tästä takaisin artikkelilistaan
Tästä artikkelista on tietokannassa
10
versiota.
Artikkelit on järjestetty päiväyksen ja ajan mukaan, uusin ensin.
Ihanmitensattuu toimiva roskansuodatus:
PÄÄLLÄ
POISSA
KommunalistinenProjekti
2006-08-22 07:47:24
===== Kommunalistinen projekti===== Murray Bookchin Se tuleeko 2000-luku olemaan kaikkein radikaalein aikakausi vai kaikkein taantumuksellisin - vai tuleeko se vain olemaan ankean keskinkertaisuuden harmaa kausi - tulee eniten riippumaan siit.ä mink.ä kaltaisen yhteiskunnallisen liikkeen ja ohjelman sosiaaliset radikaalit luovat siitä teoreettisesta, organisatorisesta ja poliittisesta rikkaudesta joka on kerääntynyt vallankumouksellisen kauden kahden viimeisen kahdenvuosisadan aikana. Se suunta jonka valitsemme, useista eri risteyskohdista ihmiskunnan kehityksessä, saattaa hyvinkin määrittää tulevaisuutemme lajina vuosisadoiksi eteenpäin. Niin kauan kuin tämä järjetön yhteiskunta vaarantaa meitä ydin ja biologisilla aseilla, emme voi jättää huomiotta koko ihmisyyden tuhoisan päätöksen mahdollisuutta. Ottaen huomioon ne erittäin tarkkaan harkitut tekniset suunnitelmat jotka sotilaallis-teollinen kompleksi on kehittänyt, ihmiskunnan itsetuho täytyy ottaa huomioon niissä futuristisissa skenarioissa joita, vuosituhannen vaihtuessa, massa media lähettää - ihmiskunnan tulevaisuuden lopullinen päätös. Välttääkseni sen että nämä huomiot vaikuttaisivat liian tuomiopäivää ennustavilta, haluaisin korostaa että elämme myös ajalla jolloin ihmisten luovuudella, teknologialla ja mielikuvituksella on kyky luoda ennennäkemättömiä materiaalisia edistysaskelia ja antaa meille yhteiskuntia jotka mahdollistavat vapauden joka ylittää mennentullen jopa kaikkein dramaattisimmat ja vapauttavimmat visiot joita yhteiskuntateoreetikot kuten Saint-Simon, Charles Fourier, Karl Marxin ja Peter Kropotkinin. (1) Monet post-modernin ajan ajattelijoista ovat hidasjärkisellä tavallaan nimenneet tieteen ja teknologian ensisijaisiksi uhiksi ihmiskunnan hyvinvoinnille, kuitenkin vain harvat opit ovat antaneet ihmiskunnalle tuon kaltaista tyrmistyttävää määrää tietoutta aineen ja elämän salaisuuksista, tai tarjonneet lajillemme parempaa kykyä muuttaa jokaista tärkeää puolta todellisuudesta ja parantaa ihmisten ja muiden elävien olentojen hyvinvointia. Olemme siis tilanteessa jossa voimme joko kulkea kohti ankaraa 'historian loppua,' jossa tyhjien tilanteiden banaali jatkumu korvaa todellisen edistyksen, tai lähteä tielle kohti todellista historian luomista, jossa ihmiskunta aidosti edistyy kohti järkevää maailmaa. Olemme tilanteessa jossa voimme valita häpeällisen lopun, johon mahdollisesti kuuluu myös itse historian katastrofaalinen ydintuho, ja historian järkevän täyttymyksen, vapaassa materiaalisesti rikkaassa yhteiskunnassa esteettisesti luodussa ympäristössä, välillä. Riippumatta niistä teknologisista ihmeistä joita hallitseva luokka (eli porvaristo) kehittää saavuttaakseen voiton toisistaan, vain vähän olemassa olevan yhteiskunnan subjektiivisesta todellisuudesta voi pelastaa sen. Nimenomaan aikana jolloin me, lajina, kykenemme luomaan keinot uskomattomille objektiiviselle kehitykselle ja parannuksille ihmiskunnan oloissa ja muiden elävien olentojen luonnon maailmassa - kehitysaskelia jotka voisivat luoda vapaan ja järkevän yhteiskunnan - olemme lähes alastomia moraalisesti niiden sosiaalisten voimien edessä jotka voivat hyvinkin johtaa fyysiseen tuhoomme. Ennusteet tulevaisuudesta ovat ymmärrettävästi hyvin heikkoja ja niihin ei helposti luoteta. Pessimismistä on tullut hyvin laajalle levinnyttä, kapitalististen yhteiskuntasuhteiden syöpyessä aina vain syvemmälle ihmismieleen kuin koskaan ennen, samalla kun kulttuuri taantuu kuvottavissa määrin, lähes katoamispisteeseensä. Suurimmalle osalle nykypäivän ihmisistä ne asiat jotka olivat toiveikkaita ja hyvin radikaaleja varmuuksia kaksikymmentä vuotta kestäneellä kaudella Venäjän Vallankumouksen vuotesina 1917-18 aina Espanjan sisällissodan päättymiseen vuonna 1939 asti, vaikuttavat melkein na.ïveilta. Kuitenkin päätöksemme luoda parempi yhteiskunta, ja päätöksemme siitä miten teemme sen, täytyy tulla meistä itsestämme, ilman jumalien apua, tai vielä tätäkin vähemmän mystisten 'luonnonvoimien' tai karismaattisen johtajan avulla. Mikäli valitsemme tien kohti parempaa tulevaisuutta, valintamme tulee olla seurausta omista - ja vain omistamme - kyvyistämme oppia menneisyyden materiaalisista opetuksista ja arvostaa tulevaisuuden todellisia mahdollisuuksia. Meidän tulee turvautua, ei taikauskon, tai, absurdia kyllä, akatemian rakosista, sumeasta helvetistä esiinkutsuttuihin utuisiin oikkuihin, vaan sen sijaan niihin innovatiivisiin ominaisuuksiin jotka muodostavat meidän ihmisyytemme ja ne olennaiset piirteet jotka ovat vastuussa luonnollisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Näille vastakkaisia ovat ne sosiaaliset patologiat ja sattumanvaraiset tapahtumat jotka ovat saaneet ihmiskunnan sivuraiteille sen tietoisuuden ja järjen potentiaalien täyttymyksestä. Vietyämme historian pisteeseen jossa lähes mikä tahansa on mahdollista, ainakin materiaaliselta puolelta, - ja jätettyämme taaksemme menneisyyden joka oli ideologisesti ihmisten mielikuvituksen luomien mystisten ja uskonnollisten elementtien läpäisemä - me kohtaamme uuden haasteen, jonka edessä ihmiskunta ei ole koskaan ennen ollut. Meidän tulee tietoisesti luoda oma maailmamme, ei demonisten fantasioiden, järjettömien perinteiden ja tuhoisien ennakkoluulojen mukaan, vaan lajillemme ainutlaatuisten järjen, harkinnan ja keskustelun kriteerien mukaan. Minkä seikkojen tulisi olla ratkaisevia tehdessämme tätä päätöstä? Ensinnäkin se suunnaton sosiaalisen ja poliittisen kokemuksen kasautunut määrä joka on saatavilla nykypäivän vallankumouksellisille on hyvin ratkaisevaa, tämän ollessa varasto tietoa jota, oikein käsitettynä, voitaisiin käyttää välttämään niitä hirvittäviä virheitä joita edeltäjämme ovat tehneet ja säästämään ihmiskunnan menneiden epäonnistuneiden vallankumousten tuholta. Korvaamattoman tärkeää on se potentiaali uudelle teoreettiselle alustalle jonka ajatusten historia on luonut, tuon alustan tehdessä mahdolliseksi singota kehittyvä radikaaliliike olemassa olevien yhteiskunnallisten olotilojen yli tulevaisuuteen joka edistää ihmiskunnan vapautumista. Meidän tulee kuitenkin olla myös täysin tietoisia edessämme olevien ongelmien mittasuhteista. Meidän tulee ymmärtää täysin selkeästi missä sijaitsemme suhteessa vallalla olevaan kapitalistiseen järjestykseen, ja meidän tulee ymmärtää ilmaantuvat sosiaaliset ongelmat ja puhutella niitä uuden liikkeen ohjelmassa. Kapitalismi on ehdottomasti dynaamisin yhteiskunta mitä on ikinä ilmaantunut historiassa. Määritelmän mukaisesti sen tulee varmastikin olla aina kauppatavaroiden vaihtamisen järjestelmä joissa tuotteet joita tehdään myyntiin ja voitonsaantiin läpäisevät ja välittävät suurinta osaa ihmisten välisistä suhteista. Kuitenkin kapitalismi on myös hyvin mukautuva järjestelmä, joka jatkuvasti edistää brutaalia maksiimia jonka mukaan mikään yritys joka ei kasva kilpailijoidensa kustannuksella tulee kuolla. Tämän takia "kasvu" ja jatkuva muutos tulevat kapitalistisen olemassaolon elinehdoiksi. Tämä tarkoittaa että kapitalismi ei ikinä säily pysyvästi yhdessä ainoassa muodossa; sen tulee aina muuttaa niitä instituutioita jotka nousevat sen perustavista yhteiskunnallisista suhteista. Vaikkakin kapitalismi on ollut hallitseva yhteiskunta vain parin viimeisen vuosisadan ajan, se on ollut olemassa jo kauan varhaisempien yhteiskuntien reunamilla: pitkälti kaupallisessa muodossa, joka rakentui kaupunkien ja imperiumien välisen kaupan ympärille; käsityöläismuodossa kautta Euroopan keski-ajan; jättimäisen teollisessa muodossa omalla ajallamme; ja mikäli uskomme viime aikojen ennustajia, informaatiopohjaisessa muodossa tulevalla kaudella. Se ei ole ainoastaan luonut uusia teknologioita vaan suuren määrän taloudellisia ja yhteiskunnallisia rakenteita, kuten pienen kaupan, tehtaan, jättimäisen myllyn, ja teollisen ja kaupallisen kompleksin. Voimme olla varmoja siitä että teollisen vallankumouksen kapitalismi ei ole täysin kadonnut, sen enempää kuin tätä edeltävien aikojen eristäytynyt maalaisten kylä ja pienkäsityöläiset ovat kadonneet täysin unholaan. Paljon menneestä säilyy aina nykyisen osasena; itseasiassa, kuten Marx itsepintaisesti varoitti, ei ole olemassa "puhdasta kapitalismia," ja yhdetkään kapitalismin aikaisemmista muodoista eivät katoa kunnes perustetaan radikaalisti uusia yhteiskuntasuhteita ja niistä tulee ylivoimaisen hallitsevia. Kuitenkin kapitalismi, samalla kun se on olemassa rinnakkain ja käyttää esikapitalistisia instituutioita omiin päämääriinsä (lue Marxin Grundrissesta tästä dialektiikasta), kurottaa nyt esikaupunkeihin ja maaseudulle ostoskeskuksillaan ja uuden muotoisilla tehtaillaan. Itseasiassa ajatus siitä että se ylettyisi planeettamme ulkopuolelle ei ole millään tapaa käsittämätöntä. Se on joka tapauksessa tuottanut ei ainoastaan uusia kauppatavaroita luodakseen ja ruokkiakseen uusia haluja, vaan myös uusia sosiaalisia ja kulttuurisia aiheita, jotka ovat vuorostaan luoneet uusia tukijoita ja antagonisteja nykyiselle yhteiskunnalle. Marxin ja Engelsin Kommunistisen Manifestin kuuluisa ensimmäinen osio, joissa he riemuitsevat kapitalismin ihmeitä, täytyisi kirjoittaa toistuvasti uudestaan jotta pysyttäisiin mukana porvariston kehityksen luomien saavutusten - ja kauheuksien - mukana. Yksi kaikkein hätkähdyttävin puoli nykyisessä kapitalismissa on se että lännessä se pitkälti yksinkertaistunut kahden luokan järjestelmä - porvaristo ja proletariaatti - jonka Marx ja Engels ennustivat, Kommunistisessa Manifestissa, tulevan hallitsevaksi "varttuneessa" kapitalismissa (ja me emme ole vielä nähneet minkäläinen "varttunut," tai vielä vähemmän "myöhäinen" tai "kuoleva", kapitalismi onkaan) on käynyt läpi uudelleenmuotoilu prosessin. Konfliktista palkkatyön ja pääoman välillä, vaikka se ei suinkaan ole kadonnut, puuttuu se kaiken kattava tärkeys mikä sillä oli entisaikoina. Toisin kuin Marx odotti, teollinen työväenluokan koko kutistuu ja se menettää tasaisesti perinteistä identiteettiään luokkana - joka ei missään nimessä sulje sitä pois potentiaalisesti laajemmasta ja ehkä laajakantoisemmasta konfliktista koko yhteiskunnan ja kapitalististen yhteiskuntasuhteiden välillä. Nykypäivän kulttuuri, sosiaaliset suhteet, kaupunkikuva, tuotantotavat, maatalous ja kuljetusvälineet ovat muuttaneet perinteisen proletariaatin, joihin syndikalistit ja Marxilaiset ylivoimaisesti, tai melkein mystisesti, keskittyivät, pitkälti pikkuporvarilliseksi ryhmäksi jonka mentaliteettia määrittää sen oma porvarillinen utopisminsa "kulutuksesta kulutuksen vuoksi." Voimme nähdä ajan jolloin proletaarit, riippumatta siitä käyttääkö hän haalareita vai ei tai missä kohtaa hän on tuotantolinjalla, tullaan korvaamaan täysin automatisoiduilla ja jopa miniaturisoiduilla tuotantovoimilla joita muutamat valkotakkiset koneiden ja tietokoneiden manipuloijat käyttävät. Samalla tapaa perinteisen proletariaatin elintaso ja sen materiaaliset odotukset (joka ei ole mitenkään pieni osa yhteiskunnallisen tietoisuuden muotoilemisessa!) ovat muuttuneet suunnattomasti, niiden noustessa sukupolven tai kahden aikana köyhyyden läheltä kohtuullisen korkealle materiaalisen yltäkylläisyyden asteelle. Entisten teräs ja autotyölöisten ja hiilikaivosmiesten lasten ja lastenlasten, joilla ei ole proletaarista luokkaidentiteettiä, yliopistotason koulutus on korvannut peruskoulutodistuksen uuden luokka statuksen tunnuksena. Yhdysvalloissa ennen vastakkaiset luokka-edut ovat yhdistyneet niin pitkälti että lähes 50 prosenttia Amerikkalaisista talouksista omistaa osakkeita tai obligaatioita, samalla kun jättimäinen määrä omistaa jonkinlaista yksityisomaisuutta, omistaen omat kotinsa, puutarhansa ja kesämökkinsä. Ottaen huomioon nämä muutokset, sen vakavan työläismiehen tai naisen, joka kuvattiin entisaikojen radikaaleissa julisteissa lihaksikkaan, jännittyneen luut murskaavan vasaraa pitelevän käden kanssa, on korvannut "sivistynyt" ja hyvä tapainen (niin sanottu) "työskentelevä keskiluokka." Perinteinen iskulause "Maailman työläiset, yhtykää!" tulee sen vanhassa historiallisessa mielessään aina vain merkityksettömämmäksi. Proletariaatin luokkatietoisuus, jota Marx koitti herättää Kommunistisessa Manifestissa, on kuihtunut tasaista vauhtia ja on monin paikoin lähestulkoon kadonnut. Existentiaalisempi luokkataistelu ei suinkaan ole kadonnut, sen enempää kuin porvaristo voi poistaa painovoimaa ihmiskunnan elämästä, mutta kuitenkin mikäli nykyiset radikaalit eivät ole tietoisia siitä faktasta että se on kutistettu pitkälti yksittäiseen tehtaaseen tai toimistoon, he eivät myöskään kykene ymmärtämään että uusi, mahdollisesti laajempi yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi ilmaantua edessämme olevista yleistetyistä kamppailuista. Tämä yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi itseasiassa saada virkistävän uuden merkityksen citoyenin käsitteen uudelleen syntymisenä - tämä käsite oli hyvin tärkeä vuoden 1789 Suurelle Vallankumoukselle ja sille laajemmalle humanistiselle sosiaalisuuden mielialalle, niin että siitä tuli myöhemmin puhuttelumuoto vallankumouksellisille jotka punaisen Ranskan kukon heraldinen kiekuminen kutsui barrikaadeille. Nähtynä kokonaisuutena, se yhteiskunnallinen tila, jonka kapitalismi on luonut, on ristiriidassa niiden yksinkertaisten luokkaennusteiden kanssa, joita Marx ja vallankumoukselliset Ranskalaiset syndikalistit ajoivat. Toisen maailmansodan jälkeen, kapitalismi on käynyt läpi suunnattoman muutoksen, sen luodessa uusia laajoja yhteiskunnallisia aiheita suunnattomalla nopeudelle, aiheita jotka ovat ohittaneet perinteiset proletaariset vaatimukset paremmista palkoista, työajoista ja työoloista: merkittävimpiä näistä ovat ympäristöön, sukupuoleen, hierarkiaan, asukkuuteen ja demokratiaan liittyvät kysymykset. Kapitalismi on käytännössä yleistänyt uhkansa ihmiskunnalle, varsinkin ilmastomuutoksilla jotka voivat muuttaa itse planeetan ulkonäköä, maailmanlaajuisilla harvainvaltaisilla instituutioilla, ja villiksi päässeellä urbanisaatiolla joka radikaalisti syövyttää ruohonjuuritason politiikalle ominaista kansalaiselämää. Hierarkiasta on nykyään tulossa yhtä selkeä aihe kuin luokka on - tästä toimii todistuksena se mitta missä monet sosiaaliset analyysit ovat yksilöineet managerit, byrokraatit, tiedemiehet ja muut nousevina, näennäisesti hallitsevina ryhminä. Uudet ja mutkikkaat status ja etu erot ovat merkittäviä toisella tapaa kuin lähimenneisyydessä; ne sumentavat konfliktia palkkatyön ja pääoman välillä joka oli perinteisille sosialisteille ennen niin keskeistä, selkeästi määriteltyä, ja militantisti kamppailtua. Luokka kategoriat sekoittuvat nyt hierarkisiin kategorioihin jotka pohjautuvat rotuun, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntaukseen ja kansallisiin tai alueellisiin eroihin. Status erot, hierarkian tunnuspiirre, tapaavat yhdistymään luokkaeroihin ja kaiken kattavampi kapitalistinen maailma on ilmaantumassa jossa etniset, kansalliset ja sukupuolierot ohittavat monesti luokkaerojen tärkeyden kansan silmissä. Tämä ilmiö ei ole täysin uusi: Ensimmäisessä Maailmansodassa lukuisat Saksalaiset sosialistit hylkäsivät aikaisemman sitoumuksensa proletariaatin yhtenäisyyden punaisille lipuille, suosiakseen hyvin syöneiden ja parasiittisten hallitsijoidensa kansallisia lippuja ja menivät sitten syöksemään pistimensä Ranskalaisten ja Venäläisten sosialistityöläisten ruumiisiin - kuten hekin tekivät, vuorostaan, omien sortajiensa kansallisten lippujen alla. Samalla kapitalismi on luonut uuden kenties tärkeimmän ristiriidan: loputtomaan kasvuun perustuvan talouden ja luonnon ympäristön köyhtymisen törmäyksen. (2) Tätä aihetta ja sen suunnattomia seuraamuksia ei voida enää minimoida, puhumattakaan niiden huomiotta jättämisestä, kuin ihmisten tarvetta ruualle tai ilmalle. Nykyään kaikkein lupaavimmat kamppailut lännessä, jossa sosialismi syntyi, vaikuttavat tapahtuvan vähemmän tulojen ja työolojen ympärillä vaan ennemminkin ydinvoiman, saastumisen, metsien kuoleman, slummiutumisen, koulutuksen, terveydenhuollon, yhteisöjen elämän ja vähemmän kehittyneiden maiden kansojen sorron ympärillä. Tästä toimii todistuksena globalisaation vastaiset kapinat (vaikka ne tapahtuvatkin satunnaisesti), joissa sini- tai valkokaulus "työläiset" marssivat samoissa riveissa keskiluokkaisten ihmisystävien kanssa ja joita ajavat samat yhteiskunnalliset huolenaiheet. Proletaariset taistelijat muuttuvat mahdottomiksi erottaa keskiluokkaisista. Vantterat työläiset, joihin tunnusmerkkinä on taistelunhaluinen militanttius, marssivat "leipää ja sirkushuveja" tarjoavien teatteriesitysten perässä, molempien ollessa usein jaetusti leikkisiä. Työväen ja keskiluokan jäsenillä on usein, eräällä tapaa, monia erilaisia sosiaalisia hattuja heidän haastaessa kapitalismia epäsuorasti sekä suorasti, niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Emme myöskään voi jättää huomiotta, päättäessämme sitä suuntaa minkä aiomme ottaa, sitä faktaa että kapitalismi, mikäli sitä ei pysäytetä, tulee olemaan tulevaisuudessa - eikä välttämättä kovin kaukaisessa tulevaisuudessa - huomattavasti erilainen kuin se järjestelmä jonka tunnemme nyt. Kapitalistisen kehityksen voi olettaa muuttavan sosiaalisia näkymiä tulevina vuosina. Voimmeko olettaa että tehtaat, toimistot, kaupungit, asuinalueet, teollisuus, kaupankäynti ja maatalous, puhumattakaan moraalisista arvoista, estetiikasta, mediasta, yleisistä haluista, ynnä muusta eivät tule muuttumaan suunnattomasti ennenkuin tämä vuosisata loppuu? Menneellä vuosisadalla kapitalismi on, ennenkaikkea, laajentanut yhteiskunnallisia aiheita - itseasiassa historiallinen sosiaalinen kysymys siitä kuinka ihmiskunta, jota luokat ja riisto jakaa, voi luoda yhteiskunnan joka perustuu tasa-arvoon, aidon harmonian ja vapauden kehittymiseen - niin että siihen kuuluu aiheita joiden ratkaisua 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen vapauteen uskovat yhteiskuntateoreetikot hädin tuskin kykenivät näkemään. Aikamme, loputtomine "tilinpäätöksineen" ja "sijoituskohteineen," uhkaa nyt muuttaa koko yhteiskunnan laajaksi ja hyväksikäyttäväksi markkinapaikaksi. (3) Se kansa jonka kanssa progressiiviset sosialistit joutuivat keskustelemaan, muuttuu myös radikaalisti ja se tulee tekemään tuota tulevina vuosikymmeninä. Se että hidastelee, kapitalismin luomien muutosten ja uusien tai laajempien ristiriitojen joita se tuottaa, ymmärtämyksessä johtaa sen toistuvasti tuhoisan virheen tekemiseen joka johti lähes kaikkien viimeisten kahden vuosisadan vallankumouksellisten kansannousujen tappioon. Etummaisena näissä opetuksissa joita uuden vallankumouksellisen liikkeen tulee oppia menneisyydestä, on se että sen tulee saada laajoja joukkoja keskiluokasta uuden populistisen ohjelmansa taakse. Yhdelläkään yrityksellä kapitalismin korvaamiseksi sosialismilla ei ole ikinä ollut tai olemaan etäistäkään mahdollisuutta menestyä ilman tyytymättömän pikkuporvariston tukea, olkoon se sitten intelligentsiaa ja maalaisia-univormuissa Venäjän vallankumouksessa tai sitten intellektuelleja, maanviljelijöitä, kaupanpitäjiä, toimistotyöläisiä