiset julistivatkin suomalaisten ”mongolien” sekoittumisen ruotsalaisiin ”germaaneihin” tuottavan positiivisia tuloksia. Erityismaininnan ansaitsee Suomessa 1908-1909 vieraillut englantilainen sosialidemokraatti Rosalind Travers. Matkakertomuksensa perusteella hän tuntuu olleen kiinnostuneempi suomalaisista ”rotusuhteista” kuin luokkasuhteista. Travers piti Suomen ruotsalaista yläluokkaa aikansa eläneenä ja katsoi maan tulevaisuuden kuuluvan ruotsalaisten ja suomalaismongolien sekoittumisesta syntyneelle uudelle ”edistykselliselle” rotutyypille.  Osallistuessaan erääseen sosialidemokraattisen puolueen naisyhdistyksen kokoukseen Travers havainnoikin valppaasti suomalaisia rotusuhteita. Hänen mukaansa kokoukseen osallistui mm. tyypillinen suomalaisruotsalainen nainen, joka oli ulkonäöltään vaikuttava, mutta periaatekeskusteluissa tehoton, kolme täydellisesti mongolikasvoista suomalaisnaista, hämäläisnainen, jonka ulkomuoto oli vaaleaa ihoa lukuun ottamatta mongolin, ja joka joutui pinnistämään älyään pysyäkseen keskustelussa mukana, muutamia karjalaisnaisia sekä viehättäviä suomalaisen ja ruotsalaisen rotutyypin pikantin sekoittumisen tuloksia.

”Finnenfrage”

Kuten Gobineaun opeista jo ilmeni, teoria suomalaisista Eurooppaa ennen indoeurooppalaisten tuloa huomattavasti nykyistä laajemmin asuttaneena alkukansana teki suomalaisista potentiaalisen lyömäaseen keski-eurooppalaisten keskinäisissä rotupuhtauskiistoissa. Niinpä Ranskan hävittyä vuosina 1870-71 nöyryyttävästi sodan Preussia vastaan, purki ranskalainen antropologi Armand de Quatrefrages pahaa mieltään julistamalla etteivät preussilaiset olleet oikeita germaaneja, vaan suomalaisiin mongoleihin sekoittumisen tuloksena syntynyt barbaarikansa. Asian osoittivat tietenkin kallonmittaukset.

Oppi herätti innostusta Ranskassa ja närkästynyttä epäuskoisuutta Saksassa. Saksalainen biologi Rudolf Virchow teki ”finnenfragen” nimen saaneen kiistan johdosta tutkimusmatkan Suomeen. Matkalla hän havaitsi ensinnäkin sen etteivät suomalaiset olleet tummia ja pieniä, niin kuin de Quatrefrages oli väittänyt, vaan päinvastoin pitkiä ja vaaleita. Suomalaisten ja eestiläisten kallojen mittaukset taas osoittivat Virchowin mukaan saksalaisten kallojen olevan tilavuudeltaan suurempia. Saksalaiset olivat siis suomalaisista täysin erillistä, henkisiltä kyvyiltään parempaa rotua. Asiaa alleviivasi Virchowin mukaan vielä se, että hän löysi kolmesta tutkimastaan suomalaiskallosta ”apinamaisen” luukärjen, jollaista oli tavannut myös mm. Australian ja Tasmanian alkuperäisväestön kalloista, mutta jollaista ei tietenkään esiintynyt saksalaisissa kalloissa. Muiden tutkijoiden myöhemmät kallotutkimukset tosin osoittivat että kyseistä luukärkeä esiintyi kuin esiintyikin myös saksalaisilla - itse asiassa jopa useammin kuin suomalaisilla. Oli miten oli, preussilaisten yhteys mongolisiin suomalaisiin oli saksalaisten mielestä lopullisesti osoitettu paikkansapitämättömäksi. Ranskassa ajatus luonnollisestikin eli pidempään.

