Vanhan anarkowikin artikkelit

KommunalismiPV4

2006-08-27 14:20:42

Kaupunki historiassa

Ennen kuin käymme läpi kommunalistisen poliittisen kentän elvyttämisen
projektia, meidän täytyy käyttää muutamia kappaleita tuon kentän
luonteen tutkimiseen, selventääksemme mitä tarkoitamme sillä kun
viittaamme siihen.  Tulee ymmärtää, että poliittisella kentällä on
yhteiskunnallinen viitekehys, jopa antropologinen ja historiallinen
kehys, vuosisatojen aikana kehittyneiden erilaisten perinteiden
lisäksi.

Ehkä keskeisintä on että poliittinen kenttä täytyy ymmärtää yhtenä
niistä kolmesta kentästä, jotka ovat yleisesti ottaen tyypillisiä
ihmisten yhteiskunnille.  Nämä ovat poliittinen kenttä, sosiaalinen
kenttä sekä Valtio.    Bookchin tekee kolmijaon, monien muiden
yhteiskuntateoreetikkojen esittäessä vain kaksijaon.  Esimerkiksi
Aristoteles ajatteli sosiaalisen ja poliittisen kentän käsitteillä,
mutta ei Valtion käsitteellä (koska Ateenassa ei ollut sellaista).
Hannah Arendt, seurasi periaatteessa Aristotelesta kirjassaan
  The Human Condition  ja muissa töissään, kirjoittaessaan
sosiaalisesta ja poliittisesta kentästä---mutta se mitä hän kutsui
poliittiseksi kentäksi onkin itseasiassa Valtio.  Tämä on
väärinkäsitys joka on aiheuttanut jonkin verran hämmennystä.

Sosiaalinen kenttä

Sosiaalinen kenttä, (joka ei tarkoita samaa kuin koko yhteiskunta)
tarkoittaa yksityiselämää, johon sisällytetään myös tuotanto ja
talouselämä.  Aina muinaisista ajoista lähtien, on se ollut myös
perhe--elämän, hoivaamisen ja ystävyyden, lisääntymisen ja
sukulaissuhteiden kenttä.  Perheryhmiä esiintyy kaikissa
kulttuureissa; siitä huolimatta miten erilaisia eri yhteiskuntamuodot
ovat, yksilöt seurustelevat keskenään perheryhmissä kaikkein
intiimeimmällä tasolla.  Sosiaalinen kenttä voidaan kuvata siis
poikkikulttuurisena ilmiönä joka on luonteenomainen kaikille
ihmisyhteisöille.

Sosiaalinen kenttä on myös selkeästi kaikkein vanhin kolmesta eri
kentästä.  Aina esihistoriallisista heimoista, ihmisyhteisöjen
ensimmäisesta ilmaantumisesta lähtien, yhteisöt ovat rakentuneet
sosiaalisen kentän ympärille.  Se on itseasiassa muodostanut suurimman
osan noista yhteiskunnista.  Heimon tai joukon ytimessä olevan
sosiaalisen kentän juuret olivat naisten kotielämässä.  Sitä täydensi
vielä aluillaan oleva miesten julkinen tai kansalaiskenttä, mutta
koska tämä julkinen alue oli hyvin rajoitettu eikä Valtiota ollut
vielä olemassa lainkaan, yhteisöelämä oli varhaisimmissa
yhteiskunnissa käytännössä yhtä kuin sosiaalinen kenttä.

Heimoyhteiskunnat organisoituivat perheenomaisen luonteensa
mukaisesti, näennäisen "luonnollisesti" sukulaisuuden biologisen
periaatteen mukaan.  Veriside, verisukulaisuuden periaate, oli se
jaettu side joka piti heimon yhdessä, kaikkien saman heimon jäsenien
sanottiin olevan verisukulaisia ja periytyvän yhteisestä esi-isästä
--- tuon yhteisen sukulinjan tehdessä heistä kaikista saman heimon
jäseniä.  Verisiteen ei tarvinnut olla kirjaimellinen; tarvittaessa,
heimo saattoi laajentaa sitä todellisen sukulaisuuden ulkopuolelle
aina fiktioon saakka---esimerkiksi kun muukalaisia hyväksyttiin
heimoon tai kun oli heimorajat ylittävät häät.  Tuollaiset liitot
legitimoitiin ilmaisemalla ne sukulaisuuden käsitteillä.  Siitä
huolimatta että sitä täytyi usein venyttää, sukulaisuus oli
perinteinen periaate joka määritteli ja antoi ideologista tukea
yhtenäiselle heimolle.

Sukulaisuus ei myöskään ollut ainoa "luontainen" biologinen periaate
jonka ympärille heimoyhteiskunta järjestäytyi.  Sukupuoli määritteli
heimoelämän eri vastuut joko miehille tai naisille kuuluvina, tuottaen
sukupuolitettuja työnjakoja ja jopa kulttuurijakoja.  Iästä tuli vielä
yksi biologinen standardi sosiaaliselle järjestäytymiselle: niitä
jäseniä jotka olivat eläneet kauemmin, varsinkin kirjoitustaitoa
edeltävissä kulttuureissa, kunnioitettiin heimon perinteiden ja
viisauden säilyttäjinä, tämän statuksen tehdessä mahdolliseksi että
jotkin vanhemmat jäsenet saattoivat väittää omaavansa, shamaaneina,
yliluonnollisia voimia.  Kaikissa näissä "luonnollisissa"
periaatteissa oli suuria pelkästään fiktiivisiä osia ja niitä
rikottiin usein silmän välttäessä; tästä huolimatta, koska ne
koostuivat näennäisesti biologisista faktoista joita ei voinut
muuttaa, ne muodostivat yhdyssiteen näissä yhteisöissä.

Varhaisimmissa yhteisöissä, nämä biologiaan pohjautuvat jaottelut
eivät hyvin todennäköisesti johtaneet status ja arvoeroihin,
puhumattakaan käskysuhteista.  Kuitenkin tämän jälkeen miesten
kulttuuria alettiin pitää ei ainoastaan erilaisena kuin naisten
kulttuuria, mutta myös parempana ja tämän takia oikeutettuna käskemään
sitä.  Vanhuksien tietämys heimoviisaudesta tuli oikeutukseksi
gerontokratialle, sukulaisuuden tullessa syyksi uskolle yhden heimon
ylemmyydelle verrattuna muihin heimoihin, johtaen etnisiin
ennakkoluuloihin ja rasismiin.

Eri heimojen välinen vastenmielisyys on itseasiassa täytynyt olla
heimoyhteiskunnan pysyvä piirre melkein jo sen alusta alkaen.  Heimot
nimittivät usein itseään "ihmisiksi", heidän pitäessä toisten
heimojen jäseniä toiseen taksonomiseen ryhmään kuuluvina,
periaatteessa epäihmisinä.  Tämän kaltainen käsitys heimosta
käytännössä omana lajinaan loi vahvan solidaarisuuden hengen sen omien
jäsenien kesken---mutta se johti myös hyvin usein voimakkaaseen
vihamielisyyteen toisten heimojen jäseniä kohtaan, jotka oletettavasti
muodostivat uhan.

