Libanonin ja Israelin hallitusten mukaan yhteydenpito Israelin ja Libanonin kansalaisten välillä on kiellettyä ja joissakin tapauksissa sotaoikeudessa rangaistavaa. Elokuun puolivälissä tapahtui maiden rajalla pienimuotoinen laiton kokoontuminen, jossa kaksi israelilaista ja kaksi libanonilaista anarkistia keskusteli äskettäisistä tapahtumista eurooppalaisten anarkistien esittämien kysymysten pohjalta. Eyalilla ja Anatilla on Israelin passi, Hazemilla ja Imadilla Libanonin. Kaikkien neljän elämään on sota vaikuttanut omakohtaisesti. Alla on Kapinatyöläisen lyhentämä versio tapaamisen pohjalta tehdyistä muistiinpanoista.

    
Hazem: Olemme olleet sodassa Israelin kanssa niin kauan kuin jaksan muistaa. Elimme pelon aikakautta, jolloin aina kun jokin meni vikaan se oli joko Mossadin tai kansainvälisen siionistien salaliiton juonitteluja (nykyään tämä rooli annetaan Syyrialle). Tällaista se on aina totalitaaristen hallintojen alaisuudessa: loputon vihollisen tarve, vihollisen joka on erilainen kuin me - jolla on erilainen kulttuuri ja joka näyttää erilaiselta. Tällainen vihollinen on aina ollut totalitaaristen hallintojen  tärkein väline kylvää pelkoa ja vainoharhaisuutta, ihmisten huomion vetämiseksi pois todellisista ongelmista ja sodan järjettömyydestä. USA:sta on hyvä esimerkkitapaus: ensin olivat “kommarit”, nyt on Al Qaeda ja “terroristit”; lopputuloksena on että kansalaiset luopuvat halukkaasti vapauksistaan ja tukevat valtioterroria vastineeksi “turvallisuudesta”. Huvittavinta asiassa on se, että me arabit osaamme kyllä kritisoida loputtomiin yhdysvaltalaisten yleistyksiä ja naurettavia stereotypioita, mutta olemme oman pelkomme ja vihamme vuoksi täysin sokeita omien stereotypioidemme suhteen.

Onko mielestäni väärin tehdä yhteistyötä israelilaisten anarkistien kanssa? Ei helvetissä! Anarkistina en usko rajoihin enkä kansakuntiin, mutta tämä ei ole ainoa syy. Mielestäni jokaisen olisi syytä tajuta, että tie rauhaan ja oikeudenmukaisuuteen alkaa siitä että ihmiset paikallisesti solmivat yhteyksiä toisiinsa, tulevat tietoisiksi oikeuksistaan ja ottavat vastuuta suoran demokratian kautta. Monet arabihallitukset ovat luoneet yhteyksiä Israeliin, libanonilaiset petturit ovat tehneet yhteistyötä Israelin kanssa, ja jopa hallituksemme jäsenet ovat toimineet näin. Jos siis kerran sortajamme molemmilla puolilla rajaa kykenevät sopimaan keskenään vallanjaosta, miksemme me rajoja ja kansakuntia tunnustamattomina militantteina yhdistäisi voimiamme heidän tuhoamisekseen. Pidän sitä velvollisuutenamme.

Imad: Hyökätessään ensimmäisen kerran Libanoniin vuonna 1982 Israel ilmoitti syyksi palestiinalaisten vastarinnan juurimisen. Lopputuloksena oli hirvittävää tuhoa kaikelle; ihmisille, ympäristölle, infrastruktuurille, taloudelle. Olen nyt 26-vuotias, enkä vieläkään oikein tiedä mitä sanoa sodasta. Ei sotaa voi koskaan oikeasti selittää, varsinkaan jos on kokenut sen. Kaikki koostuu pienistä hetkistä raivoa, pelkoa, polttavaa halua tehdä vastarintaa, voimattomuutta, pahoinvointia, liian kovasta itkemisestä johtuvia kramppeja, raivoisaa pyrkimystä iskeä takaisin niin kovaa kuin mahdollista. Kaikkea sitä on sota minulle. Vaikeinta siinä että olin tällä kertaa poissa sen jaloista oli se hetki kun suljin puhelimen keskusteltuani perheeni kanssa, tietäen että minun elämäni jatkuu normaaliin tapaan, samaan aikaan kun heidän elämänsä jatkuu sodan keskellä.

