www.anarkismi.net/kapis/

Kapinatyöläinen #44 - 2010

 

YHTEISMAA EI OLE TRAGEDIA

 


Ostromin mukaan kokemukset yhteismaista eivät sovi taloustieteilijöiden käsitykseen ”yhteismaiden tragedian” väistämättömyydestä.

Taloustieteen Nobel-palkinto herättää harvoin mainittavaa kiinnostusta anarkistien keskuudessa. Vuoden 2009 toinen taloustieteen nobelisti Elinor Ostrom on kuitenkin monessa suhteessa harvinainen tapaus. Hän on paitsi ensimmäinen palkinnon saanut nainen ja taloustieteilijän sijaan valtiotieteilijä, myös henkilö, jonka työn voi sanoa voimakkaasti tukevan anarkistista asioidenhoitoa.

1960-luvun lopulta lähtien on kansantaloustieteessä ja yhteiskuntatieteissä tullut tavaksi puhua ”yhteismaiden tragediasta”. Ajatus kuuluu lyhyesti sanottuna niin, että jos jokin luonnonvara on paikallisyhteisön yhteisomistuksessa, se tullaan väistämättä tuhoamaan ylikäytöllä, koska jokainen laidunmaan, metsän, kalaveden tms. käyttäjä tietää, että jos hän ei rohmua itselleen niin paljon kuin kykenee, muut tekevät sen kuitenkin. Mahdolliset yritykset valvoa yhteisesti resurssin käyttöä kaatuvat siihen, ettei kukaan halua nähdä tarvittavaa vaivaa valvontajärjestelmän luomiseksi ja toteuttamiseksi, koska asian vaatima työmäärä ylittäisi hänen välittömän henkilökohtaisen hyötynsä. Ratkaisuksi ongelmaan on tarjottu tutkijan poliittisista sympatioista riippuen joko yhteismaan ottamista valtion omistukseen ja valvontaan tai sen yksityistämistä. Eli toisin sanoen ulkopuolisen auktoriteetin suorittamaa ihmisten pelastamista heiltä itseltään.

Tehdessään etenkin 1980-luvulta lähtien laajoja kenttätöitä paikallisyhteisöjen omistamien resurssien parissa ja tutustuessaan eri tieteenaloja edustavien tutkijoiden kenttätöiden tuloksiin, Ostrom huomasi että kokemukset todellisista yhteismaista eivät sovi kansantaloustieteilijöiden käsitykseen ”yhteismaiden tragedian” väistämättömyydestä. Ympäri maailmaa löytyy paikallisyhteisöjen yhteisomistuksessa olevia laidunmaita, metsiä, merialueita, pohjavesialueita, kastelujärjestelmiä ym., joiden kestävä hyödyntäminen voidaan jäljittää satoja tai jopa yli tuhat vuotta taaksepäin. Eräitä Ostromin esiin nostamia pitkäaikaisesimerkkejä ovat vuoristokylien yhteiset laidunmaat ja metsät Sveitsissä, paikallisyhteisöjen yhteisesti käyttämät kastelujärjestelmät itäisessä Espanjassa, maatalousyhteisöjen metsät ja vuoristoniityt Japanissa ja viljelijöiden yhteisesti hoitamat, jatkuvaa ylläpitotyötä vaativat kastelujärjestelmät Filippiineillä.

Ostrom totesi taloustieteilijöiden ja viranomaisten tekevän tyypillisesti sen ajatusvirheen, että olettavat yhteismaiden olevan aina paikkoja joissa kuka tahansa voi käyttää resursseja niin paljon kuin huvittaa. Useimpien pitkään yhteiskäytössä olleiden resurssien kohdalla näin ei suinkaan ole, vaan käyttöä säätelee käyttäjien yhteisesti luoma päätöksentekojärjestelmä. Monesti on itse asiassa käynyt niin, että juuri perinteisen resurssien hallintajärjestelmän tuhoaminen ja korvaaminen valtion tai yksityisten tahojen kontrollilla on vienyt paikallisilta asukkailta motivaation resurssien kestävään käyttöön ja johtanut tuhoihin. Wai Fung Lamin 1990-luvulla Nepalissa toteuttama laaja vertailututkimus talonpoikaisyhteisöjen itsensä hallinnoimista ja valtion hallinnoimista kastelujärjestelmistä osoitti että käyttäjien oma yhteishallinnointi toimi joka suhteessa paremmin kuin valtion harjoittama.