Tämän takia heimot suhtautuivat varovaisesti ja usein vihamielisesti
ulkopuolisiin.  He saattoivat pitää muukalaista joka tunkeutui heidän
seuraansa kuolleena esi--isänään ja suhtautua heihin rauhanomaisesti
sen mukaisesti; tai he saattoivat pitää heitä henkiolentoina, tai
kuolleiden henkinä, tai pahantahtoisina olentoina joilla oli pahat
aikeet heimoa kohtaan---ja sen mukaisesti tappaa heidät.  Heimo
saattoi, varmastikin, kohdella muukalaista myös vieraanvaraisesti,
mutta tuo suopeus riippui usein heimon hyväntahtoisuudesta
yksittäisessä tapauksessa, tai sen perinteisistä käytöstavoista---tai
sen tarpeesta tukea verkostoja häillä solmituissa liitoissa tai sen
tarpeesta saada aikuisia miehiä sotureikseen.

Kaupungin ilmaantuminen

Heimoyhteiskuntien pääasiallinen elinkeino oli keräilytalous---toisin
sanoen, he metsästivät eläimiä ja keräsivät kasvillisuutta saadakseen
sen ruoan, vaatteet ja suojan jota he tarvitsivat elääkseen; joskus
he harrastivat väliaikaisempia viljelyn muotoja, polttaen metsiä
luodakseen väliaikaisia viljelyalueita kasvimailleen kunnes maan
satoisuus oli käytetty loppuun.  Kuitenkin Neoliittisen kauden alussa,
luultavasti Lähi-Idässä vuosien 10 000 ja 7 000 eKr. välillä, tapahtui
suunnaton muutos: heimoyhteiskunnat siirtyivät asteittain pois
keräilytaloudesta ja satunnaisesta puutarhanhoidosta viljalajikkeiden
kasvatukseen.  Toisin sanoen, sen sijaan että he olisivat liikkuneet
ympäriinsä saadakseen ruokaa suhteellisen väliaikaisista lähteistä,
heimokansat asettuivat vakituisiin, jopa pysyviin kyliin ja
jalostivat systemaattisesti viljaa ja kesyttivät eläimiä.

Tämä siirtymä Neoliittiseen kulttuuriin---maatalouteen ja
karjanhoitoon---levisi nopeasti ja laajalti Euraasiaan ja sillä oli
seurauksensa sosiaaliselle elämälle, siirtäen heimoyhteiskunnan täysin
uuteen maailmanjärjestykseen.  Viljan ollessa paremmin säilyvää kuin
liha tai kasvit, kyettiin säilömään nyt ruokaa varastoon, mikä teki
mahdolliseksi joillekin heimon jäsenille säädellä ruuan jakelua.
Osa heimolaisista sai tällä tavoin yksityisomaisuutta ja lopulta
rikkauksia, mikä muodosti alun luokkaeroille.  Luokat, vuorostaan,
pahensivat jo olemassa olevia hierarkisia jakaumia: kun laaja--alainen
maatalous, varsinkin karjanhoidon kanssa, ilmaantui, se oli pääosin
miesten työtä ja sen tulokset olivat heidän omaisuuttaan, tämän
luodessa patriarkaalisia yhteiskuntia jotka asettivat miehet ja
miesten arvot ylempään asemaan.  Papisto joka syrjäytti shamaanit,
vaati vuorostaan viljaa kunnianosoituksena jumalille ja lisäsi
institutionaalista voimaa heidän edeltäjiensä vähemmän muodollisille
ja lyhytaikaisemmille hengellisille vaatimuksille.

Meidän tarkastelullemme kaikkein tärkein seuraus siirtymästä
maatalouteen oli se mitä V. Gordon Childe kutsui   urbaaniksi
vallankumoukseksi.   Jotkut Neoliittisten maanviljelijöiden
perustamista kyläasutuksista kasvoi kunniksi ja osa näistä kunnista
kasvoi tästä vielä kaupungeiksi---suuriksi pysyviksi asutuksiksi
joissa asukkaat eivät tuottaneet omaa ruokaansa vaan luottivat
maaseudulta tuotuun viljaan.  Näiden kaupunkien asukkaille elämä ei
rakentunut niin pitkälti sukulaisuuden ympärille, vaan pikemminkin
lähekkäin asumiselle ja jaettuille ammatillisille toimille.  Ihmiset
asuivat vierekkäin olematta välttämättä samaa sukua---lopulta ilman
että edes tuntivat toisiaan.  Ajan mittaan, ulkopuolinen tai
muukalainen saattoi liittyä yhteisöön kaupungissa yksinkertaisesti
asumalla siellä ja tuomalla työpanoksensa sinne, ilman että hänen
täytyi mennä naimisiin tai värväytyä soturiksi.  Itseasiassa, heimojen
näkökulmasta, kaupunki oli paikka jossa lähes jokainen jonka tapasit
saattoi olla muukalainen.

Varmasti varhaisissa kaupungeissa, kuten nykyajan kaupungeissakin,
monet ihmiset jotka olivat samaa sukua heimositeen kautta päättivät
asua samassa naapurustossa kuin sukulaisensakin tai vaihtoehtoisesti
etnisen syrjinnän takia joutuivat tekemään niin vastoin tahtoaan.
Olennaista on kuitenkin, että kaupungeissa elämisen tultua
elämäntavaksi, sukulaissiteet menettivät hitaasti merkitystään
yhteiskunnallisen järjestäytymisen muotona ja väistyivät uusien
muotojen tieltä.  Vailla jaettua etnistä perimää, vierekkäin asuvat
ihmiset alkoivat asteittain näkemään toisensa, heimoperimän sijaan,
asuinpaikan ja ammatin, statuksen ja omaisuuden mukaan: käsityöläisinä
tai rikkaina kauppiaina, aatelisina tai pappeina.

Kategoriasta riippumatta rajatut siteet, jotka olivat lukinneet
ihmisten esi--isät yhden heimon nurkkakuntaisuuteen tai heimojen
välisiin vihanpitoihin, olivat nyt löystyneet.  Enää ei saman
sukutaustan omaavien ihmisten tarvinnut ajatella itseään "ihmisin"
ja muita vihamielisinä tai mahdollisesti vihamielisinä muukalaisina.
Etniset ennakkoluulot toki säilyivät, mutta laimeammassa muodossa kuin
heimojen aikakautena, kun etninen erilaisuus saattoi olla lupa jopa
muukalaisen murhaamiselle.  Uusi yhteiskuntajärjestys muutti ihmiset
heimokansasta heterogeenisiksi ja potentiaalisesti kosmopoliittisiksi
kaupunkilaisiksi.  Kaupunki työnsi käytännössä syrjään sukujuuret
suosien ekumeenisempaa   humanitasta , tai jaettua ihmisyyttä,
yhteiskunnan järjestäytymisen periaatteena ja käynnisti tärkeän
prosessin universaalin ihmisyyden luomiseksi.  Kaupunkielämään
siirtyminen oli sellaisenaan yhtä vallankumouksellinen muutos kuin
maataloudellinen vallankumous oli ollut tai teollinen vallankumous
tuli olemaan vuosituhansia myöhemmin.

Poliittisen kentän ilmaantuminen

Nämä erilaisista aineksista koostuneet kaupungit eivät suinkaan olleet
egalitaarisia paratiiseja.  Päinvastoin, ne sosiaaliset suhteet jotka
ensin korvasivat sukulaisuuden perustuivat statusryhmiin, luokkiin ja
sotilaallisiin ja kirkollisiin hierarkioihin sekä sukupuolijakaumiin.
Valtaeliitit hallitsivat tavallisia ihmisiä, jotka työskentelivät
tuottaakseen heille tarvikkeita sekä kävivät pakollisessa
asepalveluksessa.  Papisto sai suuren vallan koska aikakausi ei
tuntenut luonnonilmiöitä; varhaiset kaupungit olivat usein
temppelikaupunkeja.  Kaupungit eivät olleet myöskään---sen enempää
kuin heimotkaan---immuuneja kausille raakaa sodankäyntiä.