En ikinä unohda sitä voimattomuuden tunnetta, joka minut valtasi kun serkkuni torjui ajatuksen paluustani takaisin sinne sanomalla “Mitä hyötyä siitä muka olisi? Olisit vain yksi huolehdittava lisää. Niin kauan kun olet siellä, tiedämme että olet turvassa. Lopeta tuo hölynpöly.” Sitä on sota minulle! 65-vuotias äitini kieltäytyi lähtemästä Etelä-Libanonista, vaikka hänellä ei ole autoa, ei sähköä eikä puhelinta. Hän perusteli asian näin: “Olen liian vanha vaeltamaan paikasta toiseen. Ei sähköä ole missään, ja täällä omassa kodissani ainakin tiedän pimeässäkin missä kaikki on. Lupaan että jos tilanne käy todella pahaksi, minä lähden. Lupaan oikeasti”. Sitäkin on sota minulle; äitini voimantunne siitä että pysyi paikoillaan vaarasta huolimatta. Oma perheeni lähti, ja palaa nyt katsastamaan talonsa kärsimät tuhot. Heidän kylässään tavataan sanoa, että onneksi se oli vain talo, onneksi kukaan ei loukkaantunut. Sota Israelin kanssa on tällaista peliä, jossa jokainen yrittää valita vähiten katastrofaalisen vaihtoehdon ja olla kiitollinen lopputuloksesta. Sitä on turhauttavaa seurata.

Eyal: Minulle tämä sota oli toinen sellainen, jossa olin oikeasti jonkinlaisessa vaarassa saada osuma. Ensimmäinen kerta oli vuoden 1991 Irakin sota. Olin silloin 11-vuotias ja muistan hyvin sen yleisen paniikin. Kaikki pitivät kaasunaamareita ja oleskelivat ilmatiiviissä huoneissa, kemiallisilla aseilla tehdyn hyökkäyksen pelossa. Mitään sellaistahan ei onneksi tapahtunut. Tällä kertaa kaikki oli vähemmän pelottavaa, koska kyse oli vain tavanomaisista aseista. Sen olisi tietysti pitänyt olla pelottavampaa nyt, koska raketteja tuli enemmän.

Tämä oli minulle myös ensimmäinen Israelin aloittama “oikea” sota. Palestiinan konfliktiahan ei oikein voi kutsua sodaksi, vaan pikemminkin siirtomaahallinnoksi, johon liittyy ajoittaisia sotilasoperaatioita. Tuntui oudolta nähdä että hallituksen ihan oikeasti tarvitsee vain “vetäistä muutamasta narusta”, niin ihmiset lähtevät innolla käymään hyökkäyssotaa sen puolesta. Se oli aika masentavaa.

Miksi tämä sota mielestänne käytiin?

Imad: Mitä väliä sillä on “miksi”!!! Ei missään tällaisessa ole koskaan mitään järkeä! Ainoa millä on oikeasti merkitystä on se mitä sen aikan tehtiin. Miten on mahdollista että Israel voi kaiken sen jälkeen mitä se on Palestiinassa tehnyt vain jatkaa sitä kaikkea vielä Libanonissakin, ilman että kukaan edes näpäyttää sitä.