ja teollisuuden ja jopa hallituksen managereita Saksan kansannousuissa 1918-21. Jopa menneiden vallankumouksellisten kausien lupaavimpina aikoina, Bolsevikit, Mensevikit, Saksalaiset Sosiaalidemokraatit ja Venäläiset kommunistit eivät koskaan saaneet absoluuttisia enemmistöjä lakiasäätävistä elimissään. Niin sanotut "proletaariset vallankumoukset" olivat poikkeuksetta vähemmistöjen vallankumouksia, useimmiten jopa itse proletariaatin keskuudessa, ja ne jotka onnistuivat (usein lyhyeksi aikaa, ennenkuin ne tukahdutettiin tai ajautuivat historiallisesti pois vallankumouksellisesta liikkeestä) riippuivat ylivoimaisesti siitä faktasta että porvaristolta puuttui aktiivinen tuki omissa asevoimissaan tai siitä että se oli yksinkertaisesti sosiaalisesti lannistunut. Mikäli otetaan huomioon ne muutokset joita näemme ympärillämme ja ne jotka ovat vasta saamassa muotoaan, yhteiskunnalliset radikaalit eivät voi enää vastustaa saalistavaa (sekä suunnattoman luovaa) kapitalistista järjestelmää käyttämällä ideologioita ja metodeja jotka syntyivät ensimmäisestä Teollisesta vallankumouksesta, jolloin teollisuuden proletaarit vaikuttivat olevan ensisijaisia antagonisteja kangastehtaan omistajalle. (Emmekä voi myöskään käyttää ideologioita jotka syntyivät konflikteista joilla köyhtynyt maaseutuväestö käytti vastustamaan feodaalisia tai semifeodaalisia maanomistajia.) Yksikään menneiden aikojen antikapitalistiksi julistautuneista ideologioista - Marxilaisuudesta, anarkismista, syndikalismista ja yleisemmistä sosialismin muodoista - ei säilytä enää sitä samaa relevanssia joka niillä oli kapitalistisen ja teknologisen kehityksen aikaisemmissa vaiheissa. Yksikään niistä ei myöskään voi toivoa kattavansa koko uusien aiheiden, tilaisuuksien, ongelmien ja etujen moninaisuutta jotka kapitalismi on toistuvasti luonut ajan mittaan. Marxilaisuus oli kaikkein kattavin ja johdonmukaisin yritys luoda systemaattinen sosialismin muoto, joka korosti uuden yhteiskunnan edellytysten materiaalisia sekä subjektiivisia historiallisia ennakkoedellytyksiä. Tämän projektin, nykyisellä esikapitalistisen talouden hajoamisen ja älyllisen sekaannuksen, relativismin ja subjektivismin aikakaudella, ei tule koskaan antautua uusille barbaareille, joista monet ovat löytäneet kodin sieltä mikä oli ennen muuri ideologiselle taantumalle - yliopistoista. Olemme paljon velkaa Marxin yritykselle luoda meille johdonmukainen ja innostava analyysi kauppatavaroista ja vaihtosuhteista, aktivistisesta filosofiasta, systemaattisesta yhteiskuntateoriasta, objektiivisesti perustellusta tai "tieteellisest" käsityksestä historiallisesta kehityksestä sekä joustavasta poliittisesta strategiasta. Marxilaiset poliittiset ajatukset olivat myös erityisen tärkeitä hirvittävän hämmentyneelle proletariaatille ja niille yksittäisille sortotoimille joita teollisuusporvaristo käytti heille Englannissa 1840 -luvulla, jonkinverran myöhemmin Ranskassa, Italiassa ja Saksassa, sekä hyvin ennalta näkevästi Venäjällä viimeisenä vuosikymmenenä Marxin elämässä. Ennen populistisen liikkeen nousua Venäjällä (joista kuuluisin oli Narodnaya Volya), Marx oletti että nousevasta proletariaatista tulisi väestön suuri enemmistö Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, ja se tulisi väistämättä johtamaan vallankumoukselliseen luokkasotaan kapitalistisen riiston ja köyhdyttämisen seurauksena. Varsinkin vuosina 1917 ja 1939 välillä, kauan Marxin kuoleman jälkeen, Eurooppaa riivasi kasvava luokkasota joka nousi totaalisen työläisten kansannousujen pisteeseen. Vuonna 1917, poikkeuksellisen tilanteiden yhtymäkohdan - varsinkin Ensimmäisen Maailmansodan syttymisen myötä, joka teki monet Eurooppalaiset kvasifeodaaliset sosiaaliset järjestelmät hirvittävän epävakaiksi - Lenin ja Bolsevikit koittivat käyttää (mutta muuttivat suuresti) Marxin kirjoituksia ottaakseen vallan taloudellisesti takaperoisessa imperiumissa, joka ulottui kooltaan yhdentoista aikavyöhykkeen halki kautta Euroopan ja Aasian. (4) Kuitenkin enimmäkseen, Marxilaisuuden taloudelliset näkemykset kuuluivat nousevan tehdas kapitalismin aikakaudelle 1800-luvulle. Loistava sosialismin materiaalisten edellytysten teoriana, se ei huomioinut ekologisia, kansan tai subjektiivisia voimia tai syitä jotka saattaisivat lähettää ihmiskunnan liikkeeseen joka pyrkisi vallankumoukselliseen muutokseen. Päinvastoin, Marxilainen teoria jähmettyi teoreettisesti lähes vuosisadan ajaksi. Sen teoreetikot olivat usein hämillään kehityssuuntauksista jotka olivat ohittaneet sen ja ovat, 60-luvun jälkeen, mekaanisesti liittäneet ympäristönsuojeluliikkeen ja feministisiä ajatuksia sen kaavanomaiseen ouvrieristiseen näkökantaan. Samalla tapaa, anarkismi - jonka uskon autenttisessa muodossa edustavan hyvin individualistista näkökantaa joka suosii radikaalin esteetöntä elämäntapaa, usein korvikkeena joukkotoiminnalle - on paljon paremmin soveltuva kuvaamaan Proudholaista yhden perheen maalaisten tai käsityöläisten maailmaa, kuin modernia urbaania ja teollista ympäristöä. Olen itsekin ennen käyttänyt tätä poliittista nimikettä, mutta lisä harkinta on pakottanut minut saapumaan siihen johtopäätökseen että, huolimatta sen usein virkistävistä aforismeista ja näkemyksistä, se yksinkertaisesti ei ole yhteiskunnallinen teoria. Sen kuuluisimmat teoreetikot juhlivat sen näennäistä avoimmuutta eklektisyydelle ja "paradoksin" tai jopa "ristiriidan" vapauttavia vaikutuksia, käyttääkseni Proudhonilaista liioittelua. Tämän mukaisesti, ilman ennakkoluuloja monia anarkistisia toiminnanmuotoja kohtaan, voidaan uskottavasti perustella että monet niistä yhteiskunnallisen ja taloudellisen uudelleenrakennuksen ajatuksista joita on ennen ajettu "anarkian" nimissä oli usein viety Marxismista (mukaanlukien oma "niukkuuden jälkeisyyden" käsitteeni, mikä ymmärrettävästi raivostutti monia anarkisteja jotka lukivat esseitäni aiheesta). Valitettavasti sosialististen käsitteiden käyttö on monesti estänyt anarkisteja kertomasta meille tai edes ymmärtämästä selkeästi mitä he ovat: individidualisteja joiden autonomian käsitteet saavat alkunsa vahvasta sitoumuksesta henkilökohtaiseen vapauteen yhteiskunnallisen vapauden sijaan, tai sosialisteja jotka ovat sitoutuneita rakenteelliselle, institutionalisoidulle ja vastuulliselle sosiaalisen järjestäytymisen muodolle. Anarkismin ajatus itsehallinnosta (auto-nomos) johti Nietzschen kaiken kattavan tahdon radikaalin ylistämiseen. Tämän "ideologian" historia onkin täynnä idiosynkraattisia vastarinnan eleitä, joten ei ole mikään yllätys että ne ovat viehättäneet monia nuoria ihmisiä ja esteetikkoja. Anarkismi edustaa itseasiassa kaikkein äärimmäisintä muotoa liberalismin esteettömän autonomian ideologiassa, sen saavuttaessa huipentumansa sankarillisten valtion uhmaamisen tekojen ylistyksessä. Anarkismin myytti itsehallinnosta (auto nomos) - radikaalista yksilön puolustuksesta yli yhteiskunnan tai jopa sitä vastaan, ja yksilöllisestä vastuunpuutteesta kollektiiviselle hyvinvoinnille - johtaa radikaaliin kaikkivoivan tahdon väitteeseen joka on keskeinen Nietzschen ideologisille vaelluksille. Jotkut itseään anarkisteiksi kutsuvat ovat jopa hyljänneet yhteiskunnallisen joukkotoiminnan turhana ja vieraana henkilökohtaisille mielenkiinnoilleen ja ovat tehneet fetissin siitä mitä Espanjalaiset anarkistit kutsuivat grupismoksi, pienryhmien toimintamuodolle joka on hyvin henkilökohtaista sosiaalisen sijaan. Anarkismi on usein sekoitettu vallankumoukselliseen syndikalismiin, hyvin rakenteelliseen ja hyvin kehittyneeseen joukkojen libertaarisiin ammattiliittoihin joka, toisin kuin anarkismi, oli pitkän aikaa omistautunut demokraattisille käytännöille, (5) kurinalaisuudelle toiminnassa, ja järjestäytyneelle, pitkän tähtäimen vallankumoukselliselle käytännölle jotta tuhottaisiin kapitalismi. Sen samanhenkisyys anarkismin kanssa johtaa juurensa sen vahvasta libertaarisista ennakkoluuloista, kuitenkin anarkistien ja syndikalistien välisillä katkerilla riidoilla on pitkä historia lähes jokaisessa maassa Läntisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kuten voimme havaita Espanjan CNT:n ja Tierra y Libertadiin yhteydessä olleiden anarkististen ryhmien 1900-luvun alkupuolella välillä olleista jännitteistä; vallankumouksellisten syndikalistien ja anarkistien ryhmien välillä Venäjällä 1917 vallankumouksen aikaan; ja IWW:n Yhdysvalloissa ja Ruotsissa välillä, lainatakseni libertaarisen työväenliikkeen valaisevampia esimerkkejä. Useat Amerikkalaiset anarkistit loukkaantuivat Joe Hillin uhmakkaasta maksiimista ennen hänen teloitustaan Utahissa: "älkää surko - Organisoitukaa!" Pienet ryhmät eivät kuitenkaan ollut niitä "järjestöj" joita Joe Hill, tai Espanjalaisen libertaarisen liikkeen karkeasti väärin ymmärretty idoli, Salvador Segu.í, ajatteli. Sanan libertaarinen jaettu käyttö on pitkälti se mikä teki mahdolliseksi että jossain määrin hämmentyneet anarkistit saattoivat olla samassa järjestössä vallankumouksellisten syndikalistien kanssa. Usein verbaalinen hämmennys ideologisen selkeyden sijaan teki mahdolliseksi että FAI, jota edusti anarkisti Federica Montseny, saattoivat elää rinnakkain syndikalistien, joita edusti Juan Prieto, kanssa CNT-FAI:ssa, joka suurinpiirtein niin hämmentynyt järjestö kuin mikään on ikinä ollut. Vallankumouksellisen syndikalismin kohtalo on sidottu eri astein patologiaan nimeltä ouvrierismi, tai "työläisismi," ja mikä ikinä filosofia, teoria historiasta, tai poliittisesta taloudesta on usein lainattu, usein pienissä erissä ja epäsuorasti Marxilta - itseasiassa Georges Sorel ja monet muut vakaumukselliset vallankumoukselliset syndikalistit varhaisella 1900-luvulla pitivät itseään nimenomaan Marxilaisena ja jopa selkeämmin hylkivät anarkismia. Tämän lisäksi vallankumoukselliselta syndikalismilta puuttuu yhteiskunnallisen muutoksen strategia yleislakon lisäksi, jonka vallankumoukselliset kansannousut kuten kuuluisat lokakuun ja marraskuun 1905 yleislakot Venäjällä osoittivat olevan mieltä kuohuttavia mutta lopulta tehottomia. Itseasiassa siitä huolimatta miten korvaamaton yleislakko saattaakin olla edeltäjänä suoralle yhteenotolle valtion kanssa, niille ei selvästi ole sitä mystistä voimaa minkä vallankumoukselliset syndikalistit antoivat niille yhteiskunnallisen muutoksen keinoina. Niiden rajoitukset ovat iskevää todistusaineistoa siitä että, kausittaisen suoran toiminnan muotoina, yleislakkoa ei voi pitää samana asiana kuin vallankumousta tai edes suurten yhteiskunnallisten muutosten kanssa, jotka edellyttävät joukkoliikkeen ja vaativat vuosien hautomisajan ja selkeän suunnan. Vallankumouksellinen syndikalismi onkin täynnä tyypillistä ouvrieristista anti-intellektuaalisuutta, joka halveksuu yrityksiä muotoilla merkityksellinen vallankumouksellinen suunta ja palvoo proletaarista "spontaaniutta" joka on, aikanaan, johtanut sen hyvin itsetuhoisiin tilanteisiin. Ilman keinoa analysoida tilannettaan, Espanjalaiset syndikalistit (ja anarkistit) osoittivat omaavansa vain olemattoman ymmärryksen tilanteestaan voitettuaan Francon joukot kesällä 1936 ja olevansa kykenemättömiä ottamaan "seuraavan askeleen" institutionalisoidakseen työläisten ja maalaisten hallintomuodon. Se mihin saavumme näiden havaintojen pohjalta on että niin Marxilaisilla, vallankumouksellisilla syndikalisteilla kuin myös autenttisilla anarkisteilla on ollut virheellinen ymmärtämys politiikasta, joka tulisi ymmärtää julkisena kenttänä ja niinä instituutioina joilla ihmiset demokraattisesti ja suoraan hallitsevat yhteisönsä asioita. Vasemmisto onkin toistuvasti sekoittanut valtiotaidon politiikkaan itsepintaisella kyvyttömyydellään ymmärtää että nuo kaksi eivät ole ainoastaan radikaalisti erilaisia, vaan että niiden välillä on myös radikaali jännite - tai itseasiassa kamppailu. (6) Kuten olen kirjoittanut toisaalla, historiallisesti politiikka ei ilmaantunut valtiosta - rakenne jonka ammattimainen koneisto on suunniteltu hallitsemaan ja mahdollistamaan väestön riisto, etuoikeutetun luokan eduksi. Tämän sijaan politiikka, lähes määritelmänsä mukaan, on vapaiden kansalaisten aktiivista osanottoa kunnallisten asioidensa hoidossa ja sen vapauden puolustamisessa. Voidaan itseasiassa sanoa että politiikka on sen "ruumiillistuma" jota Ranskalaiset vallankumoukselliset 1790 -luvulla kutsuivat sanalla civicisme. Tarkkaan ottaen sana politiikka sisältääkin Kreikkalaisen sanan polis, "kaupunki", ja sen käyttö klassisessa Ateenassa demokratian kanssa tarkoitti asukkaiden suoraa kaupungin hallinnointia. Vuosisatojen julkisen rappio, jota ominaista on varsinkin luokkien muodostuminen, tarvittiin jotta voitiin luoda valtio ja sen syövyttävä poliittisen kentän sulauttaminen. Vasemmistoa määrittävä yhteinen seikka onkin nimenomaan se että Marxilaisten, anarkistien ja vallankumouksellisten syndikalistien usko siihen että ei ole olemassa, perustavaa, eroa poliittisen kentän ja valtion välillä. Korostamalla kansallisvaltiota - tähän kuuluu myös "työläisten valtio" - taloudellisen sekä poliittisen vallan locuksena, Marx (sekä myös libertaarit) tekivät pahamaineisen virheensä selittää kuinka työläiset saattaisivat täysin ja suoraan kontrolloida tuon kaltaista valtiota ilman valtaa käyttävää byrokratiaa ja periaatteessa valtiojohtoista (ja vastaavasti, libertaarien osalla, hallinnollisia) instituutioita. Tämän seurauksena Marxilaiset näkivät väistämättä poliittisen kentän, jota se kutsui "työläisten valtioksi," tukahduttavana ilmiönä, joka näennäisesti perustui yhden luokan, proletariaatin, eduille. Vallankumouksellinen syndikalismi korosti vuorostaan työläisten komiteoiden ja liittoutuneiden taloudellisten neuvostojen tehtaiden hallintaa keskipisteenä sosiaaliselle auktoriteetille, yksinkertaisesti ohittaen tällä tapaa kaikenlaiset julkiset instituutiot joita oli olemassa talouden ulkopuolella. Kummallista kyllä, tämä oli taloudellista determinismiä koston kera, joka, Espanjan 1936 kokemusten kokeilun jälkeen, osoittautui täysin tehottomaksi. Suunnaton kenttä todellista hallinnollista valtaa, sotilaallisista asioista oikeuden käyttöön, päätyi Espanjan Stalinistien ja liberaalien käsiin, jotka käyttivät auktoriteettiaan heikentääkseen libertaarista liikettä - ja sen myötä, niitä vallankumouksellisia saavutuksia joita syndikalistiset työläiset olivat saavuttaneet Heinäkuussa 1936, aikana jota yksi kirjailija happamasti kutsui "Espanjalaisen anarkismin lyhyeksi kesäksi." Bakunin ilmaisi vuorostaan anarkismin kannattajille tyypillisen näkemyksen vuonna 1871 kirjoittaessaan että uusi sosiaalinen järjestys tultaisiin luomaan "ainoastaan epäpoliittisen tai antipoliittisen sosiaalisen työväen luokan vallan kehittymisen ja järjestäytymisen kautta kaupungeissa ja maaseudulla," samalla hyläten tyypillisen epäjohdonmukaiseen tapaansa juuri sen samaisen kunnallisen politiikan jonka hän hyväksyi Italiassa samoihin aikoihin. Tästä on seurannut että anarkistit ovat kauan pitäneet kaikenlaista hallintoa valtiona ja tuominneet sen mukaisesti - näkemys joka on resepti kaikenlaisen organisoituneen sosiaalisen elämän tuhoutumiselle. Siinä missä valtio on instrumentti jolla hallitseva ja riistävä luokka hallinnoi ja pakottaa riistetyn luokan toimia, hallintomuoto on kokoelma instituutiota jotka on suunniteltu käsittelemään yhteisen elämän ongelmia järjestäytyneessä sekä toivottavasti myös tasavertaisella tavalla. Jokainen institutionalisoitunut muoto joka muodostaa järjestelmän julkisten asioiden hoitoon - joko ilman valtiota tai sen kanssa - on väistämättä hallintomuoto. Jokainen valtio taas on, vaikkakin väistämättä hallintomuoto, voima luokkasortoon ja kontrolliin. Niinkin harmillista kuin varmasti onkin niin Marxilaisille kuin anarkisteillekin, sorretut ovat ilmaisseet selkeästi - ja painaneet paperille! - vaatimuksen perustuslaista, vastuullisesta ja vastaanottavaisesta hallinnosta, ja jopa laista tai nomoksesta vuosisatojen ajan monarkkien, aateliston ja byrokraattien arvaamatonta valtaa vastaan. Libertaarinen lain vastustus, puhumattakaan kaikkien hallintomuotojen vastustuksesta, on ollut yhtä hölmöä kuin kuva käärmeestä nielemässä häntäänsä. Se mitä jää käteen loppujen lopuksi on vain jälkikuva silmissä jolla ei ole minkäänlaista kosketeltavaa todellisuutta. Ne aiheet joita ylläolevilla sivuilla on nostettu esiin eivät ole pelkän akateemisen mielenkiinnon aiheita. Saapuessamme 2000-luvulle yhteiskunnalliset radikaalit tarvitsevat sosialismin - libertaarisen ja vallankumouksellisen - joka ei ole maalais-käsityöläis maailman "assosiationismin" jatke, joka on anarkismin ytimessä, tai proletarismi joka on vallankumouksellisen syndikalismin ja Marxilaisuuden ytimessä. Niinkin muodikkaita kuin perinteiset ideologiat (varsinkin anarkismi) saattavat olla nuorten parissa nyt, todella edistyksellinen sosialismi joka ottaa oppia niin libertaarisista kuin myös Marxilaisista ajatuksista, mutta ylittää nämä vanhemmat ideologiat, täytyy tarjota älyllistä johtajuutta. Nykypäivän poliittisille radikaaleille pelkkä Marxilaisuuden, anarkismin tai vallankumouksellisen syndikalismin elvyttäminen ja ideologisella kuolemattomuudella varustaminen toimisi esteenä relevantin radikaalin liikkeen kehittymiselle. Tarvitaan uusi ja kattava radikaali näkökulma, sellainen joka kykenee systemaattisesti puhuttelemaan niitä kattavia aiheita jotka saattavat potentiaalisesti tuoda suurimman osan yhteiskunnasta oppositioon alati-kehittyvälle ja muuttuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Saalistavan, loputtomalle kasvulle perustuvan, yhteiskunnan törmäys ihmisten ulkopuolella olevaan luontoon on nostanut esiin kokoelman ajatuksia selvitykseksi nykyisestä sosiaalisesta kriisistä ja merkityksellisestä radikaalista muutoksesta. Yhteiskuntaekologia, yhtenäinen näkemys yhteiskunnallisesta kehityksestä, joka kietoo yhteen hierarkian ja luokan yhteisen vaikutuksen ihmiskunnan sivistämisessä, on jo vuosikymmenien ajan väittänyt että meidän tulee uudelleenjärjestää yhteiskuntasuhteemme jotta ihmiskunta voi elää suojelevassa tasapainossa luonnon kanssa. (7) Toisin kuin liian yksinkertaistettu ideologia jota kutsutaan "ekoanarkismiksi," yhteiskuntaekologia pitää kiinni siitä että ekologisesti suuntautunut yhteiskunta voi olla edistyksellinen taantumuksellisen sijaan, painottaen voimakkaasti maallista nautintoa ja helppoutta primitivismin, pidättyvyyttä tai kieltäymystä. Mikäli yhteiskunta, joka aikoo kyetä tekemään jäseniensä elämästä ei pelkästään hyvin nautinnollista, vaan myös tarpeeksi kiireetön että he kykenevät ottamaan osaa älylliseen ja kulttuuriseen itsensä kehittämiseen, joka on tarpeellinen niin sivilisaation luomiseksi kuin myös elinvoimaiselle poliittiselle elämälle, sen täytyy olla halveksumatta tekniikkaa ja tiedettä vaan tuoda ne sopusointuun ihmiskunnan onnen ja vapaa-ajan näkemysten kanssa. Yhteiskuntaekologia ei ole nälän ja materiaalisen puutteen ekologiaa, vaan yltäkylläisyyden ekologiaa; se pyrkii järkevän yhteiskunnan luomiseen jossa saasteet, tai itseasiassa turha, on uuden arvojärjestelmän kontrolloima; ja sitten tai jos on pulaa jostain järjettömän käytöksen takia, kansankokoukset asettaisivat demokraattisten prosessien kautta järkevät kulutuksen tasot. Lyhyesti sanoen yhteiskuntaekologia suosii kansankokousten demokraattisesti tekemää hallinnointia, suunnitelmia