www.anarkismi.net/kapis/

Kapinatyöläinen #38 - 2007

Seinäkirjoittelun ja julisteiden liimailun historiaa

Hangon Tulliniemen edustalla on kapea, Hauensuoleksi kutsuttu salmi, joka on toiminut laivojen etappipaikkana etenkin 1400-1600 -luvuilla. Parempia säitä odotelleet purjehtijat ovat 1400-luvulta lähtien aikansa kuluksi kaivertaneet rantakallioihin nimiään, vaakunoitaan ja tekemisiään. Kaikkiaan kirjoituksia on yli 600 ja ne ovat tätä nykyä Museoviraston suojeluksessa.

Hauensuolella pistäytyneet purjehtijat toteuttivat yleismaailmallista taipumusta. Spontaani seiniin ja muihin kivisiin pintoihin kirjoittelu on ollut yleistä kaikissa sellaisissa kulttuureissa, joissa kirjoittaminen on koettu tärkeäksi. Myös omavaltainen piirtely julkisiin seiniin on ikivanha ilmiö. Esihistorialliset luola- ja kalliomaalauksetkin rinnastetaan joskus graffiteihin, mutta niiden tarkoitus on todennäköisesti ollut muu kuin spontaani itseilmaisu.

Vanhin säilynyt graffiti (epävirallinen seinäkirjoitus/piirros) on Egyptistä, faarao Djosersin pyramidin lähellä olevasta rakennuksesta löydetty 3 500 vuotta vanha hieroglyfikirjoitus. Se kuuluu: "Olen hyvin vaikuttunut faarao Djosersin pyramidista". Muinaisesta Egyptistä on säilynyt lukematon määrä muitakin spontaaneja seinäkirjoituksia ja -piirroksia. Eräs esimerkki puhtaasti kuvallisesta graffitista on Theban raunioista löytynyt n. 3 200 vuotta vanha karkeatekoinen piirros silloisesta kuningattaresta harrastamassa seksiä rakastajansa kanssa. Turistihenkistä graffitien raapustelua pyramideihin ja muihin muinaisen Egyptin rakennuksiin ovat valtakunnan omien suuruudenpäivien jälkeen jatkaneet mm. Aleksanteri Suuren tuomat kreikkalaisvalloittajat, koptilaiskristityt, beduiinit, Napoleonin armeijan sotilaat ja englantilaiset egyptologit. Pyramideista löytyy myös niitä aikoinaan tekemässä olleiden ammattimiesten ja työporukoiden tunnuksia. Muinaisesta Egyptistä spontaani rakennusten seiniin raapustaminen levisi myös etelämmäs Niilin varrelle, muinaiseen Nubian valtakuntaan. Myös Nubiassa perinnettä ovat jatkaneet myöhemmät "turistit".

Euroopassa seinäkirjoittelun perinne on pitkä ja rikas. Se oli massailmiö jo Rooman valtakunnassa. Vaikuttavin todiste tästä on Pompeijin kaupunki, jonka Vesuvius-tulivuoren purkaus vuonna 79 jKr. toisaalta tuhosi, toisaalta säilöi, hautaamalla sen tuhkan alle. Pompeijin rakennusten seinät ovat täynnä graffiteja. Aihepiirit ovat mitä erilaisimpia. Nykypäivän näkökulmasta omaperäisimmiltä tuntuvat nimeltä mainituille henkilöille suunnatut rakkausrunot - ja rakkauden kohteiden niiden alle kirjoittamat vastaukset. Koska moniin kaupunginhallinnon virkoihin valittiin hoitajat yleisellä vaalilla, ovat myös poliittiset iskulauseet ja kommentit hyvin edustettuina. Seinäpolitikointia harjoittivat myös naiset ja orjat, vaikka heillä ei ollutkaan äänioikeutta. Myös kaupalliset ilmoitukset ovat hyvin yleisiä. Lisäksi seiniin on kirjoiteltu mm. elämänviisauksia, rivouksia, henkilökohtaisia solvauksia ja kirouksia (esim. "Nujertakoot vastoinkäymiset sinut" tai ytimekkäästi "Kuole!"). Hyvin monet poliittiset kirjoituksetkin on puettu henkilökohtaisen solvauksen muotoon. Pompeijin tavoin Vesuviuksen purkauksessa tuhoutuneesta pienemmästä Herculaneumin kaupungista on myös löydetty suuret määrät seinäkirjoituksia.