Anat: Siihen lienee miljoona syytä. Armeija haluaa aina aloittaa sotia, varsinkin nyt kun puolustusbudjettiin suunnitellaan leikkauksia. Tämä konflikti tarjosi tilaisuuden “todistaa” että meidän täytyy antaa elämämme vahvan armeijan haltuun. Olmertilla ja Peretzillä on tausta siviilihallinnossa; toisin kuin suurella enemmistöllä Israelin poliittista eliitiä, heillä ei ole sotilastaustaa. Heitä on aina kritisoitu siitä, ja he halusivat nyt todistaa olevansa vahvoja. Yleisesti ottaen osallistuminen sotiin on avain korkeisiin poliittisiin virkoihin Israelissa. Uskon että Olmertin ja Peretzin pyrkimyksenä oli myös saada Syyria sekaantumaan tapahtumiin, jotta USA:lle olisi tarjoutunut veruke hyökätä sinne. He myös kuvittelivat voivansa eliminoida Hizbollahin ja Hassan Nasrallahin, aivan kuin Hizbollohin eliminoiminen poistaisi pysyvästi Libanonista vastarinnan Israelia kohtaan. Rehellisesti sanottuna minun on vaikea ymmärtää miten he saattoivat kuvitella sellaista. Koko ajatus tuntuu niin naurettavalta. Kai tässä sodassa oli viime kädessä kyse siitä kellä on suurin kyrpä. Minua kohti ammuttiin ja lukemattomia ihmisiä tapettiin minun nimissäni ja minun rahoillani patriarkaalisen “miehinen kunnia” -paskan vuoksi. Sellainen saa minut voimaan pahoin, naisena aivan erityisesti.

Eyal: En osaa vastata kysymykseenne varmasti. Voidaan tietysti väittää että Israel saavutti tällä sodalla joitakin rajattuja poliittisia tavoitteita. Niin kuin sen että Libanonin armeija on nyt ainakin virallisella tasolla sitoutunut menemään Etelä-Libanoniin ja saamaan asiat näyttämään siltä kuin se olisi ainoa aseellinen voima siellä. Kaikissa muissa suhteissa sodasta tuli kuitenkin melkoinen katastrofi. Hizbollah kykeni varsin menestyksessäästi hyökkäämään monenlaisten yksikköjen kimppuun: jalkaväen, tankkien, joissakin tapauksissa jopa erikoisjoukkojen ja myös yhden helikopterin. Israelin johto harjoitti sodan alussa kaikenlaista typerää uhoa, tyyliin “Hasan Nasrallah ei tule ikinä unohtamaan nimeä Amir Peretz”. Muistelen myös että Olmert olisi puhunut jotakin Hizbollahin pyyhkäisemisestä pois maan kamaralta, mutta ehkä ilmaisu ei ollut aivan noin vahva. Nyt Israelissa onkin sitten meneillään melkoinen jälkipyykki poliittisella tasolla.  Eliitin keskuudessa on paljon tyytymätöntä nurinaa ja monet ihmiset vaativat Olmertin, Peretzin ja Halutzin eroa. Monet kokevat heidän ja heidän hallituksensa epäonnistuneen.

Tärkeä kysymys on, miksi USA ei hillinnyt Israelia - se ei estänyt sitä aloittamasta sotaa eikä tehnyt elettäkään rajoittaakseen sen sotilasoperaatioita tai viedäkseen sodan nopeaan päätökseen. Se lähinnä hurrasi Israelille. Pitäisikö tämä nähdä jonkinlaisena maaperän valmistelemisena USA:n ja Iranin väliselle sodalle? On osaa sanoa. Minulla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Mitä mieltä olette Hizbollahista?

Anat: Tuen Hizbollahia siinä mielessä että tuen kaikkien sorrettujen ihmisten taistelua sortajia vastaan. En kuitenkaan tue mitään sen valtapyrkimyksiä. Hizbollah on hierarkinen, patriarkaalinen liike, joka tahtoo säilyttää jaon sortajiin ja sorrettuihin. Se haluaa olla itse sortajan asemassa. Siksi vastustan sitä aivan samalla lailla kuin vastustan tuolla samalla logiikalla toimivaa Israelin valtiota. Mutta tämänhetkinen tilanne on täällä kovin erilainen kuin Israelissa, koska täällä on selvää ketkä ovat sorrettuja ja olen aina sorrettujen puolella. Ei Israelin valtio ole sen pahempi kuin mikä tahansa kapitalistinen valtio, mutta minun velvollisuuteni on toimia nimenomaan Israelin valtiota vastaan, koska olen Israelissa asuva taustaltani ashkenazijuutalainen ihminen.

