www.anarkismi.net/kapis/

Kapinatyöläinen #43 - 2009

 

Kapinatyöläinen 20 vuotta

Ensimmäinen Kapinatyöläinen ilmestyi keväällä 1989. Kukaan ei enää oikein muista milloin. Osa painoksesta hukattiin bussiin, mutta se mitä saatiin levitettyä sai usein innostuneen vastaanoton. Silloisessa muodossaan lehti edusti ehdottomasti ”uudentyyppistä poliittista kulttuuria Suomessa”. Tärkeä esikuva oli englantilainen Class War –anarkistilehti. Kuukausittain ilmestyvä Class War oli 1980-luvulla onnistunut nousemaan häpeämättömän populistisella ja räävittömällä kielenkäytöllään suosituksi julkaisuksi, jonka levikki oli parhaimmillaan yli 15 000. Varhaisten Kapinatyöläisten huumori, kirosanat ja mellakkahehkutus olivat täyttä Class Waria. Lehden nimi tuli kuitenkin muualta. Australiassa ilmestyi 1980-luvulla anarkistilehti nimeltä Rebel Worker – ja ilmestyy suomalaisen kaimansa tavoin edelleen.

Kapinatyöläisen perustajat olivat lähinnä Suomen Anarkosyndikalistisen liiton (sittemmin ”Suomen anarkistiliitto”) varhaisia aktiiveja. Lehti haluttiin kuitenkin alusta lähtien pitää itsenäisenä projektina. Se on kehittynyt puhtaasti tekijöidensä tavoitteiden ja mieltymysten mukaan.

1980-luvulta nykypäivään

Lehteä perustettaessa autoritaarinen ”kommunismi” kuvitteli vielä olevansa vakavasti otettava liike, vaikka sen paratiisi oli jo pitkään herättänyt Suomessa lähinnä naureskelua. Hyvin pian kuitenkin Berliinin muuri murtui ja Neuvostoliitto romahti. Suomessa ”kommunistit” olivat olleet poikkeuksellisen voimakkaasti Neuvostoliittoon sitoutuneita ja marxismin kriisi oli täällä siksi totaalisempi kuin useimmissa muissa länsimaissa. Tuoretta lehteä ja Suomeen vasta nyt vakiintumassa ollutta anarkistiliikettä tilanne ehdottomasti hyödytti. Lehti joka tässä tilanteessa julisti epäröimättä ”luokkataistelua” herätti helposti kiinnostusta.

Samaan suuntaan vaikutti äkillinen muutos taloustilanteessa. 1980-luvun lopussa Suomi oli pitkään elänyt nopean talouskasvun aikaa ja monet kuvittelivat kasvun jatkuvan ikuisesti. Vuonna 1991 talous syöksyi nopeasti syvään lamaan ja työttömiä oli pian 20% työvoimasta (myöhemmin käyttöön otetun epärehellisemmän tilastoinnin mukaan vähemmän). Valtaan noussut Esko Ahon porvarihallitus aloitti säästökuurin, joka oikeastaan jatkuu edelleen. 80-lukulainen sosiaalidemokratia kuoli ja tilalle tuli SDP:n tunnuksia käyttävä lipposlainen oikeistolaisuus. Vaihtoehdottomuudesta tuli puoluepolitiikan toinen nimi. Harvat luottivat puolueisiin, mutta harvat myöskään yrittivät tosissaan haastaa vaihtoehdottomuuden.

Kapinatyöläinen luonnollisestikin hylkäsi alusta lähtien sekä puoluepolitiikan että vaihtoehdottomuuden. Ajatus vetosi erityisesti moniin nuoriin, joilla oli voimakas tarve tehdä jotakin, mutta joille oli myös harvinaisen selvää ettei muutosta kannattaisi hakea vanhojen toimijoiden kautta. Internet oli vasta kömpelö tietokonefriikkien juttu, joten lehdet olivat keskeisin ajatusten levittäjä melkein mille tahansa porukalle. Kapinatyöläisen ohella yllättävän tärkeä rooli anarkismin vakiintumisessa Suomeen oli Suomen anarkistiliiton (SAL) jäsenlehdellä, Vapaustaistelijalla. Jotkut varmaan maksoivat SAL:n jäsenmaksua ensisijaisesti siksi, että kokivat Vapaustaistelijan niin tärkeäksi tiedotuskanavaksi. Tämä SAL:n kautta tapahtunut ulkoparlamentaarinen järjestäytyminen vaikutti merkittävästi 1990-luvun ”aktivismin” syntyyn. SAL on sittemmin hajonnut, mutta Kapis on pitänyt pintansa vaihtuvien järjestäytymistapojen lomassa. Lehden painos nostettiin pian 500:sta 1 000:een.