Rooman valtakunnan ajalta tunnetaan myös muita tähän päivään saakka säilyneitä graffiteja. Erään Rooman lähellä sijainneen huvilan omistaja esimerkiksi on muinoin kirjoittanut talonsa seinään: "Älkää kirjoitelko seiniin". Alkukristittyjen katakombit Roomassa muodostavat laajan graffitien aarreaitan. Kristillisten tunnusten ja iskulauseiden, samoin kuin henkilönnimien kirjoittelu seiniin oli niissä yleistä.

Viikingeillä oli tapana retkillään n. 800-1050 kirjoitella nimiään ja tekemisiään riimukirjoituksella kiviin yms. ympäri Eurooppaa, klassiseen "Kilroy was here" -tyyliin. Keskiaikaisen pyhiinvaelluskulttuurin synnyttyä Euroopassa alkoivat pyhiinvaeltajat kirjoitella pyhiinvaelluskohteiden (katedraalien, pyhimyshautojen ym.) seiniin ahkerasti omia nimiään, mietelauseita ja erilaisia pyhiinvaellustunnuksia. Tässä ei nähty mitään paheksuttavaa; se oli vakiintunut ja yleisesti hyväksytty tapa. Myös kiertelevillä munkeilla, oppineilla, käsityöläisillä ja kerjäläisillä oli tapana kirjoitella nimiään ja ammattikuntatunnuksiaan paikkoihin joissa olivat käyneet (ja rakennusalan ammattilaisten tapauksessa myös töihin, joita olivat toteuttaneet). Samoihin aikoihin silloisessa eurooppalaisen kaupunkikulttuurin keskittymässä, Pohjois-Italiassa, oli kaupunkilaisilla tapana ilmaista seinäkirjoituksilla tyytymättömyyttään kaupunginhallintoon ja muihinkin asioihin.

Myös arabialaisessa kulttuurissa on vahva graffitiperinne. Vaeltelevien beduiinien tiedetään lähi-idässä kirjoitelleen matkoillaan seiniin ja kiviin jo kauan ennen islamin syntyä. Paikoilleen asettuminen vain ruokki tapaa entisestään. Viimeistään 300-luvulla eKr. syntyneen ja aina roomalaisvalloitukseen (106 jKr.) saakka kukoistaneen Nabatean kuningaskunnan alueelta tunnetaan tuhansittain nabateankielisiä graffiteja, etenkin tärkeimmistä kaupungeista Petrasta ja Hegrasta (myöhemmältä nimeltään Meda’in Saleh). Roomalaisvalloitus ei luonnollisestikaan lopettanut tapaa, kielet vain alkoivat vaihdella.

Keskiajalla seinäkirjoittelukulttuuri jatkoi kehitystään lähi-idässä. Nykyisen Irakin alueella asustanut oppinut Abu Al-Faraj Al-Isbahani kokosi 900-luvulla matkalaisten seiniin kirjoittamia runoja kirjaksi.

Graffitien kirjoittelu ei ollut vierasta myöskään muinaisessa Kiinassa. Esim. Song -dynastian kaudella (960-1279) matkalaiset (niin miehet kuin naisetkin) kirjoittelivat majatalojen seiniin selostuksia matkakokemuksistaan, koti-ikävän ilmauksiaan, runojaan ym. Toisten tekemien seinäkirjoitusten alle raapustettiin omia kommentteja. Eivätkä kaikki Kiinan muurinkaan graffitit ole aivan hiljattain tehtyjä. Arkeologit ovat löytäneet eräistä kohdista muuria 1300-luvulla ja 1500-luvulla vartiossa olleiden sotilaiden aikansa kuluksi raapustamia nimiä ja muita viestejä. 1500-luvulla muuriin ilmaantui jopa rauhan ja rakkauden symboleita (pilviä ja lootuksen kukkia), joita arvellaan sotilaiden vaimojen piirtämiksi.