Valtiolliseen ja yksityiseen omistukseen liittyykin sisäänrakennetusti erilaisia ongelmatekijöitä, joita tällaisten ratkaisujen tyrkyttäjät eivät tyypillisesti ota huomioon. Ensinnäkin, hyvin usein resurssien käytön ulkopuolinen valvonta toimii käytännössä vain paperilla, siitä yksinkertaisesta syystä ettei valvojalla ole motivaatiota hoitaa asiaa kunnolla. Monesti hän saa jopa henkilökohtaista hyötyä siitä, että ummistaa silmänsä laittomalta käytöltä. Viranomaisvalvonnalle käy myös hyvin helposti niin, että etäinen valvontajärjestelmä määrää resurssin käytölle epätarkoituksenmukaisia rajoituksia, koska ei kykene perehtymään kunnolla paikallisiin olosuhteisiin. Nykyään laidunmaiden tai metsien kaltaisten paikallaan pysyvien resurssien kohdalla ratkaisuksi tarjotaan tyypillisesti yksityistämistä (meren kalojen kaltaisten liikkuvien resurssien yksityistäminen yleensä myönnetään käytännössä mahdottomaksi). Yhteismaiden pilkkominen yksityismaiksi ei kuitenkaan välttämättä johda resurssien optimaaliseen käyttöön. Laajoilla laidunalueilla esimerkiksi sateet eivät useinkaan jakaudu tasaisesti, mikä voi johtaa siihen että toisissa osissa entistä yhteismaata eletään puutteessa, samaan aikaan kun toisissa on resursseja reilusti yli oman tarpeen. Yhteismaiden yksityistämiseen liittyy tyypillisesti myös se ikävä kysymys, että miten käy niiden, jotka sysätään ulkopuolelle (ja kuka vastaa heidän poissa pitämisensä aiheuttamista kustannuksista). Yksityistäminen ei itse asiassa välttämättä tarkoita pilkkomista lainkaan, vaan monessa tapauksessa yksityisen monopolin tuomista valtion monopolin sijaan. Esimerkiksi kastelujärjestelmien kohdalla tämä on usein käytännössä ainoa yksityistämisvaihtoehto

Ostrom ei väitä että perinteinen yhteisomistus olisi kaikissa tilanteissa toimivin ratkaisu. Hän painottaa kirjoituksissaan kerran toisensa jälkeen, että juuri usko kaikkialle soveltuviin patenttiratkaisuihin on torpedoinut monet hyvää tarkoittavat yritykset edistää kestävää kehitystä. ”Yhteismaiden tragedia” todella toteutuu olosuhteissa, joissa resurssien käyttäjät eivät syystä tai toisesta kykene luomaan ja ylläpitämään toimivaa kommunikaatio- ja päätöksentekojärjestelmää. Resurssien kestävä käyttö riippuu lukemattomista eri tekijöistä, jotka vaikuttavat eri lailla eri olosuhteissa. Ostrom onkin luonut kymmeniä eri muuttujia sisältävän monitasoisen mallin, jonka pohjalta pyrkii tutkimaan millaiset eri tekijöiden yhteisvaikutukset näyttävät aiheuttavan myönteisiä tai kielteisiä tuloksia paikallisyhteisöjen yrityksissä hallita yhteisten resurssien käyttöä (eli mihin asioihin puuttuminen voisi muuttaa lopputulosta eri tilanteissa).

