Vanhan anarkowikin artikkelit

KommunalistinenProjekti

2006-08-22 07:47:24

===== Kommunalistinen projekti=====

Murray Bookchin

Se tuleeko 2000-luku olemaan kaikkein radikaalein aikakausi vai
kaikkein taantumuksellisin - vai tuleeko se vain olemaan ankean
keskinkertaisuuden harmaa kausi - tulee eniten riippumaan siit.ä mink.ä
kaltaisen yhteiskunnallisen liikkeen ja ohjelman sosiaaliset
radikaalit luovat siitä teoreettisesta, organisatorisesta ja
poliittisesta rikkaudesta joka on kerääntynyt vallankumouksellisen
kauden kahden viimeisen kahdenvuosisadan aikana.  Se suunta jonka
valitsemme, useista eri risteyskohdista ihmiskunnan kehityksessä,
saattaa hyvinkin määrittää tulevaisuutemme lajina vuosisadoiksi
eteenpäin.  Niin kauan kuin tämä järjetön yhteiskunta vaarantaa meitä
ydin ja biologisilla aseilla, emme voi jättää huomiotta koko
ihmisyyden tuhoisan päätöksen mahdollisuutta.  Ottaen huomioon ne
erittäin tarkkaan harkitut tekniset suunnitelmat jotka
sotilaallis-teollinen kompleksi on kehittänyt, ihmiskunnan itsetuho
täytyy ottaa huomioon niissä futuristisissa skenarioissa joita,
vuosituhannen vaihtuessa, massa media lähettää - ihmiskunnan
tulevaisuuden lopullinen päätös.

Välttääkseni sen että nämä huomiot vaikuttaisivat liian tuomiopäivää
ennustavilta, haluaisin korostaa että elämme myös ajalla jolloin
ihmisten luovuudella, teknologialla ja mielikuvituksella on kyky luoda
ennennäkemättömiä materiaalisia edistysaskelia ja antaa meille
yhteiskuntia jotka mahdollistavat vapauden joka ylittää mennentullen
jopa kaikkein dramaattisimmat ja vapauttavimmat visiot joita
yhteiskuntateoreetikot kuten Saint-Simon, Charles Fourier, Karl Marxin
ja Peter Kropotkinin.  (1)  Monet post-modernin ajan ajattelijoista
ovat hidasjärkisellä tavallaan nimenneet tieteen ja teknologian
ensisijaisiksi uhiksi ihmiskunnan hyvinvoinnille, kuitenkin vain
harvat opit ovat antaneet ihmiskunnalle tuon kaltaista tyrmistyttävää
määrää tietoutta aineen ja elämän salaisuuksista, tai tarjonneet
lajillemme parempaa kykyä muuttaa jokaista tärkeää puolta
todellisuudesta ja parantaa ihmisten ja muiden elävien olentojen
hyvinvointia.

Olemme siis tilanteessa jossa voimme joko kulkea kohti ankaraa
'historian loppua,' jossa tyhjien tilanteiden banaali jatkumu korvaa
todellisen edistyksen, tai lähteä tielle kohti todellista historian
luomista, jossa ihmiskunta aidosti edistyy kohti järkevää maailmaa.
Olemme tilanteessa jossa voimme valita häpeällisen lopun, johon
mahdollisesti kuuluu myös itse historian katastrofaalinen ydintuho, ja
historian järkevän täyttymyksen, vapaassa materiaalisesti rikkaassa
yhteiskunnassa esteettisesti luodussa ympäristössä, välillä.

Riippumatta niistä teknologisista ihmeistä joita hallitseva luokka
(eli porvaristo) kehittää saavuttaakseen voiton toisistaan, vain vähän
olemassa olevan yhteiskunnan subjektiivisesta todellisuudesta voi
pelastaa sen.  Nimenomaan aikana jolloin me, lajina, kykenemme luomaan
keinot uskomattomille objektiiviselle kehitykselle ja parannuksille
ihmiskunnan oloissa ja muiden elävien olentojen luonnon maailmassa -
kehitysaskelia jotka voisivat luoda vapaan ja järkevän yhteiskunnan -
olemme lähes alastomia moraalisesti niiden sosiaalisten voimien edessä
jotka voivat hyvinkin johtaa fyysiseen tuhoomme.  Ennusteet
tulevaisuudesta ovat ymmärrettävästi hyvin heikkoja ja niihin ei
helposti luoteta.  Pessimismistä on tullut hyvin laajalle levinnyttä,
kapitalististen yhteiskuntasuhteiden syöpyessä aina vain syvemmälle
ihmismieleen kuin koskaan ennen, samalla kun kulttuuri taantuu
kuvottavissa määrin, lähes katoamispisteeseensä.  Suurimmalle osalle
nykypäivän ihmisistä ne asiat jotka olivat toiveikkaita ja hyvin
radikaaleja varmuuksia kaksikymmentä vuotta kestäneellä kaudella
Venäjän Vallankumouksen vuotesina 1917-18 aina Espanjan sisällissodan
päättymiseen vuonna 1939 asti, vaikuttavat melkein na.ïveilta.

Kuitenkin päätöksemme luoda parempi yhteiskunta, ja päätöksemme siitä
miten teemme sen, täytyy tulla meistä itsestämme, ilman jumalien apua,
tai vielä tätäkin vähemmän mystisten 'luonnonvoimien' tai
karismaattisen johtajan avulla.  Mikäli valitsemme tien kohti parempaa
tulevaisuutta, valintamme tulee olla seurausta omista - ja vain
omistamme - kyvyistämme oppia menneisyyden materiaalisista opetuksista
ja arvostaa tulevaisuuden todellisia mahdollisuuksia.  Meidän tulee
turvautua, ei taikauskon, tai, absurdia kyllä, akatemian rakosista,
sumeasta helvetistä esiinkutsuttuihin utuisiin oikkuihin, vaan sen
sijaan niihin innovatiivisiin ominaisuuksiin jotka muodostavat meidän
ihmisyytemme ja ne olennaiset piirteet jotka ovat vastuussa
luonnollisesta ja sosiaalisesta kehityksestä.  Näille vastakkaisia
ovat ne sosiaaliset patologiat ja sattumanvaraiset tapahtumat jotka
ovat saaneet ihmiskunnan sivuraiteille sen tietoisuuden ja järjen
potentiaalien täyttymyksestä.  Vietyämme historian pisteeseen jossa
lähes mikä tahansa on mahdollista, ainakin materiaaliselta puolelta, -
ja jätettyämme taaksemme menneisyyden joka oli ideologisesti ihmisten
mielikuvituksen luomien mystisten ja uskonnollisten elementtien
läpäisemä - me kohtaamme uuden haasteen, jonka edessä ihmiskunta ei
ole koskaan ennen ollut.  Meidän tulee tietoisesti luoda oma
maailmamme, ei demonisten fantasioiden, järjettömien perinteiden ja
tuhoisien ennakkoluulojen mukaan, vaan lajillemme ainutlaatuisten
järjen, harkinnan ja keskustelun kriteerien mukaan.

Minkä seikkojen tulisi olla ratkaisevia tehdessämme tätä päätöstä?
Ensinnäkin se suunnaton sosiaalisen ja poliittisen kokemuksen
kasautunut määrä joka on saatavilla nykypäivän vallankumouksellisille
on hyvin ratkaisevaa, tämän ollessa varasto tietoa jota, oikein
käsitettynä, voitaisiin käyttää välttämään niitä hirvittäviä virheitä
joita edeltäjämme ovat tehneet ja säästämään ihmiskunnan menneiden
epäonnistuneiden vallankumousten tuholta.  Korvaamattoman tärkeää on
se potentiaali uudelle teoreettiselle alustalle jonka ajatusten
historia on luonut, tuon alustan tehdessä mahdolliseksi singota
kehittyvä radikaaliliike olemassa olevien yhteiskunnallisten
olotilojen yli tulevaisuuteen joka edistää ihmiskunnan vapautumista.

Meidän tulee kuitenkin olla myös täysin tietoisia edessämme olevien
ongelmien mittasuhteista.  Meidän tulee ymmärtää täysin selkeästi
missä sijaitsemme suhteessa vallalla olevaan kapitalistiseen
järjestykseen, ja meidän tulee ymmärtää ilmaantuvat sosiaaliset
ongelmat ja puhutella niitä uuden liikkeen ohjelmassa.  Kapitalismi on
ehdottomasti dynaamisin yhteiskunta mitä on ikinä ilmaantunut
historiassa.  Määritelmän mukaisesti sen tulee varmastikin olla aina
kauppatavaroiden  vaihtamisen järjestelmä joissa tuotteet joita
tehdään myyntiin ja voitonsaantiin läpäisevät ja välittävät suurinta
osaa ihmisten välisistä suhteista.  Kuitenkin kapitalismi on myös
hyvin mukautuva järjestelmä, joka jatkuvasti edistää brutaalia
maksiimia jonka mukaan mikään yritys joka ei kasva kilpailijoidensa
kustannuksella tulee kuolla.  Tämän takia "kasvu" ja jatkuva muutos
tulevat kapitalistisen olemassaolon elinehdoiksi.  Tämä tarkoittaa
että kapitalismi ei ikinä säily pysyvästi yhdessä ainoassa muodossa;
sen tulee aina muuttaa niitä instituutioita jotka nousevat sen
perustavista yhteiskunnallisista suhteista.