ja säätelyä, ei vapaamuotoista käytöstä jolla on juurensa yksilökohtaisista eksentrisyyksissä. Väitän että Kommunalismi on se kaiken kattava poliittinen kategoria joka parhaiten sopii sisältämään yhteiskuntaekologian läpiajatellut ja systemaattiset näkemykset, mukaanlukien libertaarisen kunnallispolitiikan ja dialektisen naturalismin. (8) Ideologiana Kommunalismi ottaa vanhempien vasemmistoideologioiden parhaimmistosta - Marxilaisuudesta ja anarkismista, tarkemmin ottaen libertaarisen sosialismin perinteestä - samalla kun se tarjoaa laajemmat ja relevantimmat puitteet ajallemme. Marxilaisuudesta se ottaa järkevän systemaattisen ja johdonmukaisen sosialismin, joka sisältää filosofian, historian, talouden ja politiikan, muotoilun. Avoimen dialektisena se pyrkii sulauttamaan teorian käytännön kanssa. Anarkismista se ottaa sen sitoumuksen valtion vastustukselle ja konfederalismille, sekä sen havainnon että hierarkia on perustava ongelma joka voidaan voittaa vain libertaarisessa sosialistisessa yhteiskunnassa. (9) Käsittettä Kommunalismi ei ole valittu kevytmielisesti sisältämään filosofinen, historiallinen, poliittinen ja järjestäytyneet komponentit 2000-luvun sosialismille. Sana ilmaantui Pariisin Kommuunissa 1871, jolloin Ranskan pääkaupungin aseistautuneet asukkaat nostivat barrikaadeja ei ainoastaan puolustaakseen Pariisin kunnanvaltuustoa ja sen hallinnollisia alarakenteita, vaan myös luodakseen maanlaajuisen kaupunkien ja kuntien konfederaation korvatakseen tasavaltalaisen kansallisvaltion. Kommunalismi ideologiana ei ole anarkismin individualismin ja usein avoimen järjenvastaisuuden tahraamaa; eikä se myöskään kanna Marxilaisuuden historiallista bolsevismissa ruummiillistuneen autoritäärisyyden taakkaa. Se ei keskity tehtaaseen keskeisenä sosiaalisena kenttänä tai teolliseen proletariaattiin keskeisenä historiallisena toimijanaan; eikä se myöskään pelkistä tulevaisuuden vapaata yhteisöä kuviteltuun keskiaikaiseen kylään. Sen ensisijainen päämäärä sanotaan selkeästi tavallisessa tietosanakirja määritelmässä: Kommunalismi on, The American Heritage Dictionaryn mukaan, "teoria tai hallintomuoto jossa lähes autonomiset paikallisyhteisöt on heikosti sidottu liittoumaan." (10) Kommunalismi pyrkii palauttamaan politiikan laajimman, vapaudellisimman merkityksen, ja täyttämään kunnan historiallisen potentiaalin mielen ja keskustelun kehityskenttänä. Se hahmottaa kunnan, ainakin potentiaalisesti, laadullisesti muuttuneena kehityksenä orgaanisen evoluution ulkopuolelle sosiaaliseen evoluutioon. Kaupunki on se tila jossa arkaainen veriside joka kerran rajoittui perheiden ja heimojen yhdistämiseen, sulkien ulkopuoliset ulos, lopetettiin - ainakin juridisesti. Siitä tuli tila jossa hierarkiat jotka perustuivat nurkkakuntaisiin ja sosiobiologisiin sukulaisuuden, sukupuolen ja iän ominaisuuksiin, voitiin lopettaa ja korvata vapaalla yhteiskunnalla joka perustui jaettuun ihmisyyteen. Se on vieläkin, potentiaalisesti, tila jossa kerran pelätty muukalainen voidaan sulauttaa täysin yhteisöön - aluksi suojeltuna yhteisen tilan asukkaana ja lopulta kansalaisena joka ottaa osaa julkisen kentän päätöksentekoon. Se on yli kaiken kenttä jossa instituutioilla ja arvoilla on juurensa ihmisten julkisessa toiminnassa eikä zoologiassa. Näiden historiallisten toimintojen ylitse katsottaessa, kunta muodostaa ainoan kentän joka perustuu ajatusten vapaaseen vaihtoon ja luovaan pyrkimykseen tuoda tietoisuuden kyvyt vapauden palvelukseen. Se on kenttä jossa pelkkä eläimellinen sopeutuminen olemassa olevaan ja ennaltamäärättyyn ympäristöön voidaan radikaalisti korvata proaktiivisella, järkevällä väliintulolla maailmaan - itseasiassa maailmaan jota ei ole vielä tehty ja muokattu järjen käytöllä - pyrkimyksellä kohti niiden ympäristön, sosiaalisen ja poliittisen loukkausten lopettamista kohti joita luokat hierarkiat ovat kohdistaneet ihmisyyteen ja biosfääriin. Vapautuminen herruudesta sekä materiaalisesta hyväksikäytöstä - jotka itseasiassa luodaan uudestaan inhimillisen luovuuden järkevänä kenttänä kaikilla elämän osa-alueilla - kunnasta tulee se eettinen tila hyvälle elämälle. Kommunalismi ei siis ole pelkkä mielikuvituksen tekemä tuote: se ilmaisee kestävän poliittisen elämän käsitteen ja käytännön, jonka sosiaalisen kehityksen ja järjen dialektiikka muotoilee. Selkeästi poliittisena ajatusrakennelmana, Kommunalismi pyrkii palauttamaan ja kehittämään kaupungin (tai kommuunin) kehitystä muodossa joka sopii yhteen sen suurimpien potentiaalien ja historiallisten perinteiden kanssa. Tämä ei tarkoita että Kommunalismi hyväksyy kunnan sellaisenaan kuin se on nykypäivänä. Päinvastoin, nykyiset kunnat ovat täynnä valtion piirteitä ja usein ne toimivat porvarillisen kansallisvaltion toimitsijoina. Vaikka kansallisvaltiot vielä vaikuttavat olevan ylivoimaisia, modernien kuntien hallussa olevia oikeuksia ei voi ohittaa pelkkinä seurannaisilmiöinä perustavammista taloudellisista suhteista. Itseasiassa, ne ovat pitkälti tavallisen kansan vaivalla voittamia etuja, joita on suojeltu pitkän aikaa hallitsevan luokan hyökkäyksiltä kautta historian - jopa porvaristoa vastaan. Kommunalismin konkreettista poliittista puolta kutsutaan vapaudelliseksi kunnallispolitiikaksi, josta olen kirjoittanut aiemmin laajalti. (11) Sen vapaudenhenkisessa kunnallispoliittisessa ohjelmassa Kommunalismi pyrkii päämäärätietoisesti tuhoamaan valtiojohtoiset kunnalliset rakenteet ja korvaamaan ne vapaudellisen politiikan instituutioilla. Se pyrkii radikaalisti uudelleenmuotoilemaan kaupunkien hallinnolliset instituutiot asukkaiden demokraattisiksi kansankokouksiksi, jotka perustuisivat naapurustoihin, kaupunkeihin ja kyliin. Näissä kansankokouksissa, asukkaat - niin keskiluokka kuin työväenluokkakin - hoitaisivat yhteisön asioita kasvottain, tehden poliittiset päätöksensä suoralla demokratialla ja tehden humanistisen, järkevän yhteiskunnan ihanteesta todellisen. Minimissään, mikäli aiomme saavuttaa sen kaltaisen vapaan yhteiskunnallisen elämän johon pyrimme, meidän tulisi valita demokratia jaetun poliittisen elämämme muodoksi. Jotta voidaan käsitellä niitä ongelmia ja aiheita jotka ylittävät yhden kunnan rajat, demokratisoitujen kuntien tulisi vuorostaan liittyä yhteen muodostaakseen laajemman konfederaation. Näiden kansankokousten ja konfederaatioiden voisivat, pelkällä olemassaolollaan, haastaa sitten valtion ja valtiollisten vallanmuotojen legitimaation. Ne voisivat kohdistua selkeästi korvaamaan valtiovaltaa ja valtiotaitoa kansanvallalla ja yhteiskunnallisesti järkevällä muutokseen pyrkivällä politiikalla. Ne voisivat myös tulla kentiksi joissa voitaisiin käydä läpi luokkakonfliktit ja joissa luokat voitaisiin lopettaa. Kommunalistit eivät huijaa itseään luulemalla että valtio tulee seuraamaan tyynesti heidän pyrkimyksiään korvata ammatillistunut valta kansanvallalla. He eivät ylläpidä illuusioita siitä että hallitsevat luokat välinpitämättömästi antavat kommunalistisen liikkeen vaatia oikeuksia jotka loukkaavat valtion suvereeniutta päättää kaupunkien ja kuntien asioista. Historiallisesti erilaiset suuremmat ja pienemmät alueet sekä ennen kaikkea kaupungit ja kunnat ovat epätoivoisesti kamppailleet saadakseen takaisin paikallisen riippumattomuutensa valtiolta (tätä ei kuitenkaan ole aina tehty korkeiden ihanteiden takia). Kommunalistien pyrkimyksen palauttaa kaupunkien ja kuntien vallat ja liittää ne yhteen konfederaatioiksi voidaan olettaa synnyttävän kasvavaa vastustusta kansallisille instituutioille. Se että uudet kansankokouksien kunnalliset konfederaatiot muodostavat kaksoisvallan valtiota vasatan joka johtaa kasvavaan poliittiseen jännitteeseen on itsestään selvää. Joko kommunalistinen liike radikalisoituu tästä jännitteestä ja päättäväisesti kohtaa kaikki sen seuraamukset, tai se tulee varmasti uppoamaan kompromissien suohon jotka sulauttavat sen takaisin siihen yhteiskunnalliseen järjestykseen jota se aikanaan koitti muuttaa. Kuinka tämä liike kohtaa tämän haasteen on selvä merkki sen vakavuudesta pyrkiä muuttaa olemassa oleva poliittinen järjestelmä ja siitä yhteiskunnallisesta tietoisuudesta jonka se kehittää lähteenä kansanvalistuksesta ja johtajuudesta. Kommunalismi on kritiikki hierarkisesta ja kapitalistisesta yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Se ei pyri ainoastaan muuttamaan yhteiskunnan poliittista elämää, vaan myös sen taloudellisen elämän. Tässä kohtaa, sen päämääränä ei ole talouden kansallistaminen tai tuotantovälineiden yksityisen omistuksen säilyttäminen, vaan talouden kunnallistaminen. Se pyrkii integroimaan tuotantovoimat kunnan elämään, niin että jokainen tuotantolaitos tai muu yritys jää paikallisen yleiskokouksen vaikutuspiiriin, joka päättää kuinka se tulee toimimaan täyttääkseen koko yhteisön tarpeet. Ero elämän ja työn välillä, joka on niin laajalle levinnyttä modernissa kapitalistisessa taloudessa, täytyy ylittää niin että asukkaiden halut ja tarpeet, luomisen taiteelliset haasteet tuotannossa, ja tuotannon rooli ajattelun ja itsemäärityksen muotoilemisessa eivät katoa. "Ihmiskunta luo itsensä," lainatakseni V. Gordon Childen kirjaa urbaanista vallankumouksesta Neoliittisen ajan lopulla ja kaupunkien noususta, eikä se tee näin ainoastaan älyllisesti ja esteettisesti, vaan laajentamalla ihmisten tarpeita sekä niitä tuotantovoimia joilla nuo tarpeet voidaan tyydyttää. Löydämme itsemme - potentiaalimme ja niiden aktualisaation - luovan ja hyödyllisen työn kautta, joka ei ainoastaan muuta ei-inhimillisen luonnon muotoa vaan myös johtaa myös meidän itsemuodostumiseen ja itsemäärittelyyn. Meidän tulee myös välttää sitä nurkkakuntaisuutta ja lopulta haluja yksityisyrittäjyyteen, jotka ovat vaivanneet niin monia itsehallinnollisia yrityksia, kuten Venäjän ja Espanjan vallankumousten "kollektiiveja". Tarvittaisiin enemmän kirjoituksia monien "sosialististen" itsehallinnollisten yritysten ajautumisesta, jopa punamustien ja punaisten lippujen alla vallankumouksellisella Venäjällä tai vallankumouksellisessa Espanjassa, kohti kollektiivisen kapitalismin muotoja, jotka lopulta johtivat monet näistä yrityksistä kilpailemaan keskenään raakamateriaaleista ja markkinoista. (12) Kaikkein tärkeintä, kommunalistisessa poliittisessa elämässä, on että eri alojen työläiset kävisivät paikoilleen kansankokouksissa ei työläisinä - painajina, putkimiehinä, valimon työläisinä tai muina, joilla olisi omat erityiset ammatilliset etunsa joita ajaa - vaan asukkaina ja kansalaisina, joiden tärkein huolenaihe tulisi olla heidän yhteiskuntansa yleinen etu. Asukkaiden tulisi vapauttaa erityisestä identiteetistään työläisinä, spesialisteina ja yksilöinä jotka ovat ennenkaikkea kiinnostuneita omista yksityisistä huolistaan. Kunnallisen elämän tulisi olla koulu kansalaisiksi kasvamiseksi, sekä sulauttamalla uudet asukkaat, kuin myös kouluttamalla nuoria, samalla kun itse yleiskokousten tulisi työskennellä ei ainoastaan pysyvinä päätöksenteko instituutioina vaan myös kenttinä ihmisten kasvatukselle käsittelemään monimutkaisia yhteiskunnallisia ja alueellisia kysymyksiä. (13) Kommunalistisessa elämäntavassa, tavanomainen talous, joka keskittyy hintoihin ja niukkoihin resursseihin, korvattaisiin etiikalla, joka keskittyy ihmisten tarpeisiin ja hyvään elämään. Ihmisten solidaarisuus - tai philia, kuten Kreikkalaiset kutsuivat sitä - korvaisi materiaalisen eduntavoittelun ja egoismin. Kunnalliset yleiskokoukset tulisivat olemaan ainoastaan elinvoimaisen asukaselämän ja päätöksenteon kenttiä, vaan myös keskuksia joissa taloudellisen logistiikan, oikein koordinoitu tuotanto ja julkisen hallinnon toimintojen varjoisa maailman mystifikaatio voidaan purkaa ja avata kaikkien asukkaiden tarkastelulle ja osanotolle. Uuden kansalaisen ilmaantuminen tulisi merkitsemään perinteisen sosialismin partikularistisen luokkaolennon ylittämistä ja "uuden ihmisen" muotoutumista jonka Venäläiset vallankumoukselliset toivoivat saavuttavansa lopulta. Ihmiskunta kykenisi sitten nousemaan yleismaailmallisen tietoisuuden ja järjen asteelle, jota 1800-luvun suuret utoopikot ja Marxilaiset toivoivat luovansa pyrkimyksillään, avaten tien ihmiskunnan täyttymykseen lajina joka ruumiillistaa järjen materiaalisen eduntavoittelun sijaan ja jolla on varaa materiaaliseen yltäkylläisyyteen ankaran harmonian sijaan johon niukkuuden ja materiaalisen puutteen moraali pakottaisi. Klassinen Ateenalainen demokratia 5. vuosisata ekr., länsimaisen demokraattisen perinteen lähde, perustui kasvottaiseen päätöksentekoon yhteisön asukkaiden kokouksissa ja noiden kunnallisten kokousten konfederaatioille. Päälle kahden vuosituhannen ajan Aristoteleen poliittiset kirjoitukset toimivat toistuvasti nostamaan tietoisuuttamme kaupungista kenttänä ihmisten järjen, tietoisuuden ja hyvän elämän potentiaalien toteutumiselle. Tämän mukaisesti Aristotele jäljitti poliksen ilmaantumisen perheestä tai oikoksesta - ts. välttämättömyyden maailmasta, jossa ihmiset täyttivät perustavimmat eläimelliset tarpeensa, ja jossa vanhimmalla miehellä oli auktoriteetti. Kuitenkin useiden perheiden kanssakäyminen "pyrki johonkin suurempaan kuin päivittäisten tarpeiden täyttämiseen" (15); tämä päämäärä aloitti varhaisimman poliittisen muodostelman, kylän. Aristotelen kuvaili ihmisen (jolla hän tarkoitti aukuista Kreikkalaista miestä (16)) kuuluisassa lauseessaan "poliittiseksi eläimeksi" (politikon zoon) joka hallitsee muita perheen jäseniä, ei vain jotta voisi täyttää heidän materiaaliset tarpeensa, vaan myös materiaalisena edellytyksenä hänen osanotolleen poliittiseen elämään, jossa keskustelu ja järki korvasi järjettömät perinteet, teot ja väkivallan. Täten, "kun useat kylät yhdistyvät yhteen kokonaiseen yhteisöön (koinonan), tarpeeksi suureen ollakseen lähes tai melko itseriittoinen," hän jatkoi, "polis syntyy, saaden alkunsa elämän perustarpeista, ja jatkaen olemassaoloaan hyvän elämän takia." (17) Aristoteleelle, ja voimme olettaa että myös antiikin Ateenalaisille, kunnan todelliset funktiot eivät siis olleet pelkästään instrumentaalisia tai edes taloudellisia. Paikkana ihmisten kanssakäymiselle, kunta, ja ne sosiaaliset ja poliittiset järjestelyt jotka siellä asuvat ihmiset loivat, oli ihmiskunnan telos, areena vailla vertaa jossa ihmiset, historian kulun myötä, kykenisivät aktualisoimaan potentiaalinsa järjelle, tietoisuudelle ja luovuudelle. Täten antiikin Ateenalaisille politiikka ei tarkoittanut vain yhteisten käytännön asioiden hoitamista, vaan myös julkisia toimia jotka perustuivat moraaliseen velvoitukseen omalle yhteisölleen. Kaikkien kaupungin asukkaiden oletettiin ottavan osaa julkisiin toimiin eettisinä olentoina. Esimerkit kunnallisesta demokratiasta eivät rajaudu antiikin Ateenaan. Päinvastoin, kauan ennen kuin luokkaerot synnyttivät valtion, lukuisat suhteellisen maalliset kaupungit loivat varhaisimmat institutionaaliset rakenteet paikalliselle dmeokratialle. Kansan yleiskokouksia on saattanut olla olemassa antiikin Sumerissa, niin sanotun "urbaanin vallankumouksen" alussa noin 7 tai 8 tuhatta vuotta sitten. On selvää että ne ilmaantuivat Kreikkalaisten keskuudessa, ja Gracchusten veljesten kukistumiseen saakka, ne olivat kansanvallan keskuksia tasavaltalaisessa Roomassa. Niitä oli lähes kaikkialla keskiajan Euroopassa ja jopa Venäjällä, ennen kaikkea Novgorodissa ja Pskovissa, jotka olivat, hetken, Slaavilaisen maailman demokraattisimpien kaupunkien joukossa. Haluaisin korostaa että kansankokous alkoi saamaan modernia muotoaan Pariisilaisten naapurustojen sektioissa vuonna 1793, jolloin niistä tuli Suuren vallankumouksen takana oleva aito liikevoima ja tietoiset toimijat uuden poliittisen väestön luomisessa. Se että niille ei koskaan annettu sitä huomiota minkä ne ansaitsevat kirjallisuudessa demokratiasta, varsinkaan demokraattisessa Marxilaisissa suuntauksissa tai vallankumouksellisissa syndikalistisissa, on dramaattinen todiste niistä puutteista joita vallankumouksellisessa perinteessä oli. Nämä demokraattiset kunnalliset instituutiot olivat tavallisesti taistelunhaluisessa jännitteessä valtaa haalivien monarkkien, feodaaliherrojen, rikkaiden perheiden ja ryöstelevien valloittajien kanssa kunnes ne kukistettiin, useimmiten veristen kamppailujen jälkeen. Jokaisella suurella vallankumouksella on ollut julkinen yhteisöissä tapahtunut puolensa, ja tämä on seikka jota on mahdoton korostaa liikaa, joka on jäänyt radikaalissa historiankirjoituksessa luokkakamppailun painotuksen alle, niinkin tärkeää kuin tuo kamppailu on ollut. Täten on mahdoton ajatella Englannin vuoden 1640 vallankumouksen ymmärtämistä ilman että nimeää Lontoon sen kentäksi; tai, samalla tapaa, on mahdotonta käsitellä Ranskan eri vallankumouksia ilman että keskityttäisiin Pariisiin, tai Venäjän vallankumouksia ilman että käsiteltäisiin Petrogradia, tai Espanjan vuoden 1936 vallankumousta ilman että viitattaisiin Barcelonaan sen kehittyneimpänä sosiaalisena keskuksena. Tämä kaupungin keskeisyys ei ole pelkkä maantieteellinen fakta; se on, ennen kaikkea, syvällisen poliittisen seikka, johon sisältyy ne tavat joilla vallankumoukselliset massat kerääntyivät ja väittelivät, ne julkiset perinteet jotka ruokkivat niitä ja sen ympäristön joka kehitti heidän vallankumouksellisia näkemyksiään. Vapaudellinen kunnallispolitiikka on keskeinen osa Kommunalistista ajatusrakennelmaa, se on itseasiassa sen praksis, samalla tapaa kuin Kommunalismi järjestelmällisenä vallankumouksellisen ajattelun rakennelmana on merkityksetön ilman vapaudellista kunnallispolitiikkaa. Erot Kommunalismin ja aidon tai "puhtaan" anarkismin välillä, Marxilaisuudesta puhumattakaan, ovat liian suuria että ne voitaisiin ylittää etuliitteillä kuten anarko-, sosialistinen, uus-, tai edes libertaarinen. Kaikki yritykset supistaa Kommunalismia pelkäksi anarkismin muunnelmaksi uhkaavat molempien ajatusten rehellisyyttä - itseasiassa, ne jättävät huomiotta niiden ristiriitaiset käsitykset demokratiasta, organisaatiosta, vaaleista, hallituksesta ja muusta. Gustave Lefrancais, Pariisilainen Kommunardi joka on ehkä keksinyt tämän poliittisen käsitteen julisti järkkymättömästi että hän oli "Kommunalisti, eikä anarkisti." (18) Kommunalismi keskittyy ennen kaikkea vallan ongelmaan. (19) Selvässä ristiriidassa erilaisiin kommunitaarisiin yrityksiin joita monet itsensä anarkisteiksi määrittelevät suosivat, kuten "kansan" autokorjaamot, painot, ruokapiirit, ja takapihan puutarhat, Kommunalismin kannattajat toimivat vaalityössä kamppaillen potentiaalisesti tärkeän vallan keskuksen kanssa - kunnallisvaltuuston - ja koittavat pakottaa sen luomaan lainsäädännöllisesti valtuutettuja naapurustojen asukaskokouksia. Tulee korostaa että näiden kokousten tulisi tehdä kaikki mahdolliset yritykset delegitimoidakseen ja syöstäkseen vallasta ne valtiojohtoiset elimet jotka tällä hetkellä hallitsevat heidän kyliään, kuntiaan tai kaupunkejaan ja työskentelisivät sen jälkeen vallankäytön todellisina moottoreina. Kun jokunen kunta demokratisoitaisiin kommunalististen periaatteiden mukaan, niiden tulisi järjestelmällisesti liittoutua kuntaliittoihin ja haastaa kansallisvaltion rooli ja, julkisten asukaskokousten ja konfederaation neuvostojen kautta, koittaa saada taloudellinen ja poliittinen elämä hallintaansa. Lopultakin, Kommunalismi, toisin kuin anarkismi, vaatii selkeästi