Vanhan anarkowikin artikkelit

KommunalismiPV8

2007-01-07 19:20:46

Liikkeen rakentaminen

Mikäli kuntien poliittinen kenttä aiotaan vallata takaisin ihmisille,
ja perustaa julkisia kansankokouksia ja saada asukkaat valtaan, tulee
näiden päämäärien puolesta taistella tietoisesti.  Niitä ei tulla
saavuttamaan sopeutumalla vallitsevaan järjestelmään, eivätkä
muutokset tule tapahtumaan itsestään. Päinvastoin, nykypäivän
sosiaaliset liikevoimat voivat hyvinkin kulkea kohti autoritäärisyyttä
ja vallan keskittämistä hajauttamisen ja demokratisoimisen
sijaan. Kansankokousten luominen edellyttää johdonmukaista
kansansivistys- ja mobilisointityötä, jonka järjestämiseen tarvitaan
hyvin organisoitu kommunalistinen liike.

Tuollainen liike ei tule ilmaantumaan spontaanisti: sekin täytyy
rakentaa tietoisesti, ja jokaisessa yhteisössä sitä muodostamassa
täytyy olla ainakin muutamia ihmisiä, jotka ovat täysin omistautuneet
sen rakentamiselle.  Entä kuinka näiden ihmisten tulisi edetä?

Aivan ensimmäiseksi heidän tulee löytää toisensa ja tunnistaa
näkemystensä yhteneväisyys.  Seuraava askel voi olla opintopiirin
perustaminen, jossa he tutustuvat mahdollisimman perusteellisesti
kommunalistisiin ajatuksiin lukemalla perusteet kattavaa
kirjallisuutta (ks. Lisälukemistoa) ja tapaavat säännöllisesti
keskustellakseen lukemastaan, etsien parhaansa mukaan vastauksia
kaikkiin esiin nouseviin kysymyksiin. Sivistämällä itseään he
valmentautuvat edistämään liikettä levittämällä sen ajatuksia
eteenpäin, sekä vastaamaan kaikkeen mahdollisesti kohtaamaansa
vastarintaan.

Kommunalistisen teorian opiskelemisen lisäksi he voisivat lukea
teoksia siihen läheisesti liittyvistä aiheista kuten anarkismista,
yhteiskuntaekologiasta (jonka poliittista ulottuvuutta kommunalismi
edustaa) ja radikaaliliikkeiden historiasta, sekä tutustua omalla
alueellaan tai muualla maailmassa esiintyneisiin demokratian
perinteisiin.  Myös erilaisten yhteiskuntakriittisten teorioiden
tuntemus voisi olla hyödyksi. Veisi luonnollisesti eliniän hallita
kaikki tässä mainittu, eikä se ole tarkoituskaan: monipuolisen
teoriapohjan tehtävänä on antaa ryhmälle virikkeitä opiskeluun
ja käytännön toimintaan.  Opintopiiritoiminta tulee joka
tapauksessa olemaan jatkuva ja rakentava osa liikettä.

Saavutettuaan teoreettisen perusymmärryksen kommunalismista ryhmän
tulisi ryhtyä opettamaan muita.  He voisivat etsiä ystäviä ja tuttuja
jotka saattaisivat olla kiinnostuneita projektista, ja pyytää heitä
mukaan opintopiiriin. Vaihtoehtoisesti he voisivat auttaa sisarryhmien
perustamisessa, joihin he voisivat kytkeytyä muodostaakseen tulevan
liikkeen perustan. Auttamalla muita ihmisiä ymmärtämään liikkeen
ajatuksia he tulisivat myös kehittäneeksi omaa ymmärtämystään ja
oppisivat paremmin vastaamaan kysymyksiin, kritiikkiin ja
vastalauseisiin.

Kansansivistystyö

Kun opintopiirin jäsenet luottavat siihen, että ovat sisäistäneet
keskeiset ajatukset ja kykenevät ilmaisemaan ne, heidän tulisi pyrkiä
vaikuttamaan yhteisössä, jossa asuvat. Sitä ennen heidän tulee antaa
ryhmälleen selkeä ja tunnistettava nimi, jotta se voi kehittää selkeän
poliittisen identiteetin yhteisössä.