Vaikkakin kapitalismi on ollut hallitseva yhteiskunta vain parin
viimeisen vuosisadan ajan, se on ollut olemassa jo kauan varhaisempien
yhteiskuntien reunamilla: pitkälti kaupallisessa muodossa, joka
rakentui kaupunkien ja imperiumien välisen kaupan ympärille;
käsityöläismuodossa kautta Euroopan keski-ajan; jättimäisen
teollisessa muodossa omalla ajallamme; ja mikäli uskomme viime aikojen
ennustajia, informaatiopohjaisessa muodossa tulevalla kaudella.  Se ei
ole ainoastaan luonut uusia teknologioita vaan suuren määrän
taloudellisia ja yhteiskunnallisia rakenteita, kuten pienen kaupan,
tehtaan, jättimäisen myllyn, ja teollisen ja kaupallisen kompleksin.
Voimme olla varmoja siitä että teollisen vallankumouksen kapitalismi
ei ole täysin kadonnut, sen enempää kuin tätä edeltävien aikojen
eristäytynyt maalaisten kylä ja pienkäsityöläiset ovat kadonneet
täysin unholaan.  Paljon menneestä säilyy aina nykyisen osasena;
itseasiassa, kuten Marx itsepintaisesti varoitti, ei ole olemassa
"puhdasta kapitalismia," ja yhdetkään kapitalismin aikaisemmista
muodoista eivät katoa kunnes perustetaan radikaalisti uusia
yhteiskuntasuhteita ja niistä tulee ylivoimaisen hallitsevia.
Kuitenkin kapitalismi, samalla kun se on olemassa rinnakkain ja
käyttää esikapitalistisia instituutioita omiin päämääriinsä (lue
Marxin Grundrissesta tästä dialektiikasta), kurottaa nyt
esikaupunkeihin ja maaseudulle ostoskeskuksillaan ja uuden muotoisilla
tehtaillaan.  Itseasiassa ajatus siitä että se ylettyisi planeettamme
ulkopuolelle ei ole millään tapaa käsittämätöntä.  Se on joka
tapauksessa tuottanut ei ainoastaan uusia kauppatavaroita luodakseen
ja ruokkiakseen uusia haluja, vaan myös uusia sosiaalisia ja
kulttuurisia aiheita, jotka ovat vuorostaan luoneet uusia tukijoita ja
antagonisteja nykyiselle yhteiskunnalle.  Marxin ja Engelsin
Kommunistisen Manifestin kuuluisa ensimmäinen osio, joissa he
riemuitsevat kapitalismin ihmeitä, täytyisi kirjoittaa toistuvasti
uudestaan jotta pysyttäisiin mukana porvariston kehityksen luomien
saavutusten - ja kauheuksien - mukana.

Yksi kaikkein hätkähdyttävin puoli nykyisessä kapitalismissa on se
että lännessä se pitkälti yksinkertaistunut kahden luokan järjestelmä
- porvaristo ja proletariaatti - jonka Marx ja Engels ennustivat,
Kommunistisessa Manifestissa, tulevan hallitsevaksi "varttuneessa"
kapitalismissa (ja me emme ole vielä nähneet minkäläinen "varttunut," tai
vielä vähemmän "myöhäinen" tai "kuoleva", kapitalismi onkaan) on
käynyt läpi uudelleenmuotoilu prosessin.  Konfliktista palkkatyön ja
pääoman välillä, vaikka se ei suinkaan ole kadonnut, puuttuu se kaiken
kattava tärkeys mikä sillä oli entisaikoina.  Toisin kuin Marx odotti,
teollinen työväenluokan koko kutistuu ja se menettää tasaisesti
perinteistä identiteettiään luokkana - joka ei missään nimessä sulje
sitä pois potentiaalisesti laajemmasta ja ehkä laajakantoisemmasta
konfliktista koko yhteiskunnan ja kapitalististen yhteiskuntasuhteiden
välillä.  Nykypäivän kulttuuri, sosiaaliset suhteet, kaupunkikuva,
tuotantotavat, maatalous ja kuljetusvälineet ovat muuttaneet
perinteisen proletariaatin, joihin syndikalistit ja Marxilaiset
ylivoimaisesti, tai melkein mystisesti, keskittyivät, pitkälti
pikkuporvarilliseksi ryhmäksi jonka mentaliteettia määrittää sen oma
porvarillinen utopisminsa "kulutuksesta kulutuksen vuoksi."  Voimme
nähdä ajan jolloin proletaarit, riippumatta siitä käyttääkö hän
haalareita vai ei tai missä kohtaa hän on tuotantolinjalla, tullaan
korvaamaan täysin automatisoiduilla ja jopa miniaturisoiduilla
tuotantovoimilla joita muutamat valkotakkiset koneiden ja
tietokoneiden manipuloijat käyttävät.

Samalla tapaa perinteisen proletariaatin elintaso ja sen materiaaliset
odotukset (joka ei ole mitenkään pieni osa yhteiskunnallisen
tietoisuuden muotoilemisessa!) ovat muuttuneet suunnattomasti, niiden
noustessa sukupolven tai kahden aikana köyhyyden läheltä kohtuullisen
korkealle materiaalisen yltäkylläisyyden asteelle.  Entisten teräs ja
autotyölöisten ja hiilikaivosmiesten lasten ja lastenlasten, joilla ei
ole proletaarista luokkaidentiteettiä, yliopistotason koulutus on
korvannut peruskoulutodistuksen uuden luokka statuksen tunnuksena.
Yhdysvalloissa ennen vastakkaiset luokka-edut ovat yhdistyneet niin
pitkälti että lähes 50 prosenttia Amerikkalaisista talouksista omistaa
osakkeita tai obligaatioita, samalla kun jättimäinen määrä omistaa
jonkinlaista yksityisomaisuutta, omistaen omat kotinsa, puutarhansa ja
kesämökkinsä.

Ottaen huomioon nämä muutokset, sen vakavan työläismiehen tai naisen,
joka kuvattiin entisaikojen radikaaleissa julisteissa lihaksikkaan,
jännittyneen luut murskaavan vasaraa pitelevän käden kanssa, on
korvannut "sivistynyt" ja hyvä tapainen (niin sanottu) "työskentelevä
keskiluokka."  Perinteinen iskulause "Maailman työläiset, yhtykää!"
tulee sen vanhassa historiallisessa mielessään aina vain
merkityksettömämmäksi.  Proletariaatin luokkatietoisuus, jota Marx
koitti herättää Kommunistisessa Manifestissa, on kuihtunut tasaista
vauhtia ja on monin paikoin lähestulkoon kadonnut.  Existentiaalisempi
luokkataistelu ei suinkaan ole kadonnut, sen enempää kuin porvaristo
voi poistaa painovoimaa ihmiskunnan elämästä, mutta kuitenkin mikäli nykyiset
radikaalit eivät ole tietoisia siitä faktasta että se on kutistettu
pitkälti yksittäiseen tehtaaseen tai toimistoon, he eivät myöskään
kykene ymmärtämään että uusi, mahdollisesti laajempi yhteiskunnallisen
tietoisuuden muoto voi ilmaantua edessämme olevista yleistetyistä
kamppailuista.  Tämä yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi
itseasiassa saada virkistävän uuden merkityksen citoyenin käsitteen
uudelleen syntymisenä - tämä käsite oli hyvin tärkeä vuoden 1789
Suurelle Vallankumoukselle ja sille laajemmalle humanistiselle
sosiaalisuuden mielialalle, niin että siitä tuli myöhemmin
puhuttelumuoto vallankumouksellisille jotka punaisen Ranskan kukon
heraldinen kiekuminen kutsui barrikaadeille.

Nähtynä kokonaisuutena, se yhteiskunnallinen tila, jonka kapitalismi on
luonut, on ristiriidassa niiden yksinkertaisten luokkaennusteiden
kanssa, joita Marx ja vallankumoukselliset Ranskalaiset syndikalistit
ajoivat.  Toisen maailmansodan jälkeen, kapitalismi on käynyt läpi
suunnattoman muutoksen, sen luodessa uusia laajoja yhteiskunnallisia
aiheita suunnattomalla nopeudelle, aiheita jotka ovat ohittaneet
perinteiset proletaariset vaatimukset paremmista palkoista, työajoista
ja työoloista: merkittävimpiä näistä ovat ympäristöön, sukupuoleen,
hierarkiaan, asukkuuteen ja demokratiaan liittyvät kysymykset.
Kapitalismi on käytännössä yleistänyt uhkansa ihmiskunnalle, varsinkin
ilmastomuutoksilla jotka voivat muuttaa itse planeetan ulkonäköä,
maailmanlaajuisilla harvainvaltaisilla instituutioilla, ja villiksi
päässeellä urbanisaatiolla joka radikaalisti syövyttää
ruohonjuuritason politiikalle ominaista kansalaiselämää.

Hierarkiasta on nykyään tulossa yhtä selkeä aihe kuin luokka on -
tästä toimii todistuksena se mitta missä monet sosiaaliset analyysit
ovat yksilöineet managerit, byrokraatit, tiedemiehet ja muut
nousevina, näennäisesti hallitsevina ryhminä.  Uudet ja mutkikkaat
status ja etu erot ovat merkittäviä toisella tapaa kuin
lähimenneisyydessä; ne sumentavat konfliktia palkkatyön ja pääoman
välillä joka oli perinteisille sosialisteille ennen niin keskeistä,
selkeästi määriteltyä, ja militantisti kamppailtua.  Luokka kategoriat
sekoittuvat nyt hierarkisiin kategorioihin jotka pohjautuvat rotuun,
sukupuoleen, seksuaaliseen suuntaukseen ja kansallisiin tai
alueellisiin eroihin.  Status erot, hierarkian tunnuspiirre, tapaavat
yhdistymään luokkaeroihin ja kaiken kattavampi kapitalistinen maailma
on ilmaantumassa jossa etniset, kansalliset ja sukupuolierot ohittavat
monesti luokkaerojen tärkeyden kansan silmissä.  Tämä ilmiö ei ole
täysin uusi: Ensimmäisessä Maailmansodassa lukuisat Saksalaiset
sosialistit hylkäsivät aikaisemman sitoumuksensa proletariaatin
yhtenäisyyden punaisille lipuille, suosiakseen hyvin syöneiden ja
parasiittisten hallitsijoidensa kansallisia lippuja ja menivät sitten
syöksemään pistimensä Ranskalaisten ja Venäläisten
sosialistityöläisten ruumiisiin - kuten hekin tekivät, vuorostaan,
omien sortajiensa kansallisten lippujen alla.

