www.anarkismi.net/kapis/

Kapinatyöläinen #40b - 2007

 

Mitä demokratia on

 


Sumerilainen kuvaus luokkayhteiskunnasta 2700 eaa. Ylhäällä kuningas ja hovi, alhaalla työväestö.

Kouluhistoriasta saa helposti sellaisen käsityksen, että ennen edustuksellisen ”demokratian” muotoutumista kaikkialla maailmassa vallitsi yksinvaltius ja tyrannia. Tätä ennen ”demokratiaa” ei esiintynyt missään muualla kuin vähän aikaa eräissä kreikkalaisissa kaupunkivaltioissa antiikin aikana. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Ihmiskunnan vanhin yhteiskuntamuoto ovat pienet tasa-arvoiset metsästäjä-keräilijäyhteisöt. Koko maailmassa on muinoin vallinnut eräänlainen primitiivinen anarkia ja demokratia.

Primitiivinen anarkia

Vaeltelevista metsästäjä-keräilijäyhteisöistä on etnografisten tutkimusten perusteella poikkeuksetta puuttunut ”johtajuuden” käsite sellaisena kuin me sen ymmärrämme. Toisilla yhteisön jäsenillä on voinut olla enemmän arvovaltaa kuin toisilla, mutta ei käskyvaltaa. Monissa metsästäjä-keräilijäyhteisöissä on ollut jonkinlaisia ”päälliköitä”, mutta heidän roolinaan on ollut puhtaasti yhteisön tahdon edustaminen, ei sen puolesta päättäminen. Eräitä maailman viimeisistä aidoista ”primitiivisistä” kulttuureista Amazonilla 1970-luvulla tutkinut antropologi Pierre Clastres kiteytti asian näin: ”Päälliköllä on vain yksi oikeus tai pikemminkin velvollisuus (yhteisön) puheenjohtajana: kertoa Ulkopuolisille yhteisön tahto… päällikköä kuunnellaan vain niin kauan kuin hän puhuu koko yhteisön suulla… hän ei käske, koska tietää jo etukäteen ettei häntä toteltaisi”.

Antropologit nimittävät edellä kuvatun tyyppisiä yhteiskuntia ”leiriyhteiskunniksi”. Niistä puuttuu paitsi muodollinen johtajuus, myös ikäryhmät, klaanit ja peritty arvovalta. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä ettei yhteisössä olisi lainkaan alistavia sosiaalisia käytäntöjä. Melkein kaikissa tunnetuissa metsästäjä-keräilijäyhteisöissä ovat miehet olleet yleisesti ottaen arvovaltaisempia kuin naiset, olkoonkin että verrattuna useimpiin muihin yhteiskuntiin leiriyhteiskunnat ovat tässäkin suhteessa olleet poikkeuksellisen tasa-arvoisia. Täytyy toki muistaa etteivät metsästäjä-keräilijäyhteisöt ole koskaan olleet muuttumattomia sen enempää kuin muutkaan yhteiskunnat; muutosten vauhti ja luonne on vain ollut erilainen kuin esim. moderneissa teollisuusmaissa. Jotkut tutkijat ovatkin päätelleet että tällaiset yhteisöt olisivat muinoin olleet täysin tasa-arvoisia tai jonkinlaisia matriarkaatteja (miten tämä sitten käytännössä olisikaan ilmennyt). Tämä on kuitenkin jo puhdasta spekulaatiota.

Aikojen kuluessa leiriyhteiskuntien rinnalle syntyi monimutkaisempia ja hierarkkisempia yhteiskuntamuotoja, joissa ihmisiä jaettiin ryhmiin sukulaisuussuhteiden, iän, sukupuolen ym. mukaan. Muodollinen johtajuus loisti kuitenkin pitkään poissaolollaan. Ensimmäiset tunnetut valtiot syntyivät vasta noin 3000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Viime kädessä anarkkinen yhteiskuntajärjestys säilyi jopa monissa paimentolais- ja maatalouskulttuureissa. Jopa sellaisissa suhteellisen autoritaarisissa yhteiskunnissa kuin 1800-luvun Yhdysvaltojen ”tasankointiaanien” parissa päälliköiltä poikkeuksetta puuttui käskyvalta: jos päällikkö ei saanut kaikkia heimon jäseniä vakuuttuneiksi kantansa viisaudesta, ei hänellä ollut mitään keinoa pakottaa heitä noudattamaan tahtoaan. Ollakseen hallitsija päällikkö tarvitsee virallisti määritellyn aseman ja virkakoneiston.