On huomionarvoista, että ulkopuoliset voivat saada aikaan positiivisia muutoksia yhteisresurssin hoitoon, vaikka resurssi pysyisikin käyttäjien omassa hallinnassa. Gal Oyan kastelujärjestelmä Sri Lankassa oli 1970-luvun lopussa surkeassa jamassa: kanavat liettyneet ja niiden vallit romahtaneet, säätelyrakenteet tuhottu. Järjestelmä tuotti kasteluvettä enää vain paljon pienemmälle alueelle kuin valmistuessaan. Kanavajärjestelmän alajuoksulla viljelijät olivat pääasiassa lähialueilta kotoisin olevia tamileja, yläjuoksulla lähinnä alueelle melko hiljattain muuttaneita singaleeseja. Järjestelmää käyttävien viljelijöiden välillä oli hyvin vähän mitään yhteistyötä ja vesikiistat kärjistyivät toisinaan murhien asteelle. Kanavajärjestelmää valvovien Kasteluviraston insinöörien ja viljelijöiden välillä vallitsi myös syvä molemminpuolinen epäluottamus.

1980-luvun alussa Agrarian Research and Training Institute ja Cornellin yliopisto lähetti alueelle vastavalmistuneita opiskelijoita rohkaisemaan viljelijöitä kastelujärjestelmän parantamiseen. Vastavalmistuneet tutustuivat viljelijöihin yksittäisten kanavien tasolla ja järjestivät epävirallisia tapaamisia, joissa viljelijät päättivät raivata yhdessä omiin viljelyksiinsä vaikuttavia kanavia ja sulkuportteja. Viljelijöiden saavutettua nopeasti välittömiä parannuksia keskinäisellä yhteistyöllä, he olivat pian valmiita luomaan myös laajempia yhteistyöjärjestelmiä. Vähitellen 19 000 viljelijää palvelevaan kastelujärjestelmään syntyi neljällä eri päätöksentekotasolla toimiva viljelijöiden itsehallinto-organisaatio ja kanavajärjestelmän tila parani neljässä vuodessa dramaattisesti. Yläjuoksulla asuvat viljelijät tekivät järjestelmän puitteissa vapaaehtoisesti paljon raskasta työtä sen eteen että vesi alkaisi taas virrata kunnolla myös alajuoksulle.


Perinteinen yhteiskastelujärjestelmä, subak, riisiviljelmillä Balilla.

Kestävyyden ehdot

Jokaiseen yhteiskäytössä olevaan luonnonvaraan vaikuttavat erilaiset luonnontieteelliset, väestölliset ja yhteiskunnalliset muuttujat. Siksi jokaisen paikallisyhteisön yhteiskäytössä olevan resurssin hoitojärjestelmä on aina omanlaisensa, ja myös muuttuu olosuhteiden mukana. Ostrom on tutkimustensa perusteella kuitenkin hahmotellut kahdeksankohtaisen listan piirteistä, jotka näyttävät olevan tyypillisiä kestäviksi osoittautuneille järjestelmille. Muiden toteuttamat kenttätutkimukset ovat vahvasti tukeneet listan käyttökelposuutta.

1.Resurssin selkeä rajaaminen.