Samalla kapitalismi on luonut uuden kenties tärkeimmän ristiriidan:
loputtomaan kasvuun perustuvan talouden ja luonnon ympäristön
köyhtymisen törmäyksen.  (2) Tätä aihetta ja sen suunnattomia
seuraamuksia ei voida enää minimoida, puhumattakaan niiden huomiotta
jättämisestä, kuin ihmisten tarvetta ruualle tai ilmalle.  Nykyään
kaikkein lupaavimmat kamppailut lännessä, jossa sosialismi syntyi,
vaikuttavat tapahtuvan vähemmän tulojen ja työolojen ympärillä vaan
ennemminkin ydinvoiman, saastumisen, metsien kuoleman, slummiutumisen,
koulutuksen, terveydenhuollon, yhteisöjen elämän ja vähemmän
kehittyneiden maiden kansojen sorron ympärillä.  Tästä toimii
todistuksena globalisaation vastaiset kapinat (vaikka ne tapahtuvatkin
satunnaisesti), joissa sini- tai valkokaulus "työläiset" marssivat
samoissa riveissa keskiluokkaisten ihmisystävien kanssa ja joita
ajavat samat yhteiskunnalliset huolenaiheet.  Proletaariset
taistelijat muuttuvat mahdottomiksi erottaa keskiluokkaisista.
Vantterat työläiset, joihin tunnusmerkkinä on taistelunhaluinen
militanttius, marssivat "leipää ja sirkushuveja" tarjoavien
teatteriesitysten perässä, molempien ollessa usein jaetusti leikkisiä.
Työväen ja keskiluokan jäsenillä on usein, eräällä tapaa, monia
erilaisia sosiaalisia hattuja heidän haastaessa kapitalismia
epäsuorasti sekä suorasti, niin kulttuurisesti kuin
taloudellisestikin.

Emme myöskään voi jättää huomiotta, päättäessämme sitä suuntaa minkä
aiomme ottaa, sitä faktaa että kapitalismi, mikäli sitä ei pysäytetä,
tulee olemaan tulevaisuudessa - eikä välttämättä kovin kaukaisessa
tulevaisuudessa - huomattavasti erilainen kuin se järjestelmä jonka
tunnemme nyt.  Kapitalistisen kehityksen voi olettaa muuttavan
sosiaalisia näkymiä tulevina vuosina.  Voimmeko olettaa että tehtaat,
toimistot, kaupungit, asuinalueet, teollisuus, kaupankäynti ja
maatalous, puhumattakaan moraalisista arvoista, estetiikasta,
mediasta, yleisistä haluista, ynnä muusta eivät tule muuttumaan
suunnattomasti ennenkuin tämä vuosisata loppuu?  Menneellä
vuosisadalla kapitalismi on, ennenkaikkea, laajentanut
yhteiskunnallisia aiheita - itseasiassa historiallinen sosiaalinen
kysymys siitä kuinka ihmiskunta, jota luokat ja riisto jakaa, voi
luoda yhteiskunnan joka perustuu tasa-arvoon, aidon harmonian ja
vapauden kehittymiseen - niin että siihen kuuluu aiheita joiden
ratkaisua 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen vapauteen uskovat
yhteiskuntateoreetikot hädin tuskin kykenivät näkemään.  Aikamme,
loputtomine "tilinpäätöksineen" ja "sijoituskohteineen," uhkaa nyt
muuttaa koko yhteiskunnan laajaksi ja hyväksikäyttäväksi
markkinapaikaksi.  (3)

Se kansa jonka kanssa progressiiviset sosialistit joutuivat
keskustelemaan, muuttuu myös radikaalisti ja se tulee tekemään tuota
tulevina vuosikymmeninä.  Se että hidastelee, kapitalismin luomien
muutosten ja uusien tai laajempien ristiriitojen joita se tuottaa,
ymmärtämyksessä johtaa sen toistuvasti tuhoisan virheen tekemiseen
joka johti lähes kaikkien viimeisten kahden vuosisadan
vallankumouksellisten kansannousujen tappioon.  Etummaisena näissä
opetuksissa joita uuden vallankumouksellisen liikkeen tulee oppia
menneisyydestä, on se että sen tulee saada laajoja joukkoja
keskiluokasta uuden populistisen ohjelmansa taakse.  Yhdelläkään
yrityksellä kapitalismin korvaamiseksi sosialismilla ei ole ikinä
ollut tai olemaan etäistäkään mahdollisuutta menestyä ilman
tyytymättömän pikkuporvariston tukea, olkoon se sitten intelligentsiaa
ja maalaisia-univormuissa Venäjän vallankumouksessa tai sitten
intellektuelleja, maanviljelijöitä, kaupanpitäjiä, toimistotyöläisiä
ja teollisuuden ja jopa hallituksen managereita Saksan
kansannousuissa 1918-21.  Jopa menneiden vallankumouksellisten kausien
lupaavimpina aikoina, Bolsevikit, Mensevikit, Saksalaiset
Sosiaalidemokraatit ja Venäläiset kommunistit eivät koskaan saaneet
absoluuttisia enemmistöjä lakiasäätävistä elimissään.  Niin sanotut
"proletaariset vallankumoukset" olivat poikkeuksetta vähemmistöjen
vallankumouksia, useimmiten jopa itse proletariaatin keskuudessa, ja
ne jotka onnistuivat (usein lyhyeksi aikaa, ennenkuin ne
tukahdutettiin tai ajautuivat historiallisesti pois
vallankumouksellisesta liikkeestä) riippuivat ylivoimaisesti siitä
faktasta että porvaristolta puuttui aktiivinen tuki omissa
asevoimissaan tai siitä että se oli yksinkertaisesti sosiaalisesti
lannistunut.

Mikäli otetaan huomioon ne muutokset joita näemme ympärillämme ja ne
jotka ovat vasta saamassa muotoaan, yhteiskunnalliset radikaalit eivät
voi enää vastustaa saalistavaa (sekä suunnattoman luovaa)
kapitalistista järjestelmää käyttämällä ideologioita ja metodeja jotka
syntyivät ensimmäisestä Teollisesta vallankumouksesta, jolloin
teollisuuden proletaarit vaikuttivat olevan ensisijaisia antagonisteja
kangastehtaan omistajalle.  (Emmekä voi myöskään käyttää ideologioita
jotka syntyivät konflikteista joilla köyhtynyt maaseutuväestö käytti
vastustamaan feodaalisia tai semifeodaalisia maanomistajia.)  Yksikään
menneiden aikojen antikapitalistiksi julistautuneista ideologioista -
Marxilaisuudesta, anarkismista, syndikalismista ja yleisemmistä
sosialismin muodoista - ei säilytä enää sitä samaa relevanssia joka
niillä oli kapitalistisen ja teknologisen kehityksen aikaisemmissa
vaiheissa.  Yksikään niistä ei myöskään voi toivoa kattavansa koko
uusien aiheiden, tilaisuuksien, ongelmien ja etujen moninaisuutta
jotka kapitalismi on toistuvasti luonut ajan mittaan.

Marxilaisuus oli kaikkein kattavin ja johdonmukaisin yritys luoda
systemaattinen sosialismin muoto, joka korosti uuden yhteiskunnan
edellytysten materiaalisia sekä subjektiivisia historiallisia
ennakkoedellytyksiä.  Tämän projektin, nykyisellä esikapitalistisen
talouden hajoamisen ja älyllisen sekaannuksen, relativismin ja
subjektivismin aikakaudella, ei tule koskaan antautua uusille
barbaareille, joista monet ovat löytäneet kodin sieltä mikä oli ennen
muuri ideologiselle taantumalle - yliopistoista.  Olemme paljon velkaa
Marxin yritykselle luoda meille johdonmukainen ja innostava analyysi
kauppatavaroista ja vaihtosuhteista, aktivistisesta filosofiasta,
systemaattisesta yhteiskuntateoriasta, objektiivisesti perustellusta
tai "tieteellisest" käsityksestä historiallisesta kehityksestä sekä
joustavasta poliittisesta strategiasta.  Marxilaiset poliittiset
ajatukset olivat myös erityisen tärkeitä hirvittävän hämmentyneelle
proletariaatille ja niille yksittäisille sortotoimille joita
teollisuusporvaristo käytti heille Englannissa 1840 -luvulla,
jonkinverran myöhemmin Ranskassa, Italiassa ja Saksassa, sekä hyvin
ennalta näkevästi Venäjällä viimeisenä vuosikymmenenä Marxin
elämässä.  Ennen populistisen liikkeen nousua Venäjällä (joista
kuuluisin oli Narodnaya Volya), Marx oletti että nousevasta
proletariaatista tulisi väestön suuri enemmistö Euroopassa ja
Pohjois-Amerikassa, ja se tulisi väistämättä johtamaan
vallankumoukselliseen luokkasotaan kapitalistisen riiston ja
köyhdyttämisen seurauksena.  Varsinkin vuosina 1917 ja 1939 välillä,
kauan Marxin kuoleman jälkeen, Eurooppaa riivasi kasvava luokkasota
joka nousi totaalisen työläisten kansannousujen pisteeseen.  Vuonna
1917, poikkeuksellisen tilanteiden yhtymäkohdan - varsinkin
Ensimmäisen Maailmansodan syttymisen myötä, joka teki monet
Eurooppalaiset kvasifeodaaliset sosiaaliset järjestelmät hirvittävän
epävakaiksi - Lenin ja Bolsevikit koittivat käyttää (mutta muuttivat
suuresti) Marxin kirjoituksia ottaakseen vallan taloudellisesti
takaperoisessa imperiumissa, joka ulottui kooltaan yhdentoista
aikavyöhykkeen halki kautta Euroopan ja Aasian. (4)

Kuitenkin enimmäkseen, Marxilaisuuden taloudelliset näkemykset
kuuluivat nousevan tehdas kapitalismin aikakaudelle 1800-luvulle.
Loistava sosialismin materiaalisten edellytysten teoriana, se ei
huomioinut ekologisia, kansan tai subjektiivisia voimia tai 
syitä jotka saattaisivat lähettää ihmiskunnan liikkeeseen joka pyrkisi
vallankumoukselliseen muutokseen.  Päinvastoin, Marxilainen teoria
jähmettyi teoreettisesti lähes vuosisadan ajaksi.  Sen teoreetikot
olivat usein hämillään kehityssuuntauksista jotka olivat ohittaneet
sen ja ovat, 60-luvun jälkeen, mekaanisesti liittäneet
ympäristönsuojeluliikkeen ja feministisiä ajatuksia sen kaavanomaiseen
ouvrieristiseen näkökantaan.