Nykyisessä Guatemalassa sijainneesta 900-luvulla hylätystä maya-kaupunki Tikalista on löydetty runsaasti kaupungin suuruuden päivinä n.300-850 tehtyjä seinäpiirroksia, joiden taso vaihtelee karkeasta hyvin taidokkaaseen. Toisin kuin esim. muinaisessa Egyptissä tai antiikin Roomassa, mayakulttuurissa ei kirjoittaminen ollut keskeisimpiä itseilmaisun muotoja.

Graffitit ovat olleet osa kaupungistuneiden ja/tai liikkuvaa elämää viettäneiden kirjoitustaitoisten ihmisten elämää todennäköisesti paljon kiinteämmin kuin säilynyt arkeologinen todistusaineisto kykenee kertomaan. 1500-1600-luvun Englannin seinäkirjoituskulttuuria tutkineen Juliet Flemingin mukaan seiniin kirjoittelu oli uuden ajan alun Englannissa eräs tärkeimmistä kirjallisen ilmaisun muodoista. Paperi oli vielä tuolloinkin ylellisyystuote; jos jotain haluttiin kirjoittaa muistiin, se oli usein yksinkertaisinta kirjoittaa johonkin oman asunnon seinistä. Aivan kuten jo antiikin Roomassa, kirjoittivat kauppiaat päivän hinnastonsa suoraan kauppansa seinään, ja oman talon seinät saivat kansan keskuudessa toimia myös muistikirjoina ja hartauskirjoina. Niillä oli myös vieraskirjan funktio; vieraalta oli aivan hyväksyttävää käytöstä kirjoittaa nimensä ja vierailupäivämääränsä johonkin isäntäperheen kodin sisäseinistä. Seinäkirjoittelu ei kuitenkaan rajoittunut koteihin, vaan sananlaskuja, nimiä, uhmakkaita julistuksia, solvauksia ja kaikenlaisia tekstejä kirjoiteltiin innokkaasti myös julkisten rakennusten ja tuntemattomien ihmisten talojen seiniin. Myös ikkunoihin kirjoiteltiin, nimenomaan sitä tarkoitusta varten valmistettujen ja myytyjen timanttiteräisten raapustimien avulla.

Kun seinä haluttiin "tyhjentää", kirjoituksia ei pesty pois, vaan seinän päälle levitettiin yksinkertainen kalkkirappaus ("whitewash"), jonka alla seinäkirjoitukset ovat säilyneet nykypäivän arkeologien ihasteltaviksi. Rappauksen säilyttävästä luonteesta oltiin hyvin tietoisia: uskonnollisesti "vääräoppiset" peittivät vaarallisina aikoina jumalanpalveluspaikkojensa seinien uskonnolliset kirjoitukset kalkkirappauksella, jotta ne voitaisiin myöhemmin taas ottaa esiin.

Sananlaskut ja omien elämänkokemusten jakaminen olivat eräs keskeisimmistä seinäkirjoittelun alalajeista. Flemingin mukaan seinäkirjoittelulla olikin 1500- ja 1600-lukujen Englannissa usein kansansivistystavoite. Ennen paperin muuttumista massatuotteeksi seinä oli useimmille ihmisille ainoa media, jonka kautta tuoda omia ajatuksia laajojen joukkojen ulottuville. Tämä näkyy tekstien pituudessa: niin muinaisessa Pompeijissa kuin Elisabethin ajan Lontoossakin seinäkirjoitukset olivat usein monien lauseiden mittaisia. Muinaisessa Egyptissä rakennusten seinien täyttäminen pitkillä kirjoituksilla oli niin kiinteä osa kulttuuria, ettei usein voida edes varmuudella erottaa toisistaan spontaaneja ja "virallisia" seinäkirjoituksia. Rakennuksen seinään kirjoitettu sotaretken tapahtumien selostus on voinut olla yksittäisen kirjurin liikuttuneisuuden tulos tai sotaretken johtajan määräämä dokumentaatio. Seinäkirjoitus voi olosuhteista ja kirjoitusvälineestä riippuen olla hyvin kestävä dokumentointimuoto. Ashwellin kirkosta Englannin Hertfordshiresta löytyy seinäkirjoituksia, joissa 1300-luvun puolivälin Mustan surman kokeneet papit ja munkit tilittävät henkilökohtaisia tuntojaan katastrofista (nämä latinankieliset kirjoitukset ovat tosin usein lyhyitä ja lakonisia).