Rajauksella viitataan tässä sekä käytettävän alueen maantieteelliseen rajaamiseen että sen käyttöoikeuksien selkeään määrittelyyn. Minkä tahansa yhteiskäytössä olevan resurssin kestävälle käytölle on hyvin olennaista se, että resurssin käyttöoikeus on vain sen hoidosta vastaavalla yhteisöllä (jonka ei tarvitse olla maantieteellinen yksikkö). Eräs surullisen edustava esimerkki asiasta on meksikolaisen Penascon kaupungin simpukanpyytäjien kohtalo. Rannikkoalueen simpukkakannan alkaessa 1990-luvun lopulla huveta pyytäjät loivat pyyntiin yhteiset säännöt ja alkoivat valvoa kannan tilannetta sukellustutkimuksilla. Toimenpiteiden ansiosta simpukkakanta alkoi 2000-luvun alussa voimakkaasti elpyä. Kun muiden alueiden simpukanpyytäjien keskuudessa levisi sana Penascon hyvästä tilanteesta, alkoi alueelle kuitenkin virrata mihinkään käyttörajoituksiin sitoutumattomia kaukopyytäjiä. Meksikon liittohallitus asettui käytännössä tukemaan ryöstöpyyntiä, kieltäytymällä tunnustamasta mitään paikallisia kannansäätelyjärjestelmiä. Kuukausi järjestelmän hajoamisen jälkeen alueen kahden tärkeimmän pyyntisimpukan määrä oli romahtanut puoleen.

Puhuttaessa käytettävän alueen maantieteellisestä rajaamisesta on syytä pitää mielessä, että ”selkeä rajaaminen” ja ”tiukka rajaaminen” eivät välttämättä ole sama asia. Ostrom on myöhemmässä tuotannossaan korostanut sitä, että useimpien paimentolaisten tapaan määritellä eri yhteisöjen nautinta-alueet kuuluu olennaisesti se, että rajat joustavat olosuhteiden mukaan. Hyvinä aikoina pysytellään omilla ydinalueilla, mutta kun omalla alueella on vuodenajasta johtuvaa puutetta, on lupa hyödyntää laajempaa aluetta, ja poikkeuksellisen huonoissa olosuhteissa edelleen laajempaa. Alueilla, joissa luonnonoloja leimaa voimakas paikallinen ja ajallinen vaihtelu (esim. Itä-Afrikassa ja Australiassa) juuri tällaiset järjestelmät ovat osoittautuneet toimivimmiksi. Tällaisen joustavuuden puute johti Yhdysvaltain Suurilla tasangoilla satojen tuhansien uudistilojen tuhoutumiseen kausittaisen kuivuuden aikana vuosina 1917-1921.

2.Oikeuksien ja velvollisuuksien tasapaino

Kestävä sitoutuminen yhteisiin sääntöihin edellyttää sitä että järjestelmä koetaan oikeudenmukaiseksi ja järkeväksi. Jos toiset yhteisön jäsenet hyötyvät resurssista selvästi vähemmän kuin toiset, mutta tekevät sen eteen yhtä paljon työtä (tai päinvastoin), on järjestelmä huteralla pohjalla. Paikallisen eliitin olemassaolo on monissa paikallisyhteisöissä johtanut tällaiseen tilanteeseen.

3.Kollektiivisen valinnan mahdollisuus

Erittäin olennaista on myös se, että resurssista riippuvaiset ihmiset voivat itse olla luomassa ja tarpeen mukaan muuttelemassa hallintajärjestelmää. Ylhäältä päin sanellut järjestelmät ovat kerran toisensa kuolleet pystyyn, koska paikalliset asukkaat eivät ole kokeneet niitä omikseen. Käyttäjien mahdollisuus muokata sääntöjä on hyvin tärkeä myös siksi, että olosuhteet muuttuvat ajan myötä ja järjestelmän täytyy kyetä joustavasti sopeutumaan muutoksiin.