Rotuoppien vastaanotto Suomessa

Kieliriitojen vaivaamassa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa monet suomenruotsalaiset ottivat rotuopit innokkaasti vastaan, pitäen itseään germaaneina ja suomalaisia mongoleina. Suomenruotsalaisten rotu-uskovaisten mukaan ruotsinkieliset olivat miehekkäämpiä, yksilöllisempiä, realistisempia, rakentavampia, vakaampia ja vapautta rakastavampia kuin suomenkieliset, jotka  olivat naisellisempia, kollektiivisempia, passiivisempia, alistuvampia, taiteellisempia ja massasuggestiolle alttiimpia. Usein tuotiin esiin se, että ruotsalaisilla oli soturien hyveet ja vaistot (todistihan jo Ruotsin historiakin tämän!), kun taas suomalaiset olivat olleet sotureita ainoastaan ruotsalaisten johdolla ja soturiominaisuuksia heissä oli vain sikäli kuin heihin oli sekoittunut germaaniverta.

Kansalaissota nähtiin ruotsinkielisissä piireissä yleisesti ”rotukonfliktina”, jossa punaiset osoittivat ”rotuvihansa” Suomen ruotsalaisväestöä kohtaan. Suomenruotsalaisten mielestä vallankumouksellista sosialismia kannattivat lujimmin ”biologisesti alimmalla kehitysasteella olevat” suomalaiset. Ruotsinkielinen historianprofessori Von Törne kiteytti punakapinan näin: ”Vanhimmat ja alkuperäisimmät rotuvaistot purkautuivat esiin liittyen perittyihin rotuluonteen vääristymiin täydellisen barbarian ilmiöiksi”. Väinö Tannerin noustua 1920-luvulla Suomen ensimmäisen sosiaalidemokraattisen (vähemmistö)hallituksen pääministeriksi, kommentoi suomenruotsalainen rotututkija Rolf Nordenstreng Tannerissa ruumiillistuvan ”sosialismin ja suomalaisen rodun synkän puolen”. Enemmistö Suomen johtajista kuului Nordenstrengin mukaan kuitenkin edelleen ”pohjoiseen rotuun”.

Suomalaiselle tieteelle olivat rotuoppien mongoliväitteet siinä mielessä erinomainen asia, että ne saivat useimmat suomenkieliset ja ”suomalaisuusmieliset” suomenruotsalaiset tiedemiehet suhtautumaan epäilevästi koko ”rotutieteeseen”. Täysin eivät eurooppalaiset rotuopit kuitenkaan jääneet ilman vaikutusta suomalaisessakaan tutkimuksessa.  Suomalainen kielitieteilijä Matias A. Castren teki 1800-luvun puolivälissä tieteellisiä tutkimusretkiä Siperiaan ja Altaille ja tuli paikallisten ugrilaisia kieliä puhuvien kansojen ulkonäön perusteella siihen tulokseen että Suomen suvun juuret ulottuivat kuin ulottuivatkin Mongoliaan saakka ja että ”meidän täytyy vähitellen totuttautua ajatukseen että olemme noiden halveksittujen mongolien sikiöitä”. 

Castren oli siinä mielessä poikkeuksellinen suomalainen tiedemies, että hän ei itse halveksinut mongoleita eikä nähnyt mitään sinänsä häpeällistä sukulaisuudessa heihin.  Muuten suomalaisten tiedepiirien kommentit mongolisuusväitteisiin koostuivat lähinnä närkästyneestä irtisanoutumisesta moisista ”alempirotuisista”. Monet valitsivat taktiikaksi sen, että kraniologien ja muiden suomalaisista löytämät mahdolliset mongolipiirteet johtuivat siitä että lappalaiset olivat kyllä mongoleita ja että jotkut suomalaiset olivat sekoittuneet lappalaisiin. Vuonna 1923 anatomi Väinö Lassila julisti saamelaisten kallojen mittausten perusteella saamelaiset ”todennäköisesti alempiin rotuihin kuuluviksi” (Lassila tosin muutti 1930-luvulla jyrkästi näkemyksiään ja tuli siihen tulokseen ettei hierarkisia rotuja ole olemassakaan). Suomalaisista tiedemiehistä mm. antropologi F.W. Westerlund, maantieteilijä J.E. Rosberg ja antropologi J.J. Karvonen esittivät kaikki näkemyksen että suomalaisiin oli tullut mongolista verta lappalaisten kautta.