Heidän ensisijainen tehtävänsä nyt ja tulevaisuudessa on
valistustyö. Tämä on hyvä aloittaa paikallisista poliittisista ja
ympäristöaiheista, jotka koskettavat koko yhteisöä. Heidän tulisi
tutkia näitä aiheita ja ottaa niihin kantaa, ja jos mahdollista
kehittää niistä yhteiskuntaekologinen analyysi sekä tuottaa
kirjallista materiaalia, jossa paikalliset kysymykset liitettäisiin
selkeästi kommunalistisiin näkemyksiin.  He voisivat kirjoittaa
esimerkiksi kannanottoja tai yleisen raportin kuntaansa vaivaavista
ympäristöongelmista, tai ehdotetun rakennussuunnitelman
todennäköisistä yhteisölle ja ympäristölle aiheuttamista haitoista.
Oman paikallisen lehden perustaminen olisi korvaamattoman arvokasta.
Taiteellisesti suuntautuneet voisivat tehdä julisteita ja
lentolehtisiä, kun yhteisenä pyrkimyksenä on jonkin aiheen nostaminen
huomion kohteeksi.  Ryhmän tulisi pyrkiä julkaisemaan ja levittämään
materiaalinsa yhteisön sisällä: kirjoittamaan paikallislehtiin ja
levittämään kampanjamateriaalia paikallisissa kirjakaupoissa,
naapurustokeskuksissa ja kahviloissa. Jokaisessa julkaistussa
asiakirjassa tulisi olla ryhmän nimi ja yhteystiedot, jotta toimintaan
olisi kaikkien kiinnostuneiden mahdollisimman helppo osallistua.

Eniten painoa tulisi olla heidän pyrkimyksessään kansankokousten
muodostamiseksi heidän kunnassaan ja laillisen statuksen
vaatimiseksi kokousten tekemille päätöksille. Kokouksia voidaan
nimittää paikallisiin perinteisiin sopivalla nimellä, mutta olennaista
on vaatimus suoran demokratian instituutioiden luomiseksi, jotka
edistävät demokraattisia käytäntöjä ja päätöksentekomenettelyjä.

Ryhmän tulisi vaatia paikalliselta kaupunginvaltuustolta näille
kokouksille laillista asemaa muuttamalla kunnan rakennetta
tunnustamaan kansankokoukset ja määrittelemään niiden vallan.

Osana kansansivistystyötä ryhmä voisi pitää luentosarjan julkisissa
tiloissa tai esim. paikallisessa kahvilassa. He voisivat joko
luennoida itse tai kutsua ulkopuolisia puhujia puhumaan esimerkiksi
suorasta demokratiasta teoriassa ja käytännössä, radikaalin toiminnan
historiasta tai yhteisölle ajankohtaisista aiheista. Jos kutsuttu
luennoitsija ei ota puheessaan esille kommunalistista näkökulmaa
aiheeseensa, tulisi ryhmän moderoijan tehdä niin, tai ryhmän jäsenten
nostaa se esille jälkeenpäin käytävässä yleisökeskustelussa. Heidän
tulisi aina painottaa julkisten kokousten luomisen tarvetta.

Järjestäessään ajankohtaisiin kysymyksiin liittyvää toimintaa heidän
tulisi aina sitoa se vaatimukseen kansankokouksista, jotta kansalaiset
voisivat itse päättää asiasta. He voisivat järjestää mielenosoituksen
protestoidakseen yhteisön torjumaa rakennussuunnitelmaa tai aiottua
ostoskeskusta vastaan, ja nostaa esille suunnitelmien takana
vaikuttavat valtarakenteet ja hyötyjät. Kun kysymykset tulevat
kunnanvaltuuston tai lautakunnan käsiteltäviksi, heidän tulisi käyttää
puheenvuoro jokaisessa aiheesta käytävässä keskustelussa ja vaatia
suoraa demokratiaa pitkän tähtäimen ratkaisuna. Tämä antaisi heille
kokemusta osallistumisesta ja levittäisi samalla tietoisuuttaa
kommunalistisista ajatuksista.

Ryhmän jäsenet tulevat hyvin todennäköisesti tutustumaan tai
ovat jo osallisina paikallisissa yhteistyölle perustuvissa
projekteissa; osuuskuntana toimivissa ruokakaupoissa ja kahviloissa,
kommuuneissa ja tuotantokollektiiveissa ym. Nämä projektit ovat
arvokkaita, sillä ne kehittävät yhteistyön henkeä jota tarvitaan
yhteisöllisen solidaarisuuden kehittämiseksi, jolle suora demokratia
perustuu.  Ne eivät kuitenkaan sellaisinaan ole kommunalistisia
instituutioita, koska ne ovat osa sosiaalista kenttää (ks. kappale 2),
eivät poliittista. Niiden yhteistyölle perustuvaan henkeen ei myöskään
voi luottaa, ottaen huomioon kapitalistisen järjestelmän, johon ne
kiinteästi kuuluvat (kappale 12).  Kommunalistien, jotka ovat
osallisina näissä yrityksissä, tulisi olla tietoisia niiden voimasta ja
heikkouksista, ja samalla kun antavat osuuskunnille niiden tarvitseman
panostuksen, keskittäisivät enimmän osan voimistaan kansankokousten
vaatimiseen ja elävän poliittisen kulttuurin edistämiseen. (Lisää
osuuskunnista: lue Murray Bookchinin haastattelu kirjan toisessa
osassa.)  Ennenkaikkea kommunalistisen ryhmän jäsenten tulee puhua
mahdollisimman monien ihmisten kanssa, selittäen kärsivällisesti,
miksi kansankokoukset ovat tarpeellisia, toistaen samat selitykset
aina tarpeen vaatiessa ja vastaten kysymyksiin ja kritiikkiisn
kykyjensä mukaan.