Imad: Huolimatta suurista ideologisista ja yhteiskunnallisista erimielisyyksistäni Hizbollohin kanssa, en voi tuomita sen toteuttamaa kahden israelilaissotilaan vangitsemista (kyse ei ollut “sieppauksesta”, niin kuin valtamediassa väitetään) tai syyttää sitä Israelin aloittamasta sodasta. Hizbollah on ääriuskovainen, patriarkaalinen puolue, jota vastustan kuten mitä tahansa sellaista puoluetta. Saatan joskus päätyä taistelemaan aseellisesti Israelin sotakoneistoa vastaan yhtä aikaa Hizbollahin kanssa, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa että minun ja Hizbollahin välillä on lukemattomia vakavia erimielisyyksiä, jotka ovat aktivismini aikana konkretisoituneet monenlaisina poliittisina yhteenottoina heidän kanssaan. Shiiamuslimiperheestä tulevana olen yksityiselämässänikin saanut oman osani tällaisista konflikteista. Voisin arvostella Hizbollahia loputtomiin, ja myös joitakin heidän tämän sodan aikana käyttämiään taktiikoita. En kuitenkaan tuomitse sitä että he vangitsivat kaksi sotilasta enkä sitä että he taistelevat aseellisesti Israelin armeijaa vastaan, enkä tue heidän ehdotonta aseistariisumistaan. Sotilaiden vangitsemisen syyksi ilmoitettiin pyrkimys vaihtaa heidät libanonilaisiin vankeihin, joista jotkut ovat olleet Israelin vankiloissa jo vuodesta 1975 lähtien. Israel “reagoi” tähän tappamalla yli 1 000 siviiliä, haavoittamalla yli 4 000:ta, ajamalla yli miljoona ihmistä kodeistaan, valuttamalla arviolta 15 000 tonnia öljyä Välimereen ja aiheuttamalla infrastruktuurille yli 2,8 miljardin euron vahingot... ja mittari raksuttaa yhä. Tällaiselle uskomattomalle tuholle ilmoitettu “syy” on pöyristyttävän naurettava. Ja kaiken tämän päälle Hizbollah on valitettavasti saanut enemmän sympatiaa kuin koskaan aiemmin - ja omituista kyllä, se on tiettyyn pisteeseen saakka ansaittua.

Voitteko antaa hieman ensikäden tietoa sodanvastaisesta liikkestä kotimaissanne? Ja ihmis­ten reaktioista sotaan?

Eyal: Mistä “sodanvastaisesta liikkeestä”?! Ei siinä ollut mukana muita kuin se tavallinen ei-siionistinen vasemmisto, yhdessä palestiinalaispuolueiden, erilaisten edistyksellisten kansalaisjärjestöjen, marxilaisten sirpaleryhmien, anarkistien, pasifistien, queer -aktivistien jne. kanssa (jotkut edellä mainituista kategorioista ovat tietenkin osittain päällekkäisiä). Kolmannen viikon jälkeen jotkut ehkä alkoivat menettää uskonsa sotaan, mutta ei missään vaiheessa ollut mitään spontaania sodanvastaista joukkoliikettä.