Tästä hirmuvallasta huolimatta, urbaani vallankumous avasi
tulevaisuudelle vapaiden ja tasa--arvoisten yhteisöjen hätkähdyttävän
mahdollisuuden ja sen että ihmiset, tunnistettuaan yhteinen
ihmisyytensä, voisivat järjestää itsensä järkevien ja eettisten
standardien mukaisesti.  Kaupungin ilmaantuminen käytännössä aloitti
poliittisen kentän kehityksen.

Jaetut huolenaiheet ja eri etnisten ryhmien jakamat julkiset tilat
mahdollistivat tämän kehityksen.  Heidän astuttua yksityisen kotinsa
seinien ulkopuolelle---toisin sanoen, heidän jätettyä sosiaalinen
kenttä---kaupunkien muukalais--asukkaat saapuivat kaduille, aukioille,
yhteismaille ja julkisille asuinpaikoille---nämä kaikki olivat tiloja
joissa he saattoivat olla kanssakäymisissä keskenään.  Siellä he
saattoivat myydä ja ostaa asioita---ja siellä sekä miehet ja naiset
saattoivat sosialisoida.  He saattoivat vaihtaa uutisia tai
keskustella yhteisistä asioista.  Seinien pinnoille saatettiin laittaa
julkisia ilmoituksia ja uutisia.  Juhlakulkueet ja uskonnolliset
juhlat kulkivat pitkin katuja.  Näin julkiset tilat ilmaantuivat
kaupungin myötä---näitä tiloja voitiin potentiaalisesti käyttää
julkisiin tarkoituksiin tai poliittiseen toimintaan.

Ateenalainen polis oli ensimmäinen joka muutti tuon kaltaiset julkiset
tilat poliittisiksi kentiksi.  Huolimatta etnisten kuvitelmien,
orjuuden ja sukupuolisen sorron olemassaolosta, polis määritteli ja
konkretisoi poliittisen kentän suoraan demokraattisena itsehallintona.
Tämä myös avasi historiallisesti poliittisen vapauden
mahdollisuuden---toisin sanoen, positiivisen vapauden koko yhteisölle,
yksilönvapauden ollessa tiukasti sidoksissa siihen.

Käsittelemme polista lisää myöhemmin; nyt riittää kun
toteamme että sen tappion jälkeen, suora demokratia uppoutui
Alexandrialaisen ja Rooman imperiumien alle.  Keisarillinen propaganda
otti käyttöönsä joitakin sen piirteistä, mutta sen sisältö itsensä
tiedostavana ohjelmana tuhoutui lähes täysin.  Kuitenkin vuosisatoja Rooman
tuhon jälkeen, kansan vapauden ihanne herätettiin henkiin kun
joukko kaupunkeja Po--joen laaksossa ja Flaamissa alkoi pyrkimään
paikalliseen autonomiaan kirkollisista ja maallisista herroistaan.
Nämä keskiaikaiset kommuunit vaativat pian kansalaisvapauksia,
mukaanlukien vapautta tehdä omia lakejaan ja luoda oman maallinen
oikeusjärjestelmänsä ja julkishallintonsa.

Samoin kuin Ateenalaisessa poliksessa, näiden kommuunien asukkaat
päätyivät hallinnoimaan asioitaan omien maallisten kriteeriensä
mukaan, eikä niiden eliittien mukaisesti jotka halusivat käskeä heitä.
Heidän tehdessä näin, he elvyttivät Helleenisen perinteen
kaupungista itsehallinnon ja vapauden keskipisteenä.  Keskellä
autoritaarista feodaaliyhteiskuntaa, ei ole ihme että yksi
keskiaikainen Saksalainen sanonta kuuluu "kaupungin ilma tekee
vapaaksi" (  Stadtluft macht frei ).

Missään nimessä ei pidä luulla, että sosiaalinen epätasa--arvoisuus
tai etniset vihamielisyydet olisivat kadonneet poliittisen kentän
nousun myötä, sen enempää kuin ne olivat kadonneet kaupungin nousun
mukana.  Antiikin ajoista nykyaikaan, poliittiset eliitit ovat
käyttäneet valtaansa poliittiseen elämään, jopa legitimoiden valtansa
tehden lähes heimoyhteiskunnan kaltaisia väitteitä yhteydestään
muinaisiin aatelisiin esi--isiin.  Kuten olemme jo todenneet, antiikin
Ateenassa orjuus, patriarkaalisuus, luokkajaot ja imperialismi
myrkyttivät polista.  Mitä taas tulee keskiajan kommuuneihin, jopa
kaikkein demokraattisimmat niistä olivat osittain harvainvaltaisia,
niiden perustuessa patriisi kauppiaiden ja korkea--arvoisten
käsityöläisten valtaan; ne olivat pikemminkin kvasi--tasavaltoja kuin
demokratioita.  Uuden--Englannin kunnat---jälleen yksi tärkeä osa
suoran demokratian historiaa---sulkivat alun perin kunnankokoustensa
ulkopuolelle kirkkoon kuulumattomat, naisista puhumattakaan; tämän
lisäksi ne vapaat valkoiset miehet jotka kansoittivat noita
demokraattisia kokouksia vangitsivat intiaaneja ja myivät heitä
orjiksi.  Jopa Ranskan Vallankumouksen kaikkein radikaalimpien ja
demokraattisimpien kausien aikana, Pariisin kansankokoukset olivat
täynnä muukalaisvihamielisia pelkoja ulkomaisista salaliitoista.

Kuitenkaan monet näistä virheistä eivät olleet luonteenomaisia
ainoastaan tietylle demokraattiselle hetkelle historiassa, vaan koko
sille aikakaudelle johon ne kuuluivat.  2400 vuoden välimatkan päästä
katsoen voimme pitää patriarkaattia ja orjuutta vastenmielisina ja
epäinhimillisinä, mutta Ateenan tuskin voidaan olettaa kyenneen nousta
noiden koko välimeren antiikin aikaisen yhteiskunnan peruspiirteiden
yläpuolelle.  Se mikä on ihmeellistä on se että se kykeni nousemaan
monarkioiden auktoriteetin ja tukahduttavien perinteiden yläpuolelle,
molempien ollessa myös tyypillisiä tuolloin Välimeren alueella, ja
keksimään uuden poliittisen kentän.  Vaikka kunnalliset demokratiat
ovat olleet kautta historian kahlittuja aikansa hierarkisiin
piirteisiin, niiden vapauttavat hetket tukivat ja edistivät suoran
demokratian perinnettä aina vain suurempaa ylivoimaa vastaan.
Käymme nyt käsittelemään juuri näitä vapauttavia hetkiä.

Kunnallinen demokratia 
   Antiikissa ja keskiaikana

Siirrymme nyt tarkastelemaan joitakin käänteentekeviä hetkiä suoran
demokratian perinteen historiassa.   Tässä ja seuraavassa
  kappaleessa olevat demokraattisten hetkien kuvaukset ovat
  välttämättömyydestä johtuen tiiviitä, johtuen kirjan koosta ja
  mittakaavasta.