Clastresin tulkinnan mukaan ”primitiiviset” yhteiskunnat sisältävät aina sosiaalisia mekanismeja, joiden nimenomainen tarkoitus on estää virallisen johtajuuden synty. Siksi ne ovat säilyneet anarkkisina kymmeniä tuhansia vuosia, usein hyvinkin sitkeästi ulkopuolelta tulevia paineista vastustaen. Jostain syystä epäonnistuminen tässä on Clastresin mukaan kuitenkin yleensä lopullinen. Kerran syntynyt valtakunta toki useinkin hajoaa pienemmiksi ja hajautetummiksi yksiköiksi, mutta kun primitiivinen anarkia on kerran kadotettu, ei siihen ole enää paluuta. Siksi valtioiden määrä maailmassa on vähitellen lisääntynyt, kunnes niiden valtapiiriin on jäänyt jo käytännöllisesti katsoen koko maailma. Prosessi ei ehkä ole aivan niin lopullinen kuin Clastres ajatteli; tunnetaan joitakin tapauksia, joissa suuret mullistukset (esim. äkillinen väestön väheneminen ja eri ryhmien rippeiden yhdistyminen) ovat vieneet päälliköiltä näiden kerran saavuttaman käskyvallan ja tuoneet uudelleen primitiivisen demokratian. Yleisesti ottaen prosessi on kuitenkin ollut varsin yksisuuntainen.

On paljon teorioita siitä miten valtiot ovat syntyneet. Monet teorioista ovat vahvasti juuri tiettyihin tapauksiin rajoittuvia, kuten muinaisen Egyptin valtakunnan synnyn selittäminen Niilin tulviin sidotulla keinokastelujärjestelmällä. Kaikissa valtiollistumisprosesseissa on kuitenkin myös yhteisiä piirteitä. Valtion syntyä on aina edeltänyt yhteiskunnan yleinen eriarvoistuminen tavalla tai toisella. Eriarvoistuminen on ollut joko puhtaasti syntyperään perustuvaa (yhden klaanin nouseminen muita tärkeämmäksi) tai taloudellista (toisten kotitalouksien joutuminen riippuvuussuhteeseen toisista). Molemmissa tapauksissa lopputuloksena on hierarkkinen yhteiskunta aristokratioineen ja hallitsijoineen. Uskonto on usein toiminut hyvin tärkeänä oikeutuksen lähteenä eriarvoisuudelle; on joko julistettu johtava klaani suoraan jumalalista periytyväksi tai varattu yhteydenpito jumaliin aristokratialle. Valtiollistumiskehitys on tyypillisesti levinnyt naapurialueille, joko suoran valloituksen tai primitiivisten ”päälliköiden” vasalleiksi muuttumisen kautta. 1800-luvun Afrikassa englantilainen siirtomaavalta muutti esim. Nigeriassa valtiottomien heimojen monimutkaiset, kaikkien väestöryhmien (myös naisten) kuulemiseen perustuvat päätöksentekojärjestelmät yksinkertaisiksi päällikköjärjestelmiksi. Siirtomaavirkailijat eivät usein edes tajunneet muuttaneensa tavalliset heimolaiset vaikuttajista alamaisiksi. Menettäessään tasa-arvon periaatteen ihmiset ovat menettäneet samalla vapautensa ja usein jopa kykynsä kuvitella ei-autoritaarisia järjestelmiä.