Samalla tapaa, anarkismi - jonka uskon autenttisessa muodossa
edustavan hyvin individualistista näkökantaa joka suosii radikaalin
esteetöntä elämäntapaa, usein korvikkeena joukkotoiminnalle - on
paljon paremmin soveltuva kuvaamaan Proudholaista yhden perheen
maalaisten tai käsityöläisten maailmaa, kuin modernia urbaania ja
teollista ympäristöä.  Olen itsekin ennen käyttänyt tätä poliittista
nimikettä, mutta lisä harkinta on pakottanut minut saapumaan siihen
johtopäätökseen että, huolimatta sen usein virkistävistä aforismeista
ja näkemyksistä, se yksinkertaisesti ei ole yhteiskunnallinen teoria.
Sen kuuluisimmat teoreetikot juhlivat sen näennäistä avoimmuutta
eklektisyydelle ja "paradoksin" tai jopa "ristiriidan" vapauttavia
vaikutuksia, käyttääkseni Proudhonilaista liioittelua.  Tämän
mukaisesti, ilman ennakkoluuloja monia anarkistisia toiminnanmuotoja
kohtaan, voidaan uskottavasti perustella että monet niistä
yhteiskunnallisen ja taloudellisen uudelleenrakennuksen ajatuksista
joita on ennen ajettu "anarkian" nimissä oli usein viety Marxismista
(mukaanlukien oma "niukkuuden jälkeisyyden" käsitteeni, mikä
ymmärrettävästi raivostutti monia anarkisteja jotka lukivat esseitäni
aiheesta).  Valitettavasti sosialististen käsitteiden käyttö on
monesti estänyt anarkisteja kertomasta meille tai edes ymmärtämästä
selkeästi mitä he ovat: individidualisteja joiden autonomian käsitteet
saavat alkunsa vahvasta sitoumuksesta henkilökohtaiseen vapauteen
yhteiskunnallisen vapauden sijaan, tai sosialisteja jotka ovat
sitoutuneita rakenteelliselle, institutionalisoidulle ja
vastuulliselle sosiaalisen järjestäytymisen muodolle.  Anarkismin
ajatus itsehallinnosta (auto-nomos) johti Nietzschen kaiken kattavan
tahdon radikaalin ylistämiseen.  Tämän "ideologian" historia onkin
täynnä idiosynkraattisia vastarinnan eleitä, joten ei ole mikään
yllätys että ne ovat viehättäneet monia nuoria ihmisiä ja
esteetikkoja.

Anarkismi edustaa itseasiassa kaikkein äärimmäisintä muotoa
liberalismin esteettömän autonomian ideologiassa, sen saavuttaessa
huipentumansa sankarillisten valtion uhmaamisen tekojen ylistyksessä.
Anarkismin myytti itsehallinnosta (auto nomos) - radikaalista yksilön
puolustuksesta yli yhteiskunnan tai jopa sitä vastaan, ja
yksilöllisestä  vastuunpuutteesta kollektiiviselle hyvinvoinnille -
johtaa radikaaliin kaikkivoivan tahdon väitteeseen joka on keskeinen
Nietzschen ideologisille vaelluksille.  Jotkut itseään anarkisteiksi
kutsuvat ovat jopa hyljänneet yhteiskunnallisen joukkotoiminnan
turhana ja vieraana henkilökohtaisille mielenkiinnoilleen ja ovat
tehneet fetissin siitä mitä Espanjalaiset anarkistit kutsuivat
grupismoksi, pienryhmien toimintamuodolle joka on hyvin
henkilökohtaista sosiaalisen sijaan.

Anarkismi on usein sekoitettu vallankumoukselliseen syndikalismiin,
hyvin rakenteelliseen ja hyvin kehittyneeseen joukkojen libertaarisiin
ammattiliittoihin joka, toisin kuin anarkismi, oli pitkän aikaa
omistautunut demokraattisille käytännöille, (5) kurinalaisuudelle
toiminnassa, ja järjestäytyneelle, pitkän tähtäimen
vallankumoukselliselle käytännölle jotta tuhottaisiin kapitalismi.
Sen samanhenkisyys anarkismin kanssa johtaa juurensa sen vahvasta
libertaarisista ennakkoluuloista, kuitenkin anarkistien ja
syndikalistien välisillä katkerilla riidoilla on pitkä historia lähes
jokaisessa maassa Läntisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kuten
voimme havaita Espanjan CNT:n ja Tierra y Libertadiin yhteydessä
olleiden anarkististen ryhmien 1900-luvun alkupuolella välillä
olleista jännitteistä; vallankumouksellisten syndikalistien ja
anarkistien ryhmien välillä Venäjällä 1917 vallankumouksen aikaan; ja
IWW:n Yhdysvalloissa ja Ruotsissa välillä, lainatakseni libertaarisen
työväenliikkeen valaisevampia esimerkkejä.  Useat Amerikkalaiset
anarkistit loukkaantuivat Joe Hillin uhmakkaasta maksiimista ennen
hänen teloitustaan Utahissa: "älkää surko - Organisoitukaa!"  Pienet
ryhmät eivät kuitenkaan ollut niitä "järjestöj" joita Joe Hill, tai
Espanjalaisen libertaarisen liikkeen karkeasti väärin ymmärretty
idoli, Salvador Segu.í,  ajatteli.  Sanan libertaarinen jaettu käyttö
on pitkälti se mikä teki mahdolliseksi että jossain määrin
hämmentyneet anarkistit saattoivat olla samassa järjestössä
vallankumouksellisten syndikalistien kanssa.  Usein verbaalinen
hämmennys ideologisen selkeyden sijaan teki mahdolliseksi että FAI,
jota edusti anarkisti Federica Montseny, saattoivat elää rinnakkain
syndikalistien, joita edusti Juan Prieto, kanssa CNT-FAI:ssa, joka
suurinpiirtein niin hämmentynyt järjestö kuin mikään on ikinä ollut.

Vallankumouksellisen syndikalismin kohtalo on sidottu eri astein
patologiaan nimeltä ouvrierismi, tai "työläisismi," ja mikä ikinä
filosofia, teoria historiasta, tai poliittisesta taloudesta on usein
lainattu, usein pienissä erissä ja epäsuorasti Marxilta - itseasiassa
Georges Sorel ja monet muut vakaumukselliset vallankumoukselliset
syndikalistit varhaisella 1900-luvulla pitivät itseään nimenomaan
Marxilaisena ja jopa selkeämmin hylkivät anarkismia.  Tämän lisäksi
vallankumoukselliselta syndikalismilta puuttuu yhteiskunnallisen
muutoksen strategia yleislakon lisäksi, jonka vallankumoukselliset
kansannousut kuten kuuluisat lokakuun ja marraskuun 1905 yleislakot
Venäjällä osoittivat olevan mieltä kuohuttavia mutta lopulta
tehottomia.  Itseasiassa siitä huolimatta miten korvaamaton yleislakko
saattaakin olla edeltäjänä suoralle yhteenotolle valtion kanssa,
niille ei selvästi ole sitä mystistä voimaa minkä vallankumoukselliset
syndikalistit antoivat niille yhteiskunnallisen muutoksen keinoina.
Niiden rajoitukset ovat iskevää todistusaineistoa siitä että, kausittaisen
suoran toiminnan muotoina, yleislakkoa ei voi pitää samana asiana kuin
vallankumousta tai edes suurten yhteiskunnallisten muutosten kanssa,
jotka edellyttävät joukkoliikkeen ja vaativat vuosien hautomisajan ja
selkeän suunnan.  Vallankumouksellinen syndikalismi onkin täynnä
tyypillistä ouvrieristista anti-intellektuaalisuutta, joka halveksuu
yrityksiä muotoilla merkityksellinen vallankumouksellinen suunta ja
palvoo proletaarista "spontaaniutta" joka on, aikanaan,
johtanut sen hyvin itsetuhoisiin tilanteisiin.  Ilman keinoa
analysoida tilannettaan, Espanjalaiset syndikalistit (ja anarkistit)
osoittivat omaavansa vain olemattoman ymmärryksen tilanteestaan
voitettuaan Francon joukot kesällä 1936 ja olevansa kykenemättömiä
ottamaan "seuraavan askeleen" institutionalisoidakseen työläisten ja
maalaisten hallintomuodon.

Se mihin saavumme näiden havaintojen pohjalta on että niin Marxilaisilla,
vallankumouksellisilla syndikalisteilla kuin myös autenttisilla
anarkisteilla on ollut virheellinen ymmärtämys politiikasta, joka
tulisi ymmärtää julkisena kenttänä ja niinä instituutioina joilla
ihmiset demokraattisesti ja suoraan hallitsevat yhteisönsä asioita.
Vasemmisto onkin toistuvasti sekoittanut valtiotaidon politiikkaan
itsepintaisella kyvyttömyydellään ymmärtää että nuo kaksi eivät ole
ainoastaan radikaalisti erilaisia, vaan että niiden välillä on myös
radikaali jännite - tai itseasiassa kamppailu. (6)  Kuten olen
kirjoittanut toisaalla, historiallisesti politiikka ei ilmaantunut
valtiosta - rakenne jonka ammattimainen koneisto on suunniteltu
hallitsemaan ja mahdollistamaan väestön riisto, etuoikeutetun luokan
eduksi.  Tämän sijaan politiikka, lähes määritelmänsä mukaan, on
vapaiden kansalaisten aktiivista osanottoa kunnallisten asioidensa
hoidossa ja sen vapauden puolustamisessa.  Voidaan itseasiassa sanoa
että politiikka on sen "ruumiillistuma" jota Ranskalaiset
vallankumoukselliset 1790 -luvulla kutsuivat sanalla civicisme.
Tarkkaan ottaen sana politiikka sisältääkin Kreikkalaisen sanan polis,
"kaupunki", ja sen käyttö klassisessa Ateenassa demokratian kanssa
tarkoitti asukkaiden suoraa kaupungin hallinnointia.  Vuosisatojen
julkisen rappio, jota ominaista on varsinkin luokkien muodostuminen,
tarvittiin jotta voitiin luoda valtio ja sen syövyttävä poliittisen
kentän sulauttaminen.

Vasemmistoa määrittävä yhteinen seikka onkin nimenomaan se että
Marxilaisten, anarkistien ja vallankumouksellisten syndikalistien usko
siihen että ei ole olemassa, perustavaa, eroa poliittisen kentän ja
valtion välillä.  Korostamalla kansallisvaltiota - tähän kuuluu myös
"työläisten valtio" - taloudellisen sekä poliittisen vallan locuksena,
Marx (sekä myös libertaarit) tekivät pahamaineisen virheensä selittää
kuinka työläiset saattaisivat täysin ja suoraan kontrolloida tuon
kaltaista valtiota ilman valtaa käyttävää byrokratiaa ja periaatteessa
valtiojohtoista (ja vastaavasti, libertaarien osalla, hallinnollisia)
instituutioita.  Tämän seurauksena Marxilaiset näkivät väistämättä
poliittisen kentän, jota se kutsui "työläisten valtioksi,"
tukahduttavana ilmiönä, joka näennäisesti perustui yhden luokan,
proletariaatin, eduille.