Ateenalainen Polis

Seitsemännellä vuosisadalla ennen kristusta, Attica---Ateenan kaupunki
ja sen lähiympäristö---todisti katkeria luokkaristiriitoja ja vihaa.
Mitättömän kokoinen aristokraattisten perheiden joukko hallitsi
aluetta, samalla kun suuri joukko pienmaaviljelijöitä eli käytännössä
maaorjuudessa.  Nämä sorretut maalaiset olivat velvoitettuja maksamaan
herroilleen suuren osan vuosittaisesta sadostaan, velvoite joka usein
syöksi heidät velkaan ja ankaraan materiaaliseen kurjuuteen.  Kuten
Plutarch asian kertoo meille, "tavallinen kansa nääntyi niiden
velkojen alle joita heillä oli muutamalle rikkaalle miehelle."
Velan maksamatta jättämisestä oli usein ankarat seuraukset.  "Useiden
vanhempien oli jopa pakko myydä lapsensa, tai lähteä maanpakoon heidän
velkojiensa ankaruuden takia."  Tässä sietämättömässä tilanteessa
  demos ---sana jota käytetään vaihtelevasti tarkoittamaan
"tavallista kansaa" tai "koko kansaa"---häilyi vallankumouksen
rajalla.  Epätoivo ajoi heidät etsimään jonkun joka "päästäisi kaikki
velalliset vapaiksi, uudelleenjakaisi maan ja täysin uudistaisi
perustuslain."  Plutarch, "Solon,"   The Rise and Fall
	of Athens  (Harmondsworth: Penguin, 1960), s. 54.

Attica lähes räjähti veriseen sisällissotaan, mutta lopulta, vuonna
594 eKr., kaikki kilpailevat klaanit suostuivat äänestämään Solonin
heidän   archonikseen , tai korkeimmaksi viranomaisekseen,
tuodakseen rauhan polikseen.  Solon perui kaikki seisovat velat ja
teki velkaorjuudesta laitonta.  Hänen valintansa jälkeen hänelle
itseasiassa annettiin poikkeuksellinen lupa muuttaa Ateenalaista
perustuslakia ja estää uusien kriisien synty, mutta hänen julistamansa
lait muuttivat kaupungin poliittisen rakenteen niin radikaalisti että
hän, käytännössä, teki täysin uuden perustuslain.

Suurimmat seuraamukset oli Solonin   ekklesian  elvyttämisellä.
Tämä oli kansankokous jonka juuret ulottuivat heimojen aikakaudelle,
mutta joka oli kuihtunut merkityksettömäksi kuluneiden vuosisatojen
aikana.  Hänen hallintonsa aikana ekklesiaa ei ainoastaan elvytetty,
vaan sen toimivaltaa laajennettiin---sen saadessa oikeuden säätää
yhteisön lait, valita sen viranhaltijat ja kokoontua vakituisesti,
oman valintansa mukaisesti.  Uusi   archon  antoi vielä tämän
lisäksi luvan tavalliselle kansalle ei vain käydä ekklesian
kokouksissa, mutta myös äänestää siellä keskustelluista aiheista.
Tämä oli tärkeä askel   demoksen  valtuuttamiseksi.

Ekklesian lisäksi Solon loi uuden Neljänsadan Neuvoston---jota
kutsuttiin Bouleksi---hoitamaan Ateenalaisen itsehallinnon
hallinnolliset tehtävät.  Solon ei toki ollut puhdasverinen
demokraatti: hän jätti Bouleen tietyn asteisen elitismin vain
sallimalla omaisuutta omistavien miesten ottaa osaa siihen.  Tämä
eliitti valmisti ekklesian esityslistan ja ohjasi sen neuvotteluita.
Kuitenkin Solonin Boule toimi ainakin aristokraattisen Areopaguksen
neuvoston vastapainona.  Rikkaat perheet olivat ennen hallinneet tuon
neuvoston kautta Attikaa haluamallaan tavalla.

Toiset Solonin reformeista laajensivat yksilön oikeuksia ja perustivat
julkisen oikeuden jossa voitiin kuulla vetoamukset.  Lisäiskuna
harvainvallalle, rikkaiden perheiden täytyi luopua perinteisestä
oikeudestaan nimittää Ateenan archonit.  Tämä avasi toimeenpanovallan
mahdollisuuden demokselle.  Tästä huolimatta ehkä kaikkein huomattavin
Solonin periaatteista oli hänen uskomuksensa että jokaiselta
kansalaiselta joka, Plutarchin sanoin, "ei ottanut puolta mikäli
tapahtui vallankumous" tulisi riistää hänen kansalaisoikeutensa.
Tämä loukkasi Helleenistä käsitystä kansalaisuudesta, jossa yksilön
kannattaisi itsekkäästi odottaa kumpi puoli tulisi voittamaan
konfliktin.  Ateenalaisten odotettiin olevan poliittisesti aktiivisia
ja valitsevan puolensa kansalaiskiistojen aikana.

Hänen tehtyään nämä perustuslailliset muutokset, Solon lähti
vapaaehtoiseen maanpakoon kymmeneksi vuodeksi.  Huolimatta toistuvista
huomattavan laajoista kansalaislevottomuuksista, Ateenan kansalaiset
kuitenkin omaksuivat hänen muutoksensa ja tottuivat hänen
laajentamaansa ja valtuuttamaansa ekklesiaan.  He valoivat siihen
poliittisen elinvoiman ja kehittivät poliittisen etiketin joka vaali
kansalaisten yhteisyyden tuntoa.  Vähittäin ekklesia hyväksyttiin
useimmissa paikoissa poliksen ylimpänä päätöksentekopaikkana,
valmistaen tien yleiselle demokratialle.

Vuotta 561 seuranneiden viidenkymmenen vuoden aikana, Peisistratuksen
ja hänen poikansa Hippiaksen "tyranniat" (tämä ei ollut kielteinen
sana tuona aikana) jatkoivat Attikan alueen aateliston vallan
supistamista.  Itseasiassa, useat Ateenalaisen demokratian muodoista
tulee nähdä institutionalisoituina pyrkimyksinä estää aristokratian
elpyminen.  Vaikka aatelisto toistuvasti pyrki palauttamaan vanhan
klaaneihin pohjautuneen oligarkiansa, se epäonnistui tuhoamaan Solonin
ja Peisistradeksen reformit; vastustelevat aateliset itseasiassa
joutuivat maanpakoon ja heidän tilansa jaettiin maattomien köyhien
kesken.

Samanaikaisesti Ateenan kansalaisten poliittinen taso nousi
suunnattomasti nimenomaan koska he ottivat osaa Solonin perustuslaissa
säädettyihin rakenteisiin.  Heistä tuli näin aina vain varmempia
itsestään sekä kyvystään päättää omista asioistaan.

Tämä poliittisen elämän poikkeuksellinen avautuminen joka loi tuon
itsevarmuuden saavutti huippunsa Kleistheneksen archonkauden (joka
alkoi vuonna 506) sekä Peloponnesolaissotien syttymisen vuonna 431
välillä.  Kleisthenes itseasiassa käynnisti vakavasti suoritetun
Ateenan demokratisoinnin.  Vaikka hän säilytti Areopaguksen neuvoston
entisellään, hän iski aristokraattien vallan yhteiskunnallisiin
juurin---Attikalaisten aatelisten perinteisiin
sukulaisverkostoihin---riistämällä klaaneilta niiden voimat ja
tuhoamalla perinteisen Joonialaisen neljän esiaikaisen heimon
järjestelmän.  Vanhan järjestelmän sijaan hän loi noin 170
  demestä , tämä oli yksikkö joka ei perustunut sukulaisuuteen
vaan asuinpaikkaan.  Hänen tehdessä näin hän tietenkin toisti urbaanin
vallankumouksen sellaisenaan, korvaten heimojärjestelmän asuinpaikalla
jäsenyyden kriteerinä ja tehden kansalaisuudesta alueeseen kuuluvan
erottamattoman osan.