Antiikin osallistavat oligarkiat

Jotkut varhaisista valtioista kehittyivät suurten byrokratioiden valvomiksi autokratioiksi, joissa hallitsija kykeni toisinaan jyräämään jopa aristokratian ja papiston. Puhtaita yksinvaltoja on kuitenkin ollut maailmassa paljon vähemmän kuin voisi kuvitella. Ajalla ennen kehittyneitä viestintäjärjestelmiä ja suuria vakinaisia armeijoita oli valtaa yleensä pakko jakaa paljonkin paikallistasolle, usein jopa kylien perinteisiä itsehallintojärjestelmiä hyödyntäen. Totalitaarisella valtiolla on hyvin vähän esiasteita historiassa. Se on lähinnä 1900-luvun eurooppalaisen sivistyksen lahja maailmalle.

Jäänteitä osallistavista päätöksentekojärjestelmistä jäi elämään valtioiden sisälle paitsi periferioissa, toisinaan myös aivan niiden ytimessä. Muinaisen Sumerin alueelle (Eufratin varrella, nykyisessä Etelä-Irakissa) noin 3000 eaa. lähtien muodostuneissa kaupunkivaltioissa toimi ainakin ensimmäisinä vuosisatoina kuninkaan rinnalla ”vanhimpien neuvosto” (koostuen ilmeisesti merkittävien sukujen päämiehistä) ja ”nuorten miesten neuvosto” (käsittäen kenties kaikki aseita kantavat vapaat miehet). Neuvostojen roolista ei ole tarkkaa tietoa, mutta niillä oli ainakin virallisesti päätösvaltaa valtion asioissa. Pohjois-Intiassa puolestaan oli kuningaskuntien ohella ”tasavaltoja” ainakin noin 500 eaa – 400 jaa. välisenä aikana (esim. Licchavis, Sakyas, Mallas, Malavas ja Ksudravas). Niissä kaikki tärkeät valtiolliset päätökset tehtiin yleiskokouksissa, joiden koostumus vaihteli. Joissakin niihin saivat osallistua kaikki vapaat miehet, köyhimmät mukaan lukien. Valtionpäänä toimi vaaleilla valittu päällikkö, gana. Päätöksentekojärjestelmien yksityiskohdista ei kuitenkaan ole tarkkaa tietoa, jonkinlaisista aristokraattien muodostamista suppeammista neuvostoista on mainintoja. Välimeren alueella Rooma, Karthago ja ilmeisesti myös monet etruskien kaupunkivaltiot toimivat jossain vaiheessa aristokraattisina ”tasavaltoina”. Vastaavantyyppisiä järjestelmiä on hyvinkin voinut olla myös niissä osissa maailmaa, joista ei ole säilynyt kirjallisia lähteitä näiltä ajoilta.

Kouluhistoria on kuitenkin oikeassa siinä että kreikkalaisesta maailmasta muodostui tärkeä erityistapaus antiikin hallintojärjestelmien joukossa. Siinä missä aristokraattisissa tasavalloissa valtion asioiden hoitoon oli oikeutettu osallistumaan tyypillisesti muutama prosentti väestöstä, kehittyi joihinkin kreikkalaisiin valtioihin päätöksentekojärjestelmä, jossa osallistumaan oikeutettuja olivat kaikki tai lähes kaikki miespuoliset kansalaiset. Naiset, orjat ja ”ulkomaalaiset” oli kaikissa kuitenkin suljettu ulkopuolelle. Ne eivät siis olleet aidosti demokraattisia sanan nykymerkityksessä. Kreikankielinen termi ”demokratia” viittasi kuitenkin alun perin nimenomaan näihin valtioihin, ja kutsun niitä mukavuussyistä demokratioiksi myös tässä artikkelissa, koska järjestelmä oli vilpittömästi demokraattinen nimenomaan niiltä osin, joilta nykyinen järjestelmämme on pelkkä valedemokratia.

