www.anarkismi.net/kapis/

Kapinatyöläinen #40a - 2007

Neljässä vuodessa on 1461 hyvää päivää vaikuttaa

Kuten kaikki tietävät, Suomessa on kolme pääpuoluetta, joista kaksi on aina kerrallaan hallituksessa. On kuitenkin hieman harhaanjohtavaa sanoa että Suomessa olisi kolme suurta puoluetta, jos suurella tarkoitetaan paljon äänestäjiä kokoavaa. Tämänkertaisissa eduskuntavaaleissa äänestämättä jätti 32,1 % Suomessa asuvista äänioikeutetuista, yli 1,3 miljoonaa ihmistä. Se on enemmän kuin vaalien kahden suurimman puolueen yhteenlaskettu äänimäärä. Keskustaa kannatti 15,7% äänioikeutetuista ja Kokoomusta 15,1%. Neljälle tulevalle hallituspuolueelle antoi tukensa yhteensä alle 40% äänioikeutetuista.

Joku tutkija kiirehti vaalien jälkeen vakuuttamaan että demokratia tuntuu toimivan ihan hyvin niissäkin maissa, joissa äänestysprosentti jää säännöllisesti noin viiteenkymmeneen (monet tällaisten maiden kansalaiset tosin ovat asiasta vakavasti eri mieltä). Hänen mukaansa sopiva äänestysprosentti on 50-80; osa ihmisistä kun ei kuitenkaan tajua vaaleista riittävästi ja tekee siis oikein kun ei sekaannu niihin. Tämän käsityskykynsä rajallisuuden he ilmeisesti osoittavat juuri sillä että eivät äänestä. Tämän logiikan mukaan voidaan siis hyvällä omallatunnolla edelleen teeskennellä että äänestämättä jättäneet ovat poliittisessa mielessä olemattomia henkilöitä. Ei olisi sen epädemokraattisempaa julistaa että ne, jotka äänestivät Keskustaa tai Kokoomusta ovat käytöksellään osoittaneet että eivät tajunneet vaaleista mitään ja teeskennellä että heitä ole olemassa. Onhan heitä yli 50 000 vähemmän kuin äänestämättä jättäneitä.

Monet tietysti sanovat että niillä, jotka eivät pidä Kepusta eivätkä Kokoomuksesta olisi ollut velvollisuus käydä äänestämässä demareita tai vasliittoa tai ties mitä. Ovathan Suomen eduskuntavaalit sentään aidot monipuoluevaalit. Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä puolueita on meilläkin viime kädessä vain yksi: hallitsevan eliitin uusliberalistinen kumileimasinpuolue. Vai väittääkö joku vakavissaan että Lipposen 8-vuotinen .sateenkaarihallitus. vasliittoineen ja vihreineen tai sitä seurannut Vanhasen punamultahallitus harjoittivat jotenkin vähemmän oikeistolaista politiikkaa kuin Ahon porvarihallitus vuosina 1991-95. Syy tilanteeseen on yksinkertainen: ei valta ole todellisuudessa niillä, joiden meitä väitetään edustavan. Asiat päätetään käytännössä pienen taloudellisen ja poliittisen eliitin piirissä. Virallisten päätöksentekoelinten tehtävänä on vain antaa muodollinen hyväksyntänsä eliitin .välttämättömiksi. julistamille päätöksille. Ihmiset tiedostavat tämän yleisesti. Niistäkin jotka säännöllisesti vaaleissa äänestävät aika harva taitaa kuvitella voivansa oikeasti vaikuttaa. Itse en ainakaan ole montaa tavannut..

Pettymys parlamentarismiin on yleismaailmallinen ilmiö. Useimmat tyrannitkin ovat jo aikoja sitten tajunneet että vaalien heille muodostama riski on niin vähäinen että se kannattaa ottaa. Kun omistaa median ja muistuttaa kaikkia siitä että omistaa myös poliisin ja armeijan, ei varsinainen vaalivilppi ole yleensä tarpeen. Sielläkään missä on todellinen mahdollisuus vaihtaa hallitus, ei mikään todellisuudessa muutu. Valta vaihtuu vain hallitsevan eliitin sisällä. Muodollisiin instituutioihin tuijottavien analyysien mukaan demokratian olisi pitänyt ottaa maailmassa viime vuosikymmeninä mahtava harppaus eteenpäin. Ihmiset kuitenkin kieltäytyvät edelleen kokemasta voivansa sanottavasti vaikuttaa asioihinsa poliittisen järjestelmän kautta. Mitä kerrostuneempi yhteiskunta ja sisäsiittoisempi eliitti, sitä alastomammin parlamentarismin harvainvaltaisuus ilmenee. Niinpä esim. Latinalaisessa Amerikassa järjestelmän ulkopuolelle suljetut ovat sukupolvesta toiseen tarranneet kiinni erilaisiin .suuriin johtajiin., jotka ovat julistaneet vapauttavansa heidät eliitin ikeen alta. Mitään todellisia ratkaisuja ei tällaisilla .caudilloilla. tietenkään ole tarjota, mutta jos he riittävästi jakelevat leipää ja sirkushuveja ennen systeeminsä väistämätöntä romahdusta, heitä muistellaan kaiholla sitten kun vanha eliitti taas pitää valtaa. Parlamentaristinen oligarkia ei ole populistisen diktatuurin vastavoima, vaan sen moottori.