Tämä uusi institutionaalinen rakenne (joka koostui demeistä ja niistä
muodostuneista muutamista laajemmista yksiköistä, joita kutsuttiin
  trittyeiksi , sekä siirtymän helpottamiseksi Kleistheneen
säilyttämästä lähes heimojärjestelmään pohjautuvasta yksiköstä)
aiheutti kumouksen Attikan poliittisessa elämässä.
Ekklesia---kansalaisten julkinen kokous---oli nyt kaiken poliittisen
vallan kiistämätön haltija.  Ateenan kaikki mieskansalaiset olivat
valtuutettuja ja saattoivat ottaa osaa ja äänestää, vailla
omaisuusrajoituksia, riippumatta luokka-- ja statusrajoituksista.
Heidän poliittiset oikeutensa olivat täysin tasavertaisia, niin
rikkailla kuin köyhilläkin, niin että Perikles saattoi julistaa:
"Köyhyys ei ole este, mutta mies voi hyödyttää polistaan huolimatta
hänen tilansa epämääräisyydestä."  Periklestä lainaus on
  Thukydideen   Peloponnesoksen sodasta , 2.37.1

Uudet perustuslailliset muutokset jotka tehtiin vuonna 462 poistivat
etuoikeuksien viimeiset jäänteet Ateenalaisesta demokratiasta.
Areopaguksen neuvosto menetti paljon entisestä painoarvostaan kun
monet sen tehtävistä jaettiin Boulen, ekklesian sekä
vastaperustettujen julkisten demokraattisten oikeussalien kesken.
Noissa oikeussaleissa kansalaiset istuivat suurissa valamiehistöissä,
ikäänkuin pienoiskansankokouksissa, lähes kaikissa kansalais ja
rikosoikeus tapauksissa.

Huipullaan ekklesia oli ulkoilmassa pidetty useiden tuhansien
Ateenalaisten mieskansalaisten joukkokokous joka kokoontui vähintään
40 kertaa vuodessa, kokouksien yleensä kestäessä yhden päivän.  Kaikki
saattoivat ottaa osaa avoimiin mutta rauhallisesti sujuviin
väittelyihin,   isegonian , tai universaalin puhumisoikeuden
julkisissa kokouksissa, periaatteen mukaisesti; ja kaikki saattoivat
äänestää, päätökset tehtiin enemmistöäänestyksellä.  Heidän
päätöksensä vaikuttivat kaikkiin julkisesti hallittuihin asioihin,
tämä sisälsi sodan ja rauhan, diplomaattiset sopimukset, talouden, ja
julkiset rakennustyöt.

Niin pitkälti kuin poliksella oli johtajia, kuten   strategos 
Perikles, heidän kautensa olivat lyhyitä---useimmiten vuoden---ja
heidän toimintansa oli jatkuvasti julkisten kokousten valvonnan ja
arvioinnin alla, mikä asetti heidät kovaan julkiseen vastuuseen joka
esti itseään jatkavien eliittien syntymisen.  Suurin osa viroista
valittiin kuitenkin arpomalla.  Itseasiassa arpomisesta, nimeämisen
tai edes äänestämisen sijaan, tulikin kaikkein laajalle levinnein tapa
valita viranomaisia lähes kaikissa poliittisissa instituutioissa.
Ekklesian puheenjohtaja ei ainoastaan ollut arvottu vaan myös sai
pysyä virassa vain yhden päivän.  Boulen jäsenet arvottiin vuoden tai
kahden vuoden kausiksi, arkonttien ollessa arvottuja (Boulen
jäsenistä), samoin kuin myös valamiehistöjen jäsenet ja muut
toimihenkilöt.  Se että arvonta saattoi olla näin laajalti käytettyä
edellytti korkeaa poliittista kyvykkyyttä tavallisilta kansalaisilta.

Tälläinen oletus oli, itseasiassa, täysin oikeutettua, koska tässä
järjestelmässä suuri osa Ateenan miespuolisista kansalaisista sai
suoraa kokemusta demokraattisesta itsehallinnosta.  Tässä
järjestelmässä kaupungin kulttuurinen elämä kukoisti, tuottaen hyvin
tunnetun filosofian, draaman, taiteen, historiankirjoituksen,
fyysiikan ja biologian kukkimisen joka muodosti "loiston joka
oli Kreikka."

Keskiaikainen kommuuni

Vuosituhat myöhemmin, kauan Ateenalaisen poliksen kukistumisen
jälkeen, Rooman keisarikunta oli tuhoutunut ja feodaalijärjestelmä
roikkui riippakivenä Euroopan suurimman osan yllä.  Vaikka Roomalaiset
olivat perustaneet useita kaupunkeja Eurooppaan, ne eivät olleet enää
poliittisesti aktiivisia paikkoja.  Kirkko säilytti useita kaupunkeja
fyysisesti, mutta ne olivat pääasiassa kirkollisen vallan keskuksia.
Kuitenkin vuoden 1000 jkr. jälkeen pohjois-Italiassa, Rhonen
laaksossa, Reininmaassa ja Flaamissa, uusi kauppiasluokka alkoi
ilmaantua feodalismin aukoista ja nämä uudistajat alkoivat luoda uutta
elämää keskiaikaisiin kaupunkeihin.  900--luvun loppupuolen ja
1200--luvun ensimmäisen puoliskon välillä niistä kaupungeista---tai
kommuuneista---jotka he elvyttivät tuli tuottavia kaupan ja
käsityötuotannon keskuksia.

Alunperin nuo kauppa ja käsityökaupungit jäivät sen vanhemman
auktoriteetin päätäntävallan alle, jonka alueella ne
sijaitsivat---yleensä kirkon tai herttuan---ja säilyivät ulkopuolisen
hallinnon alla.  Asteittain kuitenkin kirkolliset ja aateliset
auktoriteetit kykenivät aina vain huonommin vastaamaan kommuunin
asukkaiden tarpeisiin.  Varsinkin kirkolliset lait olivat samantekeviä
kaupankäynnille, silloin kun ne eivät rajoittaneet sitä.  Aina vain
vastahakoisempana alistumaan ulkopuoliseen hallintaan, kommuunit
löysivät omat tapansa hoitaa verotus, naimisiinmenot ja perinnöt, sekä
monet muut asiat, ja kehittivät omat oikeusjärjestelmänsä, taaten
asukkaidensa henkilökohtaiset vapaudet ja rajoittaen heidän
prinssiensä oikeuksia taloudellisissa, lainopillisissa ja muissa
asioissa, kunnes lopulta he hallitsivat omia asioitaan
tosiasiallisesti vaikka niin ei lukenutkaan laissa.

Väistämättä kommuunit vaativat että heidän itsevaltiaansa
tunnustaisivat heidän paikalliset vapautensa---kirkolliset-- tai
aatelisherrat tavallisesti kieltäytyivät näistä vaatimuksista.
1100--luvun aikana monet kommuunit alkoivat, vuorostaan, vapauttamaan
itseään valtiaistaan.  Pohjois--Italiassa joukko kaupunkeja joka
kutsui itseään Lombardian liigaksi kapinoi Pyhää Rooman
Keisarikuntaa vastaan saadakseen vapautensa.  Konstanzin rauhassa,
joka allekirjoitettiin 1183, keisarikunta tunnusti useita liigaan
kuuluneista kaupungeista, tehden niille luvalliseksi äänestää omat
viranomaisensa, tehdä itse paikalliset lakinsa, sekä pääasiallisesti
hallita itseään.