Ei tiedetä tarkkaan milloin ensimmäiset demokratiat kehittyivät kreikankieliseen maailmaan (joka antiikin aikana käsitti myös laajan siirtokuntaverkoston ympäri Välimerta ja Vähää-Aasiaa ). Kreikan pronssikauden ja rautakauden alun arkeologinen materiaali, samoin kuin tähän aikakauteen kuuluvat eepokset Ilias ja Odysseia viittaavat selvästi aristokraattisten arvojen hallitsemiin yhteiskuntiin. Suunnilleen 700-luvulta eaa. lähtien hautaustavat alkoivat ”demokratisoitua” (selvästi tunnistettavat mahtihenkilöiden haudat kadota ja hautaukset yleisesti yhdenmukaistua). 600-luvulla eaa. pienten kreikkalaisvaltioiden sodankäyntitavat kokivat vallankumouksen. Siirryttiin tiukoissa muodostelmissa taistelevaan, vahvasti kilvin ja panssarein suojautuneeseen jalkaväkeen, hopliitteihin (joiden kehittyneempi versio myöhemmät roomalaiset legioonat olivat). Samoihin aikoihin nousi valtioiden johtoon aristokraattien vallan syrjäyttäneitä nousukkaita, ”tyranneja”. Nimitys on ehkä alun perin tarkoittanut yksinkertaisesti hallitsijaa, mutta saanut myöhemmällä demokraattisella kaudella nykyisen merkityksensä. Tyrannien on arveltu tukeutuneen valtaannousussaan hopliittisodankäynnin aseistamaan rahvaaseen.

Tyrannien nousua seurasi kuitenkin uudenlainen yhteiskunnallisten mullistusten aalto. Rahvaan kyllästyttyä monissa valtioissa tyranneihin ja syöstyä nämä vallasta, se ei päästänyt aristokraatteja takaisin valtaan, vaan loi laajojen kansalaispiirien suoraan päätöksentekoon perustuvan järjestelmän. Joissakin demokratioissa uuteen järjestelmää siirryttiin myös suoraan oligarkiasta tai perinteisestä monarkiasta. Ensimmäiset demokratiat syntyivät mahdollisesti jo 600-luvun eaa lopulla, varmuudella niitä tiedetään olleen 500-luvun eaa. loppupuolelta lähtien. Useimmat niistä olivat luonteeltaan kaupunkivaltioita, (jotka saattoivat hallita laajojakin alueita ympäröivää maaseutua), mutta joukossa oli myös liittovaltioita, jotka olivat syntyneet monen vähäisemmän asutuskeskuksen yhteenliittymisen kautta. Kaikissa niissä päätöksenteko oli suoraa. Kansalaiset eivät valinneet edustajia päättämään puolestaan, vaan kaikissa asioissa valta oli viime kädessä kansalaisten joukkokokouksella. Ainakin joissakin demokratioissa järjestelmän siirtymiseen oli liittynyt maareformi ja kaikkien velkojen mitätöinti. ”Aristokraatit” olivat antiikin Kreikassa nimenomaisesti rikkaita ihmisiä, henkilöitä jotka kykenivät kustantamaan ratsutaistelijan kaikkine varusteineen ja muutenkin maksamaan erilaisia valtion menoja arvovaltansa nousua vastaan. Lähinnä tätä yhteiskuntaryhmää edustaneet antiikin kirjailijat tyypillisesti kutsuivat demokratiaa halveksivasti ”köyhien vallaksi”, joka toimi ainoastaan köyhien hyväksi (itse sanalla ”demos” viitattiin usein rahvaaseen vastakohtana eliitille).