Seinäkirjoittelun perinteinen hyväksyttävyys ilmaisumuotona ei tarkoita sitä ettei tapaa kohtaan olisi esitetty kritiikkiäkin läpi vuosituhansien. Kritiikki kohdistui alun perin kuitenkin pikemminkin kirjoitusten sisältöön kuin seinäkirjoitteluun sinänsä. Matalan kynnyksen ajatustenvaihdon varjopuolena on väistämättä suuri roskaviestien määrä, oli foorumina sitten seinä tai nettikeskustelu.

Kun kirjapainotaito keksittiin 1400-luvun puolivälissä, ryhtyivät kirjapainot nopeasti käyttämään ikivanhaa seinämainostusmetodia uudella tavalla: sen sijaan että olisivat kirjoittaneet tai suorastaan maalanneet tuotemainoksensa seiniin käsin, ne alkoivat painaa ja liimata seiniin paperiarkkeja, jotka sisälsivät katkelmia niiden kustantamista kirjoista. Ja koska poliittisesti/uskonnollisesti kantaaottavat teokset muodostuivat pian tärkeäksi tuoteryhmäksi, toimivat monet kirjamainokset myös yhteiskunnallisesti kantaa ottavina teksteinä. Vähitellen julisteiden liisteröinti levisi kirjapainoilta muillekin tahoille. Kaupunkien kadut täyttyivät kaikenlaisista virallisista ja epävirallisista ilmoituksista, mainoksista sekä poliittista julistuksista ja vetoomuksista. Rahvaan kapinoiden, uskonsotien ja myöhemmin vallankumousten aikoina kaupunkitalojen seinät muodostuivat poikkeuksetta erääksi tärkeimmistä poliittisen propagandan ja joukkojen kokoamisen välineistä.

Omaksi julisteiden alalajikseen syntyivät nopeasti seinälehdet ("canards", "occasionnels", "broadsides") joissa levitettiin uutisia ja kommentaareja poliittisista tapahtumista, rikostapauksista, erilaisista "ihmetapahtumista" ja muista ihmisiä kiinnostavista asioista. Seinälehdet säilyivät tärkeänä tiedonvälitysmuotona aina 1800-luvun puoliväliin saakka, jolloin nykyisenkaltainen sanomalehdistö viimein löi itsensä läpi (sanomalehtien voidaan sanoa kehittyneen seiniin liisteröidyistä lehdistä). Seinälehtien kukoistuskaudella syntyi myös erityinen ammattikunta, joka kierteli kaupungeissa liimaamassa seiniin lehtisiä, joiden sisältöä luki tai lauloi ääneen lukutaidottomille ohikulkijoille maksua vastaan. Tällaisilta henkilöiltä saattoi ostaa oman kappaleen lehtistä kotiin vietäväksi (suomalainen arkkiveisuperinne syntyi tämän ilmiön paikallisena muunnoksena).

Ennen kirjapainotaidon keksimistä oli julisteina kiinnitetty julkisiin seiniin lähinnä vain viranomaisten tiedotuksia. Ja tällaisena vallanpitäjät olisivat halunneet tilanteen myös pysyvän. Ranskan kuningas Frans I meni yksityisen julisteidenliisteröinnin vastustuksessa niin pitkälle, että antoi vuonna 1539 määräyksen jonka mukaan Pariisin kaduilla ei sallittu kuninkaan virallisten tiedotusten ohella mitään muuta tiedonvälitystä kuin katukilvet ja katukauppiaiden huudot. Viranomaiset olivat kuitenkin ilmeisen voimattomia julisteidenliisteröinnin edessä, sillä vuosina 1652 ja 1653 asiasta annettiin uudet vakavilla seurauksilla uhkaavat kieltoasetukset.