Mitä kommuunit olivat?  Ne olivat pohjimmiltaan porvareiden
---kauppiaiden, ammattilaisten, ja käsityöläisten--- seuroja jotka
vannoivat valan, tai   conjuration , kunnioittaa toistensa
yksilönvapauksia ja puolustaa ja edistää heidän yhteisiä etujaan.
Conjuratio oli, käytännössä, ilmaisu kansalaisuudesta selkeässä
kansalaisyhteisössä.

Italialaisten kaupunkien ensimmäinen kunnallinen instituutio oli
itseasiassa "kaikkien kommuunin jäsenten" yleiskokous.  Tämä kokous
hyväksyi järjestyssääntöjä ja valitsi korkeimmat toimeenpano ja
lainopilliset viranomaiset, jotka vuoden mittaisen kauden aikana
olivat vastuussa kaupungin asioiden hoitamisesta.

Kommuunien väkiluvun ja koon kasvaessa, tarvittiin yhä enemmän
käsityöläisiä tekemään paikalliseen käyttöön sekä alueelliseen
kaupankäyntiin tarvittavia esineitä, kuten tynnyreitä ja kulkuneuvoja,
sekä työläisiä palveluihin tarjoamaan ruokaa ja majoitusta.
Maaseudulta tullut väki, joka siirtyi kohti kaupunkeja löytääkseen
helpotuksen feodaalivelvoitteista ja parantaakseen elinolojaan, päätyi
näihin töihin, mutta ennen 1200-lukua he eivät yleensä saaneet ottaa
osaa kommuunin poliittisiin vapauksiin.  Enimmäkseen, kommuunit eivät
olleet täysiä demokratioita; jäsenyys oli rajattu vain perustajina
olleille perheille ja heidän jälkeläisilleen.  Vaikka kaikki aikuiset
asukkaat olivat kommuunin käskyvallan alaisia---heidän kuului maksaa
veroja ja palvella miliisissä---he kaikki eivät kuitenkaan saaneet
olla poliittisesti aktiivisia kansalaisia.  Aktiivinen kansalaisuus
riippui omaisuus vaatimuksista, asukkaana eletystä ajasta, ja
sosiaalisista yhteyksistä, myös oikeus olla julkinen viranhaltija
riippui näistä, näiden oikeuksien kuuluessa vain pienelle
miespuolisten asukkaiden vähemmistölle.

1100--luvulla poliittinen valta kehittyikin itseasiassa patriisien
etujen mukaisesti, niin että vuoteen 1160 mennessä, useimmissa
kommuuneissa, tietyt perheet olivat ylivoimaisia julkisissa
kysymyksissä.  Jopa samalla kun koko kommuuni kamppaili autonomiansa
puolesta feodaaliherroja ja piispoja vastaan, nämä patriisit
hallitsivat virkamiehiä, manipuloivat julkisia kokousia ja yleisesti
ottaen hallitsivat kaupunkia; sillä seurauksella että kansankokous
surkastui tasaiseen tahtiin.

Tämä tilanne ei kuitenkaan kestänyt kauaa.  Vuoden 1200 paikkeilla
demokraattiset näkemykset alkoivat heräämään useissa kommuuneissa;
esimerkiksi Nimeksessä vuonna 1198 koko kansa äänesti virkamiehensä.
Italialaisissa kommuuneissa   popolo ---mestari käsityöläiset,
kaupanpitäjät, oppineet, notaarit, liikkeenharjoittajat,
finanssimiehet, kaupallinen porvaristo (mutta eivät kutojat tai
työmiehet)---kohtasivat aristokratian vaatimuksilla että kunnallista
poliittista elämää tulisi laajentaa, jotta hekin voisivat ottaa osaa
siihen.

Eri kommuuneissa   popolo  muodosti ammatillisten kiltojen
naapurustoliikkeitä, jotka yhdistivät miehiä samasta ammatista.  Näitä
kiltoja täydensi pian aseistautuneet kansalaisjärjestöt, jotka olivat
myös järjestäytyneet naapurustojen mukaisesti.  Mobilisoitunut popolo
iski seuraavaksi yhteen aateliston kanssa eri kaupungeissa kuten
Bresciassa, Milanossa, Piacenzassa, Cremonassa, Assisissa ja Luccassa
sekä monissa muissa.  Hämmästyttävissä määrin heidän kapinansa
onnistuivat radikaalisti demokratisoimaan kunnallista poliittista
elämää.  Vuosien 1200 ja 1260 välillä lukuisissa kommuuneissa, joihin
kuului myös suuria kaupunkeja kuten Bologna ja Firenze, popolo otti
itseasiassa haltuunsa vallan.  Pavian valtuustoa laajennettiin
sadastaviidestakymmenestä tuhanteen jäseneen noina vuosina, ja Milanon
valtuusto kasvoi neljästäsadasta yhdeksäänsataan, kun taas
Montpellierissa kiltajärjestelmä itseasiassa yhdistyi kunnalliseen
hallintoon.  Tämä dramaattinen demokratisoitumisen prosessi heijastui
Aristoteleläisen filosofin Marsilio Padovalaisen kirjoituksista, hänen
kirjoittaessaan "laintekijä, tai lain ensisijainen ja oikea
toimeenpaneva syy, on kansa tai kansalaisten koko joukko tai sen
painavampi puoli, valintansa tai tahtonsa kautta joka on suullisesti
ilmaistu kansalaisten julkisessa kokouksessa."  Marsilio
Padovalainen,   Defensor Pacis  (1324), dictio 1., kappale 23.,
sektio 3.; John H. Mundyn ja Peter Riesenbergin,   The Medieval
Town  (New York: Van Nostrand Reinhold, 1958), s. 125

Pohjoisemmissa kaupungeissa kunnallisen elämän demokratisointi
tapahtui sen sijaan hitaammin kuin Italiassa.  Freiburgissa,
kansannousun jälkeen, kommuuni muutti oligarkiansa
kahdenkymmenenneljän virkamiehen lautakunnaksi, jotka valittiin
vuosittain, samalla kun Liegessä luotiin kiltamainen kaupunki
tasavalta ja vuoden 1313 jälkeen uusien lakien julkaiseminen tehtiin
riippuvaiseksi kaikista, statuksesta riippumattomasti, kansalaisista
koostuvan kansankokouksen hyväksynnästä.  Flaamissa, kangasta
valmistavissa Ghentissä ja Ypresissä, julkisen itsehallinnon
muotoilivat kuitenkin kutojat ja vanuttajat.  Niin sanottuihin
"vähäisempiin kiltoihin" järjestäytyneenä nämä työtä tekevät
ihmiset---käytännössä proletaarit---kävivät todellista luokkasotaa
heitä riistäviä patriiseja vastaan ja lopulta voittivat heidät,
perustaen kunnallisen rakenteen joka antoi huomattavasti valtaa sekä
heille itselleen että "alemman asteisille" kiltojen jäsenille---sekä
sulkien pois suurimman osan patriiseista.

Kuitenkin demokraattisimmillaankaan Flaamin, Rhonen laakson ja
Italian kansankommuunit eivät antaneet yhtäläisiä poliittisia
oikeuksia kaikille miespuolisille asukkailleen.  Ne sulkivat pois
ammattitaidottomat, köyhät, peltotyöläiset ja suurimman osan
siirtolaisista, joiden he katsoivat olevan riippuvaisia ja tämän takia
helposti rikkaiden kauppiaiden ja aristokraattien ohjailtavissa.
Demokratisoiva prosessi ei ollut myöskään pitkä--ikäinen: Ajallaan
nämä varhaiset demokratiat väistyivät tasavaltalaisten
hallitusmuotojen tieltä ja poliittinen valta palautui
vaikutusvaltaisille perheille, sillä seurauksella että kommuunit
päätyivät myöhemmin harvainvaltaisten neuvostojen tai eliittien kuten
Firenzen Medicien hallitsemiksi.