Yksityiskohtaista tietoa hallintojärjestelmästä kreikkalaisessa demokratiassa on lähinnä vain Ateenasta. Ei siksi että demokratia olisi syntynyt siellä, vaan koska siitä muodostui 400-luvulla eaa. paikallinen imperialistinen suurvalta, joka hallitsee suvereenisti myös ajan niukkaa kirjallista lähdeaineistoa. Ateenan imperiumi oli epäsuora, sotilaallisiin interventioihin ja niiden uhkaan perustuva muiden valtioiden pakkoverotusjärjestelmä Ateenan valtion alue käsitti perinteisen Attikan kulttuuripiirin, kaikkiaan noin 1600 neliökilometriä. Asukkaita alueella oli ei-kansalaiset mukaan lukien parhaimmillaan luultavasti yli 200 000. Ateena siirtyi tyranniasta aristokraattisia hallintoelimiä säilyttäneeseen rajoitettuun demokratiaan vuonna 508 eaa. Aristokraattien vaikutusvalta pyrittiin pitämään kurissa korvaamalla Attikan perinteiset klaanityyppiset ”heimot”, puhtaasti hallinnollisilla heimoilla, joihin vanhojen heimojen jäsenistö hajautettiin huolellisesti. 460-luvulla eaa. toteutettiin radikaaleja uudistuksia, joissa kaikki valta annettiin yleiskokoukselle, johon saivat nyt osallistua kaikki miespuoliset kansalaiset ilman mitään omaisuusvaatimuksia. Yleiskokouksiin osallistumisesta alettiin jopa maksaa pieni palkkio, ettei köyhimpien osallistumiselle olisi esteitä. Aristokraateille varatut hallintoelimet lakkautettiin.

Luottamushenkilöstä ei yleensä valittu vaalilla, vaan arvalla, lyhyiksi toimikausiksi kerrallaan. Luottamustehtäviä oli kaikkiaan ehkä noin 600, minkä lisäksi kustakin 10 heimosta valittiin vuosittain arvalla 50 henkilöä erityiseen ”500 neuvostoon” (boule). Kukin 50 henkilön joukko (prytani) hoiti valtion juoksevia asioita ja niiden esittelyä yleiskokoukselle päätoimisesti yhden Ateenan kuukauden ajan (silloisessa ateenalaisessa kalenterissa oli 10 kuukautta). Boulessa ei saanut toimia kahta kautta peräkkäin ja koko elämänsä aikanakin vain kahdesti. Toisin sanoen jokainen Ateenan kansalainen pääsi tai joutui jossain vaiheessa hoitamaan jotakin luottamustehtävää. Juuri tämä oli järjestelmän ideologinen ydin: yhteisten asioiden hoito nähtiin kaikille kuuluvana velvollisuutena. Vaaleilla valittiin vain tietyt harvat luottamushenkilöt, kuten kymmenen kenraalia (strategoi). Erityisen ”ostrakia”-järjestelmän kautta kansalaiset saivat äänestää mielestään liikaa valtaa saamassa olevan henkilön määräaikaiseen maanpakoon (eniten ääniä saanut karkotettiin). Maanpaossa olo ei ollut sinänsä mikään häpeä, vaan tavallaan kunniakin.

Ateenalaisen demokratian kääntöpuoli oli järjestelmän poissulkevuus. Naisten asema ei Ateenassa ollut antiikinkaan mittapuun mukaan paras mahdollinen, ateenalaiset kirjailijat hämmästelivät etruskinaisten ja osin jopa spartalaisten naisten itsenäistä asemaa. Orjuus oli myös ilmeinen pimeä puoli, vaikkei Ateena ollutkaan mikään varsinainen orjatalous, eivätkä useimmat kansalaiset omistaneet orjia. Radikaalien demokraattisten uudistusten yhteydessä systeemin poissulkevuutta tiukennettiin entisestään säätämällä että kansalaisen molempien vanhempien piti olla syntyperäisiä ateenalaisia. Kauppamahti Ateenassa asusti pysyvästi hyvin paljon muualla syntyneitä kauppiaita, joiden läsnäoloa rohkaistiin, vaikkei heitä haluttukaan päästää mukaan päättämään asioista. Päätöksentekoon oikeutetut muodostivat kaikkiaan ehkä 40% Ateenan miespuolisesta väestöstä. Vähemmän varakkaissa ja kosmopoliittisissa demokratioissa osuus oli todennäköisesti huomattavasti suurempi.