Vallankumouksellinen syndikalismi korosti vuorostaan työläisten
komiteoiden ja liittoutuneiden taloudellisten neuvostojen tehtaiden
hallintaa keskipisteenä sosiaaliselle auktoriteetille,
yksinkertaisesti ohittaen tällä tapaa kaikenlaiset julkiset
instituutiot joita oli olemassa talouden ulkopuolella.  Kummallista
kyllä, tämä oli taloudellista determinismiä koston kera, joka,
Espanjan 1936 kokemusten kokeilun jälkeen, osoittautui täysin
tehottomaksi.  Suunnaton kenttä todellista hallinnollista valtaa,
sotilaallisista asioista oikeuden käyttöön, päätyi Espanjan
Stalinistien ja liberaalien käsiin, jotka käyttivät auktoriteettiaan
heikentääkseen libertaarista liikettä - ja sen myötä, niitä
vallankumouksellisia saavutuksia joita syndikalistiset työläiset
olivat saavuttaneet Heinäkuussa 1936, aikana jota yksi kirjailija
happamasti kutsui "Espanjalaisen anarkismin lyhyeksi kesäksi."

Bakunin ilmaisi vuorostaan anarkismin kannattajille tyypillisen
näkemyksen vuonna 1871 kirjoittaessaan että uusi sosiaalinen järjestys
tultaisiin luomaan "ainoastaan epäpoliittisen tai antipoliittisen
sosiaalisen työväen luokan vallan kehittymisen ja järjestäytymisen
kautta kaupungeissa ja maaseudulla," samalla hyläten tyypillisen
epäjohdonmukaiseen tapaansa juuri sen samaisen kunnallisen politiikan
jonka hän hyväksyi Italiassa samoihin aikoihin.  Tästä on seurannut
että anarkistit ovat kauan pitäneet kaikenlaista hallintoa valtiona ja
tuominneet sen mukaisesti - näkemys joka on resepti kaikenlaisen
organisoituneen sosiaalisen elämän tuhoutumiselle.  Siinä missä valtio
on instrumentti jolla hallitseva ja riistävä luokka hallinnoi ja
pakottaa riistetyn luokan toimia, hallintomuoto on kokoelma
instituutiota jotka on suunniteltu käsittelemään yhteisen elämän
ongelmia järjestäytyneessä sekä toivottavasti myös tasavertaisella
tavalla.  Jokainen institutionalisoitunut muoto joka muodostaa
järjestelmän julkisten asioiden hoitoon - joko ilman valtiota tai sen
kanssa - on väistämättä hallintomuoto.  Jokainen valtio taas on,
vaikkakin väistämättä hallintomuoto, voima luokkasortoon ja
kontrolliin.  Niinkin harmillista kuin varmasti onkin niin
Marxilaisille kuin anarkisteillekin, sorretut ovat ilmaisseet selkeästi - ja
painaneet paperille! - vaatimuksen perustuslaista,
vastuullisesta ja vastaanottavaisesta hallinnosta, ja jopa laista tai
nomoksesta vuosisatojen ajan monarkkien, aateliston ja byrokraattien
arvaamatonta valtaa vastaan.  Libertaarinen lain vastustus,
puhumattakaan kaikkien hallintomuotojen vastustuksesta, on ollut yhtä
hölmöä kuin kuva käärmeestä nielemässä häntäänsä.  Se mitä jää käteen
loppujen lopuksi on vain jälkikuva silmissä jolla ei ole minkäänlaista
kosketeltavaa todellisuutta.

Ne aiheet joita ylläolevilla sivuilla on nostettu esiin eivät ole
pelkän akateemisen mielenkiinnon aiheita.  Saapuessamme 2000-luvulle
yhteiskunnalliset radikaalit tarvitsevat sosialismin - libertaarisen
ja vallankumouksellisen - joka ei ole maalais-käsityöläis maailman
"assosiationismin" jatke, joka on anarkismin ytimessä, tai
proletarismi joka on vallankumouksellisen syndikalismin ja
Marxilaisuuden ytimessä.  Niinkin muodikkaita kuin perinteiset
ideologiat (varsinkin anarkismi) saattavat olla nuorten parissa nyt,
todella edistyksellinen sosialismi joka ottaa oppia niin
libertaarisista kuin myös Marxilaisista ajatuksista, mutta ylittää
nämä vanhemmat ideologiat, täytyy tarjota älyllistä johtajuutta.
Nykypäivän poliittisille radikaaleille pelkkä Marxilaisuuden,
anarkismin tai vallankumouksellisen syndikalismin elvyttäminen ja
ideologisella kuolemattomuudella varustaminen toimisi esteenä
relevantin radikaalin liikkeen kehittymiselle.  Tarvitaan uusi ja
kattava radikaali näkökulma, sellainen joka kykenee systemaattisesti
puhuttelemaan niitä kattavia aiheita jotka saattavat potentiaalisesti
tuoda suurimman osan yhteiskunnasta oppositioon alati-kehittyvälle ja
muuttuvalle kapitalistiselle järjestelmälle.

Saalistavan, loputtomalle kasvulle perustuvan, yhteiskunnan törmäys
ihmisten ulkopuolella olevaan luontoon on nostanut esiin kokoelman
ajatuksia selvitykseksi nykyisestä sosiaalisesta kriisistä ja
merkityksellisestä radikaalista muutoksesta.  Yhteiskuntaekologia,
yhtenäinen näkemys yhteiskunnallisesta kehityksestä, joka kietoo yhteen
hierarkian ja luokan yhteisen vaikutuksen ihmiskunnan sivistämisessä,
on jo vuosikymmenien ajan väittänyt että meidän tulee
uudelleenjärjestää yhteiskuntasuhteemme jotta ihmiskunta voi elää
suojelevassa tasapainossa luonnon kanssa. (7)

Toisin kuin liian yksinkertaistettu ideologia jota kutsutaan
"ekoanarkismiksi," yhteiskuntaekologia pitää kiinni siitä että
ekologisesti suuntautunut yhteiskunta voi olla edistyksellinen
taantumuksellisen sijaan, painottaen voimakkaasti maallista nautintoa
ja helppoutta primitivismin, pidättyvyyttä tai kieltäymystä.  Mikäli
yhteiskunta, joka aikoo kyetä tekemään jäseniensä elämästä ei
pelkästään hyvin nautinnollista, vaan myös tarpeeksi kiireetön että he
kykenevät ottamaan osaa älylliseen ja kulttuuriseen itsensä
kehittämiseen, joka on tarpeellinen niin sivilisaation luomiseksi kuin
myös elinvoimaiselle poliittiselle elämälle, sen täytyy olla
halveksumatta tekniikkaa ja tiedettä vaan tuoda ne sopusointuun
ihmiskunnan onnen ja vapaa-ajan näkemysten kanssa.
Yhteiskuntaekologia ei ole nälän ja materiaalisen puutteen ekologiaa,
vaan yltäkylläisyyden ekologiaa; se pyrkii järkevän yhteiskunnan
luomiseen jossa saasteet, tai itseasiassa turha, on uuden
arvojärjestelmän kontrolloima; ja sitten tai jos on pulaa jostain
järjettömän käytöksen takia, kansankokoukset asettaisivat
demokraattisten prosessien kautta järkevät kulutuksen tasot.  Lyhyesti
sanoen yhteiskuntaekologia suosii kansankokousten demokraattisesti
tekemää hallinnointia, suunnitelmia ja säätelyä, ei vapaamuotoista
käytöstä jolla on juurensa yksilökohtaisista eksentrisyyksissä.

Väitän että Kommunalismi on se kaiken kattava poliittinen kategoria
joka parhaiten sopii sisältämään yhteiskuntaekologian läpiajatellut ja
systemaattiset näkemykset, mukaanlukien libertaarisen
kunnallispolitiikan ja dialektisen naturalismin. (8)  Ideologiana
Kommunalismi ottaa vanhempien vasemmistoideologioiden parhaimmistosta
- Marxilaisuudesta ja anarkismista, tarkemmin ottaen libertaarisen
sosialismin perinteestä - samalla kun se tarjoaa laajemmat ja
relevantimmat puitteet ajallemme.  Marxilaisuudesta se ottaa järkevän
systemaattisen ja johdonmukaisen sosialismin, joka sisältää
filosofian, historian, talouden ja politiikan, muotoilun.  Avoimen
dialektisena se pyrkii sulauttamaan teorian käytännön kanssa.
Anarkismista se ottaa sen sitoumuksen valtion vastustukselle ja
konfederalismille, sekä sen havainnon että hierarkia on perustava
ongelma joka voidaan voittaa vain libertaarisessa sosialistisessa
yhteiskunnassa. (9)

Käsittettä Kommunalismi ei ole valittu kevytmielisesti sisältämään
filosofinen, historiallinen, poliittinen ja järjestäytyneet
komponentit 2000-luvun sosialismille.  Sana ilmaantui Pariisin
Kommuunissa 1871, jolloin Ranskan pääkaupungin aseistautuneet asukkaat
nostivat barrikaadeja ei ainoastaan puolustaakseen Pariisin
kunnanvaltuustoa ja sen hallinnollisia alarakenteita, vaan myös
luodakseen maanlaajuisen kaupunkien ja kuntien konfederaation
korvatakseen tasavaltalaisen kansallisvaltion.  Kommunalismi
ideologiana ei ole anarkismin individualismin ja usein avoimen
järjenvastaisuuden tahraamaa; eikä se myöskään kanna Marxilaisuuden
historiallista bolsevismissa ruummiillistuneen autoritäärisyyden
taakkaa.  Se ei keskity tehtaaseen keskeisenä sosiaalisena kenttänä
tai teolliseen proletariaattiin keskeisenä historiallisena
toimijanaan; eikä se myöskään pelkistä tulevaisuuden vapaata yhteisöä
kuviteltuun keskiaikaiseen kylään.  Sen ensisijainen päämäärä sanotaan
selkeästi tavallisessa tietosanakirja määritelmässä: Kommunalismi on,
The American Heritage Dictionaryn mukaan, "teoria tai hallintomuoto
jossa lähes autonomiset paikallisyhteisöt on heikosti sidottu
liittoumaan." (10)

Kommunalismi pyrkii palauttamaan politiikan laajimman,
vapaudellisimman merkityksen, ja täyttämään kunnan historiallisen
potentiaalin mielen ja keskustelun kehityskenttänä.  Se hahmottaa
kunnan, ainakin potentiaalisesti, laadullisesti muuttuneena
kehityksenä orgaanisen evoluution ulkopuolelle sosiaaliseen
evoluutioon.  Kaupunki on se tila jossa arkaainen veriside joka kerran
rajoittui perheiden ja heimojen yhdistämiseen, sulkien ulkopuoliset
ulos, lopetettiin - ainakin juridisesti.  Siitä tuli tila jossa
hierarkiat jotka perustuivat nurkkakuntaisiin ja sosiobiologisiin
sukulaisuuden, sukupuolen ja iän ominaisuuksiin, voitiin lopettaa ja
korvata vapaalla yhteiskunnalla joka perustui jaettuun ihmisyyteen.
Se on vieläkin, potentiaalisesti, tila jossa kerran pelätty
muukalainen voidaan sulauttaa täysin yhteisöön - aluksi suojeltuna
yhteisen tilan asukkaana ja lopulta kansalaisena joka ottaa osaa
julkisen kentän päätöksentekoon.  Se on yli kaiken kenttä jossa
instituutioilla ja arvoilla on juurensa ihmisten julkisessa
toiminnassa eikä zoologiassa.