Riippumatta siitä kuinka epätäydellinen keskiaikaisten kommuunien
demokratisointi oli ollut, se herätti nukkuneen poliittisen kentän
horroksestaan ja asetti sen liikkeeseen piazzoilla ja muissa
julkisissa tiloissa useiden vuosisatojen ajaksi.  Nämä kommuunit, näin
käsitettynä, muodostavat tärkeän hetken suoran demokratian
kehittyvässä perinteessä.

KommunalismiPV4

2006-05-11 09:15:38

Kaupunki historiassa

Ennen kuin käymme läpi kommunalistisen poliittisen kentän elvyttämisen
projektia, meidän täytyy käyttää muutamia kappaleita tuon kentän
luonteen tutkimiseen, selventääksemme mitä tarkoitamme sillä kun
viittaamme siihen.  Tulee ymmärtää, että poliittisella kentällä on
yhteiskunnallinen viitekehys, jopa antropologinen ja historiallinen
kehys, vuosisatojen aikana kehittyneiden erilaisten perinteiden
lisäksi.

Ehkä keskeisintä on että poliittinen kenttä täytyy ymmärtää yhtenä
niistä kolmesta kentästä, jotka ovat yleisesti ottaen tyypillisiä
ihmisten yhteiskunnille.  Nämä ovat poliittinen kenttä, sosiaalinen
kenttä sekä Valtio.    Bookchin tekee kolmijaon, monien muiden
yhteiskuntateoreetikkojen esittäessä vain kaksijaon.  Esimerkiksi
Aristoteles ajatteli sosiaalisen ja poliittisen kentän käsitteillä,
mutta ei Valtion käsitteellä (koska Ateenassa ei ollut sellaista).
Hannah Arendt, seurasi periaatteessa Aristotelesta kirjassaan
  The Human Condition  ja muissa töissään, kirjoittaessaan
sosiaalisesta ja poliittisesta kentästä---mutta se mitä hän kutsui
poliittiseksi kentäksi onkin itseasiassa Valtio.  Tämä on
väärinkäsitys joka on aiheuttanut jonkin verran hämmennystä.

Sosiaalinen kenttä

Sosiaalinen kenttä, (joka ei tarkoita samaa kuin koko yhteiskunta)
tarkoittaa yksityiselämää, johon sisällytetään myös tuotanto ja
talouselämä.  Aina muinaisista ajoista lähtien, on se ollut myös
perhe--elämän, hoivaamisen ja ystävyyden, lisääntymisen ja
sukulaissuhteiden kenttä.  Perheryhmiä esiintyy kaikissa
kulttuureissa; siitä huolimatta miten erilaisia eri yhteiskuntamuodot
ovat, yksilöt seurustelevat keskenään perheryhmissä kaikkein
intiimeimmällä tasolla.  Sosiaalinen kenttä voidaan kuvata siis
poikkikulttuurisena ilmiönä joka on luonteenomainen kaikille
ihmisyhteisöille.

Sosiaalinen kenttä on myös selkeästi kaikkein vanhin kolmesta eri
kentästä.  Aina esihistoriallisista heimoista, ihmisyhteisöjen
ensimmäisesta ilmaantumisesta lähtien, yhteisöt ovat rakentuneet
sosiaalisen kentän ympärille.  Se on itseasiassa muodostanut suurimman
osan noista yhteiskunnista.  Heimon tai joukon ytimessä olevan
sosiaalisen kentän juuret olivat naisten kotielämässä.  Sitä täydensi
vielä aluillaan oleva miesten julkinen tai kansalaiskenttä, mutta
koska tämä julkinen alue oli hyvin rajoitettu eikä Valtiota ollut
vielä olemassa lainkaan, yhteisöelämä oli varhaisimmissa
yhteiskunnissa käytännössä yhtä kuin sosiaalinen kenttä.

Heimoyhteiskunnat organisoituivat perheenomaisen luonteensa
mukaisesti, näennäisen "luonnollisesti" sukulaisuuden biologisen
periaatteen mukaan.  Veriside, verisukulaisuuden periaate, oli se
jaettu side joka piti heimon yhdessä, kaikkien saman heimon jäsenien
sanottiin olevan verisukulaisia ja periytyvän yhteisestä esi-isästä
--- tuon yhteisen sukulinjan tehdessä heistä kaikista saman heimon
jäseniä.  Verisiteen ei tarvinnut olla kirjaimellinen; tarvittaessa,
heimo saattoi laajentaa sitä todellisen sukulaisuuden ulkopuolelle
aina fiktioon saakka---esimerkiksi kun muukalaisia hyväksyttiin
heimoon tai kun oli heimorajat ylittävät häät.  Tuollaiset liitot
legitimoitiin ilmaisemalla ne sukulaisuuden käsitteillä.  Siitä
huolimatta että sitä täytyi usein venyttää, sukulaisuus oli
perinteinen periaate joka määritteli ja antoi ideologista tukea
yhtenäiselle heimolle.

Sukulaisuus ei myöskään ollut ainoa "luontainen" biologinen periaate
jonka ympärille heimoyhteiskunta järjestäytyi.  Sukupuoli määritteli
heimoelämän eri vastuut joko miehille tai naisille kuuluvina, tuottaen
sukupuolitettuja työnjakoja ja jopa kulttuurijakoja.  Iästä tuli vielä
yksi biologinen standardi sosiaaliselle järjestäytymiselle: niitä
jäseniä jotka olivat eläneet kauemmin, varsinkin kirjoitustaitoa
edeltävissä kulttuureissa, kunnioitettiin heimon perinteiden ja
viisauden säilyttäjinä, tämän statuksen tehdessä mahdolliseksi että
jotkin vanhemmat jäsenet saattoivat väittää omaavansa, shamaaneina,
yliluonnollisia voimia.  Kaikissa näissä "luonnollisissa"
periaatteissa oli suuria pelkästään fiktiivisiä osia ja niitä
rikottiin usein silmän välttäessä; tästä huolimatta, koska ne
koostuivat näennäisesti biologisista faktoista joita ei voinut
muuttaa, ne muodostivat yhdyssiteen näissä yhteisöissä.

Varhaisimmissa yhteisöissä, nämä biologiaan pohjautuvat jaottelut
eivät hyvin todennäköisesti johtaneet status ja arvoeroihin,
puhumattakaan käskysuhteista.  Kuitenkin tämän jälkeen miesten
kulttuuria alettiin pitää ei ainoastaan erilaisena kuin naisten
kulttuuria, mutta myös parempana ja tämän takia oikeutettuna käskemään
sitä.  Vanhuksien tietämys heimoviisaudesta tuli oikeutukseksi
gerontokratialle, sukulaisuuden tullessa syyksi uskolle yhden heimon
ylemmyydelle verrattuna muihin heimoihin, johtaen etnisiin
ennakkoluuloihin ja rasismiin.