Anat: Haluaisin aluksi kertoa kohtaamistamme vaikeuksista. Iskulauseemme eivät olleet kovinkaan radikaaleja, mutta nekin riittivät herättämään valtavan määrän vihaa.  Olimme hyvin pieni ja sekalainen joukko, vaikka yritimme luoda mahdollisimman laajan koalition ja kerätä mahdollisimman laajaa tukea. Valitsimme sellaisia iskulauseita kuin “Lopettakaa pommitukset”, “Lopettakaa sota”, “Kaikki sotavangit vapaiksi” ja “Tulitauko ilman ehtoja”. Varsin maltillisia iskulauseita. Yksinkertainen vaatimus lopettaa sota ja tunnustaa Israelin vastuu siitä. Edellisen Libanonin sodan aikana tämä oli aivan hyväksyttävä poliittinen mielipide, ei enemmistön kanta, mutta tunnustettu osa poliittista keskustelua. Nyt siitä tuli aivan yhtäkkiä mitä maanpetoksellisin lausunto, pahinta mitä israelilaiselle saattoi sanoa. Useimmat niistä ihmisistä jotka jotenkin reagoivat aktioihimme toivoivat että kuolisimme. Meitä tultiin heittämään kananmunilla. Erästä autonsa lähelle mielenosoitusta parkkeerannutta mielenosoittajaa seurasivat jotkut äärioikeistolaiset kotiin ja pahoinpitelivät hänen äitinsä kepeillä, kun tämä tuli avaamaan. Jotkut saivat puhelinsoittoja, joissa uhattiin heittää käsikranaatti mielenosoitukseemme; niillä muistutettiin vuonna 1983 sattuneesta tapauksesta, jossa eräs sodanvastainen mielenosoittaja ihan oikeasti tapettiin noin. Meidät nähtiin todellisena uhkana. Poliittinen valtavirta kapeni; iskulause “Lopettakaa sota” alettiin tulkita “tappakaa kaikki juutalaiset”.  Reaktiot olivat täysin naurettavia. Suurelle yleisölle kaikki mitä Israel tässä sodassa teki oli automaattisesti oikeutettua. Jos oli syytä epäillä että jollakin asuinalueella oli yhteyksiä Hizbollahiin, se oli riittävä syy pom mitaa sitä. Kaikki toimivat samalla logiikalla kuin NKVD:n (Neuvostoliiton salainen poliisi Stalinin kaudella) johtaja Nikolai Jezhov, joka vastasi tietoihin Stalinin kauden terrorin laajuudesta näin: “parempi että kymmenen viatonta kärsii kuin että yksi vakooja jää paljastumatta; puita hakatessa lentää aina lastuja”.

Poliisit olivat todellisia paskiaisia, mutta heidän käytöksessään oli myös vaihtelua sen mukaan missä aktio tapahtui. Tel Avivissa esimerkiksi he hakkasivat meitä, kun taas Haifassa, missä poliisi on vähemmän väkivaltainen, he mielummin rohkaisivat äärioikeistolaisia vastamielenosoittajia hakkaamaan meitä. Haifassa ihmisiä pidätettiin massoittain ja yritettiin panna heitä kotiarestiin pelkästä sodanvastaiseen kynttilämielenosoitukseen osallistumisesta. Myöhemmässä vaiheessa Haifan poliisit eivät enää antaneet äärioikeistolaisten hyökätä kimppuumme. Tel Avivissa sen sijaan poliisiväkivalta vain kärjistyi. Esimerkiksi Israelin esikuntapäällikkö Dan Halutzin virka-asunnon luona pidetyssä mielenosoituksessa he hakkasivat ja aktiivisesti jahtasivat mielenosoittajia. Useita hakattiin tajuttomiksi ja monet joutuivat sairaalahoitoon.

Israelin mediassa oli johdonmukaisena linjana että sota oli oikeutettu ja että Israelin vedettiin siihen vastoin tahtoaan. He esittivät sen niin kuin kyseessä olisi ollut Israelia vastaan aloitettu sota, johon Israelin oli pakko reagoida. Ei ollut mitään keskustelua siitä oliko sota oikein vai väärin, vain teknisistä kysymyksistä. Oli ok kritisoida tapaa jolla sotaa käytiin, mutta ei puhua koko hulluuden lopettamisesta. Saimme vain hyvin vähän mediahuomiota; meillä esimerkiksi oli  mielenosoitus melkein joka päivä, ja media reagoi asiaan ilmoittamalla että he eivät voi uutisoida tämänpäivästä demoa, koska uutisoivat eilisen. Saimme enemmän haastatteluja ulkomaisiin kuin kotimaisiin tiedotusvälineisiin. Jopa arabimedioihin, mitä toki halusimmekin. Meidät mainittiin useaan otteeseen LBCI:ssä (libanonilainen satelliittikanava). Kuulin jopa että Hizbollahin radioasema El Nour olisi tuominnut mielenosoittajien brutaalin kohtelun Tel Avivissa.