Nollatoleranssi kaatui omaan mahdottomuuteensa, mutta pyrkimys kontrolliin säilyi. Vuonna 1722 Pariisin kaupunginvaltuusto antoi määräyksen, jonka mukaan julisteita saivat kaupungissa liisteröidä vain tasan 40 rekisteröityä ammattilaista, joiden tuli olla luku- ja kirjoitustaitoisia ja pitää erityistä virkamerkkiä, ja joiden nimet kirjanpainajien- ja kirjakauppiaiden liiton tuli toimittaa paikalliselle poliisipäällikölle. Poliisipäällikkö hyväksyi heidän levitettäväkseen annetut julisteet ja jokaisessa levitetyssä julisteessa tuli olla hyväksynnästä kertova leima. Luvaton julisteiden liisteröinti kuitenkin kukoisti edelleen. Pariisin kaupungin historioitsija Mercier antaa 1700-luvun luvattomasta julisteiden liisteröinnistä tällaisen aikalaiskuvauksen: "Valtavaa koria selässään kantava mies näyttää väsyvän taakkansa alla ja pysähtyy nojaamaan virstanpylvääseen, kori edelleen selässään. Korista kurkistaa pikaisesti pieni poika, joka iskee seinään liimalla sivellyn julisteen, ja kiinnittää sen yhdellä käden pyyhkäisyllä. Sen jälkeen hän vetäytyy nopeasti takaisin, peittäen päänsä. Mies kävelee pois hitain askelin, jättäen ilmoituksen uteliaiden näkyville".

Ranskan linja julisteiden liisteröintiin oli poikkeuksellisen ankara; useimmissa Euroopan maissa toimintaa säädeltiin kirjapainotaidon ensimmäisinä vuosisatoina vain ajoittaisin paikallisin rajoituksin. 1800-luvun jälkipuoliskolla tapahtunut mainostuksen vallankumous alkoi kuitenkin vähitellen muuttaa asetelmaa. Kirjapainotekniikan kehityksen ja modernin kulutusyhteiskunnan vähittäisen synnyn kautta alkoi julisteiden liisteröinti äkkiä houkutella myös suuria teollisuusyrityksiä. Kaupunginhallinnot ympäri Eurooppaa vastasivat tilanteeseen alkamalla vuokrata seiniensä mainostilaa aivan tietyille tahoille. Ranskassakin julisteiden liisteröinti vapautettiin lainsäädännön tasolla täydellisesti vuonna 1881, mutta vanhakantaisen kontrollin tilalle ilmaantuivat pian kaupalliset monopolit. Jo vuonna 1884 Pariisin kaupunginvaltuusto alkoi vuokrata kerrostalojen ikkunattomia sivuseiniä mainostiloiksi kovaa vuosikorvausta vastaan. Berliinissä oli julisteiden liisteröinti rajoitettu erityisiin maksua vastaan vuokrattaviin paikkoihin jo vuonna 1856.

Poliittiset liisteröijät joutuivat pian välttelemään viranomaiskontrollia entiseen tapaan. Leo Malet kuvaa romaanissaan "Sumua Tolbiacin silalla" kuinka 1920-luvun Pariisissa julisteita liisteröivä anarkisti repii jokaisesta kiinnittämästään julisteesta oikean nurkan irti, peitelläkseen sitä tosiasiaa että julisteista puuttuu kaupunginvaltuuston hyväksymisleima. Tilanne ei ole parantunut niistä ajoista. Päinvastoin. Parin viime vuosikymmenen aikana on julkisen tilan kaupallistaminen edennyt siihen pisteeseen, että luvatonta julisteiden liisteröintiä yritetään monissa kaupungeissa tukahduttaa kalliiden nollatoleranssikampanjoiden avulla (esim. Belfast, Coventry, Toronto, New York, Helsinki…). Kampanjoiden tulokset eivät kuitenkaan ole olleet sen parempia kuin aikaisempinakaan vuosisatoina. Vapaa julisteiden levitys on osoittanut kulttuurisen kestävyytensä ympäri maailmaa.

Julisteiden helppo ja halpa valmistus teki seinäkirjoittelun mainostusvälineenä paljolti tarpeettomaksi (kolmannessa maailmassa sitä toki vielä esiintyy), mutta useimmat muut graffitin alalajit ovat säilyttäneet merkityksensä läpi vuosituhansien. Pariisin katakombeissa on edelleen nähtävillä vaikuttava kokoelma Ranskan vallankumouksen aikaisia poliittisia seinäkirjoituksia. Seinäkirjoittelu on liittynyt kiinteästi myös jokaiseen myöhempään vallankumoukseen ja vallankumousyritykseen aina nykypäivään saakka (Pariisi 1848 ja 1871, Pietari 1917, Barcelona 1936, Budapest 1956, Peking 1989, Belgrad, 2000, Kathmandu 2006...) . Myös rauhallisempina aikoina tapaavat etenkin radikaalit poliittiset ryhmät käyttää seinäkirjoituksia julisteiden rinnalla poliittisen propagandan välineenä.