Ryhmän saadessa huomiota näkemyksilleen ja tullessa vaikuttajaksi
yhteisössä sen tulee alkaa kerätä uusia jäseniä. Ennen kuin kyselyitä
on liikaa, tulisi ryhmän määritellä toiminnalleen säännöt. Nämä
säännöt tulisivat määrittelemään ryhmän rakenteen, sen
päätöksentekotavat, jäsenmaksujen keräämisen yms. Heidän tulisi myös
sopia jäsenyyden reunaehdoista - esimerkiksi 1/2 vuoden koeaika voisi
olla toivottava, jotta uudet jäsenet voivat totuttautua ryhmään ja
varmistua näkemystensä vastaavan kommunalistien päämääriä.
Alkuperäinen ryhmä saattaa haluta pitää uusien jäsenten opettamiseen
erillisiä kokouksia. Sen tulisi kuitenkin ehdottomasti varata osa
jokaisesta ryhmän tapaamisesta opinnoille ja keskustelulle mm. ryhmän
tavoitteille ja toiminnalle merkittävistä kirjoituksista.

Esikaupungit

Esikaupunkialueella toimiva ryhmä tulee kohtaamaan haasteita, joita
kaupungissa asuvat eivät joudu pohtimaan. Esikaupungeissa esimerkiksi
julkisia tiloja ei juuri ole [*suom.huom. ongelmaa ei oikeastaan ole
Suomessa]: toisin kuin kaupungeissa, esikaupungissa asuva ei
välttämättä astu julkiseen tilaan lainkaan jättäessään kotinsa. Sen
sijaan he nousevat yksityisautoonsa ja ajelevat sillä seuraavaan
yksityiseen tilaan - kauppaan, bensa-asemalle, ostoskeskukseen tai
työpaikalle. He saattavat viettää päiviä tai viikkoja saapumatta
muihin kuin yksityisiin tiloihin. Jalkakäytäviä tai muita julkisia
paikkoja tuskin onkaan esikaupungeissa, samalla kun yhteisöelämä on
joutunut väistymään lähes kokonaan eristyneiden kotien tieltä, tehden
sattumanvaraisen kohtaamisen toisen ihmisen kanssa hyvin
epätodennäköiseksi.

Ihmisyhteisön sisäiseen kanssakäymiseen pohjautuvana kommunalistista
politiikkaa on helpompi rakentaa paikassa, jossa ihmiset tapaavat
toisiaan säännöllisesti.  Siitä huolimatta että yhteisöllisyys on
paljon vähäisempää esikaupungissa kuin kaupungissa, on myös
esikaupunkilaisilla naapureidensa kanssa yhteisiä huolenaiheita,jotka
vaativat yhteisiä ponnistuksia. Tällaisia ovat muun muassa ympäristö,
lastenhoito, liikenne ja paikallinen talous. Esikaupunkilaiset
elävätkin tällä hetkellä keskellä ongelmia joita saastuminen,
riittämättömät julkiset palvelut ja suuryritysten joukkoirtisanomiset
aiheuttavat. Käytännön ongelmat niin esikaupungissa kuin
kaupungissakin vaativat asukkaiden kohtaamista. Sattumaan luottamisen
sijaan heidän täytyy kuitenkin alkaa järjestää tapaamisia tietoisesti.

Näillä alueilla kommunalistinen liike voi pyrkiä järjestämään julkisia
tapaamisia ilmoittamalla ruokakaupoissa, julkisilla ilmoitustauluilla,
paikallisissa lehdissä, jne. He voivat myös auttaa kokousten
järjestämisessä ja ohjaamisessa, mikäli yhteisö niin haluaa.