Näiden historiallisten toimintojen ylitse katsottaessa, kunta
muodostaa ainoan kentän joka perustuu ajatusten vapaaseen vaihtoon ja
luovaan pyrkimykseen tuoda tietoisuuden kyvyt vapauden palvelukseen.
Se on kenttä jossa pelkkä eläimellinen sopeutuminen olemassa olevaan
ja ennaltamäärättyyn ympäristöön voidaan radikaalisti korvata
proaktiivisella, järkevällä väliintulolla maailmaan - itseasiassa
maailmaan jota ei ole vielä tehty ja muokattu järjen käytöllä -
pyrkimyksellä kohti niiden ympäristön, sosiaalisen ja poliittisen
loukkausten lopettamista kohti joita luokat hierarkiat ovat
kohdistaneet ihmisyyteen ja biosfääriin.  Vapautuminen herruudesta
sekä materiaalisesta hyväksikäytöstä - jotka itseasiassa luodaan
uudestaan inhimillisen luovuuden järkevänä kenttänä kaikilla elämän
osa-alueilla - kunnasta tulee se eettinen tila hyvälle elämälle.
Kommunalismi ei siis ole pelkkä mielikuvituksen tekemä tuote: se
ilmaisee kestävän poliittisen elämän käsitteen ja käytännön, jonka
sosiaalisen kehityksen ja järjen dialektiikka muotoilee.

Selkeästi poliittisena ajatusrakennelmana, Kommunalismi pyrkii
palauttamaan ja kehittämään kaupungin (tai kommuunin) kehitystä
muodossa joka sopii yhteen sen suurimpien potentiaalien ja
historiallisten perinteiden kanssa.  Tämä ei tarkoita että
Kommunalismi hyväksyy kunnan sellaisenaan kuin se on nykypäivänä.
Päinvastoin, nykyiset kunnat ovat täynnä valtion piirteitä ja usein ne
toimivat porvarillisen kansallisvaltion toimitsijoina.  Vaikka
kansallisvaltiot vielä vaikuttavat olevan ylivoimaisia, modernien
kuntien hallussa olevia oikeuksia ei voi ohittaa pelkkinä
seurannaisilmiöinä perustavammista taloudellisista suhteista.
Itseasiassa, ne ovat pitkälti tavallisen kansan vaivalla voittamia
etuja, joita on suojeltu pitkän aikaa hallitsevan luokan hyökkäyksiltä
kautta historian - jopa porvaristoa vastaan.

Kommunalismin konkreettista poliittista puolta kutsutaan
vapaudelliseksi kunnallispolitiikaksi, josta olen kirjoittanut aiemmin
laajalti. (11)  Sen vapaudenhenkisessa kunnallispoliittisessa
ohjelmassa Kommunalismi pyrkii päämäärätietoisesti tuhoamaan
valtiojohtoiset kunnalliset rakenteet ja korvaamaan ne vapaudellisen
politiikan instituutioilla.  Se pyrkii radikaalisti
uudelleenmuotoilemaan kaupunkien hallinnolliset instituutiot asukkaiden
demokraattisiksi kansankokouksiksi, jotka perustuisivat
naapurustoihin, kaupunkeihin ja kyliin.  Näissä kansankokouksissa,
asukkaat - niin keskiluokka kuin työväenluokkakin - hoitaisivat
yhteisön asioita kasvottain, tehden poliittiset päätöksensä suoralla
demokratialla ja tehden humanistisen, järkevän yhteiskunnan ihanteesta
todellisen.

Minimissään, mikäli aiomme saavuttaa sen kaltaisen vapaan
yhteiskunnallisen elämän johon pyrimme, meidän tulisi valita demokratia 
jaetun poliittisen elämämme muodoksi.  Jotta voidaan käsitellä niitä
ongelmia ja aiheita jotka ylittävät yhden kunnan rajat,
demokratisoitujen kuntien tulisi vuorostaan liittyä yhteen
muodostaakseen laajemman konfederaation.  Näiden kansankokousten ja
konfederaatioiden voisivat, pelkällä olemassaolollaan, haastaa sitten
valtion ja valtiollisten vallanmuotojen legitimaation.  Ne voisivat
kohdistua selkeästi korvaamaan valtiovaltaa ja valtiotaitoa
kansanvallalla ja yhteiskunnallisesti järkevällä muutokseen pyrkivällä
politiikalla.  Ne voisivat myös tulla kentiksi joissa voitaisiin käydä
läpi luokkakonfliktit ja joissa luokat voitaisiin lopettaa.

Kommunalistit eivät huijaa itseään luulemalla että valtio tulee
seuraamaan tyynesti heidän pyrkimyksiään korvata ammatillistunut valta
kansanvallalla.  He eivät ylläpidä illuusioita siitä että hallitsevat
luokat välinpitämättömästi antavat kommunalistisen liikkeen vaatia
oikeuksia jotka loukkaavat valtion suvereeniutta päättää kaupunkien ja
kuntien asioista.  Historiallisesti erilaiset suuremmat ja pienemmät
alueet sekä ennen kaikkea kaupungit ja kunnat ovat epätoivoisesti
kamppailleet saadakseen takaisin paikallisen riippumattomuutensa
valtiolta (tätä ei kuitenkaan ole aina tehty korkeiden ihanteiden
takia).  Kommunalistien pyrkimyksen palauttaa kaupunkien ja kuntien
vallat ja liittää ne yhteen konfederaatioiksi voidaan olettaa
synnyttävän kasvavaa vastustusta kansallisille instituutioille.  Se
että uudet kansankokouksien kunnalliset konfederaatiot muodostavat
kaksoisvallan valtiota vasatan joka johtaa kasvavaan poliittiseen
jännitteeseen on itsestään selvää.  Joko kommunalistinen liike
radikalisoituu tästä jännitteestä ja päättäväisesti kohtaa kaikki sen
seuraamukset, tai se tulee varmasti uppoamaan kompromissien suohon
jotka sulauttavat sen takaisin siihen yhteiskunnalliseen järjestykseen
jota se aikanaan koitti muuttaa.  Kuinka tämä liike kohtaa tämän
haasteen on selvä merkki sen vakavuudesta pyrkiä muuttaa olemassa
oleva poliittinen järjestelmä ja siitä yhteiskunnallisesta
tietoisuudesta jonka se kehittää lähteenä kansanvalistuksesta ja
johtajuudesta.

Kommunalismi on kritiikki hierarkisesta ja kapitalistisesta
yhteiskunnasta kokonaisuudessaan.  Se ei pyri ainoastaan muuttamaan
yhteiskunnan poliittista elämää, vaan myös sen taloudellisen elämän.
Tässä kohtaa, sen päämääränä ei ole talouden kansallistaminen tai
tuotantovälineiden yksityisen omistuksen säilyttäminen, vaan talouden
kunnallistaminen.  Se pyrkii integroimaan tuotantovoimat kunnan
elämään, niin että jokainen tuotantolaitos tai muu yritys jää
paikallisen yleiskokouksen vaikutuspiiriin, joka päättää kuinka se
tulee toimimaan täyttääkseen koko yhteisön tarpeet.  Ero elämän ja
työn välillä, joka on niin laajalle levinnyttä modernissa
kapitalistisessa taloudessa, täytyy ylittää niin että asukkaiden halut
ja tarpeet, luomisen taiteelliset haasteet tuotannossa, ja tuotannon
rooli ajattelun ja itsemäärityksen muotoilemisessa eivät katoa.
"Ihmiskunta luo itsensä," lainatakseni V. Gordon Childen kirjaa
urbaanista vallankumouksesta Neoliittisen ajan lopulla ja kaupunkien
noususta, eikä se tee näin ainoastaan älyllisesti ja esteettisesti,
vaan laajentamalla ihmisten tarpeita sekä niitä tuotantovoimia joilla
nuo tarpeet voidaan tyydyttää.  Löydämme itsemme - potentiaalimme ja
niiden aktualisaation - luovan ja hyödyllisen työn kautta, joka ei
ainoastaan muuta ei-inhimillisen luonnon muotoa vaan myös johtaa myös
meidän itsemuodostumiseen ja itsemäärittelyyn.