4.Valvonta

Resurssin kestävä käyttö edellyttää paitsi itse resurssin kehityksen tarkkailua, myös jonkinlaista rikkomuksiin puuttuvaa valvontajärjestelmää. Ensisijaisesti yhteisresurssijärjestelmät nojaavat aina keskinäiseen luottamukseen ja vastavuoroisuuteen, mutta varsinkin suurten yhteisalueiden kohdalla on tärkeää tarjota systeemin toimivuudelle myös selkeä vakuus. Kukaan ei halua olla hölmö, joka noudattaa sääntöä, jota kaikki muut salaa rikkovat. Toimivan valvonnan olemassaolo vakuuttaa resurssin käyttäjät siitä että he eivät ole tällaisia hölmöjä. Niinpä paikallisyhteisöt poikkeuksetta valvovat yhteisresurssin käyttöä jollain lailla. Toisinaan valvontatehtävää kierrätetään yhteisön sisällä, toisinaan sitä hoitamaan valitaan jokin puolueeton taho (luonnollisesti jonkinlaista palkkiota vastaan). Monesti valvonta on sisäänrakennettu itse järjestelmään niin, ettei sitä tarvitsee erikseen organisoida. Esimerkiksi kastelujärjestelmät on tyypillisesti organisoitu siten, että jos joku venyttää omaa vedenottovuoroaan tai aloittaa omansa liian aikaisin, huomaa seuraavana tai edellisenä vuorossa oleva automaattisesti asian.

5.Asteittaiset sanktiot

Tutkiessaan paikallisyhteisöjen yhteisresurssien käyttöä koskevista rikkomuksista määräämiä sanktioita, Ostrom aluksi yllättyi siitä miten mitättömiä määrätyt sanktiot tyypillisesti olivat. Yleensä sääntöjen satunnainen rikkominen johti vain nimelliseen sakkoon tai vähäiseen talkoovelvollisuuteen. Tästä huolimatta sääntöjen rikkominen näytti olevan tarjolla olleisiin tilaisuuksiin nähden hyvin harvinaista. Vähitellen Ostrom tajusi sääntöjä yleensä noudattaville rikkojille määrättyjen sanktioiden lievyyden olevan nimenomaan järjestelmää vahvistava tekijä. Esimerkiksi yhteistä kastelujärjestelmää käyttävälle viljelijälle voi sadon kärsiessä kuivuudesta tulla hyvinkin kova kiusaus ottaa vettä oman vuoron ulkopuolella. Jos rikkomukselta vain ummistettaisiin silmät, koko järjestelmä voisi alkaa rapautua. Toteamalla julkisesti rikkomus tapahtuneeksi, mutta määräämällä vain lievä sanktio, ylläpidetään kaikkien osapuolten uskoa siihen että järjestelmä on reilu ja toimiva. Jos sama henkilö rikkoo sääntöjä toistuvasti, sanktiot tyypillisesti kovenevat vähitellen. Kovin rangaistus yhteisen resurssin jatkuvasta ylikäytöstä on luonnollisesti aina järjestelmän ulkopuolelle sulkeminen. Tällainen on kuitenkin yleensä hyvin harvinaista. Paljon itse sanktioita olennaisempaa on se, että sääntöjen noudattaminen ja rikkomuksiin puuttuminen tuo yhteisössä arvostusta ja niiden rikkominen vie sitä.

6.Konfliktien ratkaisujärjestelmä

Tärkeää on myös se, että on olemassa jokin helppo ja nopea tapa ratkaista resurssin käyttöä koskevat kiistat. Kaksi eri käyttävää voi tulkita samaa sääntöä eri tavalla. Tyypillisesti riidat sovitellaan resurssin käyttäjien säännöllisissä tapaamisissa. Usein sovittelu on hyvin epämuodollisia, mutta laajoissa yhteisresurssijärjestelmissä käytetään toisinaan myös jonkinlaista valittua tuomaria ja/tai eri käyttäjäryhmien edustajista koottua neuvostoa.

7.Käyttäjien järjestäytymisoikeuden jonkinasteinen ulkopuolinen tunnustaminen

Hyvin monet paikallisyhteisöjen luomat resurssinhallintajärjestelmät ovat kaatuneet siihen, että valtio ei ole tunnustanut järjestelmän olemassaoloa, ja on jossain vaiheessa ryhtynyt kaivamaan maata sen alta. Jos poliittinen järjestelmä suhtautuu paikallisyhteisöjen omiin resurssinhallintajärjestelmiin torjuvasti, saattaa yksikin tyytymätön osapuoli kyetä kaatamaan koko järjestelmän yksinkertaisesti valittamalla siitä viranomaisille. Tai valtio voi julistaa koko alueen omakseen ja myydä sen käyttöoikeuden yksityiselle yhtiölle.