päätöksentekoa enemmistöpäätöksillä ainoana tasavertaisena tapana jolla suuret ihmismäärät voivat tehdä päätöksiä. Aidot anarkistit väittävät että tämä periaate - se että enemmistö "määr" vähemmistöä - on autoritäärinen ja he esittävät sen sijaan päätöksentekoa konsensuksella. Konsensus, jossa yksittäiset ihmiset voivat estää veto-oikeudella enemmistön päätökset, uhkaa lopettaa yhteiskunnan sellaisenaan. Vapaa yhteiskunta ei ole sellainen jossa sen jäsenet, kuten Homeroksen lootuksen syöjät, elävät autuuden tilassa ilman muistia, houkutuksia tai tietoa. Riippumatta siitä pitääkö se siitä, ihmiskunta on puraissut tiedon hedelmästä, ja sen muisti on täynnä historiaa ja kokemusta. Eletyssä vapaudessa - verrattuna pelkkään kahvilajutusteluun - vähemmistöjen oikeutta ilmaista eriävät mielipiteensä tulee aina suojata yhtä täysin kuin enemmistönkin oikeuksia. Yhteisön tulisi välittömästi puuttua mihinkään rajoituksiin noissa oikeuksissa - toivottavasti hellästi, mutta jos se käy välttämättömäksi, voimatoimin - tai muuten sosiaalinen elämä romahtaa pelkkään kaaokseen. Itseasiassa, vähemmistön mielipiteitä suojeltaisiin potentiaalisena lähteenä uusille näkemyksille ja orastavina totuuksina jotka, mikäli niitä rajoitettaisiin, kieltäisivät yhteiskunnalta sen luovuuden ja kehitysaskelien lähteet - koska uudet ajatukset yleensä ottaen ilmaantuvat inspiroituneista vähemmistöistä jotka saavat vähitellen sen keskeisyyden minkä ne ansaitsevat tietyssä ajassa ja paikassa - kunnes ne, taas, haastetaan katoavan aikakauden perinteisenä viisautena ja vaaditaan uusia (vähemmistöjen) mielipiteitä korvaamaan jäätyneet oikeaoppisuudet. Jäljelle jää kysymys: kuinka voimme saavuttaa tämän kaltaisen järkevän yhteiskunnan? Eräs anarkisti teoreetikko uskoo että hyvä yhteiskunta (tai todellinen "luonnollinen" asioiden järjestys, johon kuuluu myös "luonnollinen ihminen") on olemassa sivilisaation sortavien taakkojen alla, kuten hedelmällinen maaperä on lumen alla. Tästä ajatuksesta seuraa että ainoa asia mitä meidän täytyy tehdä saavuttaaksemme hyvän yhteiskunnan on poistaa lumi jollain tapaa, eli toisin sanoen kapitalismi, kansallisvaltiot, kirkot, perinteiset koulut ja muut lähes loputtomat instituutiotyypit jotka perverssisti sisältävät herruutta muodossa tai toisessa. Oletettavasti anarkistinen yhteiskunta - kun valtio, hallinnolliset ja kulttuuriset instituutiot on vain poistettu - ilmaantuisi kokonaisena, valmiina toimimaan ja kukoistamaan vapaana yhteiskuntana. Tuon kaltainen "yhteiskunta," mikäli sitä voi kutsua sellaiseksi, ei vaatisi sitä että aktiivisesti luomme sitä: meidän tarvitsisi vain antaa lumen sulaa pois. Vapaan Kommunalistisen yhteiskunnan tietoinen luomisen prosessi vaatii kuitenkin huomattavasti enemmän ajattelua ja työtä kuin mystifioidun alkuperäiskansojen viattomuuden ja autuuden käsitteen omaksuminen. Kommunalistisen yhteiskunnan tulisi ennen kaikkea perustua uuden radikaalin järjestön maailmanmuuttamis pyrkimykseen, jolla on uusi poliittinen sanasto selittämässä sen päämääriä ja uusi ohjelma ja teoreettinen kehys joka tekisi noista päämääristä johdonmukaisia. Se vaatisi omistautuneita yksilöitä jotka ovat valmiita ottamaan valistuksen ja, aivan, johtajuuden vastuun vastaan. Mikäli sanoja ei aiota täysin mystifioida ja sumentaa silmiemme edessämme olevaa todellisuutta, tulisi vähimmissään myöntää että johtajuutta on aina olemassa, eikä se katoa minnekään koska sellaiset eufemismit kuten "militantti" tai, kuten Espanjassa sanottiin, "vaikutusvaltainen militantti" sumentavat sitä. Täytyy myös tiedostaa että monet aikaisempien ryhmien kuten CNT:n yksilöt eivät olleet ainoastaan "vaikutusvaltaisia militantteja" vaan selviä johtajia, joiden näkemyksille annettiin - ansaitusti! - enemmän arvoa kuin toisten esittämille, koska heidän ajatuksensa perustuivat suurempaan kokemukseen, tietoon ja viisauteen, sekä niihin psykologisiin piirteisiin joita tarvitaan tehokkaaseen suunnan antoon. Vakava libertaarinen lähestymistapa johtajuuteen myöntäisi johtajien todellisuuden ja keskeisen tärkeyden - jonka takia on vielä tärkeämpää perustaa muodollisia rakenteita ja määräyksiä, jotka voivat tehokkaasti hallita ja muokata johtajien toimia ja peruuttaa heidän valtuutensa kun jäsenet päättävät että heidän kunnioitustaan väärinkäytetään tai kun johtajuudesta tulee hyväksikäyttävän vallan käyttöä. Kommunalistisen liikkeen tulisi toimia, ei kevytmielisten ja epäroivien jäsenten kannatuksella, vaan liikkeen ajatukset, käytännöt ja toiminnan oppineiden ihmisten pohjalta. Heidän tulisi, käytännössä, osoittaa vakavaa sitoutumista järjestöönsä - järjestöön jonka rakenne on avoimesti muotoiltu perustuskirjassa ja soveliaat säännöt. Ilman demokraattisesti muotoiltua ja hyväksyttyä institutionaalista kehystä jonka jäsenet ja johtajat pidetään vastuullisina, selkeästi muotoillut standardit vastuusta katoavat. Itseasiassa nimenomaan silloin kun jäsenet eivät ole enää vastuullisia sen perustuslaille ja säännöille syntyy autoritäärisyyttä joka lopulta johtaa liikkeen tuhoutumiseen. Vapaus autoritäärisyydestä voidaan parhaiten varmistaa selkeällä, suppealla ja eritellyllä vallan sijoittamisella, ei väitteillä että valta ja johtajuus ovat "käskemisen" muotoja tai libertaarisilla metaforilla jotka peittävät niiden todellisuuden. Nimenomaan silloin kun järjestö epäonnistuu selkeästi ilmaisemaan näitä rajoituksia ilmaantuu sen taantumiselle ja rappiolle soveliaat olosuhteet. Ironista kyllä, mikään joukko ei ole ollut yhtä itsepintainen vaatiessaan vapautta käyttää tahtoaan määräyksiä vastaan kuin heimopäälliköt, monarkit, aateliset ja porvaristo; samalla tapaa jopa hyvää toivovat anarkistit ovat nähneet yksilöllisen autonomian todellisena vapauden ilmaisuna sivilisaation "keinotekoisuuksilta". Todellisen vapauden alueella - toisin sanoen, vapaudessa joka on aktualisoitunut tietoisuuden, tiedon ja välttämättömyyden seurauksena - se että tietää mitä voi ja mitä voi tehdä on avoimemmin rehellistä ja todempaa todellisuudelle kuin välttää eletyn maailman rajojen tietämisen vastuuta. Hyvin viisas mies sanoi noin puolitoista vuosisataa sitten: "Ihmiset tekevät oman historiansa, mutta he eivät voi tehdä sitä miten vain haluavat." Kansainvälisen vasemmiston tarve edistyä rohkeasti Marxilaisen, anarkistisen, syndikalistisen tai epämääräisen sosialistisen näkökulman ohitse kohti Kommunalistista katsantokantaa on erityisen tärkeä nykypäivänä. Harvoin vasemmistolaisten poliittisten ajatusten historiassa on sotkettu ideologioita näin villisti ja vastuuttomasti; harvoin ideologia itsessään on ollut näin haukuttua; harvoin on vaatimusta "Yhtenäisyydestä!" ehdolla millä hyvänsä esitetty tälläisella epätoivolla. Eri kapitalismia vastustavien suuntausten tulisi toki yhdistyä horjuttaakseen uskoa markkinajärjestelmän ja lopulta lopettaakseen sen. Tällä päämäärällä yhdessäpysyminen on korvaamattoman tärkeää: tarvitaan koko vasemmiston yhdistynyt rintama vastustamaan juurtunutta kauppatavaroiden tuottamisen ja vaihdon järjestelmää - tai itseasiassa kulttuuria - ja suojelemaan niitä oikeuksien jäänteitä jotka massat ovat voittaneet aikaisemmissa kamppailuissa sortavia hallintoja ja yhteiskuntajärjestelmiä vastaan. CategoryKäännösprojektit
KommunalistinenProjekti
2006-08-09 03:23:06
===== Kommunalistinen projekti===== Murray Bookchin Se tuleeko 2000-luku olemaan kaikkein radikaalein aikakausi vai kaikkein taantumuksellisin - vai tuleeko se vain olemaan ankean keskinkertaisuuden harmaa kausi - tulee eniten riippumaan siit.ä mink.ä kaltaisen yhteiskunnallisen liikkeen ja ohjelman sosiaaliset radikaalit luovat siitä teoreettisesta, organisatorisesta ja poliittisesta rikkaudesta joka on kerääntynyt vallankumouksellisen kauden kahden viimeisen kahdenvuosisadan aikana. Se suunta jonka valitsemme, useista eri risteyskohdista ihmiskunnan kehityksessä, saattaa hyvinkin määrittää tulevaisuutemme lajina vuosisadoiksi eteenpäin. Niin kauan kuin tämä järjetön yhteiskunta vaarantaa meitä ydin ja biologisilla aseilla, emme voi jättää huomiotta koko ihmisyyden tuhoisan päätöksen mahdollisuutta. Ottaen huomioon ne erittäin tarkkaan harkitut tekniset suunnitelmat jotka sotilaallis-teollinen kompleksi on kehittänyt, ihmiskunnan itsetuho täytyy ottaa huomioon niissä futuristisissa skenarioissa joita, vuosituhannen vaihtuessa, massa media lähettää - ihmiskunnan tulevaisuuden lopullinen päätös. Välttääkseni sen että nämä huomiot vaikuttaisivat liian tuomiopäivää ennustavilta, haluaisin korostaa että elämme myös ajalla jolloin ihmisten luovuudella, teknologialla ja mielikuvituksella on kyky luoda ennennäkemättömiä materiaalisia edistysaskelia ja antaa meille yhteiskuntia jotka mahdollistavat vapauden joka ylittää mennentullen jopa kaikkein dramaattisimmat ja vapauttavimmat visiot joita yhteiskuntateoreetikot kuten Saint-Simon, Charles Fourier, Karl Marxin ja Peter Kropotkinin. (1) Monet post-modernin ajan ajattelijoista ovat hidasjärkisellä tavallaan nimenneet tieteen ja teknologian ensisijaisiksi uhiksi ihmiskunnan hyvinvoinnille, kuitenkin vain harvat opit ovat antaneet ihmiskunnalle tuon kaltaista tyrmistyttävää määrää tietoutta aineen ja elämän salaisuuksista, tai tarjonneet lajillemme parempaa kykyä muuttaa jokaista tärkeää puolta todellisuudesta ja parantaa ihmisten ja muiden elävien olentojen hyvinvointia. Olemme siis tilanteessa jossa voimme joko kulkea kohti ankaraa 'historian loppua,' jossa tyhjien tilanteiden banaali jatkumu korvaa todellisen edistyksen, tai lähteä tielle kohti todellista historian luomista, jossa ihmiskunta aidosti edistyy kohti järkevää maailmaa. Olemme tilanteessa jossa voimme valita häpeällisen lopun, johon mahdollisesti kuuluu myös itse historian katastrofaalinen ydintuho, ja historian järkevän täyttymyksen, vapaassa materiaalisesti rikkaassa yhteiskunnassa esteettisesti luodussa ympäristössä, välillä. Riippumatta niistä teknologisista ihmeistä joita hallitseva luokka (eli porvaristo) kehittää saavuttaakseen voiton toisistaan, vain vähän olemassa olevan yhteiskunnan subjektiivisesta todellisuudesta voi pelastaa sen. Nimenomaan aikana jolloin me, lajina, kykenemme luomaan keinot uskomattomille objektiiviselle kehitykselle ja parannuksille ihmiskunnan oloissa ja muiden elävien olentojen luonnon maailmassa - kehitysaskelia jotka voisivat luoda vapaan ja järkevän yhteiskunnan - olemme lähes alastomia moraalisesti niiden sosiaalisten voimien edessä jotka voivat hyvinkin johtaa fyysiseen tuhoomme. Ennusteet tulevaisuudesta ovat ymmärrettävästi hyvin heikkoja ja niihin ei helposti luoteta. Pessimismistä on tullut hyvin laajalle levinnyttä, kapitalististen yhteiskuntasuhteiden syöpyessä aina vain syvemmälle ihmismieleen kuin koskaan ennen, samalla kun kulttuuri taantuu kuvottavissa määrin, lähes katoamispisteeseensä. Suurimmalle osalle nykypäivän ihmisistä ne asiat jotka olivat toiveikkaita ja hyvin radikaaleja varmuuksia kaksikymmentä vuotta kestäneellä kaudella Venäjän Vallankumouksen vuotesina 1917-18 aina Espanjan sisällissodan päättymiseen vuonna 1939 asti, vaikuttavat melkein na.ïveilta. Kuitenkin päätöksemme luoda parempi yhteiskunta, ja päätöksemme siitä miten teemme sen, täytyy tulla meistä itsestämme, ilman jumalien apua, tai vielä tätäkin vähemmän mystisten 'luonnonvoimien' tai karismaattisen johtajan avulla. Mikäli valitsemme tien kohti parempaa tulevaisuutta, valintamme tulee olla seurausta omista - ja vain omistamme - kyvyistämme oppia menneisyyden materiaalisista opetuksista ja arvostaa tulevaisuuden todellisia mahdollisuuksia. Meidän tulee turvautua, ei taikauskon, tai, absurdia kyllä, akatemian rakosista, sumeasta helvetistä esiinkutsuttuihin utuisiin oikkuihin, vaan sen sijaan niihin innovatiivisiin ominaisuuksiin jotka muodostavat meidän ihmisyytemme ja ne olennaiset piirteet jotka ovat vastuussa luonnollisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Näille vastakkaisia ovat ne sosiaaliset patologiat ja sattumanvaraiset tapahtumat jotka ovat saaneet ihmiskunnan sivuraiteille sen tietoisuuden ja järjen potentiaalien täyttymyksestä. Vietyämme historian pisteeseen jossa lähes mikä tahansa on mahdollista, ainakin materiaaliselta puolelta, - ja jätettyämme taaksemme menneisyyden joka oli ideologisesti ihmisten mielikuvituksen luomien mystisten ja uskonnollisten elementtien läpäisemä - me kohtaamme uuden haasteen, jonka edessä ihmiskunta ei ole koskaan ennen ollut. Meidän tulee tietoisesti luoda oma maailmamme, ei demonisten fantasioiden, järjettömien perinteiden ja tuhoisien ennakkoluulojen mukaan, vaan lajillemme ainutlaatuisten järjen, harkinnan ja keskustelun kriteerien mukaan. Minkä seikkojen tulisi olla ratkaisevia tehdessämme tätä päätöstä? Ensinnäkin se suunnaton sosiaalisen ja poliittisen kokemuksen kasautunut määrä joka on saatavilla nykypäivän vallankumouksellisille on hyvin ratkaisevaa, tämän ollessa varasto tietoa jota, oikein käsitettynä, voitaisiin käyttää välttämään niitä hirvittäviä virheitä joita edeltäjämme ovat tehneet ja säästämään ihmiskunnan menneiden epäonnistuneiden vallankumousten tuholta. Korvaamattoman tärkeää on se potentiaali uudelle teoreettiselle alustalle jonka ajatusten historia on luonut, tuon alustan tehdessä mahdolliseksi singota kehittyvä radikaaliliike olemassa olevien yhteiskunnallisten olotilojen yli tulevaisuuteen joka edistää ihmiskunnan vapautumista. Meidän tulee kuitenkin olla myös täysin tietoisia edessämme olevien ongelmien mittasuhteista. Meidän tulee ymmärtää täysin selkeästi missä sijaitsemme suhteessa vallalla olevaan kapitalistiseen järjestykseen, ja meidän tulee ymmärtää ilmaantuvat sosiaaliset ongelmat ja puhutella niitä uuden liikkeen ohjelmassa. Kapitalismi on ehdottomasti dynaamisin yhteiskunta mitä on ikinä ilmaantunut historiassa. Määritelmän mukaisesti sen tulee varmastikin olla aina kauppatavaroiden vaihtamisen järjestelmä joissa tuotteet joita tehdään myyntiin ja voitonsaantiin läpäisevät ja välittävät suurinta osaa ihmisten välisistä suhteista. Kuitenkin kapitalismi on myös hyvin mukautuva järjestelmä, joka jatkuvasti edistää brutaalia maksiimia jonka mukaan mikään yritys joka ei kasva kilpailijoidensa kustannuksella tulee kuolla. Tämän takia "kasvu" ja jatkuva muutos tulevat kapitalistisen olemassaolon elinehdoiksi. Tämä tarkoittaa että kapitalismi ei ikinä säily pysyvästi yhdessä ainoassa muodossa; sen tulee aina muuttaa niitä instituutioita jotka nousevat sen perustavista yhteiskunnallisista suhteista. Vaikkakin kapitalismi on ollut hallitseva yhteiskunta vain parin viimeisen vuosisadan ajan, se on ollut olemassa jo kauan varhaisempien yhteiskuntien reunamilla: pitkälti kaupallisessa muodossa, joka rakentui kaupunkien ja imperiumien välisen kaupan ympärille; käsityöläismuodossa kautta Euroopan keski-ajan; jättimäisen teollisessa muodossa omalla ajallamme; ja mikäli uskomme viime aikojen ennustajia, informaatiopohjaisessa muodossa tulevalla kaudella. Se ei ole ainoastaan luonut uusia teknologioita vaan suuren määrän taloudellisia ja yhteiskunnallisia rakenteita, kuten pienen kaupan, tehtaan, jättimäisen myllyn, ja teollisen ja kaupallisen kompleksin. Voimme olla varmoja siitä että teollisen vallankumouksen kapitalismi ei ole täysin kadonnut, sen enempää kuin tätä edeltävien aikojen eristäytynyt maalaisten kylä ja pienkäsityöläiset ovat kadonneet täysin unholaan. Paljon menneestä säilyy aina nykyisen osasena; itseasiassa, kuten Marx itsepintaisesti varoitti, ei ole olemassa "puhdasta kapitalismia," ja yhdetkään kapitalismin aikaisemmista muodoista eivät katoa kunnes perustetaan radikaalisti uusia yhteiskuntasuhteita ja niistä tulee ylivoimaisen hallitsevia. Kuitenkin kapitalismi, samalla kun se on olemassa rinnakkain ja käyttää esikapitalistisia instituutioita omiin päämääriinsä (lue Marxin Grundrissesta tästä dialektiikasta), kurottaa nyt esikaupunkeihin ja maaseudulle ostoskeskuksillaan ja uuden muotoisilla tehtaillaan. Itseasiassa ajatus siitä että se ylettyisi planeettamme ulkopuolelle ei ole millään tapaa käsittämätöntä. Se on joka tapauksessa tuottanut ei ainoastaan uusia kauppatavaroita luodakseen ja ruokkiakseen uusia haluja, vaan myös uusia sosiaalisia ja kulttuurisia aiheita, jotka ovat vuorostaan luoneet uusia tukijoita ja antagonisteja nykyiselle yhteiskunnalle. Marxin ja Engelsin Kommunistisen Manifestin kuuluisa ensimmäinen osio, joissa he riemuitsevat kapitalismin ihmeitä, täytyisi kirjoittaa toistuvasti uudestaan jotta pysyttäisiin mukana porvariston kehityksen luomien saavutusten - ja kauheuksien - mukana. Yksi kaikkein hätkähdyttävin puoli nykyisessä kapitalismissa on se että lännessä se pitkälti yksinkertaistunut kahden luokan järjestelmä - porvaristo ja proletariaatti - jonka Marx ja Engels ennustivat, Kommunistisessa Manifestissa, tulevan hallitsevaksi "varttuneessa" kapitalismissa (ja me emme ole vielä nähneet minkäläinen "varttunut," tai vielä vähemmän "myöhäinen" tai "kuoleva", kapitalismi onkaan) on käynyt läpi uudelleenmuotoilu prosessin. Konfliktista palkkatyön ja pääoman välillä, vaikka se ei suinkaan ole kadonnut, puuttuu se kaiken kattava tärkeys mikä sillä oli entisaikoina. Toisin kuin Marx odotti, teollinen työväenluokan koko kutistuu ja se menettää tasaisesti perinteistä identiteettiään luokkana - joka ei missään nimessä sulje sitä pois potentiaalisesti laajemmasta ja ehkä laajakantoisemmasta konfliktista koko yhteiskunnan ja kapitalististen yhteiskuntasuhteiden välillä. Nykypäivän kulttuuri, sosiaaliset suhteet, kaupunkikuva, tuotantotavat, maatalous ja kuljetusvälineet ovat muuttaneet perinteisen proletariaatin, joihin syndikalistit ja Marxilaiset ylivoimaisesti, tai melkein mystisesti, keskittyivät, pitkälti pikkuporvarilliseksi ryhmäksi jonka mentaliteettia määrittää sen oma porvarillinen utopisminsa "kulutuksesta kulutuksen vuoksi." Voimme nähdä ajan jolloin proletaarit, riippumatta siitä käyttääkö hän haalareita vai ei tai missä kohtaa hän on tuotantolinjalla, tullaan korvaamaan täysin automatisoiduilla ja jopa miniaturisoiduilla tuotantovoimilla joita muutamat valkotakkiset koneiden ja tietokoneiden manipuloijat käyttävät. Samalla tapaa perinteisen proletariaatin elintaso ja sen materiaaliset odotukset (joka ei ole mitenkään pieni osa yhteiskunnallisen tietoisuuden muotoilemisessa!) ovat muuttuneet suunnattomasti, niiden noustessa sukupolven tai kahden aikana köyhyyden läheltä kohtuullisen korkealle materiaalisen yltäkylläisyyden asteelle. Entisten teräs ja autotyölöisten ja hiilikaivosmiesten lasten ja lastenlasten, joilla ei ole proletaarista luokkaidentiteettiä, yliopistotason koulutus on korvannut peruskoulutodistuksen uuden luokka statuksen tunnuksena. Yhdysvalloissa ennen vastakkaiset luokka-edut ovat yhdistyneet niin pitkälti että lähes 50 prosenttia Amerikkalaisista talouksista omistaa osakkeita tai obligaatioita, samalla kun jättimäinen määrä omistaa jonkinlaista yksityisomaisuutta, omistaen omat kotinsa, puutarhansa ja kesämökkinsä. Ottaen huomioon nämä muutokset, sen vakavan työläismiehen tai naisen, joka kuvattiin entisaikojen radikaaleissa julisteissa lihaksikkaan, jännittyneen luut murskaavan vasaraa pitelevän käden kanssa, on korvannut "sivistynyt" ja hyvä tapainen (niin sanottu) "työskentelevä keskiluokka." Perinteinen iskulause "Maailman työläiset, yhtykää!" tulee sen vanhassa historiallisessa