Suurkaupungit

Suuret metropolit asettavat suoran demokratian luomiselle toisenlaisia
ongelmia.  Laajentuvat kaupunkivyöhykkeet, kuten New York tai Los
Angeles, ovat keskitetysti hallinnoituja alueita, joiden miljoonat
asukkaat pysyvät täysin vieraina jopa naapureilleen.  Tämän kaltaiset
asukasmäärät saattavat vaikuttaa mahdottomalta esteeltä
julkisten kokousten järjestämiselle: jopa yksittäisessä naapurustossa
asukkaiden määrä olisi liian suuri kokoontumaan yhdessä
kokoustilassa. Mikäli kaikki Lontoon tai New Yorkin asukkaat
yrittäisivät kokoontua yhteen ekklesiaan, logistiset ongelmat olisivat
ylitsepääsemättömät.  Aristoteleen mukaan poliksen tulisikin olla
tarpeeksi pieni, jotta asukkaat olisivat suhteellisen tuttuja
toisilleen.

Suurkaupunkien ainoana ongelmana ei ole niiden koko, vaan myös niiden
hallinnon voi päätellä olevan niin etäistä ja persoonatonta, että ne
ovat ennemminkin valtioita valtion sisällä kuin kaupunkeja. Niiden
kaupungintaloja kansoittavat eliitit - pienemmät eliitit, mutta
eliitit joka tapauksessa - joiden rakennetta ja toimintaa on
tavallisen kansalaisen mahdotonta hahmottaa. Kunnallispolitiikan
eliittien vaalikampanjat ovat yhtä kyynisiä, korruptoituneita ja
manipuloivia kuin mikä tahansa kansallinen vaalikampanja. Tultuaan
kerran valituiksi virkaan pormestarit ja valtuuston jäsenet
hallinnoivat suunnattomia byrokratioita, joiden hajauttaminenkaan ei
tuottaisi tarkoituksenmukaista järjestelmää.  Liikenne, puhtaanapito
ja kaupallinen toiminta vaativat nykymuodossaan päivittäistä, pitkälle
vietyä koordinointia.

Epäilemättä näiden urbanisoituneiden alueiden laajuus nostaa useita
kysymyksiä.  Urbanisoituneen megalopoliksen eteneminen ei kuitenkaan
vielä ole kyennyt täysin tukahduttamaan kansalaisaktivismin
perinteitä.

Ensinnäkin suuret kaupunkiyksiköt eroavat valtiosta olennaisilta osin:
kaupunkien ja valtioiden historialliset taustat eivät ole ainoastaan
radikaalisti erilaiset, vaan kaupunkien hallintojärjestelmät
sisältävät joitakin orastavia poliittisen elämän muotoja, jotka
puuttuvat kansallisvaltioista: hyvin usein kaupungin asukkaat jopa New
Yorkin kaltaisessa megalopolissa voivat puuttua yhteisiin asioihin
tavalla, jolla he eivät voi osallistua kansallisesti päätettäviin
asioihin. Kunnalliset kaupungintalot ovat jopa suurkaupungeissa usein
huomattavasti helpommin tavallisten kansalaisten lähestyttävissä kuin
valtiolliset tai liittovaltiolliset lainsäädäntöelimet.
Naapurustokeskukset ovat helposti luotavissa laajoissa kaupungeissa,
koulujen vanhempainlautakuntien ja -iltojen sekä muiden alueen
yhteisten aktiviteettien mahdollistaessa saman naapuruston asukkaiden
tapaamisen ja yhteisistä ongelmista keskustelemisen.

Toiseksi hajauttaminen voi tuntua vaikealta vain, jos ryhmän jäsenet
ajattelevat sitä yksinomaan fyysiseltä eli alueen ja logistiikan
kannalta. Tällainen fyysinen hajauttaminen saattaa vaatia paljonkin
aikaa tullakseen saatetuksi täydellisesti päätökseensä. Se saatta
kuienkin tapahtua nopeammin kuin kykenemme ennakoimaan. Tätä puoltavat
saksalaisten ja japanilaisten kaupunkien nopea uudelleenrakentaminen
toisen maailmansodan jälkeen. Institutionaalinen hajauttaminen
voidaan kuitenkin aloittaa milloin vain, missä kaupungissa tahansa
kokoon katsomatta, ja se voisi saavuttaa tuloksia melko nopeasti.
Kansankokouksia voidaan järjestää missä tahansa, vaikkapa
korttelitasolla riippumatta kaupungin koosta.