8.Monitasoinen päätöksentekojärjestelmä

Jos yhteisresurssi on laaja, on usein tarpeellista luoda yhtä paikallisyhteisöä laajempi päätöksentekojärjestelmä, sillä periaatteella että asiat päätetään aina niin paikallisesti kuin mahdollista. Esimerkiksi yhteisessä kastelujärjestelmässä saatetaan hoitaa yhtä kanavaa koskevat asiat paikallisesti ja suurempia kokonaisuuksia koskevat asiat paikallisyhteisöjen valtuuttamien edustajien neuvotteluissa. Mitä laajemmaksi systeemin saa rakennettua, sitä voimakkaampi se on ulkoisten haasteiden edessä. Itäisen Espanjan kastelujärjestelmien itsehallinnon sitkeys läpi vuosisatojen ja erilaisten poliittisten järjestelmien on vaikuttava esimerkki asiasta.

Lopuksi

Yllä mainittu lista on monessa suhteessa mielenkiintoinen. Erityisesti kohtien 3, 5, 7 ja 8 voi sanoa suorastaan peräänkuuluttavan anarkistista asioidenhoitotapaa. Ei ehkä ole mikään sattuma että juuri itäisestä Espanjasta tuli aikoinaan anarkistisen liikkeen vahvin tukialue. Tämä ei toki tarkoita sitä että hyvin hoidettu yhteisresurssi olisi sinänsä välttämättä anarkismia käytännössä. Eräs Ostromin esimerkki toimivasta resurssin yhteiskäytöstä on Kaliforniassa harjoitettu pohjavesien yhteiskäyttö, jossa osapuolina ovat nykyään lähinnä suuret vesiyhtiöt ja kunnalliset vesilaitokset. Käyttäjätahot onnistuivat Toisen maailmansodan jälkeen pysäyttämään koko pohjavesivarantoa uhkaavan ylikäytön muodostamalla tasa-arvoisen yhteenliittymän, joka korvasi aiemman omistus- ja käyttöoikeuksien viidakon yhteisillä säännöillä (joille onnistuttiin saamaan Kalifornian korkeimman oikeuden hyväksyntä).

Väärinkäsitysten välttämiseksi lienee myös syytä todeta, että Ostrom ei torju valtion omistusta tai yksityisomistusta tapana hoitaa luonnonvaroja sopivissa olosuhteissa. Hänen perusviestinsä on, että paikallisyhteisön yhteisomistus usein toimii erittäin hyvin, eikä toimivia järjestelmiä pidä tuhota ylhäältä päin tuoduilla patenttiratkaisuilla. Hän myös korostaa sitä että monen resurssin kohdalla paikallisyhteisöjen kontrolli voisi toimia paremmin kuin tähän mennessä kokeillut ratkaisut. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnassa hän peräänkuuluttaa paikalliseen järjestäytymiseen nojaavia ratkaisuja, kansainväliselle tasolle jumittumien sijaan. Myös esimerkiksi tämän päivän avomerikalastus merialueelta toiselle ryöstökalastamassa kiertävine jättitroolareineen on mitä ilmeisimmin uudentyyppisiä ratkaisuja vaativa ilmiö.

Ostromin ajatuksia on sovellettu yllättävissäkin yhteyksissä. Dallas News –lehden uskontoaiheisen blogin ylläpitäjä Jeffrey Weiss keksi soveltaa Ostromin havainnoimia periaatteita anonyymin kommentoinnin sallivan keskustelun tason ylläpitoon. Ylläpitäjät valitsivat keskustelijoiden itsensä joukosta keskenään kiihkeästi eri mieltä olevia, mutta asiallisuutta arvostavia henkilöitä valvomaan keskustelun tasoa. Sen sijaan että asiattomat kommentit olisi vain poistettu, ne siirrettiin erityiseen häpeälaatikkoon, esimerkeiksi sellaisista kommenteista joita ei blogiin kaivattu. Tällainen ”omien” taholta tuleva julkinen paheksunta näytti tosiaan tehoavan useimpiin anonyymien törkykommenttien lähettelijöihin.