mielessään aina vain merkityksettömämmäksi. Proletariaatin luokkatietoisuus, jota Marx koitti herättää Kommunistisessa Manifestissa, on kuihtunut tasaista vauhtia ja on monin paikoin lähestulkoon kadonnut. Existentiaalisempi luokkataistelu ei suinkaan ole kadonnut, sen enempää kuin porvaristo voi poistaa painovoimaa ihmiskunnan elämästä, mutta kuitenkin mikäli nykyiset radikaalit eivät ole tietoisia siitä faktasta että se on kutistettu pitkälti yksittäiseen tehtaaseen tai toimistoon, he eivät myöskään kykene ymmärtämään että uusi, mahdollisesti laajempi yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi ilmaantua edessämme olevista yleistetyistä kamppailuista. Tämä yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi itseasiassa saada virkistävän uuden merkityksen citoyenin käsitteen uudelleen syntymisenä - tämä käsite oli hyvin tärkeä vuoden 1789 Suurelle Vallankumoukselle ja sille laajemmalle humanistiselle sosiaalisuuden mielialalle, niin että siitä tuli myöhemmin puhuttelumuoto vallankumouksellisille jotka punaisen Ranskan kukon heraldinen kiekuminen kutsui barrikaadeille. Nähtynä kokonaisuutena, se yhteiskunnallinen tila, jonka kapitalismi on luonut, on ristiriidassa niiden yksinkertaisten luokkaennusteiden kanssa, joita Marx ja vallankumoukselliset Ranskalaiset syndikalistit ajoivat. Toisen maailmansodan jälkeen, kapitalismi on käynyt läpi suunnattoman muutoksen, sen luodessa uusia laajoja yhteiskunnallisia aiheita suunnattomalla nopeudelle, aiheita jotka ovat ohittaneet perinteiset proletaariset vaatimukset paremmista palkoista, työajoista ja työoloista: merkittävimpiä näistä ovat ympäristöön, sukupuoleen, hierarkiaan, asukkuuteen ja demokratiaan liittyvät kysymykset. Kapitalismi on käytännössä yleistänyt uhkansa ihmiskunnalle, varsinkin ilmastomuutoksilla jotka voivat muuttaa itse planeetan ulkonäköä, maailmanlaajuisilla harvainvaltaisilla instituutioilla, ja villiksi päässeellä urbanisaatiolla joka radikaalisti syövyttää ruohonjuuritason politiikalle ominaista kansalaiselämää. Hierarkiasta on nykyään tulossa yhtä selkeä aihe kuin luokka on - tästä toimii todistuksena se mitta missä monet sosiaaliset analyysit ovat yksilöineet managerit, byrokraatit, tiedemiehet ja muut nousevina, näennäisesti hallitsevina ryhminä. Uudet ja mutkikkaat status ja etu erot ovat merkittäviä toisella tapaa kuin lähimenneisyydessä; ne sumentavat konfliktia palkkatyön ja pääoman välillä joka oli perinteisille sosialisteille ennen niin keskeistä, selkeästi määriteltyä, ja militantisti kamppailtua. Luokka kategoriat sekoittuvat nyt hierarkisiin kategorioihin jotka pohjautuvat rotuun, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntaukseen ja kansallisiin tai alueellisiin eroihin. Status erot, hierarkian tunnuspiirre, tapaavat yhdistymään luokkaeroihin ja kaiken kattavampi kapitalistinen maailma on ilmaantumassa jossa etniset, kansalliset ja sukupuolierot ohittavat monesti luokkaerojen tärkeyden kansan silmissä. Tämä ilmiö ei ole täysin uusi: Ensimmäisessä Maailmansodassa lukuisat Saksalaiset sosialistit hylkäsivät aikaisemman sitoumuksensa proletariaatin yhtenäisyyden punaisille lipuille, suosiakseen hyvin syöneiden ja parasiittisten hallitsijoidensa kansallisia lippuja ja menivät sitten syöksemään pistimensä Ranskalaisten ja Venäläisten sosialistityöläisten ruumiisiin - kuten hekin tekivät, vuorostaan, omien sortajiensa kansallisten lippujen alla. Samalla kapitalismi on luonut uuden kenties tärkeimmän ristiriidan: loputtomaan kasvuun perustuvan talouden ja luonnon ympäristön köyhtymisen törmäyksen. (2) Tätä aihetta ja sen suunnattomia seuraamuksia ei voida enää minimoida, puhumattakaan niiden huomiotta jättämisestä, kuin ihmisten tarvetta ruualle tai ilmalle. Nykyään kaikkein lupaavimmat kamppailut lännessä, jossa sosialismi syntyi, vaikuttavat tapahtuvan vähemmän tulojen ja työolojen ympärillä vaan ennemminkin ydinvoiman, saastumisen, metsien kuoleman, slummiutumisen, koulutuksen, terveydenhuollon, yhteisöjen elämän ja vähemmän kehittyneiden maiden kansojen sorron ympärillä. Tästä toimii todistuksena globalisaation vastaiset kapinat (vaikka ne tapahtuvatkin satunnaisesti), joissa sini- tai valkokaulus "työläiset" marssivat samoissa riveissa keskiluokkaisten ihmisystävien kanssa ja joita ajavat samat yhteiskunnalliset huolenaiheet. Proletaariset taistelijat muuttuvat mahdottomiksi erottaa keskiluokkaisista. Vantterat työläiset, joihin tunnusmerkkinä on taistelunhaluinen militanttius, marssivat "leipää ja sirkushuveja" tarjoavien teatteriesitysten perässä, molempien ollessa usein jaetusti leikkisiä. Työväen ja keskiluokan jäsenillä on usein, eräällä tapaa, monia erilaisia sosiaalisia hattuja heidän haastaessa kapitalismia epäsuorasti sekä suorasti, niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Emme myöskään voi jättää huomiotta, päättäessämme sitä suuntaa minkä aiomme ottaa, sitä faktaa että kapitalismi, mikäli sitä ei pysäytetä, tulee olemaan tulevaisuudessa - eikä välttämättä kovin kaukaisessa tulevaisuudessa - huomattavasti erilainen kuin se järjestelmä jonka tunnemme nyt. Kapitalistisen kehityksen voi olettaa muuttavan sosiaalisia näkymiä tulevina vuosina. Voimmeko olettaa että tehtaat, toimistot, kaupungit, asuinalueet, teollisuus, kaupankäynti ja maatalous, puhumattakaan moraalisista arvoista, estetiikasta, mediasta, yleisistä haluista, ynnä muusta eivät tule muuttumaan suunnattomasti ennenkuin tämä vuosisata loppuu? Menneellä vuosisadalla kapitalismi on, ennenkaikkea, laajentanut yhteiskunnallisia aiheita - itseasiassa historiallinen sosiaalinen kysymys siitä kuinka ihmiskunta, jota luokat ja riisto jakaa, voi luoda yhteiskunnan joka perustuu tasa-arvoon, aidon harmonian ja vapauden kehittymiseen - niin että siihen kuuluu aiheita joiden ratkaisua 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen vapauteen uskovat yhteiskuntateoreetikot hädin tuskin kykenivät näkemään. Aikamme, loputtomine "tilinpäätöksineen" ja "sijoituskohteineen," uhkaa nyt muuttaa koko yhteiskunnan laajaksi ja hyväksikäyttäväksi markkinapaikaksi. (3) Se kansa jonka kanssa progressiiviset sosialistit joutuivat keskustelemaan, muuttuu myös radikaalisti ja se tulee tekemään tuota tulevina vuosikymmeninä. Se että hidastelee, kapitalismin luomien muutosten ja uusien tai laajempien ristiriitojen joita se tuottaa, ymmärtämyksessä johtaa sen toistuvasti tuhoisan virheen tekemiseen joka johti lähes kaikkien viimeisten kahden vuosisadan vallankumouksellisten kansannousujen tappioon. Etummaisena näissä opetuksissa joita uuden vallankumouksellisen liikkeen tulee oppia menneisyydestä, on se että sen tulee saada laajoja joukkoja keskiluokasta uuden populistisen ohjelmansa taakse. Yhdelläkään yrityksellä kapitalismin korvaamiseksi sosialismilla ei ole ikinä ollut tai olemaan etäistäkään mahdollisuutta menestyä ilman tyytymättömän pikkuporvariston tukea, olkoon se sitten intelligentsiaa ja maalaisia-univormuissa Venäjän vallankumouksessa tai sitten intellektuelleja, maanviljelijöitä, kaupanpitäjiä, toimistotyöläisiä ja teollisuuden ja jopa hallituksen managereita Saksan kansannousuissa 1918-21. Jopa menneiden vallankumouksellisten kausien lupaavimpina aikoina, Bolsevikit, Mensevikit, Saksalaiset Sosiaalidemokraatit ja Venäläiset kommunistit eivät koskaan saaneet absoluuttisia enemmistöjä lakiasäätävistä elimissään. Niin sanotut "proletaariset vallankumoukset" olivat poikkeuksetta vähemmistöjen vallankumouksia, useimmiten jopa itse proletariaatin keskuudessa, ja ne jotka onnistuivat (usein lyhyeksi aikaa, ennenkuin ne tukahdutettiin tai ajautuivat historiallisesti pois vallankumouksellisesta liikkeestä) riippuivat ylivoimaisesti siitä faktasta että porvaristolta puuttui aktiivinen tuki omissa asevoimissaan tai siitä että se oli yksinkertaisesti sosiaalisesti lannistunut. Mikäli otetaan huomioon ne muutokset joita näemme ympärillämme ja ne jotka ovat vasta saamassa muotoaan, yhteiskunnalliset radikaalit eivät voi enää vastustaa saalistavaa (sekä suunnattoman luovaa) kapitalistista järjestelmää käyttämällä ideologioita ja metodeja jotka syntyivät ensimmäisestä Teollisesta vallankumouksesta, jolloin teollisuuden proletaarit vaikuttivat olevan ensisijaisia antagonisteja kangastehtaan omistajalle. (Emmekä voi myöskään käyttää ideologioita jotka syntyivät konflikteista joilla köyhtynyt maaseutuväestö käytti vastustamaan feodaalisia tai semifeodaalisia maanomistajia.) Yksikään menneiden aikojen antikapitalistiksi julistautuneista ideologioista - Marxilaisuudesta, anarkismista, syndikalismista ja yleisemmistä sosialismin muodoista - ei säilytä enää sitä samaa relevanssia joka niillä oli kapitalistisen ja teknologisen kehityksen aikaisemmissa vaiheissa. Yksikään niistä ei myöskään voi toivoa kattavansa koko uusien aiheiden, tilaisuuksien, ongelmien ja etujen moninaisuutta jotka kapitalismi on toistuvasti luonut ajan mittaan. Marxilaisuus oli kaikkein kattavin ja johdonmukaisin yritys luoda systemaattinen sosialismin muoto, joka korosti uuden yhteiskunnan edellytysten materiaalisia sekä subjektiivisia historiallisia ennakkoedellytyksiä. Tämän projektin, nykyisellä esikapitalistisen talouden hajoamisen ja älyllisen sekaannuksen, relativismin ja subjektivismin aikakaudella, ei tule koskaan antautua uusille barbaareille, joista monet ovat löytäneet kodin sieltä mikä oli ennen muuri ideologiselle taantumalle - yliopistoista. Olemme paljon velkaa Marxin yritykselle luoda meille johdonmukainen ja innostava analyysi kauppatavaroista ja vaihtosuhteista, aktivistisesta filosofiasta, systemaattisesta yhteiskuntateoriasta, objektiivisesti perustellusta tai "tieteellisest" käsityksestä historiallisesta kehityksestä sekä joustavasta poliittisesta strategiasta. Marxilaiset poliittiset ajatukset olivat myös erityisen tärkeitä hirvittävän hämmentyneelle proletariaatille ja niille yksittäisille sortotoimille joita teollisuusporvaristo käytti heille Englannissa 1840 -luvulla, jonkinverran myöhemmin Ranskassa, Italiassa ja Saksassa, sekä hyvin ennalta näkevästi Venäjällä viimeisenä vuosikymmenenä Marxin elämässä. Ennen populistisen liikkeen nousua Venäjällä (joista kuuluisin oli Narodnaya Volya), Marx oletti että nousevasta proletariaatista tulisi väestön suuri enemmistö Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, ja se tulisi väistämättä johtamaan vallankumoukselliseen luokkasotaan kapitalistisen riiston ja köyhdyttämisen seurauksena. Varsinkin vuosina 1917 ja 1939 välillä, kauan Marxin kuoleman jälkeen, Eurooppaa riivasi kasvava luokkasota joka nousi totaalisen työläisten kansannousujen pisteeseen. Vuonna 1917, poikkeuksellisen tilanteiden yhtymäkohdan - varsinkin Ensimmäisen Maailmansodan syttymisen myötä, joka teki monet Eurooppalaiset kvasifeodaaliset sosiaaliset järjestelmät hirvittävän epävakaiksi - Lenin ja Bolsevikit koittivat käyttää (mutta muuttivat suuresti) Marxin kirjoituksia ottaakseen vallan taloudellisesti takaperoisessa imperiumissa, joka ulottui kooltaan yhdentoista aikavyöhykkeen halki kautta Euroopan ja Aasian. (4) Kuitenkin enimmäkseen, Marxilaisuuden taloudelliset näkemykset kuuluivat nousevan tehdas kapitalismin aikakaudelle 1800-luvulle. Loistava sosialismin materiaalisten edellytysten teoriana, se ei huomioinut ekologisia, kansan tai subjektiivisia voimia tai syitä jotka saattaisivat lähettää ihmiskunnan liikkeeseen joka pyrkisi vallankumoukselliseen muutokseen. Päinvastoin, Marxilainen teoria jähmettyi teoreettisesti lähes vuosisadan ajaksi. Sen teoreetikot olivat usein hämillään kehityssuuntauksista jotka olivat ohittaneet sen ja ovat, 60-luvun jälkeen, mekaanisesti liittäneet ympäristönsuojeluliikkeen ja feministisiä ajatuksia sen kaavanomaiseen ouvrieristiseen näkökantaan. Samalla tapaa, anarkismi - jonka uskon autenttisessa muodossa edustavan hyvin individualistista näkökantaa joka suosii radikaalin esteetöntä elämäntapaa, usein korvikkeena joukkotoiminnalle - on paljon paremmin soveltuva kuvaamaan Proudholaista yhden perheen maalaisten tai käsityöläisten maailmaa, kuin modernia urbaania ja teollista ympäristöä. Olen itsekin ennen käyttänyt tätä poliittista nimikettä, mutta lisä harkinta on pakottanut minut saapumaan siihen johtopäätökseen että, huolimatta sen usein virkistävistä aforismeista ja näkemyksistä, se yksinkertaisesti ei ole yhteiskunnallinen teoria. Sen kuuluisimmat teoreetikot juhlivat sen näennäistä avoimmuutta eklektisyydelle ja "paradoksin" tai jopa "ristiriidan" vapauttavia vaikutuksia, käyttääkseni Proudhonilaista liioittelua. Tämän mukaisesti, ilman ennakkoluuloja monia anarkistisia toiminnanmuotoja kohtaan, voidaan uskottavasti perustella että monet niistä yhteiskunnallisen ja taloudellisen uudelleenrakennuksen ajatuksista joita on ennen ajettu "anarkian" nimissä oli usein viety Marxismista (mukaanlukien oma "niukkuuden jälkeisyyden" käsitteeni, mikä ymmärrettävästi raivostutti monia anarkisteja jotka lukivat esseitäni aiheesta). Valitettavasti sosialististen käsitteiden käyttö on monesti estänyt anarkisteja kertomasta meille tai edes ymmärtämästä selkeästi mitä he ovat: individidualisteja joiden autonomian käsitteet saavat alkunsa vahvasta sitoumuksesta henkilökohtaiseen vapauteen yhteiskunnallisen vapauden sijaan, tai sosialisteja jotka ovat sitoutuneita rakenteelliselle, institutionalisoidulle ja vastuulliselle sosiaalisen järjestäytymisen muodolle. Anarkismin ajatus itsehallinnosta (auto-nomos) johti Nietzschen kaiken kattavan tahdon radikaalin ylistämiseen. Tämän "ideologian" historia onkin täynnä idiosynkraattisia vastarinnan eleitä, joten ei ole mikään yllätys että ne ovat viehättäneet monia nuoria ihmisiä ja esteetikkoja. Anarkismi edustaa itseasiassa kaikkein äärimmäisintä muotoa liberalismin esteettömän autonomian ideologiassa, sen saavuttaessa huipentumansa sankarillisten valtion uhmaamisen tekojen ylistyksessä. Anarkismin myytti itsehallinnosta (auto nomos) - radikaalista yksilön puolustuksesta yli yhteiskunnan tai jopa sitä vastaan, ja yksilöllisestä vastuunpuutteesta kollektiiviselle hyvinvoinnille - johtaa radikaaliin kaikkivoivan tahdon väitteeseen joka on keskeinen Nietzschen ideologisille vaelluksille. Jotkut itseään anarkisteiksi kutsuvat ovat jopa hyljänneet yhteiskunnallisen joukkotoiminnan turhana ja vieraana henkilökohtaisille mielenkiinnoilleen ja ovat tehneet fetissin siitä mitä Espanjalaiset anarkistit kutsuivat grupismoksi, pienryhmien toimintamuodolle joka on hyvin henkilökohtaista sosiaalisen sijaan. Anarkismi on usein sekoitettu vallankumoukselliseen syndikalismiin, hyvin rakenteelliseen ja hyvin kehittyneeseen joukkojen libertaarisiin ammattiliittoihin joka, toisin kuin anarkismi, oli pitkän aikaa omistautunut demokraattisille käytännöille, (5) kurinalaisuudelle toiminnassa, ja järjestäytyneelle, pitkän tähtäimen vallankumoukselliselle käytännölle jotta tuhottaisiin kapitalismi. Sen samanhenkisyys anarkismin kanssa johtaa juurensa sen vahvasta libertaarisista ennakkoluuloista, kuitenkin anarkistien ja syndikalistien välisillä katkerilla riidoilla on pitkä historia lähes jokaisessa maassa Läntisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kuten voimme havaita Espanjan CNT:n ja Tierra y Libertadiin yhteydessä olleiden anarkististen ryhmien 1900-luvun alkupuolella välillä olleista jännitteistä; vallankumouksellisten syndikalistien ja anarkistien ryhmien välillä Venäjällä 1917 vallankumouksen aikaan; ja IWW:n Yhdysvalloissa ja Ruotsissa välillä, lainatakseni libertaarisen työväenliikkeen valaisevampia esimerkkejä. Useat Amerikkalaiset anarkistit loukkaantuivat Joe Hillin uhmakkaasta maksiimista ennen hänen teloitustaan Utahissa: "älkää surko - Organisoitukaa!" Pienet ryhmät eivät kuitenkaan ollut niitä "järjestöj" joita Joe Hill, tai Espanjalaisen libertaarisen liikkeen karkeasti väärin ymmärretty idoli, Salvador Segu.í, ajatteli. Sanan libertaarinen jaettu käyttö on pitkälti se mikä teki mahdolliseksi että jossain määrin hämmentyneet anarkistit saattoivat olla samassa järjestössä vallankumouksellisten syndikalistien kanssa. Usein verbaalinen hämmennys ideologisen selkeyden sijaan teki mahdolliseksi että FAI, jota edusti anarkisti Federica Montseny, saattoivat elää rinnakkain syndikalistien, joita edusti Juan Prieto, kanssa CNT-FAI:ssa, joka suurinpiirtein niin hämmentynyt järjestö kuin mikään on ikinä ollut. Vallankumouksellisen syndikalismin kohtalo on sidottu eri astein patologiaan nimeltä ouvrierismi, tai "työläisismi," ja mikä ikinä filosofia, teoria historiasta, tai poliittisesta taloudesta on usein lainattu, usein pienissä erissä ja epäsuorasti Marxilta - itseasiassa Georges Sorel ja monet muut vakaumukselliset vallankumoukselliset syndikalistit varhaisella 1900-luvulla pitivät itseään nimenomaan Marxilaisena ja jopa selkeämmin hylkivät anarkismia. Tämän lisäksi vallankumoukselliselta syndikalismilta puuttuu yhteiskunnallisen muutoksen strategia yleislakon lisäksi, jonka vallankumoukselliset kansannousut kuten kuuluisat lokakuun ja marraskuun 1905 yleislakot Venäjällä osoittivat olevan mieltä kuohuttavia mutta lopulta tehottomia. Itseasiassa siitä huolimatta miten korvaamaton yleislakko saattaakin olla edeltäjänä suoralle yhteenotolle valtion kanssa, niille ei selvästi ole sitä mystistä voimaa minkä vallankumoukselliset syndikalistit antoivat niille yhteiskunnallisen muutoksen keinoina. Niiden rajoitukset ovat iskevää todistusaineistoa siitä että, kausittaisen suoran toiminnan muotoina, yleislakkoa ei voi pitää samana asiana kuin vallankumousta tai edes suurten yhteiskunnallisten muutosten kanssa, jotka edellyttävät joukkoliikkeen ja vaativat vuosien hautomisajan ja selkeän suunnan. Vallankumouksellinen syndikalismi onkin täynnä tyypillistä ouvrieristista anti-intellektuaalisuutta, joka halveksuu yrityksiä muotoilla merkityksellinen vallankumouksellinen suunta ja palvoo proletaarista "spontaaniutta" joka on, aikanaan, johtanut sen hyvin itsetuhoisiin tilanteisiin. Ilman keinoa analysoida tilannettaan, Espanjalaiset syndikalistit (ja anarkistit) osoittivat omaavansa vain olemattoman ymmärryksen tilanteestaan voitettuaan Francon joukot kesällä 1936 ja olevansa kykenemättömiä ottamaan "seuraavan askeleen" institutionalisoidakseen työläisten ja maalaisten hallintomuodon. Se mihin saavumme näiden havaintojen pohjalta on että niin Marxilaisilla, vallankumouksellisilla syndikalisteilla kuin myös autenttisilla anarkisteilla on ollut virheellinen ymmärtämys politiikasta, joka tulisi ymmärtää julkisena kenttänä ja niinä instituutioina joilla ihmiset demokraattisesti ja suoraan hallitsevat yhteisönsä asioita. Vasemmisto onkin toistuvasti sekoittanut valtiotaidon politiikkaan itsepintaisella kyvyttömyydellään ymmärtää että nuo kaksi eivät ole ainoastaan radikaalisti erilaisia, vaan että niiden välillä on myös radikaali jännite - tai itseasiassa kamppailu. (6) Kuten olen kirjoittanut toisaalla, historiallisesti politiikka ei ilmaantunut valtiosta - rakenne jonka ammattimainen koneisto on suunniteltu hallitsemaan ja mahdollistamaan väestön riisto, etuoikeutetun luokan eduksi. Tämän sijaan politiikka, lähes määritelmänsä mukaan, on vapaiden kansalaisten aktiivista osanottoa kunnallisten asioidensa hoidossa ja sen vapauden puolustamisessa. Voidaan itseasiassa sanoa että politiikka on sen "ruumiillistuma" jota Ranskalaiset