Lehteen on kirjoittanut vuosien mittaan varmaan ainakin viitisenkymmentä henkilöä. Nimellään, nimimerkillä tai ilman mitään ”signeerausta”. Pari alkuperäistä tai lähes alkuperäistä vielä sinnittelee. Lehti on alusta lähtien muuttunut kirjoittajakuntansa mukaan. Humoristis-alatyylis-väkivaltaisen kielenkäytön väheneminen sai jotkut lukijat valittamaan vuonna 1993 ettei Kapiksesta löytynyt enää sitä minkä vuoksi he olivat alun perin alkaneet sitä lukea. Viime vuosina on tultu jo siihen pisteeseen että lehteä kuulee kehuttavan ”yllättävän asialliseksi”. Kaikesta muustakin lehden kehityksestä on tullut niin kehuja kuin haukkujakin. Aikoinaan valitettiin että uutisia alkoi olla lehdessä liikaakin. Kun ne sittemmin vähenivät, monet sanoivat nimenomaan niiden olleen lehden keskeinen vahvuus. Syvälle historiaan porautuvia artikkeleja on monien mielestä liikaa ja yhtä monet ovat viime vuosina kehuneet lehteä nimenomaan niiden vuoksi. Tämä historiakysymys oli läsnä jo lehden alkuaikoina. Joskus lehden perustamisen aikoihin oltiin muistaakseni jopa päättävinään että lehdessä ei käsitellä Unkarin vuoden 1956 kansannousua vanhempia tapahtumia. Ei päätöstä kuitenkaan ikinä käytännössä noudatettu.

Mieleeni tulee vain yksi muutos, josta lukijat tuntuvat olleen yksimielisiä. Kun kannessa lukeva nimi välillä muutettiin postmodernistisesti ”Kapikseksi” (vaikka kakkossivulla edelleen lukikin ”Kapinatyöläinen”), tuli asiasta lukijoilta pelkästään negatiivista palautetta. Palautteen vaikutus oli ilmeinen. ”Työläinen” kuulostaa joistakin vanhanaikaiselta, mutta siinä on voimaa.

On vaikea sanoa onko lehden paheksuttavuus vähentynyt vuosien varrella. Varhaisten numeroiden poliitikkoihin ja yritysjohtajiin kohdistetut humoristiset uhkaukset eivät johtaneet poliisitoimiin – toisin kuin pari Esko Ahoa käsitellyttä anarkistien julistekampanjaa vuosina 1992-93. Vuonna 1997 lehti joutui ensimmäisen kerran poliisitutkintaan, jo kaksi vuotta aiemmin julkaistun ”Kätevää sabotaasia” –jutun perusteella (numero 19). Poliisi kävi jututtamassa niin lehden painonpaikan, Kulttuuri- ja mielipidelehtien liitto Kultti ry.n kuin Akateemisen kirjakaupankin työntekijöitä. Mikään näistä tahoista ei ottanut nokkiinsa tai säikähtänyt, vaan yhteistyö jatkui entiseen tapaan. Syyte ”julkisesta yllytyksestä rikokseen” kaatui sittemmin oikeudessa (jutun taustoista esim. Kapinatyöläisen numerossa 23, www.anarkismi.net/kapis). Jutun syyttäjälle jäi tappiosta ilmeisesti jotain hampaankoloon, sillä hän lähti vuotta paria myöhemmin ajamaan lehdelle syytettä espoolaisen narsistihuijarin ”herjauksesta” tekemän rikosilmoituksen perusteella – siitäkin huolimatta että poliisi oli ilmoitukselle lähinnä naureskellut. Juttu kaatui siihen ettei syyttäjä kyennyt osoittamaan lehdelle päätoimittajaa.