Tappiollinen sota Spartaa vastaan romahdutti Ateenan poliittisen ja taloudellisen johtoaseman 400-luvun eaa lopussa. Tällöin valtiossa yritettiin sekä sisältä- että ulkoapäin nostaa valtaan aristokratioita, mutta nämä syöstiin aina pian vallasta. Ateena ja monet muut kreikkalaisvaltiot pitivät kiinni demokratiasta aina 300-luvun eaa. jälkipuoliskolla tapahtuneeseen makedonialaisvalloitukseen saakka. Makedonialaisia seurasivat roomalaiset ja myöhäisantiikissa kreikkalaiset pitivät itseään jo suorastaan keisarillisen Rooman perillisinä.

Feodalismi ja parlamentarismi

Parlamentarismin tulevalle syntyalueelle Länsi-Eurooppaan kehittyi Länsi-Rooman hajoamisen jälkeen feodaalinen yhteiskuntajärjestys, jossa valta-asemaltaan heikot kuninkaat olivat riippuvaisia aatelisista vasalleistaan. Aatelisilla lääninherroilla puolestaan oli omat vasallinsa ja niin edelleen. Yhteiskuntasuhteiden perusta oli suojelus ja sitä vastaan tarjotut palvelukset. Talonpojille järjestelmä merkitsi häikäilemätöntä riistoa, aateliset sen sijaan kykenivät usein asettamaan kruunulle tiukat ehdot palveluksilleen. 1200-luvun Englannissa aatelisto kykeni jopa kiristämään kuninkaalta ”Magna Chartan” nimellä tunnetun pitkän luettelon omista ”luovuttamattomista” oikeuksistaan ja luomaan nimellä ”parlamentti” tunnetun edustuselimen itselleen. Tällä oli kauaskantoiset seuraukset sille, miten ”demokratia” nykyään länsimaissa käsitetään.

Talonpoikien ja uusien nousevien yhteiskuntaluokkien kapinointi sai myöhäiskeskiajalta lähtien aina vain kasvavia mittasuhteita. Monissa Euroopan maissa tuloksena oli aluksi kuninkaan vahvistuminen aatelistoon nähden. Englannissa paineet kuitenkin päinvastoin johtivat 1600-luvun puolivälissä kuninkaan mestaukseen ja sisällissotaan, jonka aikana syntyi hyvin radikaaleja yhteiskunnallisia liikkeitä, nykyisenlaista parlamentarismia ajaneista levellereistä aina esianarkistisiin rantereihin ja diggereihin saakka. Parlamentista tuli vuoden 1688 ”Mainion vallankumouksen” jälkeen lopullisesti tärkein valtakeskus Englannissa. Perinteisen aateliston asema oli kuitenkin horjuva, varsinkin teollisen vallankumouksen alkaessa edetä. Alempien yhteiskuntaluokkien kapinointi ei hävinnyt minnekään, vaan siitä tuli yhä vakiintuneempi ilmiö. Eripurainen ja monimuotoistuva eliitti joutui laajentamaan äänioikeutta yhä enemmän. Lopputuloksena oli pohjimmiltaan keskiaikaisesta yhteiskuntajärjestyksestä lähtevä demokratiakäsitys, jossa hallitsijat pysyivät hallitsijoina ja hallitut hallittuina. Hallitsijoiden piti vain tunnustaa hallittujen yksityiskohtaisesti määritellyt ”luovuttamattomat oikeudet” vastineeksi näiden velvollisuuksista hallitsijoita kohtaan. Kansalla ei ollut oikeutta osallistua yhteisten asioiden hoitoon, ainoastaan oikeus vaatia vallanpitäjiä noudattamaan ”molemminpuolisen sopimuksen” ehtoja toimissaan. Järjestelmään kuului alusta asti ajatus, että parlamenttiin valitut edustajat ”hyveellisyytensä” avulla kykenivät näkemään koko yhteiskunnan kokonaisedun ja näin edustamaan tyhmää kansaa paremmin kuin se itse koskaan kykenisi. Jokaista äänioikeuden laajennusta vastustettiin aina tällä ”virtuaalisen edustuksen” käsitteellä. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus saavutettiin lopulta, mutta virtuaalisen edustuksen perusajatus on edelleen koko systeemin perusta. Kaikki saavat nykyään osallistua ”edustajien” valintaan, mutta näiden ei ole tarkoitus oikeasti huomioida itsensä valinneen ”tyhmän kansan” tahtoa.