vallankumoukselliset 1790 -luvulla kutsuivat sanalla civicisme. Tarkkaan ottaen sana politiikka sisältääkin Kreikkalaisen sanan polis, "kaupunki", ja sen käyttö klassisessa Ateenassa demokratian kanssa tarkoitti asukkaiden suoraa kaupungin hallinnointia. Vuosisatojen julkisen rappio, jota ominaista on varsinkin luokkien muodostuminen, tarvittiin jotta voitiin luoda valtio ja sen syövyttävä poliittisen kentän sulauttaminen. Vasemmistoa määrittävä yhteinen seikka onkin nimenomaan se että Marxilaisten, anarkistien ja vallankumouksellisten syndikalistien usko siihen että ei ole olemassa, perustavaa, eroa poliittisen kentän ja valtion välillä. Korostamalla kansallisvaltiota - tähän kuuluu myös "työläisten valtio" - taloudellisen sekä poliittisen vallan locuksena, Marx (sekä myös libertaarit) tekivät pahamaineisen virheensä selittää kuinka työläiset saattaisivat täysin ja suoraan kontrolloida tuon kaltaista valtiota ilman valtaa käyttävää byrokratiaa ja periaatteessa valtiojohtoista (ja vastaavasti, libertaarien osalla, hallinnollisia) instituutioita. Tämän seurauksena Marxilaiset näkivät väistämättä poliittisen kentän, jota se kutsui "työläisten valtioksi," tukahduttavana ilmiönä, joka näennäisesti perustui yhden luokan, proletariaatin, eduille. Vallankumouksellinen syndikalismi korosti vuorostaan työläisten komiteoiden ja liittoutuneiden taloudellisten neuvostojen tehtaiden hallintaa keskipisteenä sosiaaliselle auktoriteetille, yksinkertaisesti ohittaen tällä tapaa kaikenlaiset julkiset instituutiot joita oli olemassa talouden ulkopuolella. Kummallista kyllä, tämä oli taloudellista determinismiä koston kera, joka, Espanjan 1936 kokemusten kokeilun jälkeen, osoittautui täysin tehottomaksi. Suunnaton kenttä todellista hallinnollista valtaa, sotilaallisista asioista oikeuden käyttöön, päätyi Espanjan Stalinistien ja liberaalien käsiin, jotka käyttivät auktoriteettiaan heikentääkseen libertaarista liikettä - ja sen myötä, niitä vallankumouksellisia saavutuksia joita syndikalistiset työläiset olivat saavuttaneet Heinäkuussa 1936, aikana jota yksi kirjailija happamasti kutsui "Espanjalaisen anarkismin lyhyeksi kesäksi." Bakunin ilmaisi vuorostaan anarkismin kannattajille tyypillisen näkemyksen vuonna 1871 kirjoittaessaan että uusi sosiaalinen järjestys tultaisiin luomaan "ainoastaan epäpoliittisen tai antipoliittisen sosiaalisen työväen luokan vallan kehittymisen ja järjestäytymisen kautta kaupungeissa ja maaseudulla," samalla hyläten tyypillisen epäjohdonmukaiseen tapaansa juuri sen samaisen kunnallisen politiikan jonka hän hyväksyi Italiassa samoihin aikoihin. Tästä on seurannut että anarkistit ovat kauan pitäneet kaikenlaista hallintoa valtiona ja tuominneet sen mukaisesti - näkemys joka on resepti kaikenlaisen organisoituneen sosiaalisen elämän tuhoutumiselle. Siinä missä valtio on instrumentti jolla hallitseva ja riistävä luokka hallinnoi ja pakottaa riistetyn luokan toimia, hallintomuoto on kokoelma instituutiota jotka on suunniteltu käsittelemään yhteisen elämän ongelmia järjestäytyneessä sekä toivottavasti myös tasavertaisella tavalla. Jokainen institutionalisoitunut muoto joka muodostaa järjestelmän julkisten asioiden hoitoon - joko ilman valtiota tai sen kanssa - on väistämättä hallintomuoto. Jokainen valtio taas on, vaikkakin väistämättä hallintomuoto, voima luokkasortoon ja kontrolliin. Niinkin harmillista kuin varmasti onkin niin Marxilaisille kuin anarkisteillekin, sorretut ovat ilmaisseet selkeästi - ja painaneet paperille! - vaatimuksen perustuslaista, vastuullisesta ja vastaanottavaisesta hallinnosta, ja jopa laista tai nomoksesta vuosisatojen ajan monarkkien, aateliston ja byrokraattien arvaamatonta valtaa vastaan. Libertaarinen lain vastustus, puhumattakaan kaikkien hallintomuotojen vastustuksesta, on ollut yhtä hölmöä kuin kuva käärmeestä nielemässä häntäänsä. Se mitä jää käteen loppujen lopuksi on vain jälkikuva silmissä jolla ei ole minkäänlaista kosketeltavaa todellisuutta. Ne aiheet joita ylläolevilla sivuilla on nostettu esiin eivät ole pelkän akateemisen mielenkiinnon aiheita. Saapuessamme 2000-luvulle yhteiskunnalliset radikaalit tarvitsevat sosialismin - libertaarisen ja vallankumouksellisen - joka ei ole maalais-käsityöläis maailman "assosiationismin" jatke, joka on anarkismin ytimessä, tai proletarismi joka on vallankumouksellisen syndikalismin ja Marxilaisuuden ytimessä. Niinkin muodikkaita kuin perinteiset ideologiat (varsinkin anarkismi) saattavat olla nuorten parissa nyt, todella edistyksellinen sosialismi joka ottaa oppia niin libertaarisista kuin myös Marxilaisista ajatuksista, mutta ylittää nämä vanhemmat ideologiat, täytyy tarjota älyllistä johtajuutta. Nykypäivän poliittisille radikaaleille pelkkä Marxilaisuuden, anarkismin tai vallankumouksellisen syndikalismin elvyttäminen ja ideologisella kuolemattomuudella varustaminen toimisi esteenä relevantin radikaalin liikkeen kehittymiselle. Tarvitaan uusi ja kattava radikaali näkökulma, sellainen joka kykenee systemaattisesti puhuttelemaan niitä kattavia aiheita jotka saattavat potentiaalisesti tuoda suurimman osan yhteiskunnasta oppositioon alati-kehittyvälle ja muuttuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Saalistavan, loputtomalle kasvulle perustuvan, yhteiskunnan törmäys ihmisten ulkopuolella olevaan luontoon on nostanut esiin kokoelman ajatuksia selvitykseksi nykyisestä sosiaalisesta kriisistä ja merkityksellisestä radikaalista muutoksesta. Yhteiskuntaekologia, yhtenäinen näkemys yhteiskunnallisesta kehityksestä, joka kietoo yhteen hierarkian ja luokan yhteisen vaikutuksen ihmiskunnan sivistämisessä, on jo vuosikymmenien ajan väittänyt että meidän tulee uudelleenjärjestää yhteiskuntasuhteemme jotta ihmiskunta voi elää suojelevassa tasapainossa luonnon kanssa. (7) Toisin kuin liian yksinkertaistettu ideologia jota kutsutaan "ekoanarkismiksi," yhteiskuntaekologia pitää kiinni siitä että ekologisesti suuntautunut yhteiskunta voi olla edistyksellinen taantumuksellisen sijaan, painottaen voimakkaasti maallista nautintoa ja helppoutta primitivismin, pidättyvyyttä tai kieltäymystä. Mikäli yhteiskunta, joka aikoo kyetä tekemään jäseniensä elämästä ei pelkästään hyvin nautinnollista, vaan myös tarpeeksi kiireetön että he kykenevät ottamaan osaa älylliseen ja kulttuuriseen itsensä kehittämiseen, joka on tarpeellinen niin sivilisaation luomiseksi kuin myös elinvoimaiselle poliittiselle elämälle, sen täytyy olla halveksumatta tekniikkaa ja tiedettä vaan tuoda ne sopusointuun ihmiskunnan onnen ja vapaa-ajan näkemysten kanssa. Yhteiskuntaekologia ei ole nälän ja materiaalisen puutteen ekologiaa, vaan yltäkylläisyyden ekologiaa; se pyrkii järkevän yhteiskunnan luomiseen jossa saasteet, tai itseasiassa turha, on uuden arvojärjestelmän kontrolloima; ja sitten tai jos on pulaa jostain järjettömän käytöksen takia, kansankokoukset asettaisivat demokraattisten prosessien kautta järkevät kulutuksen tasot. Lyhyesti sanoen yhteiskuntaekologia suosii kansankokousten demokraattisesti tekemää hallinnointia, suunnitelmia ja säätelyä, ei vapaamuotoista käytöstä jolla on juurensa yksilökohtaisista eksentrisyyksissä. Väitän että Kommunalismi on se kaiken kattava poliittinen kategoria joka parhaiten sopii sisältämään yhteiskuntaekologian läpiajatellut ja systemaattiset näkemykset, mukaanlukien libertaarisen kunnallispolitiikan ja dialektisen naturalismin. (8) Ideologiana Kommunalismi ottaa vanhempien vasemmistoideologioiden parhaimmistosta - Marxilaisuudesta ja anarkismista, tarkemmin ottaen libertaarisen sosialismin perinteestä - samalla kun se tarjoaa laajemmat ja relevantimmat puitteet ajallemme. Marxilaisuudesta se ottaa järkevän systemaattisen ja johdonmukaisen sosialismin, joka sisältää filosofian, historian, talouden ja politiikan, muotoilun. Avoimen dialektisena se pyrkii sulauttamaan teorian käytännön kanssa. Anarkismista se ottaa sen sitoumuksen valtion vastustukselle ja konfederalismille, sekä sen havainnon että hierarkia on perustava ongelma joka voidaan voittaa vain libertaarisessa sosialistisessa yhteiskunnassa. (9) Käsittettä Kommunalismi ei ole valittu kevytmielisesti sisältämään filosofinen, historiallinen, poliittinen ja järjestäytyneet komponentit 2000-luvun sosialismille. Sana ilmaantui Pariisin Kommuunissa 1871, jolloin Ranskan pääkaupungin aseistautuneet asukkaat nostivat barrikaadeja ei ainoastaan puolustaakseen Pariisin kunnanvaltuustoa ja sen hallinnollisia alarakenteita, vaan myös luodakseen maanlaajuisen kaupunkien ja kuntien konfederaation korvatakseen tasavaltalaisen kansallisvaltion. Kommunalismi ideologiana ei ole anarkismin individualismin ja usein avoimen järjenvastaisuuden tahraamaa; eikä se myöskään kanna Marxilaisuuden historiallista bolsevismissa ruummiillistuneen autoritäärisyyden taakkaa. Se ei keskity tehtaaseen keskeisenä sosiaalisena kenttänä tai teolliseen proletariaattiin keskeisenä historiallisena toimijanaan; eikä se myöskään pelkistä tulevaisuuden vapaata yhteisöä kuviteltuun keskiaikaiseen kylään. Sen ensisijainen päämäärä sanotaan selkeästi tavallisessa tietosanakirja määritelmässä: Kommunalismi on, The American Heritage Dictionaryn mukaan, "teoria tai hallintomuoto jossa lähes autonomiset paikallisyhteisöt on heikosti sidottu liittoumaan." (10) Kommunalismi pyrkii palauttamaan politiikan laajimman, vapaudellisimman merkityksen, ja täyttämään kunnan historiallisen potentiaalin mielen ja keskustelun kehityskenttänä. Se hahmottaa kunnan, ainakin potentiaalisesti, laadullisesti muuttuneena kehityksenä orgaanisen evoluution ulkopuolelle sosiaaliseen evoluutioon. Kaupunki on se tila jossa arkaainen veriside joka kerran rajoittui perheiden ja heimojen yhdistämiseen, sulkien ulkopuoliset ulos, lopetettiin - ainakin juridisesti. Siitä tuli tila jossa hierarkiat jotka perustuivat nurkkakuntaisiin ja sosiobiologisiin sukulaisuuden, sukupuolen ja iän ominaisuuksiin, voitiin lopettaa ja korvata vapaalla yhteiskunnalla joka perustui jaettuun ihmisyyteen. Se on vieläkin, potentiaalisesti, tila jossa kerran pelätty muukalainen voidaan sulauttaa täysin yhteisöön - aluksi suojeltuna yhteisen tilan asukkaana ja lopulta kansalaisena joka ottaa osaa julkisen kentän päätöksentekoon. Se on yli kaiken kenttä jossa instituutioilla ja arvoilla on juurensa ihmisten julkisessa toiminnassa eikä zoologiassa. Näiden historiallisten toimintojen ylitse katsottaessa, kunta muodostaa ainoan kentän joka perustuu ajatusten vapaaseen vaihtoon ja luovaan pyrkimykseen tuoda tietoisuuden kyvyt vapauden palvelukseen. Se on kenttä jossa pelkkä eläimellinen sopeutuminen olemassa olevaan ja ennaltamäärättyyn ympäristöön voidaan radikaalisti korvata proaktiivisella, järkevällä väliintulolla maailmaan - itseasiassa maailmaan jota ei ole vielä tehty ja muokattu järjen käytöllä - pyrkimyksellä kohti niiden ympäristön, sosiaalisen ja poliittisen loukkausten lopettamista kohti joita luokat hierarkiat ovat kohdistaneet ihmisyyteen ja biosfääriin. Vapautuminen herruudesta sekä materiaalisesta hyväksikäytöstä - jotka itseasiassa luodaan uudestaan inhimillisen luovuuden järkevänä kenttänä kaikilla elämän osa-alueilla - kunnasta tulee se eettinen tila hyvälle elämälle. Kommunalismi ei siis ole pelkkä mielikuvituksen tekemä tuote: se ilmaisee kestävän poliittisen elämän käsitteen ja käytännön, jonka sosiaalisen kehityksen ja järjen dialektiikka muotoilee. Selkeästi poliittisena ajatusrakennelmana, Kommunalismi pyrkii palauttamaan ja kehittämään kaupungin (tai kommuunin) kehitystä muodossa joka sopii yhteen sen suurimpien potentiaalien ja historiallisten perinteiden kanssa. Tämä ei tarkoita että Kommunalismi hyväksyy kunnan sellaisenaan kuin se on nykypäivänä. Päinvastoin, nykyiset kunnat ovat täynnä valtion piirteitä ja usein ne toimivat porvarillisen kansallisvaltion toimitsijoina. Vaikka kansallisvaltiot vielä vaikuttavat olevan ylivoimaisia, modernien kuntien hallussa olevia oikeuksia ei voi ohittaa pelkkinä seurannaisilmiöinä perustavammista taloudellisista suhteista. Itseasiassa, ne ovat pitkälti tavallisen kansan vaivalla voittamia etuja, joita on suojeltu pitkän aikaa hallitsevan luokan hyökkäyksiltä kautta historian - jopa porvaristoa vastaan. Kommunalismin konkreettista poliittista puolta kutsutaan vapaudelliseksi kunnallispolitiikaksi, josta olen kirjoittanut aiemmin laajalti. (11) Sen vapaudenhenkisessa kunnallispoliittisessa ohjelmassa Kommunalismi pyrkii päämäärätietoisesti tuhoamaan valtiojohtoiset kunnalliset rakenteet ja korvaamaan ne vapaudellisen politiikan instituutioilla. Se pyrkii radikaalisti uudelleenmuotoilemaan kaupunkien hallinnolliset instituutiot asukkaiden demokraattisiksi kansankokouksiksi, jotka perustuisivat naapurustoihin, kaupunkeihin ja kyliin. Näissä kansankokouksissa, asukkaat - niin keskiluokka kuin työväenluokkakin - hoitaisivat yhteisön asioita kasvottain, tehden poliittiset päätöksensä suoralla demokratialla ja tehden humanistisen, järkevän yhteiskunnan ihanteesta todellisen. Minimissään, mikäli aiomme saavuttaa sen kaltaisen vapaan yhteiskunnallisen elämän johon pyrimme, meidän tulisi valita demokratia jaetun poliittisen elämämme muodoksi. Jotta voidaan käsitellä niitä ongelmia ja aiheita jotka ylittävät yhden kunnan rajat, demokratisoitujen kuntien tulisi vuorostaan liittyä yhteen muodostaakseen laajemman konfederaation. Näiden kansankokousten ja konfederaatioiden voisivat, pelkällä olemassaolollaan, haastaa sitten valtion ja valtiollisten vallanmuotojen legitimaation. Ne voisivat kohdistua selkeästi korvaamaan valtiovaltaa ja valtiotaitoa kansanvallalla ja yhteiskunnallisesti järkevällä muutokseen pyrkivällä politiikalla. Ne voisivat myös tulla kentiksi joissa voitaisiin käydä läpi luokkakonfliktit ja joissa luokat voitaisiin lopettaa. Kommunalistit eivät huijaa itseään luulemalla että valtio tulee seuraamaan tyynesti heidän pyrkimyksiään korvata ammatillistunut valta kansanvallalla. He eivät ylläpidä illuusioita siitä että hallitsevat luokat välinpitämättömästi antavat kommunalistisen liikkeen vaatia oikeuksia jotka loukkaavat valtion suvereeniutta päättää kaupunkien ja kuntien asioista. Historiallisesti erilaiset suuremmat ja pienemmät alueet sekä ennen kaikkea kaupungit ja kunnat ovat epätoivoisesti kamppailleet saadakseen takaisin paikallisen riippumattomuutensa valtiolta (tätä ei kuitenkaan ole aina tehty korkeiden ihanteiden takia). Kommunalistien pyrkimyksen palauttaa kaupunkien ja kuntien vallat ja liittää ne yhteen konfederaatioiksi voidaan olettaa synnyttävän kasvavaa vastustusta kansallisille instituutioille. Se että uudet kansankokouksien kunnalliset konfederaatiot muodostavat kaksoisvallan valtiota vasatan joka johtaa kasvavaan poliittiseen jännitteeseen on itsestään selvää. Joko kommunalistinen liike radikalisoituu tästä jännitteestä ja päättäväisesti kohtaa kaikki sen seuraamukset, tai se tulee varmasti uppoamaan kompromissien suohon jotka sulauttavat sen takaisin siihen yhteiskunnalliseen järjestykseen jota se aikanaan koitti muuttaa. Kuinka tämä liike kohtaa tämän haasteen on selvä merkki sen vakavuudesta pyrkiä muuttaa olemassa oleva poliittinen järjestelmä ja siitä yhteiskunnallisesta tietoisuudesta jonka se kehittää lähteenä kansanvalistuksesta ja johtajuudesta. Kommunalismi on kritiikki hierarkisesta ja kapitalistisesta yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Se ei pyri ainoastaan muuttamaan yhteiskunnan poliittista elämää, vaan myös sen taloudellisen elämän. Tässä kohtaa, sen päämääränä ei ole talouden kansallistaminen tai tuotantovälineiden yksityisen omistuksen säilyttäminen, vaan talouden kunnallistaminen. Se pyrkii integroimaan tuotantovoimat kunnan elämään, niin että jokainen tuotantolaitos tai muu yritys jää paikallisen yleiskokouksen vaikutuspiiriin, joka päättää kuinka se tulee toimimaan täyttääkseen koko yhteisön tarpeet. Ero elämän ja työn välillä, joka on niin laajalle levinnyttä modernissa kapitalistisessa taloudessa, täytyy ylittää niin että asukkaiden halut ja tarpeet, luomisen taiteelliset haasteet tuotannossa, ja tuotannon rooli ajattelun ja itsemäärityksen muotoilemisessa eivät katoa. "Ihmiskunta luo itsensä," lainatakseni V. Gordon Childen kirjaa urbaanista vallankumouksesta Neoliittisen ajan lopulla ja kaupunkien noususta, eikä se tee näin ainoastaan älyllisesti ja esteettisesti, vaan laajentamalla ihmisten tarpeita sekä niitä tuotantovoimia joilla nuo tarpeet voidaan tyydyttää. Löydämme itsemme - potentiaalimme ja niiden aktualisaation - luovan ja hyödyllisen työn kautta, joka ei ainoastaan muuta ei-inhimillisen luonnon muotoa vaan myös johtaa myös meidän itsemuodostumiseen ja itsemäärittelyyn. Meidän tulee myös välttää sitä nurkkakuntaisuutta ja lopulta haluja yksityisyrittäjyyteen, jotka ovat vaivanneet niin monia itsehallinnollisia yrityksia, kuten Venäjän ja Espanjan vallankumousten "kollektiiveja". Tarvittaisiin enemmän kirjoituksia monien "sosialististen" itsehallinnollisten yritysten ajautumisesta, jopa punamustien ja punaisten lippujen alla vallankumouksellisella Venäjällä tai vallankumouksellisessa Espanjassa, kohti kollektiivisen kapitalismin muotoja, jotka lopulta johtivat monet näistä yrityksistä kilpailemaan keskenään raakamateriaaleista ja markkinoista. (12) Kaikkein tärkeintä, kommunalistisessa poliittisessa elämässä, on että eri alojen työläiset kävisivät paikoilleen kansankokouksissa ei työläisinä - painajina, putkimiehinä, valimon työläisinä tai muina, joilla olisi omat erityiset ammatilliset etunsa joita ajaa - vaan asukkaina ja kansalaisina, joiden tärkein huolenaihe tulisi olla heidän yhteiskuntansa yleinen etu. Asukkaiden tulisi vapauttaa erityisestä identiteetistään työläisinä, spesialisteina ja yksilöinä jotka ovat ennenkaikkea kiinnostuneita omista yksityisistä huolistaan. Kunnallisen elämän tulisi olla koulu kansalaisiksi kasvamiseksi, sekä sulauttamalla uudet asukkaat, kuin myös kouluttamalla nuoria, samalla kun itse yleiskokousten tulisi työskennellä ei ainoastaan pysyvinä päätöksenteko instituutioina vaan myös kenttinä ihmisten kasvatukselle käsittelemään monimutkaisia yhteiskunnallisia ja alueellisia kysymyksiä. (13) Kommunalistisessa elämäntavassa, tavanomainen talous, joka keskittyy hintoihin ja niukkoihin resursseihin, korvattaisiin etiikalla, joka keskittyy ihmisten tarpeisiin ja hyvään elämään. Ihmisten solidaarisuus - tai philia, kuten Kreikkalaiset kutsuivat sitä - korvaisi materiaalisen eduntavoittelun ja egoismin. Kunnalliset yleiskokoukset tulisivat olemaan ainoastaan elinvoimaisen asukaselämän ja päätöksenteon kenttiä, vaan myös keskuksia joissa taloudellisen logistiikan, oikein koordinoitu tuotanto ja julkisen hallinnon toimintojen varjoisa maailman mystifikaatio voidaan purkaa ja avata kaikkien asukkaiden tarkastelulle ja osanotolle. Uuden kansalaisen ilmaantuminen tulisi merkitsemään perinteisen sosialismin partikularistisen luokkaolennon ylittämistä ja "uuden ihmisen" muotoutumista jonka Venäläiset vallankumoukselliset toivoivat saavuttavansa lopulta. Ihmiskunta kykenisi sitten nousemaan yleismaailmallisen tietoisuuden ja järjen asteelle, jota 1800-luvun suuret utoopikot ja Marxilaiset toivoivat luovansa pyrkimyksillään, avaten tien ihmiskunnan täyttymykseen lajina joka ruumiillistaa järjen materiaalisen eduntavoittelun sijaan ja jolla on varaa materiaaliseen yltäkylläisyyteen