Meidän tulee myös välttää sitä nurkkakuntaisuutta ja lopulta haluja
yksityisyrittäjyyteen, jotka ovat vaivanneet niin monia
itsehallinnollisia yrityksia, kuten Venäjän ja Espanjan
vallankumousten "kollektiiveja".  Tarvittaisiin enemmän kirjoituksia
monien "sosialististen" itsehallinnollisten yritysten ajautumisesta,
jopa punamustien ja punaisten lippujen alla vallankumouksellisella
Venäjällä tai vallankumouksellisessa Espanjassa, kohti kollektiivisen
kapitalismin muotoja, jotka lopulta johtivat monet näistä yrityksistä
kilpailemaan keskenään raakamateriaaleista ja markkinoista. (12)

Kaikkein tärkeintä, kommunalistisessa poliittisessa elämässä,  on että
eri alojen työläiset kävisivät paikoilleen kansankokouksissa ei
työläisinä - painajina, putkimiehinä, valimon työläisinä tai muina,
joilla olisi omat erityiset ammatilliset etunsa joita ajaa - vaan
asukkaina ja kansalaisina, joiden tärkein huolenaihe tulisi olla
heidän yhteiskuntansa yleinen etu.  Asukkaiden tulisi vapauttaa
erityisestä identiteetistään työläisinä, spesialisteina ja yksilöinä
jotka ovat ennenkaikkea kiinnostuneita omista yksityisistä
huolistaan.  Kunnallisen elämän tulisi olla koulu kansalaisiksi
kasvamiseksi, sekä sulauttamalla uudet asukkaat, kuin myös
kouluttamalla nuoria, samalla kun itse yleiskokousten tulisi
työskennellä ei ainoastaan pysyvinä päätöksenteko instituutioina vaan
myös kenttinä ihmisten kasvatukselle käsittelemään monimutkaisia
yhteiskunnallisia ja alueellisia kysymyksiä. (13)

Kommunalistisessa elämäntavassa, tavanomainen talous, joka keskittyy
hintoihin ja niukkoihin resursseihin, korvattaisiin etiikalla, joka
keskittyy ihmisten tarpeisiin ja hyvään elämään.  Ihmisten
solidaarisuus - tai philia, kuten Kreikkalaiset kutsuivat sitä -
korvaisi materiaalisen eduntavoittelun ja egoismin.  Kunnalliset
yleiskokoukset tulisivat olemaan ainoastaan elinvoimaisen asukaselämän
ja päätöksenteon kenttiä, vaan myös keskuksia joissa taloudellisen
logistiikan, oikein koordinoitu tuotanto ja julkisen hallinnon
toimintojen varjoisa maailman mystifikaatio voidaan purkaa ja avata
kaikkien asukkaiden tarkastelulle ja osanotolle.  Uuden kansalaisen
ilmaantuminen tulisi merkitsemään perinteisen sosialismin
partikularistisen luokkaolennon ylittämistä ja "uuden ihmisen"
muotoutumista jonka Venäläiset vallankumoukselliset toivoivat
saavuttavansa lopulta.  Ihmiskunta kykenisi sitten nousemaan
yleismaailmallisen tietoisuuden ja järjen asteelle, jota 1800-luvun
suuret utoopikot ja Marxilaiset toivoivat luovansa pyrkimyksillään,
avaten tien ihmiskunnan täyttymykseen lajina joka ruumiillistaa järjen
materiaalisen eduntavoittelun sijaan ja jolla on varaa materiaaliseen
yltäkylläisyyteen ankaran harmonian sijaan johon niukkuuden ja
materiaalisen puutteen moraali pakottaisi.

Klassinen Ateenalainen demokratia 5. vuosisata ekr., länsimaisen
demokraattisen perinteen lähde, perustui kasvottaiseen päätöksentekoon
yhteisön asukkaiden kokouksissa ja noiden kunnallisten kokousten
konfederaatioille.  Päälle kahden vuosituhannen ajan Aristoteleen
poliittiset kirjoitukset toimivat toistuvasti nostamaan
tietoisuuttamme kaupungista kenttänä ihmisten järjen, tietoisuuden ja
hyvän elämän potentiaalien toteutumiselle.  Tämän mukaisesti
Aristotele jäljitti poliksen ilmaantumisen perheestä tai oikoksesta -
ts. välttämättömyyden maailmasta, jossa ihmiset täyttivät
perustavimmat eläimelliset tarpeensa, ja jossa vanhimmalla miehellä
oli auktoriteetti.  Kuitenkin useiden perheiden kanssakäyminen "pyrki
johonkin suurempaan kuin päivittäisten tarpeiden täyttämiseen" (15);
tämä päämäärä aloitti varhaisimman poliittisen muodostelman, kylän.
Aristotelen kuvaili ihmisen (jolla hän tarkoitti aukuista
Kreikkalaista miestä (16)) kuuluisassa lauseessaan "poliittiseksi
eläimeksi" (politikon zoon) joka hallitsee muita perheen jäseniä, ei
vain jotta voisi täyttää heidän materiaaliset tarpeensa, vaan myös
materiaalisena edellytyksenä hänen osanotolleen poliittiseen elämään,
jossa keskustelu ja järki korvasi järjettömät perinteet, teot ja
väkivallan.  Täten, "kun useat kylät yhdistyvät yhteen kokonaiseen
yhteisöön (koinonan), tarpeeksi suureen ollakseen lähes tai melko
itseriittoinen," hän jatkoi, "polis syntyy, saaden alkunsa elämän
perustarpeista, ja jatkaen olemassaoloaan hyvän elämän takia." (17)

Aristoteleelle, ja voimme olettaa että myös antiikin Ateenalaisille,
kunnan todelliset funktiot eivät siis olleet pelkästään
instrumentaalisia tai edes taloudellisia.  Paikkana ihmisten
kanssakäymiselle, kunta, ja ne sosiaaliset ja poliittiset järjestelyt
jotka siellä asuvat ihmiset loivat, oli ihmiskunnan telos, areena
vailla vertaa jossa ihmiset, historian kulun myötä, kykenisivät
aktualisoimaan potentiaalinsa järjelle, tietoisuudelle ja
luovuudelle.  Täten antiikin Ateenalaisille politiikka ei tarkoittanut
vain yhteisten käytännön asioiden hoitamista, vaan myös julkisia
toimia jotka perustuivat moraaliseen velvoitukseen omalle
yhteisölleen.  Kaikkien kaupungin asukkaiden oletettiin ottavan osaa
julkisiin toimiin eettisinä olentoina.

Esimerkit kunnallisesta demokratiasta eivät rajaudu antiikin
Ateenaan.  Päinvastoin, kauan ennen kuin luokkaerot synnyttivät
valtion, lukuisat suhteellisen maalliset kaupungit loivat varhaisimmat
institutionaaliset rakenteet paikalliselle dmeokratialle.  Kansan
yleiskokouksia on saattanut olla olemassa antiikin Sumerissa, niin
sanotun "urbaanin vallankumouksen" alussa noin 7 tai 8 tuhatta vuotta
sitten.  On selvää että ne ilmaantuivat Kreikkalaisten keskuudessa, ja
Gracchusten veljesten kukistumiseen saakka, ne olivat kansanvallan
keskuksia tasavaltalaisessa Roomassa.  Niitä oli lähes kaikkialla
keskiajan Euroopassa ja jopa Venäjällä, ennen kaikkea Novgorodissa ja
Pskovissa, jotka olivat, hetken, Slaavilaisen maailman
demokraattisimpien kaupunkien joukossa.  Haluaisin korostaa että
kansankokous alkoi saamaan modernia muotoaan Pariisilaisten
naapurustojen sektioissa vuonna 1793, jolloin niistä tuli Suuren
vallankumouksen takana oleva aito liikevoima ja tietoiset toimijat
uuden poliittisen väestön luomisessa.  Se että niille ei koskaan
annettu sitä huomiota minkä ne ansaitsevat kirjallisuudessa
demokratiasta, varsinkaan demokraattisessa Marxilaisissa suuntauksissa
tai vallankumouksellisissa syndikalistisissa, on dramaattinen todiste
niistä puutteista joita vallankumouksellisessa perinteessä oli.

Nämä demokraattiset kunnalliset instituutiot olivat tavallisesti
taistelunhaluisessa jännitteessä valtaa haalivien monarkkien,
feodaaliherrojen, rikkaiden perheiden ja ryöstelevien valloittajien
kanssa kunnes ne kukistettiin, useimmiten veristen kamppailujen
jälkeen.  Jokaisella suurella vallankumouksella on ollut julkinen
yhteisöissä tapahtunut puolensa, ja tämä on seikka jota on mahdoton
korostaa liikaa, joka on jäänyt radikaalissa historiankirjoituksessa
luokkakamppailun painotuksen alle, niinkin tärkeää kuin tuo kamppailu
on ollut.  Täten on mahdoton ajatella Englannin vuoden 1640
vallankumouksen ymmärtämistä ilman että nimeää Lontoon sen kentäksi;
tai, samalla tapaa, on mahdotonta käsitellä Ranskan eri
vallankumouksia ilman että keskityttäisiin Pariisiin, tai Venäjän
vallankumouksia ilman että käsiteltäisiin Petrogradia, tai Espanjan
vuoden 1936 vallankumousta ilman että viitattaisiin Barcelonaan sen
kehittyneimpänä sosiaalisena keskuksena.  Tämä kaupungin keskeisyys ei
ole pelkkä maantieteellinen fakta; se on, ennen kaikkea, syvällisen
poliittisen seikka, johon sisältyy ne tavat joilla
vallankumoukselliset massat kerääntyivät ja väittelivät, ne julkiset
perinteet jotka ruokkivat niitä ja sen ympäristön joka kehitti heidän
vallankumouksellisia näkemyksiään.

Vapaudellinen kunnallispolitiikka on keskeinen osa Kommunalistista
ajatusrakennelmaa, se on itseasiassa sen praksis, samalla tapaa kuin
Kommunalismi järjestelmällisenä vallankumouksellisen ajattelun
rakennelmana on merkityksetön ilman vapaudellista
kunnallispolitiikkaa.  Erot Kommunalismin ja aidon tai "puhtaan"
anarkismin välillä, Marxilaisuudesta puhumattakaan, ovat liian suuria
että ne voitaisiin ylittää etuliitteillä kuten anarko-, sosialistinen,
uus-, tai edes libertaarinen.  Kaikki yritykset supistaa Kommunalismia
pelkäksi anarkismin muunnelmaksi uhkaavat molempien ajatusten
rehellisyyttä - itseasiassa, ne jättävät huomiotta niiden
ristiriitaiset käsitykset demokratiasta, organisaatiosta, vaaleista,
hallituksesta ja muusta.  Gustave Lefrancais, Pariisilainen Kommunardi
joka on ehkä keksinyt tämän poliittisen käsitteen julisti
järkkymättömästi että hän oli "Kommunalisti, eikä anarkisti." (18)

Kommunalismi keskittyy ennen kaikkea vallan ongelmaan. (19) Selvässä
ristiriidassa erilaisiin kommunitaarisiin yrityksiin joita monet
itsensä anarkisteiksi määrittelevät suosivat, kuten "kansan"
autokorjaamot, painot, ruokapiirit, ja takapihan puutarhat,
Kommunalismin kannattajat toimivat vaalityössä kamppaillen
potentiaalisesti tärkeän vallan keskuksen kanssa - kunnallisvaltuuston
- ja koittavat pakottaa sen luomaan lainsäädännöllisesti valtuutettuja
naapurustojen asukaskokouksia.  Tulee korostaa että näiden kokousten
tulisi tehdä kaikki mahdolliset yritykset delegitimoidakseen ja
syöstäkseen vallasta ne valtiojohtoiset elimet jotka tällä hetkellä
hallitsevat heidän kyliään, kuntiaan tai kaupunkejaan ja
työskentelisivät sen jälkeen  vallankäytön todellisina moottoreina.
Kun jokunen kunta demokratisoitaisiin kommunalististen periaatteiden
mukaan, niiden tulisi järjestelmällisesti liittoutua kuntaliittoihin
ja haastaa kansallisvaltion rooli ja, julkisten asukaskokousten ja
konfederaation neuvostojen kautta, koittaa saada taloudellinen ja
poliittinen elämä hallintaansa.