”Englannin mallista” tuli lopulta koko monarkkien vallasta vapautuvan Euroopan (ja tietenkin sitä alun perin radikaaleimmin toteuttaneiden Englannin entisten Pohjois-Amerikan siirtokuntien) ”demokratisoitumismalli”. Monissa maissa kuninkaista ja perinnöllisestä aatelista eroon hankkiutuminen vaati vielä paljon suurempaa väkivaltaa kuin Englannissa. Sitkeimmin vanhoista aristokraattisista arvoista pitivät kiinni ne alueet, joissa perinteinen maanomistajaluokka pysyi niin vahvana, että nouseva teollinen eliitti liittoutui sen kanssa kaikkia muita yhteiskuntaluokkia vastaan (esim. Saksa, Italia, Espanja, Venäjä).

Anarkismi ja suora demokratia

Osallistavan demokratian ajatus ei kokonaan kuollut Euroopasta keskiajallakaan. Riittävän vaikeapääsyisillä seuduilla asustavat talonpojat kykenivät modernin yhteiskunnan tuloon saakka paljolti jatkamaan perinteistä suoraan osallistumiseen perustuvaa asioidenhoitoa (800-luvulla asutetusta Islannista tuli oma erikoistapauksensa tästä). Monilla varhain (uus)kaupungistuneilla alueille puolestaan syntyi sydänkeskiajalta lähtien antiikin tyylisiä osallistavia kaupunkioligarkioita (esim. Pohjois-Italia, Novgorod, tietyt saksankieliset alueet, myöhempi Alankomaiden ja Belgian alue). Sveitsissä itsehallinnollisten kyläyhteisöjen ja kaupunkien menestyksekäs liittouma kykeni häätämään aateliston kokonaan pois. Alueelle kehittyi lopulta omaperäinen, perinteisen suoran demokratian aineksia säilyttänyt parlamentarismi. Kaikkialla muualla niin talonpoikien kuin kaupunkiporvariston (so. kaupunkien käsityöläisten ja kauppiaiden) perinteinen itsenäisyys murskattiin kokonaan ennen parlamentaristisen järjestelmän muotoutumista.

Englannin sisällissodasta alkanut vallankumousten aikakausi loi kuitenkin uudentyyppisen osallistavan demokratian ajatuksen. Yhdistämällä antiikin demokratiakäsityksen nousevaan ajatukseen yksilön luovuttamattomista oikeuksista eräät ajattelijat päätyivät hahmottelemaan johdonmukaisesti suoraan demokratiaan perustuvan yhteiskunnan, joka voisi olla maantieteellisesti hyvinkin laaja. Kaikki valta olisi viime kädessä kaikkien ihmisten paikallisilla yleiskokouksilla. Asiat päätettäisiin aina niin paikallisella tasolla kuin vain mahdollista. Laajoja joukkoja koskevista asioista päätettäessä tarvittaisiin edustajia, mutta he edustaisivat ainoastaan valitsijoidensa mielipidettä. Heidät voitaisiin erottaa ja heidän tekemänsä päätökset kumota koska tahansa, jos he ylittäisivät valtuutensa. Ja koska jokainen ihminen syntyi vapaaksi, ei ketään saisi sulkea yhteisen päätöksenteon ulkopuolelle, ei sukupuolen, alkuperän tai minkään muunkaan syyn perusteella. Edelleen: koska ihmiskunta ei koskaan voisi olla aidosti vapaa niin kauan kuin harvat pitäisivät käsissään taloudellista valtaa, pitäisi myös tuotantovälineiden kuulua demokraattisen päätöksenteon piiriin.