Mongoleista eurooppalaisiksi

Vallitseva käsitys suomalaisista ”mongoleina” alkoi vähitellen rakoilla maailmansotien välisenä aikana. Joidenkin suomalaisten tiedemiesten aiemmin propagoima käsite ”itäbalttilainen rotu” alkoi vallata alaa muuallakin. Uusien tutkijapolvien mielestä suomalaiset olivat niin voimakkaasti sekoittuneet europidiseen väestöön, että heidät saattoi itsensäkin määritellä europideiksi. Natsi-Saksassa nostettiin kuitenkin antropologiassa jo paljolti hylätty arjalaisteoria äkkiä ehdottomaksi tieteelliseksi totuudeksi, ja näin suomalaisista tuli Saksassa natsikauden ajaksi jälleen virallisesti mongoleja. Toisen maailmansodan aikaisen liittolaissuhteen aikana suomalaiset otettiin japanilaisten tavoin ”kunniavalkoisiksi”; luopumatta kuitenkaan ”arjalaisen tieteen” kannasta että he olivat tosiasiassa mongoleja.

Toisen maailmansodan päätyttyä rotuoppien suomalaisteoriat paljolti katosivat rotuoppien itsensä myötä. Moni kuitenkin muisti lapsuutensa kouluopetukset pitkään. Suomessa vuonna 1981 vieraillut entinen Saksan liittotasavallan liittokansleri Willy Brandt kehaisi isäntiään toteamalla että kovakalloisia, Mongolian aavikoilta tulleita suomalaisia on kunnioitettava.

Kaikuja vanhasta ”mongolisuustraumasta” näkee vieläkin keskustelussa suomalaisten alkuperästä. On liikuttavaa millaisella innolla media on tarttunut eräiden suomalaisten ja eestiläisten tutkijoiden teorioihin siitä, että suomalaisten verestä havaitut perinteisesti pohjois-aasialaisina pidetyt ominaisuudet olisivatkin itse asiassa Eurooppaan ensimmäisinä tulleiden nykyihmisten (Cro Magnonin ihmisten) ominaisuuksia ja osittain ehkä peräti Neardentalin ihmisten ominaisuuksia. Teoria sinänsä on aivan mahdollinen siinä missä perinteisemmätkin, mutta se pakkomielteenomaisuus millä sen yhteydessä toistellaan termiä ”eurooppalainen” (josta hyvä esimerkki on erään kyseistä teoriaa kannattavan artikkelikokoelman nimi ”Itämeren Suomi –eurooppalainen valtio”) kertoo jotakin nykysuomalaisten(kin) asenteista ”aasialaisuutta” ja ”itäisyyttä” kohtaan. Uudet teoriat suomalaisten alkuperästä eivät tosin 1800-luvun ajatusmaailmassa olisi antaneet meille yhtään sen arvostetumpaa ”rotuisuutta” kuin mongolisuusteoriatkaan. ”Apinamaisia piirteitä” olisi varmasti etsitty ja löydetty kahta innokkaammin!

Lähteet:

Mongoleja vai germaaneja? – rotuteorioiden suomalaiset. Toim. Arja Kemiläinen. Historiallinen arkisto 86. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1985.
Pekka Isaksson & Jouko Jokisalo: Kallomittaajia ja skinejä – rasismin aatehistoriaa. Like, Helsinki 1999
Anssi Halmesvirta: Turanilaisia ja herrasmiesneekereitä – aatehistoriallisia tutkimuksia brittiläisestä rotuajattelusta. Historiallinen arkisto 103. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1993.