ankaran harmonian sijaan johon niukkuuden ja materiaalisen puutteen moraali pakottaisi. Klassinen Ateenalainen demokratia 5. vuosisata ekr., länsimaisen demokraattisen perinteen lähde, perustui kasvottaiseen päätöksentekoon yhteisön asukkaiden kokouksissa ja noiden kunnallisten kokousten konfederaatioille. Päälle kahden vuosituhannen ajan Aristoteleen poliittiset kirjoitukset toimivat toistuvasti nostamaan tietoisuuttamme kaupungista kenttänä ihmisten järjen, tietoisuuden ja hyvän elämän potentiaalien toteutumiselle. Tämän mukaisesti Aristotele jäljitti poliksen ilmaantumisen perheestä tai oikoksesta - ts. välttämättömyyden maailmasta, jossa ihmiset täyttivät perustavimmat eläimelliset tarpeensa, ja jossa vanhimmalla miehellä oli auktoriteetti. Kuitenkin useiden perheiden kanssakäyminen "pyrki johonkin suurempaan kuin päivittäisten tarpeiden täyttämiseen" (15); tämä päämäärä aloitti varhaisimman poliittisen muodostelman, kylän. Aristotelen kuvaili ihmisen (jolla hän tarkoitti aukuista Kreikkalaista miestä (16)) kuuluisassa lauseessaan "poliittiseksi eläimeksi" (politikon zoon) joka hallitsee muita perheen jäseniä, ei vain jotta voisi täyttää heidän materiaaliset tarpeensa, vaan myös materiaalisena edellytyksenä hänen osanotolleen poliittiseen elämään, jossa keskustelu ja järki korvasi järjettömät perinteet, teot ja väkivallan. Täten, "kun useat kylät yhdistyvät yhteen kokonaiseen yhteisöön (koinonan), tarpeeksi suureen ollakseen lähes tai melko itseriittoinen," hän jatkoi, "polis syntyy, saaden alkunsa elämän perustarpeista, ja jatkaen olemassaoloaan hyvän elämän takia." (17) Aristoteleelle, ja voimme olettaa että myös antiikin Ateenalaisille, kunnan todelliset funktiot eivät siis olleet pelkästään instrumentaalisia tai edes taloudellisia. Paikkana ihmisten kanssakäymiselle, kunta, ja ne sosiaaliset ja poliittiset järjestelyt jotka siellä asuvat ihmiset loivat, oli ihmiskunnan telos, areena vailla vertaa jossa ihmiset, historian kulun myötä, kykenisivät aktualisoimaan potentiaalinsa järjelle, tietoisuudelle ja luovuudelle. Täten antiikin Ateenalaisille politiikka ei tarkoittanut vain yhteisten käytännön asioiden hoitamista, vaan myös julkisia toimia jotka perustuivat moraaliseen velvoitukseen omalle yhteisölleen. Kaikkien kaupungin asukkaiden oletettiin ottavan osaa julkisiin toimiin eettisinä olentoina. Esimerkit kunnallisesta demokratiasta eivät rajaudu antiikin Ateenaan. Päinvastoin, kauan ennen kuin luokkaerot synnyttivät valtion, lukuisat suhteellisen maalliset kaupungit loivat varhaisimmat institutionaaliset rakenteet paikalliselle dmeokratialle. Kansan yleiskokouksia on saattanut olla olemassa antiikin Sumerissa, niin sanotun "urbaanin vallankumouksen" alussa noin 7 tai 8 tuhatta vuotta sitten. On selvää että ne ilmaantuivat Kreikkalaisten keskuudessa, ja Gracchusten veljesten kukistumiseen saakka, ne olivat kansanvallan keskuksia tasavaltalaisessa Roomassa. Niitä oli lähes kaikkialla keskiajan Euroopassa ja jopa Venäjällä, ennen kaikkea Novgorodissa ja Pskovissa, jotka olivat, hetken, Slaavilaisen maailman demokraattisimpien kaupunkien joukossa. Haluaisin korostaa että kansankokous alkoi saamaan modernia muotoaan Pariisilaisten naapurustojen sektioissa vuonna 1793, jolloin niistä tuli Suuren vallankumouksen takana oleva aito liikevoima ja tietoiset toimijat uuden poliittisen väestön luomisessa. Se että niille ei koskaan annettu sitä huomiota minkä ne ansaitsevat kirjallisuudessa demokratiasta, varsinkaan demokraattisessa Marxilaisissa suuntauksissa tai vallankumouksellisissa syndikalistisissa, on dramaattinen todiste niistä puutteista joita vallankumouksellisessa perinteessä oli. Nämä demokraattiset kunnalliset instituutiot olivat tavallisesti taistelunhaluisessa jännitteessä valtaa haalivien monarkkien, feodaaliherrojen, rikkaiden perheiden ja ryöstelevien valloittajien kanssa kunnes ne kukistettiin, useimmiten veristen kamppailujen jälkeen. Jokaisella suurella vallankumouksella on ollut julkinen yhteisöissä tapahtunut puolensa, ja tämä on seikka jota on mahdoton korostaa liikaa, joka on jäänyt radikaalissa historiankirjoituksessa luokkakamppailun painotuksen alle, niinkin tärkeää kuin tuo kamppailu on ollut. Täten on mahdoton ajatella Englannin vuoden 1640 vallankumouksen ymmärtämistä ilman että nimeää Lontoon sen kentäksi; tai, samalla tapaa, on mahdotonta käsitellä Ranskan eri vallankumouksia ilman että keskityttäisiin Pariisiin, tai Venäjän vallankumouksia ilman että käsiteltäisiin Petrogradia, tai Espanjan vuoden 1936 vallankumousta ilman että viitattaisiin Barcelonaan sen kehittyneimpänä sosiaalisena keskuksena. Tämä kaupungin keskeisyys ei ole pelkkä maantieteellinen fakta; se on, ennen kaikkea, syvällisen poliittisen seikka, johon sisältyy ne tavat joilla vallankumoukselliset massat kerääntyivät ja väittelivät, ne julkiset perinteet jotka ruokkivat niitä ja sen ympäristön joka kehitti heidän vallankumouksellisia näkemyksiään. Vapaudellinen kunnallispolitiikka on keskeinen osa Kommunalistista ajatusrakennelmaa, se on itseasiassa sen praksis, samalla tapaa kuin Kommunalismi järjestelmällisenä vallankumouksellisen ajattelun rakennelmana on merkityksetön ilman vapaudellista kunnallispolitiikkaa. Erot Kommunalismin ja aidon tai "puhtaan" anarkismin välillä, Marxilaisuudesta puhumattakaan, ovat liian suuria että ne voitaisiin ylittää etuliitteillä kuten anarko-, sosialistinen, uus-, tai edes libertaarinen. Kaikki yritykset supistaa Kommunalismia pelkäksi anarkismin muunnelmaksi uhkaavat molempien ajatusten rehellisyyttä - itseasiassa, ne jättävät huomiotta niiden ristiriitaiset käsitykset demokratiasta, organisaatiosta, vaaleista, hallituksesta ja muusta. Gustave Lefrancais, Pariisilainen Kommunardi joka on ehkä keksinyt tämän poliittisen käsitteen julisti järkkymättömästi että hän oli "Kommunalisti, eikä anarkisti." (18) Kommunalismi keskittyy ennen kaikkea vallan ongelmaan. (19) Selvässä ristiriidassa erilaisiin kommunitaarisiin yrityksiin joita monet itsensä anarkisteiksi määrittelevät suosivat, kuten "kansan" autokorjaamot, painot, ruokapiirit, ja takapihan puutarhat, Kommunalismin kannattajat toimivat vaalityössä kamppaillen potentiaalisesti tärkeän vallan keskuksen kanssa - kunnallisvaltuuston - ja koittavat pakottaa sen luomaan lainsäädännöllisesti valtuutettuja naapurustojen asukaskokouksia. Tulee korostaa että näiden kokousten tulisi tehdä kaikki mahdolliset yritykset delegitimoidakseen ja syöstäkseen vallasta ne valtiojohtoiset elimet jotka tällä hetkellä hallitsevat heidän kyliään, kuntiaan tai kaupunkejaan ja työskentelisivät sen jälkeen vallankäytön todellisina moottoreina. Kun jokunen kunta demokratisoitaisiin kommunalististen periaatteiden mukaan, niiden tulisi järjestelmällisesti liittoutua kuntaliittoihin ja haastaa kansallisvaltion rooli ja, julkisten asukaskokousten ja konfederaation neuvostojen kautta, koittaa saada taloudellinen ja poliittinen elämä hallintaansa. Lopultakin, Kommunalismi, toisin kuin anarkismi, vaatii selkeästi päätöksentekoa enemmistöpäätöksillä ainoana tasavertaisena tapana jolla suuret ihmismäärät voivat tehdä päätöksiä. Aidot anarkistit väittävät että tämä periaate - se että enemmistö "määr" vähemmistöä - on autoritäärinen ja he esittävät sen sijaan päätöksentekoa konsensuksella. Konsensus, jossa yksittäiset ihmiset voivat estää veto-oikeudella enemmistön päätökset, uhkaa lopettaa yhteiskunnan sellaisenaan. Vapaa yhteiskunta ei ole sellainen jossa sen jäsenet, kuten Homeroksen lootuksen syöjät, elävät autuuden tilassa ilman muistia, houkutuksia tai tietoa. Riippumatta siitä pitääkö se siitä, ihmiskunta on puraissut tiedon hedelmästä, ja sen muisti on täynnä historiaa ja kokemusta. Eletyssä vapaudessa - verrattuna pelkkään kahvilajutusteluun - vähemmistöjen oikeutta ilmaista eriävät mielipiteensä tulee aina suojata yhtä täysin kuin enemmistönkin oikeuksia. Yhteisön tulisi välittömästi puuttua mihinkään rajoituksiin noissa oikeuksissa - toivottavasti hellästi, mutta jos se käy välttämättömäksi, voimatoimin - tai muuten sosiaalinen elämä romahtaa pelkkään kaaokseen. Itseasiassa, vähemmistön mielipiteitä suojeltaisiin potentiaalisena lähteenä uusille näkemyksille ja orastavina totuuksina jotka, mikäli niitä rajoitettaisiin, kieltäisivät yhteiskunnalta sen luovuuden ja kehitysaskelien lähteet - koska uudet ajatukset yleensä ottaen ilmaantuvat inspiroituneista vähemmistöistä jotka saavat vähitellen sen keskeisyyden minkä ne ansaitsevat tietyssä ajassa ja paikassa - kunnes ne, taas, haastetaan katoavan aikakauden perinteisenä viisautena ja vaaditaan uusia (vähemmistöjen) mielipiteitä korvaamaan jäätyneet oikeaoppisuudet. Jäljelle jää kysymys: kuinka voimme saavuttaa tämän kaltaisen järkevän yhteiskunnan? Eräs anarkisti teoreetikko uskoo että hyvä yhteiskunta (tai todellinen "luonnollinen" asioiden järjestys, johon kuuluu myös "luonnollinen ihminen") on olemassa sivilisaation sortavien taakkojen alla, kuten hedelmällinen maaperä on lumen alla. Tästä ajatuksesta seuraa että ainoa asia mitä meidän täytyy tehdä saavuttaaksemme hyvän yhteiskunnan on poistaa lumi jollain tapaa, eli toisin sanoen kapitalismi, kansallisvaltiot, kirkot, perinteiset koulut ja muut lähes loputtomat instituutiotyypit jotka perverssisti sisältävät herruutta muodossa tai toisessa. Oletettavasti anarkistinen yhteiskunta - kun valtio, hallinnolliset ja kulttuuriset instituutiot on vain poistettu - ilmaantuisi kokonaisena, valmiina toimimaan ja kukoistamaan vapaana yhteiskuntana. Tuon kaltainen "yhteiskunta," mikäli sitä voi kutsua sellaiseksi, ei vaatisi sitä että aktiivisesti luomme sitä: meidän tarvitsisi vain antaa lumen sulaa pois. Vapaan Kommunalistisen yhteiskunnan tietoinen luomisen prosessi vaatii kuitenkin huomattavasti enemmän ajattelua ja työtä kuin mystifioidun alkuperäiskansojen viattomuuden ja autuuden käsitteen omaksuminen. Kommunalistisen yhteiskunnan tulisi ennen kaikkea perustua uuden radikaalin järjestön maailmanmuuttamis pyrkimykseen, jolla on uusi poliittinen sanasto selittämässä sen päämääriä ja uusi ohjelma ja teoreettinen kehys joka tekisi noista päämääristä johdonmukaisia. Se vaatisi omistautuneita yksilöitä jotka ovat valmiita ottamaan valistuksen ja, aivan, johtajuuden vastuun vastaan. Mikäli sanoja ei aiota täysin mystifioida ja sumentaa silmiemme edessämme olevaa todellisuutta, tulisi vähimmissään myöntää että johtajuutta on aina olemassa, eikä se katoa minnekään koska sellaiset eufemismit kuten "militantti" tai, kuten Espanjassa sanottiin, "vaikutusvaltainen militantti" sumentavat sitä. Täytyy myös tiedostaa että monet aikaisempien ryhmien kuten CNT:n yksilöt eivät olleet ainoastaan "vaikutusvaltaisia militantteja" vaan selviä johtajia, joiden näkemyksille annettiin - ansaitusti! - enemmän arvoa kuin toisten esittämille, koska heidän ajatuksensa perustuivat suurempaan kokemukseen, tietoon ja viisauteen, sekä niihin psykologisiin piirteisiin joita tarvitaan tehokkaaseen suunnan antoon. Vakava libertaarinen lähestymistapa johtajuuteen myöntäisi johtajien todellisuuden ja keskeisen tärkeyden - jonka takia on vielä tärkeämpää perustaa muodollisia rakenteita ja määräyksiä, jotka voivat tehokkaasti hallita ja muokata johtajien toimia ja peruuttaa heidän valtuutensa kun jäsenet päättävät että heidän kunnioitustaan väärinkäytetään tai kun johtajuudesta tulee hyväksikäyttävän vallan käyttöä. Kommunalistisen liikkeen tulisi toimia, ei kevytmielisten ja epäroivien jäsenten kannatuksella, vaan liikkeen ajatukset, käytännöt ja toiminnan oppineiden ihmisten pohjalta. Heidän tulisi, käytännössä, osoittaa vakavaa sitoutumista järjestöönsä - järjestöön jonka rakenne on avoimesti muotoiltu perustuskirjassa ja soveliaat säännöt. Ilman demokraattisesti muotoiltua ja hyväksyttyä institutionaalista kehystä jonka jäsenet ja johtajat pidetään vastuullisina, selkeästi muotoillut standardit vastuusta katoavat. Itseasiassa nimenomaan silloin kun jäsenet eivät ole enää vastuullisia sen perustuslaille ja säännöille syntyy autoritäärisyyttä joka lopulta johtaa liikkeen tuhoutumiseen. Vapaus autoritäärisyydestä voidaan parhaiten varmistaa selkeällä, suppealla ja eritellyllä vallan sijoittamisella, ei väitteillä että valta ja johtajuus ovat "käskemisen" muotoja tai libertaarisilla metaforilla jotka peittävät niiden todellisuuden. Nimenomaan silloin kun järjestö epäonnistuu selkeästi ilmaisemaan näitä rajoituksia ilmaantuu sen taantumiselle ja rappiolle soveliaat olosuhteet. Ironista kyllä, mikään joukko ei ole ollut yhtä itsepintainen vaatiessaan vapautta käyttää tahtoaan määräyksiä vastaan kuin heimopäälliköt, monarkit, aateliset ja porvaristo; samalla tapaa jopa hyvää toivovat anarkistit ovat nähneet yksilöllisen autonomian todellisena vapauden ilmaisuna sivilisaation "keinotekoisuuksilta". Todellisen vapauden alueella - toisin sanoen, vapaudessa joka on aktualisoitunut tietoisuuden, tiedon ja välttämättömyyden seurauksena - se että tietää mitä voi ja mitä voi tehdä on avoimemmin rehellistä ja todempaa todellisuudelle kuin välttää eletyn maailman rajojen tietämisen vastuuta. Hyvin viisas mies sanoi noin puolitoista vuosisataa sitten: "Ihmiset tekevät oman historiansa, mutta he eivät voi tehdä sitä miten vain haluavat." Kansainvälisen vasemmiston tarve edistyä rohkeasti Marxilaisen, anarkistisen, syndikalistisen tai epämääräisen sosialistisen näkökulman ohitse kohti Kommunalistista katsantokantaa on erityisen tärkeä nykypäivänä. Harvoin vasemmistolaisten poliittisten ajatusten historiassa on sotkettu ideologioita näin villisti ja vastuuttomasti; harvoin ideologia itsessään on ollut näin haukuttua; harvoin on vaatimusta "Yhtenäisyydestä!" ehdolla millä hyvänsä esitetty tälläisella epätoivolla. Eri kapitalismia vastustavien suuntausten tulisi toki yhdistyä horjuttaakseen uskoa markkinajärjestelmän ja lopulta lopettaakseen sen. Tällä päämäärällä yhdessäpysyminen on korvaamattoman tärkeää: tarvitaan koko vasemmiston yhdistynyt rintama vastustamaan juurtunutta kauppatavaroiden tuottamisen ja vaihdon järjestelmää - tai itseasiassa kulttuuria - ja suojelemaan niitä oikeuksien jäänteitä jotka massat ovat voittaneet aikaisemmissa kamppailuissa sortavia hallintoja ja yhteiskuntajärjestelmiä vastaan. CategoryKäännösprojektit
Excuse for my post but I do not have money to buy meal to my children. Forgive me please. [http://freeforen.com/wss/host/cialis/buy_cialis.html buy cialis] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/buy_cialis_online.html buy cialis online] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/cheap_cialis.html cheap cialis] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/cialis_levitra.html cialis levitra] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/cialis_online.html cialis online] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/cialis_side_effects.html cialis side effects] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/discount_cialis.html discount cialis] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/generic_cialis.html generic cialis] [http://freeforen.com/wss/host/cial
KommunalistinenProjekti
2006-07-18 00:54:10
===== Kommunalistinen projekti===== Murray Bookchin Se tuleeko 2000-luku olemaan kaikkein radikaalein aikakausi vai kaikkein taantumuksellisin - vai tuleeko se vain olemaan ankean keskinkertaisuuden harmaa kausi - tulee eniten riippumaan siit.ä mink.ä kaltaisen yhteiskunnallisen liikkeen ja ohjelman sosiaaliset radikaalit luovat siitä teoreettisesta, organisatorisesta ja poliittisesta rikkaudesta joka on kerääntynyt vallankumouksellisen kauden kahden viimeisen kahdenvuosisadan aikana. Se suunta jonka valitsemme, useista eri risteyskohdista ihmiskunnan kehityksessä, saattaa hyvinkin määrittää tulevaisuutemme lajina vuosisadoiksi eteenpäin. Niin kauan kuin tämä järjetön yhteiskunta vaarantaa meitä ydin ja biologisilla aseilla, emme voi jättää huomiotta koko ihmisyyden tuhoisan päätöksen mahdollisuutta. Ottaen huomioon ne erittäin tarkkaan harkitut tekniset suunnitelmat jotka sotilaallis-teollinen kompleksi on kehittänyt, ihmiskunnan itsetuho täytyy ottaa huomioon niissä futuristisissa skenarioissa joita, vuosituhannen vaihtuessa, massa media lähettää - ihmiskunnan tulevaisuuden lopullinen päätös. Välttääkseni sen että nämä huomiot vaikuttaisivat liian tuomiopäivää ennustavilta, haluaisin korostaa että elämme myös ajalla jolloin ihmisten luovuudella, teknologialla ja mielikuvituksella on kyky luoda ennennäkemättömiä materiaalisia edistysaskelia ja antaa meille yhteiskuntia jotka mahdollistavat vapauden joka ylittää mennentullen jopa kaikkein dramaattisimmat ja vapauttavimmat visiot joita yhteiskuntateoreetikot kuten Saint-Simon, Charles Fourier, Karl Marxin ja Peter Kropotkinin. (1) Monet post-modernin ajan ajattelijoista ovat hidasjärkisellä tavallaan nimenneet tieteen ja teknologian ensisijaisiksi uhiksi ihmiskunnan hyvinvoinnille, kuitenkin vain harvat opit ovat antaneet ihmiskunnalle tuon kaltaista tyrmistyttävää määrää tietoutta aineen ja elämän salaisuuksista, tai tarjonneet lajillemme parempaa kykyä muuttaa jokaista tärkeää puolta todellisuudesta ja parantaa ihmisten ja muiden elävien olentojen hyvinvointia. Olemme siis tilanteessa jossa voimme joko kulkea kohti ankaraa 'historian loppua,' jossa tyhjien tilanteiden banaali jatkumu korvaa todellisen edistyksen, tai lähteä tielle kohti todellista historian luomista, jossa ihmiskunta aidosti edistyy kohti järkevää maailmaa. Olemme tilanteessa jossa voimme valita häpeällisen lopun, johon mahdollisesti kuuluu myös itse historian katastrofaalinen ydintuho, ja historian järkevän täyttymyksen, vapaassa materiaalisesti rikkaassa yhteiskunnassa esteettisesti luodussa ympäristössä, välillä. Riippumatta niistä teknologisista ihmeistä joita hallitseva luokka (eli porvaristo) kehittää saavuttaakseen voiton toisistaan, vain vähän olemassa olevan yhteiskunnan subjektiivisesta todellisuudesta voi pelastaa sen. Nimenomaan aikana jolloin me, lajina, kykenemme luomaan keinot uskomattomille objektiiviselle kehitykselle ja parannuksille ihmiskunnan oloissa ja muiden elävien olentojen luonnon maailmassa - kehitysaskelia jotka voisivat luoda vapaan ja järkevän yhteiskunnan - olemme lähes alastomia moraalisesti niiden sosiaalisten voimien edessä jotka voivat hyvinkin johtaa fyysiseen tuhoomme. Ennusteet tulevaisuudesta ovat ymmärrettävästi hyvin heikkoja ja niihin ei helposti luoteta. Pessimismistä on tullut hyvin laajalle levinnyttä, kapitalististen yhteiskuntasuhteiden syöpyessä aina vain syvemmälle ihmismieleen kuin koskaan ennen, samalla kun kulttuuri taantuu kuvottavissa määrin, lähes katoamispisteeseensä. Suurimmalle osalle nykypäivän ihmisistä ne asiat jotka olivat toiveikkaita ja hyvin radikaaleja varmuuksia kaksikymmentä vuotta kestäneellä kaudella Venäjän Vallankumouksen vuotesina 1917-18 aina Espanjan sisällissodan päättymiseen vuonna 1939 asti, vaikuttavat melkein na.