Ostrom itse on ulottanut yhteisresurssitutkimuksensa julkisiin palveluihin ja esittänyt ”monenkeskisen julkisen talouden” luomista kaupunkialueille. Keskeistä ajatuksessa on, että ihmiset voisivat järjestäytyä asuinalueittain räätälöimään paikallisen palvelurakenteen parhaiten omiin tarpeisiinsa sopivaksi, hyödyntäen palvelujen tuotannossa erityyppisiä oma-apuorganisaatioita ja julkisia toimijoita omine verotus- ja palvelumaksuratkaisuineen. Näin julkinen talous olisi hierarkkisen sijasta monenkeskinen järjestelmä, olematta kuitenkaan markkinapohjainen. Erilaisten palvelujärjestelmien rinnakkainen olemassaolo antaisi ihmisille mahdollisuuden havainnoida ja kehittää syvällisemmin kaikkia järjestelmiä. Kun julkiset palvelut olisi räätälöity asuinalueiden omien tarpeiden mukaan, voisivat ihmiset myös tarvittaessa muuttaa alueille, joissa palvelurakenne olisi parhaiten heille sopiva.

Se missä määrin Ostromin ajattelussa on yhtymäkohtia anarkismiin on tietenkin sinänsä sivuseikka. Olennaista on, että ihmisten käytännön kokemukset menestyksekkäästä ja vähemmän menestyksekkäästä resurssien yhteishallinnasta voivat opettaa paljon niin anarkisteille kuin muillekin ihmisille. Menestyksekäs yhteisresurssien hoito näyttää käytännössä mitä voidaan saavuttaa luottamalla hierarkioiden ja voitontavoittelun sijasta ihmisten tasa-arvoiseen ja vapaaehtoiseen yhteistoimintaan. Tällainen ei voi olla pahasta, olkoon kanava mikä tahansa.

Mika Sakki

Lähteet:

Ostrom, Elinor. 1990. Governing the Commons. The Evolution of Institutions for Collective Action. Cambridge University Press.

Ostrom, Elinor. 2007. Sustainable Social-Ecological Systems: an Impossibility? Social Sciences Research Network.

http://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=997834&rec=1&srcabs=997837

Basurto, Xavier – Ostrom, Elinor. 2008. Beyond the Tragedy of the Commons. Economia delle fonti di energia e dell’ambiente 52(1)
http://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=1304688&rec=1&srcabs=1304708

Ostrom, Elinor. 2008. Polycentric systems as one aproach for solving collective-action problems. Social Sciences Research Network.
http://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=1304697&rec=1&srcabs=1304688

Ostrom, Elinor. 2008. Design Principle of Robust Property-Rights Institutions: What Have We Learnd? PROPERTY RIGHTS AND LAND POLICIES, K. Gregory Ingram, Yu-Hung Hong, eds., Cambridge, MA: Lincoln Institute of Land Policy, 2009
http://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=1304708&rec=1&srcabs=997834

Nobel Laureate Elinor Ostrom on Why Climate Change Solutions Work Best When They're Local. The Solutions Journal Online May 12 2010.
http://www.thesolutionsjournal.com/node/583">http://www.thesolutionsjournal.com/node/583">http://www.thesolutionsjournal.com/node/583

Weiss, Jeffrey: Shaming and (In)civility: Elinor Ostrom on Challenge of Online Discourse. Politics Daily, February 2010.
http://www.politicsdaily.com/2010/01/07/shaming-and-in-civility-elinor-ostrom-on-the-challenge-of-onli/