Suomessa harvainvalta ilmenee (toistaiseksi) pehmeämmin ja poliittinen elämä on varsin epädramaattista. Tavallisten ihmisten vaikutusmahdollisuuksien puute on kuitenkin parlamentarismin sisäänrakennettu ominaisuus. Vaikka tehtäisiinkin sellainen epärealistinen oletus, että kansanedustajilla olisi todellista valtaa, ei nykyinen järjestelmämme silti olisi todellinen demokratia. .Edustuksellinen demokratia. ei pohjimmiltaan ole sen enempää edustuksellista kuin demokratiaakaan. Eihän valituilla .edustajilla. ole mitään velvollisuutta toimia valitsijoidensa tahdon mukaan. He edustavat todellisuudessa vain itseään ja myös toimivat sen mukaisesti. Todellinen demokratia edellyttäisi sitä että asioista päätetään aina mahdollisimman paikallisella tasolla ja mahdollisimman suoraan. Ihmiset päättäisivät asuinalueillaan, työpaikoillaan ym. yhdessä kuinka asiat niissä hoidetaan. Suurempia yksiköitä koskevista asioista päättämistä varten valitut edustajat edustaisivat ainoastaan valitsijoidensa mielipidettä. Heidät voitaisiin erottaa ja heidän tekemänsä päätökset kumota koska tahansa, jos heidän katsottaisiin ylittäneen valtuutensa.

Tällaista yhteiskuntaa ei rakenneta täyttämällä vaalilippu kerran neljässä vuodessa. äänestämättä jättäminen ei tietenkään yksinään vielä sanottavasti vaikuta (vaikka yksilötasolla siitä on tietysti se mukava hyöty ettei tarvitse jälkeenpäin tuntea itseään idiootiksi). Todellinen muutos kuitenkin edellyttää sitä että ihmiset tulevat tietoisiksi omasta voimastaan saada asioita aikaan ilman edustajia.

Onneksi yhä useammat ihmiset ympäri maailmaa tiedostavat sen että parlamentarismille ja diktatuurille on olemassa todellisia vaihtoehtoja. Näitä vaihtoehtoja ei voida sanella ylhäältä päin, vaan niiden on synnyttävä aidon ruohonjuuritason demokratian kautta. Esimerkkejä tällaisista alhaalta ylöspäin syntyneistä suoran demokratian rakenteista ei tarvitse etsiä Espanjan sisällissodasta saakka. Palataan Latinalaiseen Amerikkaan. Viime vuonna Meksikon Oaxacassa lähti opettajien lakosta liikkeelle lähes miljoona ihmistä kerännyt ruohonjuuritason liike, jossa eri kansalaisryhmät päättivät asioista omissa joukkokokouksissaan, joiden kannat ilmoitettiin ryhmien yhteisissä kokouksissa. Meksikon keskushallitus säikähti liikettä siinä määrin, että teki Oaxacan osavaltiosta käytännössä sotatoimialueen, jossa sotilaat eivät epäröi murhata ja raiskata ihmisiä. Argentiinassa syksyllä 2001 maan pankkijärjestelmän romahdus johti vielä laajamittaisempaan ruohonjuuritason demokraattiseen järjestäytymiseen. Joka puolelle perustettiin naapurustokomiteoita. Sadoittain omistajien .kannattamattomina. sulkemia tehtaita ja muita työpaikkoja alettiin pyörittää työntekijöiden itsensä toimesta, hyvällä menestyksellä. Argentiinan valtio on sittemmin saanut suurelta osin valtansa takaisin, houkuttelemalla ihmiset suuntaamaan energiansa jälleen erilaisten helppoheikkien vaalikampanjoihin. Tehtaanvaltausliike (jonka piiriin siis kuuluu monenlaisia työpaikkoja, ei vain tehtaita) on kuitenkin kieltäytynyt häviämästä minnekään. Työläisten itsehallinnon alaisuudessa toimivia yrityksiä oli marraskuussa 2006 yli 180 ja niissä työskenteli yli 10 000 ihmistä. Ensimmäisiin vallattuihin tehtaisiin kuuluva keramiikkatehdas Zanon on hyvä esimerkki siitä mihin työntekijät pystyvät, kun saavat päättää asioista yhdessä, ilman pomoja . Työntekijöiden määrä on kasvanut 300:sta 470:een, palkat nousseet tasaisesti (ja yhtäläisesti), tuottavuus kasvanut ja työtapaturmat vähentyneet 90%.