Kuten todettua, tällaisia ajatuksia esitettiin jo Englannin sisällissodan aikana ja itse asiassa jo myöhäiskeskiaikaisissa uskonnollisissa ”kerettiläisliikkeissä”. Johdonmukaiseen, uskonnosta irrotettuun muotoon ne puettiin kuitenkin ensimmäisen kerran vasta englantilaisen William Godwinin toimesta 1790-luvulla. Moderni anarkismi oli syntynyt. Varsinaiseksi yhteiskunnalliseksi liikkeeksi se muotoutui 1800-luvun puolivälissä, nousevan työväenliikkeen kautta. Vahvimmat linnakkeensa anarkistinen liike sai maista, joissa suurmaanomistajien ja teollisuuspomojen valtaklikki jätti vaihtoehdoiksi vain alastoman tyrannian tai aidon demokratian. Espanjan sisällissodan alkuaikoina 1936-37 miljoonat ihmiset elivät hyvin toimivissa anarkistikollektiiveissa, joissa asiat päätettiin suoralla demokratialla. Kollektiivit kuitenkin murskattiin väkivalloin ulkoa päin. Anarkismia toteutettiin käytännössä myös Ukrainassa 1918-21 ja Mantshuriassa 1929-1931, anarkististen talonpoikaisarmeijoiden hallitsemilla alueilla.

Yritykset luoda suoran demokratian rakenteita vallankumouksellisissa tilanteissa eivät ole rajoittuneet tietoisesti anarkistisiin liikkeisiin. Tällaiset pyrkimykset ovat olleet pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ranskan vallankumouksen aikana koko Pariisi jaettiin suoralla demokratialla hallittuihin kaupunginosiin, ennen vallankumouksen päätymistä tyranniaan. Venäjän vallankumouksessa työläiset valtasivat tehtaita ja pyörittivät niitä suoralla demokratialla, ennen kuin bolshevikit murskasivat heidän itsehallintonsa. Unkarin kapinan aikana vuonna 1956 diktatuuria vastaan nousseet unkarilaiset perustivat suoran demokratian elimiä, ennen kapinan murskaamista. Pariisissa vuonna 1968 laajat yhteiskuntapiirit innostuivat vaatimaan suoraa osallistumista asioistaan päättämiseen, ennen kuin liike hiipui. Kööpenhaminassa perustettiin vuonna 1971 suoraan demokratiaan perustuva ”vapaakaupunki” Christiania, joka toimii vieläkin, vakavan uhan alla tosin. Meksikon Chiapasissa toimii zapatistien tukialueilla suoralla demokratialla hallittuja maaseutuyhteisöjä. Argentiinassa työläiset valtasivat omistajien sulkemia tehtaita vuonna 2001 ja pyörittävät niitä edelleenkin menestyksekkäästi suoralla demokratialla. Meksikon Oaxacassa nousi vuonna 2006 suoraan demokratiaan perustuva laajapohjainen kapinaliike, jonka kanssa hallitus painii vieläkin.

Yllä on mainittu vain pieni joukko tunnetuimpia yrityksiä toteuttaa suoraa demokratiaa modernissa yhteiskunnassa. Taistelu ei koskaan ole helppo, eikä yleensä niin dramaattinen kuin yllä, mutta sitä käydään koko ajan.

Mika Sakki

Lähteitä:

Harold Barclay: People Without Government – An Anthropology of Anarchy. Kahn & Averil. London 1990.
Pierre Clastres: Archaeology of Violence. Semiotext(e). New York 1994.
John Dunn (ed.): Democracy – An Unfinished Journey 508 BC to AD 1993. Oxford University Press 1992.
David Stockton: The Classical Athenian Democracy. Oxford University Press 1990.
Eric W. Robinson: The First Democracies – Early Popular Goverment Outside Athens. Historia Einzelschiften, heft 107.Franz Steiner Verlag Stutgart. 1997.
James Whitley: Archaeology of Ancient Greece. Cambridge University Press 2001.
Charles Tilly: Contention & Democracy in Europe 1650-2000. Cambridge University Press 2004.
Barrington Moore jr.: Social Origins of Democracy and Dictatorship. Penguin Books. London 1991.
Harriet Crawford: Sumer and the Sumerians. Cambridge University Press 1991.
Jeannine Auboyer: Daily Life in Ancient India, from 200 BC to 700 AD. Phoenix Press 2002.