Kun kokoukset on saatu perustettua yhdessä tai useammassa
suurkaupungin naapurustossa, ne voivat toimia esimerkkeinä toisille
naapurustoille näiden muodostaessa
naapurustokokouksiaan. Demokratisoidut naapurustot voivat lopulta
liittoutua keskenään ja muodostaa konfederaatioita, jotka pyrkivät
koordinoimaan liikennettä, puhtaanapitoa ja muita
palveluita. Institutionaalisen hajauttamisen vaiheessa olevat
naapurustot voisivat toimia poliittisina suunnannäyttäjinä koko
kaupungissa, ja johtaa lopulta laajalle ulottuviin muutoksiin myös
logistiikassa ja rakenteessa.

Institutionaalisen ja fyysisen hajaannuttamisen yhdistäminen voi
ensialkuun saada tehtävän näyttämään liian vaikealta. Kuitenkin jopa
suurimmat urbanisoituneet vyöhykkeet pitävät sisällään erilaisia
kulttuurisia perinteitä ja eroavaisuuksia. Suurin osa
suurkaupungeista sisältää pienempiä kaupunkeja ja kaupankäynnin
keskuksia itsessään; tästä lienee Lontoo tunnetuin esimerkki.  Viiden
pienemmän kaupungin muodostama New York oli vielä vuonna 1874 pelkkä
Manhattanin pikkukaupunki. Vain hiukan yli satavuotias ei vielä ole
varmaankaan muuttunut ikuiseksi, toisin kuin jotkut kommunalismin
kriitikot haluaisivat meidän uskovan.

Jotkut suuret amerikkalaiset kaupungit ovat jo käyneet läpi
jonkinlaista institutionaalista hajauttamista. Vuonna 1975 New York
muutti perustussäännöstään [?] tavalla, joka vahvisti sen 59:n
osa-alueen ja näiden omien lautakuntien päätösvaltaa; Loa Angelesilla
on ollut haarakaupungintaloja jo jonkin aikaa; Detroit, Pittsburgh ja
Honolulu säätivät jonkinasteisen naapurustohallinnon 1970-luvulla;
Anchorage Alaskassa omaksui yhteisöneuvostojen rakenteen, Daytonin
Ohiossa perustaessa kuusi osallistumiselle perustuvaa avointa
suunnittelualuetta.

1980-luvulla Ranska silloinen pääministeri François Mitterrand koetti
saada aikaan Pariisin hajauttamisen perustamalla paikallisia
kaupungintaloja. Kenties dramaattisin esimerkki hajauttamisesta ovat
Pariisin kaupunginosat (sectionnaires) Suuren Vallankumouksen
aikana. Pariisin väkiluku oli tuohon aikaan suuri, noin puoli
miljoonaa, mikä teki siitä megalopolin 1700-luvun mittapuulla. Lisäksi
kaupungin logistiset ongelmat olivat suunnattomat aikana, jolloin***
mikään ei liikkunut hevosta nopeammin. Kuitenkin sektiot toimivat
huomattavan menestyksekkäästi, osaksi Kommuunille lähettämiensä
delegaattien koordinoimina, osaksi konfederoitumalla
oma-aloitteisesti. Suoran demokratian järjestelmässään sektiot eivät
ainoastaan hoitaneet omia poliittisia toimintojaan, vaan myös
huomattavan osan kaupungin muonittamisesta ja estivät yksityisiä
henkilöitä varastoimasta ruokaa tukahduttamalla keinottelun,
valvomalla hintoja ja hoitamalla monia muita monimutkaisia
hallinnollisia tehtäviä, sekä ylläpitämällä miliisiä, joka oli
merkittävin asevoima Ranskan pääkaupungissa.

Jos oli mahdollista toteuttaa institutionaalinen hajauttaminen
Pariisissa vuonna 1973, ei voi olla mahdotonta aloittaa sitä
nykyaikaisissa kaupungeissa.  Meillä ei ole ainoastaan kehittyneen
liikenteen ja viestinnän luomaa etua, vaan myös kehittynyt ymmärtämys
demokratian prosesseista, joita 1700-luvun pariisilaisilla ei ollut.

Useat nykyajan suurkaupungit kärsivät jo merkittävistä
rakenteellisista ongelmista, joita väestönkasvu ja keskittäminen
jatkuvasti pahentavat.  Mielipidetutkimusten mukaan enemmistö
amerikkalaisista asuisi mieluummin pienemmässä kaupungissa kaupungissa
kuin laajenevassa megalopolissa.  Suurkaupunkien yhä ilmeisemmiksi
käyvät ongelmat tulevat muokkaamaan ilmapiiriä vastaanottavaiseksi
kommunalistisen liikkeen tarjoamalle vaihtoehdolle.

KommunalismiPV8

2006-10-04 05:02:05