Oaxacan kansannousu ja Argentiinan tehtaanvaltausliike eivät ole mitään yksittäistapauksia. Ne ovat vain näkyvimpiin kuuluvia esimerkkejä erilaisista itsehallinnollisista projekteista ja kampanjoista, jollaisia löytyy kaikkialta. Työnantajien sulkemia yrityksiä otetaan työntekijöiden haltuun ympäri maailmaa, myös Euroopassa. Erilaiset itsehallinnolliset tilat kukoistavat, yksittäisistä vallatuista taloista aina laajapohjaiseen asuinalueiden järjestäytymiseen saakka. Suomessa toimii tälläkin hetkellä monipuolisesti tuottavia ja kierrättäviä ekokommuuneja, asunnoiksi vallattuja taloja, autonomisia kulttuurikeskuksia ja erilaisia yleisempiä projekteja. Itsehallinnollisuus ei kuitenkaan ole sidottu mihinkään konkreettiseen tilaan tai projektiin. Aidosti demokraattisen yhteiskunnan luominen vaatii muutakin kuin pienten autonomisten saarekkeiden luomista hierarkkisen yhteiskunnan sisälle. Se vaatii yleistä valmiutta toimia suoraan, ilman edustajia. Ja ennen kaikkea selkeää tietoisuutta siitä millainen ansa .poliittisen järjestelmän sisältä käsin vaikuttaminen. on. Argentiinassa suurin osa talouskriisin aikana luoduista suoran demokratian rakenteista hylättiin ilman tietoista päätöstä, koska ei oltu ajateltu kovinkaan pitkälle mitä oikeastaan haluttiin. Anarkismin päämäärä on nimenomaan se, että ryhtyessään luomaan suoran demokratian rakenteita ihmisillä on selkeä näkemys siitä mitä ovat rakentamassa . niin kuin Espanjan sisällissodan aikaisten anarkististen kollektiivien muodostajilla oli.

Oaxacassa ihmiset päättivät tietoisesti olla ryhtymättä minkään nykyisen tai tulevan poliitikon vaalivankkurien vetäjiksi, vaan toimia nimenomaisesti suoran demokratian kautta. Heidän liikkeensä on kuitenkin joutunut voimakkaan tukahdutuskampanjan kohteeksi. Ruohonjuuritason yhteiskunnallisia liikkeitä voidaan murskata suoralla väkivallalla, mutta tämä on paljon vaikeampaa kuin voisi kuvitella. Etelämpänä Meksikossa, Chiapasissa, on jo reilusti yli kymmenen vuotta toteutettu suoraan demokratiaan perustuvaa itsehallintoa zapatistien tukialueilla, säännöllisesti toistuvista tukahdutusyrityksistä huolimatta. Argentiinan tehtaanvaltausliikekin on saanut oman osansa viranomaisten väkivallasta. Vallattujen yritysten entiset omistajat eivät yleensä ole yhtään hävenneet palata vaatimaan hylkäämäänsä yritystä takaisin, sen jälkeen kun työntekijät ovat saaneet sen menestymään. Keskinäisen solidaarisuuden ja väestön keskuudessa nauttimansa tuen ansiosta monet vallatut työpaikat ovat kuitenkin kerran toisensa jälkeen näyttäneet käytännössä etteivät ole mellakkapoliisein murskattavissa.

Kun ihmiset ottavat oman elämänsä haltuunsa ja parantavat yhdessä tasa-arvoisina omia elinehtojaan, heistä muodostuu äärimmäisen luja kollektiivinen voima. Valtion väkivaltakoneistot eivät viime kädessä nojaa aseisiin, vaan pelkoon. Eivät suinkaan vain omien aseidensa herättämään pelkoon, vaan kaikkeen mahdolliseen pelkoon mikä saa ihmiset hakemaan turvaa aseista ja univormuista. Ja pelko syntyy ennen kaikkea avuttomuuden tunteesta. Kun ihminen oppii, ettei hän tarvitse apua ylhäältä päin, hänen toimintaansa hallitsee pelon sijasta toivo. Mistään yhteiskunnasta ei tule pelon kyllästämä yhdessä yössä, vaan vähitellen. Monet länsimaat ovat viime vuosikymmeninä ottaneet väestön ikääntyessä selviä askeleita pelon yhteiskunnan suuntaan. Suora demokratia ja ihmisten itsehallinto ei ole ainoastaan ase harvainvaltaa vastaan, vaan myös suoja hiljaa hiipivää diktatuuria vastaan.