Suomessa seinäkirjoittelun historia on myöhäisestä kaupungistumisesta johtuen varsin köyhä. Halu merkitä oma läsnäolo tai jättää viesti julkiselle paikalle on kuitenkin jättänyt omat jälkensä täälläkin. Yllä on jo ollut puhetta Hauensuolen kalliokaiverruksista. Vastaavantyyppisiä merenkulkijoiden kalliokaiverruksia on vuosisatojen mittaan laadittu myös monin muin paikoin Suomea, esim. Rauman seudulla. Kilroy-vietti on iskenyt myös paljon yllättävämmissä yhteyksissä. Uusmaalainen metsärosvo Gustaf Bergman kaiversi 25.4.1822 tulevan ryöstökohteensa, af Enehjelmin kartanon, riihen seinään puukolla tekstin "Tämän kirjoitti Gustaf Bergman sillä aikaa kun odotti, että väki nukahtaisi".

Julkisten vessojen seiniin kirjoittelu oli vakiintunut ilmiö jo viimeistään 1900-luvun alkuvuosina. Esimerkiksi Helsingin työväentalon vessojen seiniin kirjoiteltiin tuolloin Sörkan sakilaisten toimesta runsaasti Työväentalon järjestysmiehiin kohdistettuja uhkauksia ja herjauksia. Myös esim. vankiloissa ja kasarmeissa oli seiniin kirjoittelu yleistä jo tuohon aikaan (sotilaiden koti-ikävän ilmaukset olivat siihen aikaan venäjänkielisiä). Poliittisiakin seinäkirjoituksia tiedetään esiintyneen jo 1900-luvun alussa.

Julisteiden liisteröinti on seinäkirjoittelun tapaan Suomessa poikkeuksellisen myöhään syntynyt ilmiö. Ensimmäiset tunnetut suomalaiset mainosjulisteet ovat sirkusjulisteita 1840-luvulta, mutta asiaa tutkineen Sven Hirnin mukaan nämä ovat ilmeisesti olleet postilaatikoihin jaettuja mainoksia. Niin kaupalliset kuin poliittisetkin julisteet sijoitettiin Suomessa vielä 1900-luvulle tultaessakin ilmeisesti lähinnä sisätiloihin. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti. Vuoden 1905 suurlakon aikana Helsingin kadut täyttyivät suurlakkokomitean ja punaisen kaartin julistuksista. Sama ilmiö toistui myöhempien poliittisten kuohuntojen aikana. Myös kaupalliset julisteet vakiintuivat nopeasti osaksi katukuvaa. Vuonna 1946 Helsingin kaupunki ensimmäistä kertaa kielsi julisteiden kiinnittämisen julkisille paikoille ilman lupaa ja alkoi vuokrata tällaisia paikkoja mainostilaksi.

Olen jättänyt tästä artikkelista pois modernin graffitikulttuurin ja 1960-luvun poliittisen julistetaiteen perillisineen, koska näistä aiheista on viime vuosikymmeninä julkaistu jo niin valtavat määrät tietoa sekä netissä että painetun sanan maailmassa. Tämä ei tarkoita näiden ilmiöiden vähättelyä. Päinvastoin. Tänä päivänä tiedonvälitys on varmasti keskittyneempää kuin koskaan ennen. Ja samaan aikaan julkista tilaa ollaan yhä etenemässä määrin riistämässä meiltä pois kaupallisten intressien nimissä. Betoniseinien, sähkökaappien, roskisten, jne. rumuutta varjellaan mustasukkaisemmin kuin koskaan, samaan aikaan kun taloudellisen ja poliittisen eliitin kontrollissa oleva massamedia kykenee yhä tehokkaammin hautaamaan alleen kaikki vaihtoehtoiset näkökulmat. Tällaisessa tilanteessa on tärkeää olla jättämättä katutiedonvälitystä kapitalistien monopoliksi. Jokainen liisteröity juliste tai spraylla kirjoitettu iskulause on viesti paitsi sisältönsä puolesta myös silkalla olemassaolollaan. Viesti siitä ettemme anna pelotella itseämme hiljaisiksi.