Lopultakin, Kommunalismi, toisin kuin anarkismi, vaatii selkeästi
päätöksentekoa enemmistöpäätöksillä ainoana tasavertaisena tapana
jolla suuret ihmismäärät voivat tehdä päätöksiä.  Aidot anarkistit
väittävät että tämä periaate - se että enemmistö "määr" vähemmistöä
- on autoritäärinen ja he esittävät sen sijaan päätöksentekoa
konsensuksella.  Konsensus, jossa yksittäiset ihmiset voivat estää
veto-oikeudella enemmistön päätökset, uhkaa lopettaa yhteiskunnan
sellaisenaan.  Vapaa yhteiskunta ei ole sellainen jossa sen jäsenet,
kuten Homeroksen lootuksen syöjät, elävät autuuden tilassa ilman
muistia, houkutuksia tai tietoa.  Riippumatta siitä pitääkö se siitä,
ihmiskunta on puraissut tiedon hedelmästä, ja sen muisti on täynnä
historiaa ja kokemusta.  Eletyssä vapaudessa - verrattuna pelkkään
kahvilajutusteluun - vähemmistöjen oikeutta ilmaista eriävät
mielipiteensä tulee aina suojata yhtä täysin kuin enemmistönkin
oikeuksia.  Yhteisön tulisi välittömästi puuttua mihinkään
rajoituksiin noissa oikeuksissa - toivottavasti hellästi, mutta jos se
käy välttämättömäksi, voimatoimin - tai muuten sosiaalinen elämä
romahtaa pelkkään kaaokseen.  Itseasiassa, vähemmistön mielipiteitä
suojeltaisiin potentiaalisena lähteenä uusille näkemyksille ja
orastavina totuuksina jotka, mikäli niitä rajoitettaisiin,
kieltäisivät yhteiskunnalta sen luovuuden ja kehitysaskelien lähteet -
koska uudet ajatukset yleensä ottaen ilmaantuvat inspiroituneista
vähemmistöistä jotka saavat vähitellen sen keskeisyyden minkä ne
ansaitsevat tietyssä ajassa ja paikassa - kunnes ne, taas, haastetaan
katoavan aikakauden perinteisenä viisautena ja vaaditaan uusia
(vähemmistöjen) mielipiteitä korvaamaan jäätyneet oikeaoppisuudet.

Jäljelle jää kysymys: kuinka voimme saavuttaa tämän kaltaisen järkevän
yhteiskunnan?  Eräs anarkisti teoreetikko uskoo että hyvä yhteiskunta
(tai todellinen "luonnollinen" asioiden järjestys, johon kuuluu myös
"luonnollinen ihminen") on olemassa sivilisaation sortavien taakkojen
alla, kuten hedelmällinen maaperä on lumen alla.  Tästä ajatuksesta
seuraa että ainoa asia mitä meidän täytyy tehdä saavuttaaksemme hyvän
yhteiskunnan on poistaa lumi jollain tapaa, eli toisin sanoen
kapitalismi, kansallisvaltiot, kirkot, perinteiset koulut ja muut
lähes loputtomat instituutiotyypit jotka perverssisti sisältävät
herruutta muodossa tai toisessa.  Oletettavasti anarkistinen
yhteiskunta - kun valtio, hallinnolliset ja kulttuuriset instituutiot
on vain poistettu - ilmaantuisi kokonaisena, valmiina toimimaan ja
kukoistamaan vapaana yhteiskuntana.  Tuon kaltainen "yhteiskunta,"
mikäli sitä voi kutsua sellaiseksi, ei vaatisi sitä että aktiivisesti
luomme sitä: meidän tarvitsisi vain antaa lumen sulaa pois.  Vapaan
Kommunalistisen yhteiskunnan tietoinen luomisen prosessi vaatii
kuitenkin huomattavasti enemmän ajattelua ja työtä kuin mystifioidun
alkuperäiskansojen viattomuuden ja autuuden käsitteen omaksuminen.

Kommunalistisen yhteiskunnan tulisi ennen kaikkea perustua uuden
radikaalin järjestön maailmanmuuttamis pyrkimykseen, jolla on uusi
poliittinen sanasto selittämässä sen päämääriä ja uusi ohjelma ja
teoreettinen kehys joka tekisi noista päämääristä johdonmukaisia.  Se
vaatisi omistautuneita yksilöitä jotka ovat valmiita ottamaan
valistuksen ja, aivan, johtajuuden vastuun vastaan.  Mikäli sanoja ei
aiota täysin mystifioida ja sumentaa silmiemme edessämme olevaa
todellisuutta, tulisi vähimmissään myöntää että johtajuutta on aina
olemassa, eikä se katoa minnekään koska sellaiset eufemismit kuten
"militantti" tai, kuten Espanjassa sanottiin, "vaikutusvaltainen
militantti" sumentavat sitä.  Täytyy myös tiedostaa että monet
aikaisempien ryhmien kuten CNT:n yksilöt eivät olleet ainoastaan
"vaikutusvaltaisia militantteja" vaan selviä johtajia, joiden
näkemyksille annettiin - ansaitusti! - enemmän arvoa kuin toisten
esittämille, koska heidän ajatuksensa perustuivat suurempaan
kokemukseen, tietoon ja viisauteen, sekä niihin psykologisiin
piirteisiin joita tarvitaan tehokkaaseen suunnan antoon.  Vakava
libertaarinen lähestymistapa johtajuuteen myöntäisi johtajien
todellisuuden ja keskeisen tärkeyden - jonka takia on vielä tärkeämpää
perustaa muodollisia rakenteita ja määräyksiä, jotka voivat tehokkaasti
hallita ja muokata johtajien toimia ja peruuttaa heidän valtuutensa
kun jäsenet päättävät että heidän kunnioitustaan väärinkäytetään tai
kun johtajuudesta tulee hyväksikäyttävän vallan käyttöä.

Kommunalistisen liikkeen tulisi toimia, ei kevytmielisten ja
epäroivien jäsenten kannatuksella, vaan liikkeen ajatukset, käytännöt
ja toiminnan oppineiden ihmisten pohjalta.  Heidän tulisi,
käytännössä, osoittaa vakavaa sitoutumista järjestöönsä - järjestöön
jonka rakenne on avoimesti muotoiltu perustuskirjassa ja soveliaat
säännöt.  Ilman demokraattisesti muotoiltua ja hyväksyttyä
institutionaalista kehystä jonka jäsenet ja johtajat pidetään
vastuullisina, selkeästi muotoillut standardit vastuusta katoavat.
Itseasiassa nimenomaan silloin kun jäsenet eivät ole enää vastuullisia
sen perustuslaille ja säännöille syntyy autoritäärisyyttä joka lopulta
johtaa liikkeen tuhoutumiseen.  Vapaus autoritäärisyydestä voidaan
parhaiten varmistaa selkeällä, suppealla ja eritellyllä vallan
sijoittamisella, ei väitteillä että valta ja johtajuus ovat
"käskemisen" muotoja tai libertaarisilla metaforilla jotka peittävät
niiden todellisuuden.  Nimenomaan silloin kun järjestö epäonnistuu
selkeästi ilmaisemaan näitä rajoituksia ilmaantuu sen taantumiselle ja
rappiolle soveliaat olosuhteet.

Ironista kyllä, mikään joukko ei ole ollut yhtä itsepintainen
vaatiessaan vapautta käyttää tahtoaan määräyksiä vastaan kuin
heimopäälliköt, monarkit, aateliset ja porvaristo; samalla tapaa jopa
hyvää toivovat anarkistit ovat nähneet yksilöllisen autonomian
todellisena vapauden ilmaisuna sivilisaation "keinotekoisuuksilta".
Todellisen vapauden alueella - toisin sanoen, vapaudessa joka on
aktualisoitunut tietoisuuden, tiedon ja välttämättömyyden seurauksena
- se että tietää mitä voi ja mitä voi tehdä on avoimemmin rehellistä
ja todempaa todellisuudelle kuin välttää eletyn maailman rajojen
tietämisen vastuuta.  Hyvin viisas mies sanoi noin puolitoista
vuosisataa sitten: "Ihmiset tekevät oman historiansa, mutta he eivät
voi tehdä sitä miten vain haluavat."

Kansainvälisen vasemmiston tarve edistyä rohkeasti Marxilaisen,
anarkistisen, syndikalistisen tai epämääräisen sosialistisen
näkökulman ohitse kohti Kommunalistista katsantokantaa on erityisen
tärkeä nykypäivänä.  Harvoin vasemmistolaisten poliittisten ajatusten
historiassa on sotkettu ideologioita näin villisti ja vastuuttomasti;
harvoin ideologia itsessään on ollut näin haukuttua; harvoin on
vaatimusta "Yhtenäisyydestä!" ehdolla millä hyvänsä esitetty
tälläisella epätoivolla.  Eri kapitalismia vastustavien suuntausten
tulisi toki yhdistyä horjuttaakseen uskoa markkinajärjestelmän ja
lopulta lopettaakseen sen.  Tällä päämäärällä yhdessäpysyminen on
korvaamattoman tärkeää: tarvitaan koko vasemmiston yhdistynyt rintama
vastustamaan juurtunutta kauppatavaroiden tuottamisen ja vaihdon
järjestelmää - tai itseasiassa kulttuuria - ja suojelemaan niitä
oikeuksien jäänteitä jotka massat ovat voittaneet aikaisemmissa
kamppailuissa sortavia hallintoja ja yhteiskuntajärjestelmiä vastaan.

CategoryKäännösprojektit

KommunalistinenProjekti

2006-08-09 03:23:06