Sen jälkeen ei ole syytteitä ilmaantunut. Erilaisia valtamedian yhteydenottoja ja kommentteja sen sijaan on tippunut melko tasaisesti. Huolestuttavana voi pitää sitä että vappuviikolla 2009 Nyt-liitteessä ilmestyi Kapinatyöläisestä positiivinen juttu. Vastapainoksi Kapis kuitenkin haukuttiin saman viikon Vihreässä langassa päätoimittajan voimin.

1980-luvulta tulevaisuuteen

Jos on lehti muuttunut olemassaolonsa aikana, niin on tietysti myös maailma sen ympärillä. Suomessa on kuljettu eräänlainen ympyrä. Juppiajoista pankkikriisin ja laman kautta uuteen juppikauteen ja taas finanssikriisiin ja lamaan. Taloudellisen ja poliittisen eliitin yhteistyö on tiivistynyt entisestään. Ja ehkä juuri siksi yhteiskunnallisen aktiivisuus on lopultakin irtautunut valtarakenteista. 1980-luvulla ei Suomessa ollut ulkoparlamentaarista poliittista toimintaa juuri lainkaan. Sittemmin politiikka on tullut kaduille paljon voimakkaammin, vaihtelevalla intensiteetillä. Vielä 1990-luvun alussa ei Suomessa nähnyt kyttää mellakkavarusteissa oikeastaan koskaan. Nykyään näky on tuttu jokaiselle. Mielenosoittaminen ei ole enää sitä että hiljaisina mennään kadunpätkä puolijuoksua päästä toiseen.

Eikä ulkoparlamentaarinen toiminta ole toisaalta myöskään jumittunut pelkäksi mielenosoituksesta toiseen ravaamiseksi. Mediaspektaakkelien rakentelun on viime vuosina usein korvannut näkymättömämpi, mutta pitkäjänteisempi toiminta. Talonvaltaukset ja erilaisten infoshopien ja autonomisten sosiaalikeskusten perustamiset ovat keskeinen, mutta eivät missään tapauksessa ainoa osa tätä. Joskus toimintaa ilmaantuu hyvinkin odottamattomista suunnista. Anarkistimarttoja tai anarkistikommuuniksi muuttuvaa Emmaus-osastoa ei kukaan olisi varmasti osannut 20 vuotta sitten ennustaa.

Valtamedian nykyinen päätoimittajapolvi piehtaroi edelleen lähinnä omissa 70-lukutraumoissaan, eikä varmasti tule ikinä edes tajunneeksi koko muutosta. Samanlaisen eriytyneisyyden voi nähdä yhteiskunnallisessa kehityksessä ylipäätään. Toisaalta on globaalikapitalismin ja ”hyvinvointi-Suomi”-nostalgian ristipaineessa toimiva poliittinen järjestelmä, joka edustaa kulttuurisen kehityksen yhtä puolta. Postmodernistinen nihilismi ja autoritaarisen kurivaltion kaipuu elävät sulassa sovussa. Tällainen ristiriita on ollut kapitalistisen järjestelmän keskiössä koko sen olemassaolon ajan, eikä systeemi tule siihen kaatumaan.

Toisaalta ihmisten arjessa näkyy yhä voimakkaammin tarve vapaaseen yhteisöllisyyteen. Anarkismin perusajatus on aina ollut se, etteivät yksilöllisyys ja yhteisöllisyys ole toistensa vastakohtia, vaan kummankin aito toteutuminen vaatii toista. Nykymaailmassa on selvää ettei yhteisöllisyyttä voi luoda ylhäältäpäin, vaan sen on lähdettävä ihmisten omista tarpeista. Omaehtoinen ruohonjuuritason yhteistoiminta kohtaa kuitenkin väistämättä nyky-yhteiskunnan hierarkkisesta luonteesta lähteviä ongelmia. Moni itsehallinnollisena alkanut projekti on päätynyt joksikin aivan muuksi, koska ei ole pidetty tarpeellisena luoda selkeää näkemystä siitä mitä loppujen lopuksi halutaan. Eräs Kapinatyöläisen tärkeimmistä tavoitteista on aina ollut tarjota omalta osaltaan rakennusaineita tällaisten näkemysten luomiseen.

Matti Honkanen