Haifassa kutsutaan sodan ensimmäiseksi päiväksi heinäkuun 16:ta, koska silloin paikalliseen juna-asemaan osui Katjushka-raketti, tappaen kahdeksan ihmistä. Libanonissa sota oli alkanut jo neljä päivää aikaisemmin. Kun 16.7. joukko sodanvastaisen naisryhmän perustaneita naisia meni juna-asemalle osoittamaan mieltään ja lähettämään sodanvastaisen viestin paikalla olleen median kautta, kanava 10 ilmoitti heille etteivät he uutisoi aktiota, koska heidän linjansa on ettei ole olemassa mitään sodanvastaista liikettä. Tel Avivissa suurimpaan demoon osallistui 4 000 - 5 000 ihmistä, Haifassa ehkä 300, muiden paikkojen demoja edes mainitsematta, mutta silti heillä oli otsaa väittää että meitä ei ole olemassa.

Hyvin inspiroivaa oli se, että palestiinalaisten, Anarchists Against the Wallin, ISM:n ja muiden tahojan yhdessä järjestämät viikoittaiset Apartheid -muurin vastaiset viikoittaiset mielenosoitukset jatkuivat keskeytyksettä. Niinhän jatkuivat sortotoimetkin Gazassa ja Länsirannalla, vaikka Israel onnistuikin siirtämään maailman huomion pois niistä. Aivan äskettäin, 11.8. ammuttiin israelilaista lakimiestä ja aktivistia, Lymor Goldsteinia Apartheid-muurin vastaisessa mielenosoituksessa lähietäisyydeltä kumiluodeilla päähän, niin että hän joutui koomaan. Emme saa unohtaa sitä mitä tapahtuu Gazassa, emmekä varsinkaan sitä että muurin rakentaminen jatkuu koko ajan. Sodan ollessa käynnissä Libanonissa Gazassa tapettiin 23 ihmistä, mutta siitä ei kukaan puhu. Gazassa ihmiset näkevät nälkää ja heiltä puuttuu sairaanhoito hätätapauksissakin. Siinä ei ole mitään järkeä - Gaza on yhtä suurta keskitysleiriä, jossa ihmisiä tapetaan hitaasti.

Hazem: Muistan nauraneeni kovasti kun isäni taivasteli mikseivät arabimaat auta meitä, vaikka meitä pommitetaan. Missä koko maailma on ja miten se voi katsoa tätä sivusta? Totesin että se katsoo tätä sivusta aivan niin kuin me katsoimme sivusta Irakin sotaa ja aivan niin kuin kukaan ei piittaa paskaakaan siitä että Afrikassa kuolee ihmisiä nälkään. Suurin osa Libanonin sodanvastaisesta liikkeestä pohjautui nationalistisiin ja/tai taloudellisiin/poliittisiin intresseihin. Mitä pieniin vasemmistoryhmiin ja mukamaspuolueisiin tulee, niin ne olivat liian heikkoja voidakseen ottaa mitään aktiivista roolia ottamatta huomioon tosiasioille sokean väestön reaktioita.

Libanonin sodanvastainen liike keskittyi enimmäkseen sellaisiin avustusoperaatioihin, joiden luonne ei ollut ristiriidassa valtavirran poliittisten mielialojen kanssa. Valtavirran poliittiset puolueet noudattivat normaaleja rutiinejaan lähettämällä jäseniään näyttämään naamansa pakolaiskeskuksissa, saadakseen enemmän huomiota omalle puolueelleen. Nämä samat puolueet myös änkesivät ensimmäisen sotaviikon jälkeen lippuineen riippumattomiin avustuskeskuksiin, jotka olivat aloittaneet toimintansa heti sodan alettua. Puolueet syytivät valtavia rahasummia pr-kuluihin, pyytäen ihmisiltä lahjoituksia jo ennen olivat edes aloittaneet minkäänlaista kenttätyötä. Maailman ruokaohjelma lahjoitti 10 tonnia ruokaa eräälle avustuskeskukselle, jossa palkattu henkilökunta jakoi ruokaa pakolaisille yli 20 tv-kameran edessä.