Eri heimojen välinen vastenmielisyys on itseasiassa täytynyt olla
heimoyhteiskunnan pysyvä piirre melkein jo sen alusta alkaen.  Heimot
nimittivät usein itseään "ihmisiksi", heidän pitäessä toisten
heimojen jäseniä toiseen taksonomiseen ryhmään kuuluvina,
periaatteessa epäihmisinä.  Tämän kaltainen käsitys heimosta
käytännössä omana lajinaan loi vahvan solidaarisuuden hengen sen omien
jäsenien kesken---mutta se johti myös hyvin usein voimakkaaseen
vihamielisyyteen toisten heimojen jäseniä kohtaan, jotka oletettavasti
muodostivat uhan.

Tämän takia heimot suhtautuivat varovaisesti ja usein vihamielisesti
ulkopuolisiin.  He saattoivat pitää muukalaista joka tunkeutui heidän
seuraansa kuolleena esi--isänään ja suhtautua heihin rauhanomaisesti
sen mukaisesti; tai he saattoivat pitää heitä henkiolentoina, tai
kuolleiden henkinä, tai pahantahtoisina olentoina joilla oli pahat
aikeet heimoa kohtaan---ja sen mukaisesti tappaa heidät.  Heimo
saattoi, varmastikin, kohdella muukalaista myös vieraanvaraisesti,
mutta tuo suopeus riippui usein heimon hyväntahtoisuudesta
yksittäisessä tapauksessa, tai sen perinteisistä käytöstavoista---tai
sen tarpeesta tukea verkostoja häillä solmituissa liitoissa tai sen
tarpeesta saada aikuisia miehiä sotureikseen.

Kaupungin ilmaantuminen

Heimoyhteiskuntien pääasiallinen elinkeino oli keräilytalous---toisin
sanoen, he metsästivät eläimiä ja keräsivät kasvillisuutta saadakseen
sen ruoan, vaatteet ja suojan jota he tarvitsivat elääkseen; joskus
he harrastivat väliaikaisempia viljelyn muotoja, polttaen metsiä
luodakseen väliaikaisia viljelyalueita kasvimailleen kunnes maan
satoisuus oli käytetty loppuun.  Kuitenkin Neoliittisen kauden alussa,
luultavasti Lähi-Idässä vuosien 10 000 ja 7 000 eKr. välillä, tapahtui
suunnaton muutos: heimoyhteiskunnat siirtyivät asteittain pois
keräilytaloudesta ja satunnaisesta puutarhanhoidosta viljalajikkeiden
kasvatukseen.  Toisin sanoen, sen sijaan että he olisivat liikkuneet
ympäriinsä saadakseen ruokaa suhteellisen väliaikaisista lähteistä,
heimokansat asettuivat vakituisiin, jopa pysyviin kyliin ja
jalostivat systemaattisesti viljaa ja kesyttivät eläimiä.

Tämä siirtymä Neoliittiseen kulttuuriin---maatalouteen ja
karjanhoitoon---levisi nopeasti ja laajalti Euraasiaan ja sillä oli
seurauksensa sosiaaliselle elämälle, siirtäen heimoyhteiskunnan täysin
uuteen maailmanjärjestykseen.  Viljan ollessa paremmin säilyvää kuin
liha tai kasvit, kyettiin säilömään nyt ruokaa varastoon, mikä teki
mahdolliseksi joillekin heimon jäsenille säädellä ruuan jakelua.
Osa heimolaisista sai tällä tavoin yksityisomaisuutta ja lopulta
rikkauksia, mikä muodosti alun luokkaeroille.  Luokat, vuorostaan,
pahensivat jo olemassa olevia hierarkisia jakaumia: kun laaja--alainen
maatalous, varsinkin karjanhoidon kanssa, ilmaantui, se oli pääosin
miesten työtä ja sen tulokset olivat heidän omaisuuttaan, tämän
luodessa patriarkaalisia yhteiskuntia jotka asettivat miehet ja
miesten arvot ylempään asemaan.  Papisto joka syrjäytti shamaanit,
vaati vuorostaan viljaa kunnianosoituksena jumalille ja lisäsi
institutionaalista voimaa heidän edeltäjiensä vähemmän muodollisille
ja lyhytaikaisemmille hengellisille vaatimuksille.

Meidän tarkastelullemme kaikkein tärkein seuraus siirtymästä
maatalouteen oli se mitä V. Gordon Childe kutsui   urbaaniksi
vallankumoukseksi.   Jotkut Neoliittisten maanviljelijöiden
perustamista kyläasutuksista kasvoi kunniksi ja osa näistä kunnista
kasvoi tästä vielä kaupungeiksi---suuriksi pysyviksi asutuksiksi
joissa asukkaat eivät tuottaneet omaa ruokaansa vaan luottivat
maaseudulta tuotuun viljaan.  Näiden kaupunkien asukkaille elämä ei
rakentunut niin pitkälti sukulaisuuden ympärille, vaan pikemminkin
lähekkäin asumiselle ja jaettuille ammatillisille toimille.  Ihmiset
asuivat vierekkäin olematta välttämättä samaa sukua---lopulta ilman
että edes tuntivat toisiaan.  Ajan mittaan, ulkopuolinen tai
muukalainen saattoi liittyä yhteisöön kaupungissa yksinkertaisesti
asumalla siellä ja tuomalla työpanoksensa sinne, ilman että hänen
täytyi mennä naimisiin tai värväytyä soturiksi.  Itseasiassa, heimojen
näkökulmasta, kaupunki oli paikka jossa lähes jokainen jonka tapasit
saattoi olla muukalainen.

Varmasti varhaisissa kaupungeissa, kuten nykyajan kaupungeissakin,
monet ihmiset jotka olivat samaa sukua heimositeen kautta päättivät
asua samassa naapurustossa kuin sukulaisensakin tai vaihtoehtoisesti
etnisen syrjinnän takia joutuivat tekemään niin vastoin tahtoaan.
Olennaista on kuitenkin, että kaupungeissa elämisen tultua
elämäntavaksi, sukulaissiteet menettivät hitaasti merkitystään
yhteiskunnallisen järjestäytymisen muotona ja väistyivät uusien
muotojen tieltä.  Vailla jaettua etnistä perimää, vierekkäin asuvat
ihmiset alkoivat asteittain näkemään toisensa, heimoperimän sijaan,
asuinpaikan ja ammatin, statuksen ja omaisuuden mukaan: käsityöläisinä
tai rikkaina kauppiaina, aatelisina tai pappeina.

Kategoriasta riippumatta rajatut siteet, jotka olivat lukinneet
ihmisten esi--isät yhden heimon nurkkakuntaisuuteen tai heimojen
välisiin vihanpitoihin, olivat nyt löystyneet.  Enää ei saman
sukutaustan omaavien ihmisten tarvinnut ajatella itseään "ihmisinä"
ja muita vihamielisinä tai mahdollisesti vihamielisinä muukalaisina.
Etniset ennakkoluulot toki säilyivät, mutta laimeammassa muodossa kuin
heimojen aikakautena, kun etninen erilaisuus saattoi olla lupa jopa
muukalaisen murhaamiselle.  Uusi yhteiskuntajärjestys muutti ihmiset
heimokansasta heterogeenisiksi ja potentiaalisesti kosmopoliittisiksi
kaupunkilaisiksi.  Kaupunki työnsi käytännössä syrjään sukujuuret
suosien ekumeenisempaa   humanitasta , tai jaettua ihmisyyttä,
yhteiskunnan järjestäytymisen periaatteena ja käynnisti tärkeän
prosessin universaalin ihmisyyden luomiseksi.  Kaupunkielämään
siirtyminen oli sellaisenaan yhtä vallankumouksellinen muutos kuin
maataloudellinen vallankumous oli ollut tai teollinen vallankumous
tuli olemaan vuosituhansia myöhemmin.