Monet valtavirran avustusjärjestöt väittivät että he eivät voi jakaa ruokaa Etelä-Libanonissa, koska sinne ei pääse. Me osoitimme väitteen vääräksi omalla toiminnallamme. Seitsemän RASH-aktiivia (Red and Anarchist Skinheads) onnistui pääsemään etelään jakamaan ruokaa jalkaisin. Poliittisten puolueiden jäsenet eivät halunneet riskeerata henkeään. Ensin meille naurettiin, varsinkin kun emme suostuneet ottamaan lahjoituksia muilta kuin yksityishenkilöiltä ja radikaaleilta järjestöiltä. Onnistuimme kuitenkin jakamaan tonnin verran ruokaa etelään saarretuille ihmisille. Täytyy antaa kunniamaininta Sanayehin avustuskeskuksen ihmisille, jotka onnistuivat luomaan ruohonjuuritason verkoston ihmisille, joille auttaminen oli pääasia.

Vaikka sota ei selvästikään ole ohi, näyttää siltä että maailman huomio on kääntymässä pois siitä mitä on tapahtunut ja keksittyy nyt siihen kuinka YK:n “kansainväliset rauhanturvaajat” ovat tulossa Libanoniin “pelastamaan päivän”. Mitä arvelette tästä?

Anat: Koko rauhanturvaajajuttu on minusta täysin naurettava. Mitä he muka aikovat tehdä? Se on jonkinlainen mediatempaus; Bush ja muut poliittiset johtajat haluavat näyttää että jotakin tehdään. Agendana ei selvästikään ole rauha vaan sota. Kyseessä on selvästikin jonkinlainen esinäytös USA:n seuraavalle Lähi-idän sodalle. YK:n rauhanturvaajat eivät estä ketään, he olivat paikalla kun Israel miehitti Libanonin 18 vuotta sitten, ja Israel on pommittanut heidän päämajaansa useita kertoja.

Imad: Naurettava on lievä ilmaus. Vaikka oletettaisiinkin että he oikeasti aikoisivat tehdä jotain, niin miksi Etelä-Libanonissa? Israel on hyökkääjä, joten miksi he eivät asetu Pohjois-Israeliin/Palestiinaan. Ketä he aikovat suojella ja keltä? Israel pommitti vuonna 1996 YK-tukikohtaa Qanassa, Libanonissa, teurastaen yli 100 pakolaista. Pakolaiset olivat hakeutuneet tukikohtaan, koska uskoivat että niin näkyvä YK:n asemapaikka säästyisi Israelin hyökkäyksiltä. Asiasta ei seurannut muuta kuin anteeksipyyntö ja vähän poliittista teatteria. Samantyyppinen juttu tapahtui tämän hyökkäyksen aikana; neljä YK:n työntekijää tapettiin pommittamalla YK-tukikohtaa Etelä-Libanonissa. “Kansainväliset rauhanturvajoukot” ovat koko YK:n tavoin tekopyhä valhe; taas yksi tapa haaskata rahaa ja ponnistuksia. YK on valtioterrorismia ja köyhien ihmisten tuhoamista tukeva hierarkinen organisaatio, jota vallanpitäjät käyttävät maailman alistamisessa tahtoonsa. En odota mitään hyvää heidän joukoiltaan.

Hazem: Mitäpä muuta Yhdistyneet Kansakunnat loppujen lopuksi on kuin vallanpitäjien väline heikkojen tekemiseksi vielä heikommiksi. Kieltäydyn kaikesta yhteistyöstä sellaisen järjestön kanssa. Se olisi kuin panisi tupakaksi jonkun kuolinvuoteella.


Koko artikkeli julkaistu ensimmäisen kerran:
http://qursana.blogspot.com
http://www.beirut.indymedia.org/ar/2006/09/5563.shtml