ïveilta. Kuitenkin päätöksemme luoda parempi yhteiskunta, ja päätöksemme siitä miten teemme sen, täytyy tulla meistä itsestämme, ilman jumalien apua, tai vielä tätäkin vähemmän mystisten 'luonnonvoimien' tai karismaattisen johtajan avulla. Mikäli valitsemme tien kohti parempaa tulevaisuutta, valintamme tulee olla seurausta omista - ja vain omistamme - kyvyistämme oppia menneisyyden materiaalisista opetuksista ja arvostaa tulevaisuuden todellisia mahdollisuuksia. Meidän tulee turvautua, ei taikauskon, tai, absurdia kyllä, akatemian rakosista, sumeasta helvetistä esiinkutsuttuihin utuisiin oikkuihin, vaan sen sijaan niihin innovatiivisiin ominaisuuksiin jotka muodostavat meidän ihmisyytemme ja ne olennaiset piirteet jotka ovat vastuussa luonnollisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Näille vastakkaisia ovat ne sosiaaliset patologiat ja sattumanvaraiset tapahtumat jotka ovat saaneet ihmiskunnan sivuraiteille sen tietoisuuden ja järjen potentiaalien täyttymyksestä. Vietyämme historian pisteeseen jossa lähes mikä tahansa on mahdollista, ainakin materiaaliselta puolelta, - ja jätettyämme taaksemme menneisyyden joka oli ideologisesti ihmisten mielikuvituksen luomien mystisten ja uskonnollisten elementtien läpäisemä - me kohtaamme uuden haasteen, jonka edessä ihmiskunta ei ole koskaan ennen ollut. Meidän tulee tietoisesti luoda oma maailmamme, ei demonisten fantasioiden, järjettömien perinteiden ja tuhoisien ennakkoluulojen mukaan, vaan lajillemme ainutlaatuisten järjen, harkinnan ja keskustelun kriteerien mukaan. Minkä seikkojen tulisi olla ratkaisevia tehdessämme tätä päätöstä? Ensinnäkin se suunnaton sosiaalisen ja poliittisen kokemuksen kasautunut määrä joka on saatavilla nykypäivän vallankumouksellisille on hyvin ratkaisevaa, tämän ollessa varasto tietoa jota, oikein käsitettynä, voitaisiin käyttää välttämään niitä hirvittäviä virheitä joita edeltäjämme ovat tehneet ja säästämään ihmiskunnan menneiden epäonnistuneiden vallankumousten tuholta. Korvaamattoman tärkeää on se potentiaali uudelle teoreettiselle alustalle jonka ajatusten historia on luonut, tuon alustan tehdessä mahdolliseksi singota kehittyvä radikaaliliike olemassa olevien yhteiskunnallisten olotilojen yli tulevaisuuteen joka edistää ihmiskunnan vapautumista. Meidän tulee kuitenkin olla myös täysin tietoisia edessämme olevien ongelmien mittasuhteista. Meidän tulee ymmärtää täysin selkeästi missä sijaitsemme suhteessa vallalla olevaan kapitalistiseen järjestykseen, ja meidän tulee ymmärtää ilmaantuvat sosiaaliset ongelmat ja puhutella niitä uuden liikkeen ohjelmassa. Kapitalismi on ehdottomasti dynaamisin yhteiskunta mitä on ikinä ilmaantunut historiassa. Määritelmän mukaisesti sen tulee varmastikin olla aina kauppatavaroiden vaihtamisen järjestelmä joissa tuotteet joita tehdään myyntiin ja voitonsaantiin läpäisevät ja välittävät suurinta osaa ihmisten välisistä suhteista. Kuitenkin kapitalismi on myös hyvin mukautuva järjestelmä, joka jatkuvasti edistää brutaalia maksiimia jonka mukaan mikään yritys joka ei kasva kilpailijoidensa kustannuksella tulee kuolla. Tämän takia "kasvu" ja jatkuva muutos tulevat kapitalistisen olemassaolon elinehdoiksi. Tämä tarkoittaa että kapitalismi ei ikinä säily pysyvästi yhdessä ainoassa muodossa; sen tulee aina muuttaa niitä instituutioita jotka nousevat sen perustavista yhteiskunnallisista suhteista. Vaikkakin kapitalismi on ollut hallitseva yhteiskunta vain parin viimeisen vuosisadan ajan, se on ollut olemassa jo kauan varhaisempien yhteiskuntien reunamilla: pitkälti kaupallisessa muodossa, joka rakentui kaupunkien ja imperiumien välisen kaupan ympärille; käsityöläismuodossa kautta Euroopan keski-ajan; jättimäisen teollisessa muodossa omalla ajallamme; ja mikäli uskomme viime aikojen ennustajia, informaatiopohjaisessa muodossa tulevalla kaudella. Se ei ole ainoastaan luonut uusia teknologioita vaan suuren määrän taloudellisia ja yhteiskunnallisia rakenteita, kuten pienen kaupan, tehtaan, jättimäisen myllyn, ja teollisen ja kaupallisen kompleksin. Voimme olla varmoja siitä että teollisen vallankumouksen kapitalismi ei ole täysin kadonnut, sen enempää kuin tätä edeltävien aikojen eristäytynyt maalaisten kylä ja pienkäsityöläiset ovat kadonneet täysin unholaan. Paljon menneestä säilyy aina nykyisen osasena; itseasiassa, kuten Marx itsepintaisesti varoitti, ei ole olemassa "puhdasta kapitalismia," ja yhdetkään kapitalismin aikaisemmista muodoista eivät katoa kunnes perustetaan radikaalisti uusia yhteiskuntasuhteita ja niistä tulee ylivoimaisen hallitsevia. Kuitenkin kapitalismi, samalla kun se on olemassa rinnakkain ja käyttää esikapitalistisia instituutioita omiin päämääriinsä (lue Marxin Grundrissesta tästä dialektiikasta), kurottaa nyt esikaupunkeihin ja maaseudulle ostoskeskuksillaan ja uuden muotoisilla tehtaillaan. Itseasiassa ajatus siitä että se ylettyisi planeettamme ulkopuolelle ei ole millään tapaa käsittämätöntä. Se on joka tapauksessa tuottanut ei ainoastaan uusia kauppatavaroita luodakseen ja ruokkiakseen uusia haluja, vaan myös uusia sosiaalisia ja kulttuurisia aiheita, jotka ovat vuorostaan luoneet uusia tukijoita ja antagonisteja nykyiselle yhteiskunnalle. Marxin ja Engelsin Kommunistisen Manifestin kuuluisa ensimmäinen osio, joissa he riemuitsevat kapitalismin ihmeitä, täytyisi kirjoittaa toistuvasti uudestaan jotta pysyttäisiin mukana porvariston kehityksen luomien saavutusten - ja kauheuksien - mukana. Yksi kaikkein hätkähdyttävin puoli nykyisessä kapitalismissa on se että lännessä se pitkälti yksinkertaistunut kahden luokan järjestelmä - porvaristo ja proletariaatti - jonka Marx ja Engels ennustivat, Kommunistisessa Manifestissa, tulevan hallitsevaksi "varttuneessa" kapitalismissa (ja me emme ole vielä nähneet minkäläinen "varttunut," tai vielä vähemmän "myöhäinen" tai "kuoleva", kapitalismi onkaan) on käynyt läpi uudelleenmuotoilu prosessin. Konfliktista palkkatyön ja pääoman välillä, vaikka se ei suinkaan ole kadonnut, puuttuu se kaiken kattava tärkeys mikä sillä oli entisaikoina. Toisin kuin Marx odotti, teollinen työväenluokan koko kutistuu ja se menettää tasaisesti perinteistä identiteettiään luokkana - joka ei missään nimessä sulje sitä pois potentiaalisesti laajemmasta ja ehkä laajakantoisemmasta konfliktista koko yhteiskunnan ja kapitalististen yhteiskuntasuhteiden välillä. Nykypäivän kulttuuri, sosiaaliset suhteet, kaupunkikuva, tuotantotavat, maatalous ja kuljetusvälineet ovat muuttaneet perinteisen proletariaatin, joihin syndikalistit ja Marxilaiset ylivoimaisesti, tai melkein mystisesti, keskittyivät, pitkälti pikkuporvarilliseksi ryhmäksi jonka mentaliteettia määrittää sen oma porvarillinen utopisminsa "kulutuksesta kulutuksen vuoksi." Voimme nähdä ajan jolloin proletaarit, riippumatta siitä käyttääkö hän haalareita vai ei tai missä kohtaa hän on tuotantolinjalla, tullaan korvaamaan täysin automatisoiduilla ja jopa miniaturisoiduilla tuotantovoimilla joita muutamat valkotakkiset koneiden ja tietokoneiden manipuloijat käyttävät. Samalla tapaa perinteisen proletariaatin elintaso ja sen materiaaliset odotukset (joka ei ole mitenkään pieni osa yhteiskunnallisen tietoisuuden muotoilemisessa!) ovat muuttuneet suunnattomasti, niiden noustessa sukupolven tai kahden aikana köyhyyden läheltä kohtuullisen korkealle materiaalisen yltäkylläisyyden asteelle. Entisten teräs ja autotyölöisten ja hiilikaivosmiesten lasten ja lastenlasten, joilla ei ole proletaarista luokkaidentiteettiä, yliopistotason koulutus on korvannut peruskoulutodistuksen uuden luokka statuksen tunnuksena. Yhdysvalloissa ennen vastakkaiset luokka-edut ovat yhdistyneet niin pitkälti että lähes 50 prosenttia Amerikkalaisista talouksista omistaa osakkeita tai obligaatioita, samalla kun jättimäinen määrä omistaa jonkinlaista yksityisomaisuutta, omistaen omat kotinsa, puutarhansa ja kesämökkinsä. Ottaen huomioon nämä muutokset, sen vakavan työläismiehen tai naisen, joka kuvattiin entisaikojen radikaaleissa julisteissa lihaksikkaan, jännittyneen luut murskaavan vasaraa pitelevän käden kanssa, on korvannut "sivistynyt" ja hyvä tapainen (niin sanottu) "työskentelevä keskiluokka." Perinteinen iskulause "Maailman työläiset, yhtykää!" tulee sen vanhassa historiallisessa mielessään aina vain merkityksettömämmäksi. Proletariaatin luokkatietoisuus, jota Marx koitti herättää Kommunistisessa Manifestissa, on kuihtunut tasaista vauhtia ja on monin paikoin lähestulkoon kadonnut. Existentiaalisempi luokkataistelu ei suinkaan ole kadonnut, sen enempää kuin porvaristo voi poistaa painovoimaa ihmiskunnan elämästä, mutta kuitenkin mikäli nykyiset radikaalit eivät ole tietoisia siitä faktasta että se on kutistettu pitkälti yksittäiseen tehtaaseen tai toimistoon, he eivät myöskään kykene ymmärtämään että uusi, mahdollisesti laajempi yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi ilmaantua edessämme olevista yleistetyistä kamppailuista. Tämä yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi itseasiassa saada virkistävän uuden merkityksen citoyenin käsitteen uudelleen syntymisenä - tämä käsite oli hyvin tärkeä vuoden 1789 Suurelle Vallankumoukselle ja sille laajemmalle humanistiselle sosiaalisuuden mielialalle, niin että siitä tuli myöhemmin puhuttelumuoto vallankumouksellisille jotka punaisen Ranskan kukon heraldinen kiekuminen kutsui barrikaadeille. Nähtynä kokonaisuutena, se yhteiskunnallinen tila, jonka kapitalismi on luonut, on ristiriidassa niiden yksinkertaisten luokkaennusteiden kanssa, joita Marx ja vallankumoukselliset Ranskalaiset syndikalistit ajoivat. Toisen maailmansodan jälkeen, kapitalismi on käynyt läpi suunnattoman muutoksen, sen luodessa uusia laajoja yhteiskunnallisia aiheita suunnattomalla nopeudelle, aiheita jotka ovat ohittaneet perinteiset proletaariset vaatimukset paremmista palkoista, työajoista ja työoloista: merkittävimpiä näistä ovat ympäristöön, sukupuoleen, hierarkiaan, asukkuuteen ja demokratiaan liittyvät kysymykset. Kapitalismi on käytännössä yleistänyt uhkansa ihmiskunnalle, varsinkin ilmastomuutoksilla jotka voivat muuttaa itse planeetan ulkonäköä, maailmanlaajuisilla harvainvaltaisilla instituutioilla, ja villiksi päässeellä urbanisaatiolla joka radikaalisti syövyttää ruohonjuuritason politiikalle ominaista kansalaiselämää. Hierarkiasta on nykyään tulossa yhtä selkeä aihe kuin luokka on - tästä toimii todistuksena se mitta missä monet sosiaaliset analyysit ovat yksilöineet managerit, byrokraatit, tiedemiehet ja muut nousevina, näennäisesti hallitsevina ryhminä. Uudet ja mutkikkaat status ja etu erot ovat merkittäviä toisella tapaa kuin lähimenneisyydessä; ne sumentavat konfliktia palkkatyön ja pääoman välillä joka oli perinteisille sosialisteille ennen niin keskeistä, selkeästi määriteltyä, ja militantisti kamppailtua. Luokka kategoriat sekoittuvat nyt hierarkisiin kategorioihin jotka pohjautuvat rotuun, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntaukseen ja kansallisiin tai alueellisiin eroihin. Status erot, hierarkian tunnuspiirre, tapaavat yhdistymään luokkaeroihin ja kaiken kattavampi kapitalistinen maailma on ilmaantumassa jossa etniset, kansalliset ja sukupuolierot ohittavat monesti luokkaerojen tärkeyden kansan silmissä. Tämä ilmiö ei ole täysin uusi: Ensimmäisessä Maailmansodassa lukuisat Saksalaiset sosialistit hylkäsivät aikaisemman sitoumuksensa proletariaatin yhtenäisyyden punaisille lipuille, suosiakseen hyvin syöneiden ja parasiittisten hallitsijoidensa kansallisia lippuja ja menivät sitten syöksemään pistimensä Ranskalaisten ja Venäläisten sosialistityöläisten ruumiisiin - kuten hekin tekivät, vuorostaan, omien sortajiensa kansallisten lippujen alla. Samalla kapitalismi on luonut uuden kenties tärkeimmän ristiriidan: loputtomaan kasvuun perustuvan talouden ja luonnon ympäristön köyhtymisen törmäyksen. (2) Tätä aihetta ja sen suunnattomia seuraamuksia ei voida enää minimoida, puhumattakaan niiden huomiotta jättämisestä, kuin ihmisten tarvetta ruualle tai ilmalle. Nykyään kaikkein lupaavimmat kamppailut lännessä, jossa sosialismi syntyi, vaikuttavat tapahtuvan vähemmän tulojen ja työolojen ympärillä vaan ennemminkin ydinvoiman, saastumisen, metsien kuoleman, slummiutumisen, koulutuksen, terveydenhuollon, yhteisöjen elämän ja vähemmän kehittyneiden maiden kansojen sorron ympärillä. Tästä toimii todistuksena globalisaation vastaiset kapinat (vaikka ne tapahtuvatkin satunnaisesti), joissa sini- tai valkokaulus "työläiset" marssivat samoissa riveissa keskiluokkaisten ihmisystävien kanssa ja joita ajavat samat yhteiskunnalliset huolenaiheet. Proletaariset taistelijat muuttuvat mahdottomiksi erottaa keskiluokkaisista. Vantterat työläiset, joihin tunnusmerkkinä on taistelunhaluinen militanttius, marssivat "leipää ja sirkushuveja" tarjoavien teatteriesitysten perässä, molempien ollessa usein jaetusti leikkisiä. Työväen ja keskiluokan jäsenillä on usein, eräällä tapaa, monia erilaisia sosiaalisia hattuja heidän haastaessa kapitalismia epäsuorasti sekä suorasti, niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Emme myöskään voi jättää huomiotta, päättäessämme sitä suuntaa minkä aiomme ottaa, sitä faktaa että kapitalismi, mikäli sitä ei pysäytetä, tulee olemaan tulevaisuudessa - eikä välttämättä kovin kaukaisessa tulevaisuudessa - huomattavasti erilainen kuin se järjestelmä jonka tunnemme nyt. Kapitalistisen kehityksen voi olettaa muuttavan sosiaalisia näkymiä tulevina vuosina. Voimmeko olettaa että tehtaat, toimistot, kaupungit, asuinalueet, teollisuus, kaupankäynti ja maatalous, puhumattakaan moraalisista arvoista, estetiikasta, mediasta, yleisistä haluista, ynnä muusta eivät tule muuttumaan suunnattomasti ennenkuin tämä vuosisata loppuu? Menneellä vuosisadalla kapitalismi on, ennenkaikkea, laajentanut yhteiskunnallisia aiheita - itseasiassa historiallinen sosiaalinen kysymys siitä kuinka ihmiskunta, jota luokat ja riisto jakaa, voi luoda yhteiskunnan joka perustuu tasa-arvoon, aidon harmonian ja vapauden kehittymiseen - niin että siihen kuuluu aiheita joiden ratkaisua 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen vapauteen uskovat yhteiskuntateoreetikot hädin tuskin kykenivät näkemään. Aikamme, loputtomine "tilinpäätöksineen" ja "sijoituskohteineen," uhkaa nyt muuttaa koko yhteiskunnan laajaksi ja hyväksikäyttäväksi markkinapaikaksi. (3) Se kansa jonka kanssa progressiiviset sosialistit joutuivat keskustelemaan, muuttuu myös radikaalisti ja se tulee tekemään tuota tulevina vuosikymmeninä. Se että hidastelee, kapitalismin luomien muutosten ja uusien tai laajempien ristiriitojen joita se tuottaa, ymmärtämyksessä johtaa sen toistuvasti tuhoisan virheen tekemiseen joka johti lähes kaikkien viimeisten kahden vuosisadan vallankumouksellisten kansannousujen tappioon. Etummaisena näissä opetuksissa joita uuden vallankumouksellisen liikkeen tulee oppia menneisyydestä, on se että sen tulee saada laajoja joukkoja keskiluokasta uuden populistisen ohjelmansa taakse. Yhdelläkään yrityksellä kapitalismin korvaamiseksi sosialismilla ei ole ikinä ollut tai olemaan etäistäkään mahdollisuutta menestyä ilman tyytymättömän pikkuporvariston tukea, olkoon se sitten intelligentsiaa ja maalaisia-univormuissa Venäjän vallankumouksessa tai sitten intellektuelleja, maanviljelijöitä, kaupanpitäjiä, toimistotyöläisiä ja teollisuuden ja jopa hallituksen managereita Saksan kansannousuissa 1918-21. Jopa menneiden vallankumouksellisten kausien lupaavimpina aikoina, Bolsevikit, Mensevikit, Saksalaiset Sosiaalidemokraatit ja Venäläiset kommunistit eivät koskaan saaneet absoluuttisia enemmistöjä lakiasäätävistä elimissään. Niin sanotut "proletaariset vallankumoukset" olivat poikkeuksetta vähemmistöjen vallankumouksia, useimmiten jopa itse proletariaatin keskuudessa, ja ne jotka onnistuivat (usein lyhyeksi aikaa, ennenkuin ne tukahdutettiin tai ajautuivat historiallisesti pois vallankumouksellisesta liikkeestä) riippuivat ylivoimaisesti siitä faktasta että porvaristolta puuttui aktiivinen tuki omissa asevoimissaan tai siitä että se oli yksinkertaisesti sosiaalisesti lannistunut. Mikäli otetaan huomioon ne muutokset joita näemme ympärillämme ja ne jotka ovat vasta saamassa muotoaan, yhteiskunnalliset radikaalit eivät voi enää vastustaa saalistavaa (sekä suunnattoman luovaa) kapitalistista järjestelmää käyttämällä ideologioita ja metodeja jotka syntyivät ensimmäisestä Teollisesta vallankumouksesta, jolloin teollisuuden proletaarit vaikuttivat olevan ensisijaisia antagonisteja kangastehtaan omistajalle. (Emmekä voi myöskään käyttää ideologioita jotka syntyivät konflikteista joilla köyhtynyt maaseutuväestö käytti vastustamaan feodaalisia tai semifeodaalisia maanomistajia.) Yksikään menneiden aikojen antikapitalistiksi julistautuneista ideologioista - Marxilaisuudesta, anarkismista, syndikalismista ja yleisemmistä sosialismin muodoista - ei säilytä enää sitä samaa relevanssia joka niillä oli kapitalistisen ja teknologisen kehityksen aikaisemmissa vaiheissa. Yksikään niistä ei myöskään voi toivoa kattavansa koko uusien aiheiden, tilaisuuksien, ongelmien ja etujen moninaisuutta jotka kapitalismi on toistuvasti luonut ajan mittaan. Marxilaisuus oli kaikkein kattavin ja johdonmukaisin yritys luoda systemaattinen sosialismin muoto, joka korosti uuden yhteiskunnan edellytysten materiaalisia sekä subjektiivisia historiallisia ennakkoedellytyksiä. Tämän projektin, nykyisellä esikapitalistisen talouden hajoamisen ja älyllisen sekaannuksen, relativismin ja subjektivismin aikakaudella, ei tule koskaan antautua uusille barbaareille, joista monet ovat löytäneet kodin sieltä mikä oli ennen muuri ideologiselle taantumalle - yliopistoista. Olemme paljon velkaa Marxin yritykselle luoda meille johdonmukainen ja innostava analyysi kauppatavaroista ja vaihtosuhteista, aktivistisesta filosofiasta, systemaattisesta yhteiskuntateoriasta, objektiivisesti perustellusta tai "tieteellisest" käsityksestä historiallisesta kehityksestä sekä joustavasta poliittisesta strategiasta. Marxilaiset poliittiset ajatukset olivat myös erityisen tärkeitä hirvittävän hämmentyneelle proletariaatille ja niille yksittäisille sortotoimille joita teollisuusporvaristo käytti heille Englannissa 1840 -luvulla, jonkinverran myöhemmin Ranskassa, Italiassa ja Saksassa, sekä hyvin ennalta näkevästi Venäjällä viimeisenä vuosikymmenenä Marxin elämässä. Ennen populistisen liikkeen nousua Venäjällä (joista kuuluisin oli Narodnaya Volya), Marx oletti että nousevasta proletariaatista tulisi väestön suuri enemmistö Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, ja se tulisi väistämättä johtamaan vallankumoukselliseen luokkasotaan kapitalistisen riiston ja köyhdyttämisen seurauksena. Varsinkin vuosina 1917 ja 1939 välillä, kauan Marxin kuoleman jälkeen, Eurooppaa riivasi kasvava luokkasota joka nousi totaalisen työläisten kansannousujen pisteeseen. Vuonna 1917, poikkeuksellisen tilanteiden yhtymäkohdan - varsinkin Ensimmäisen Maailmansodan syttymisen myötä, joka teki monet Eurooppalaiset kvasifeodaaliset sosiaaliset järjestelmät hirvittävän epävakaiksi - Lenin ja Bolsevikit koittivat käyttää (mutta muuttivat suuresti) Marxin kirjoituksia ottaakseen vallan taloudellisesti takaperoisessa imperiumissa, joka ulottui kooltaan yhdentoista aikavyöhykkeen halki kautta Euroopan ja Aasian. (4) Kuitenkin enimmäkseen, Marxilaisuuden taloudelliset näkemykset kuuluivat nousevan tehdas kapitalismin aikakaudelle 1800-luvulle. Loistava sosialismin materiaalisten edellytysten teoriana, se ei huomioinut ekologisia, kansan tai subjektiivisia voimia tai syitä jotka saattaisivat lähettää ihmiskunnan liikkeeseen joka pyrkisi vallankumoukselliseen muutokseen. Päinvastoin, Marxilainen teoria jähmettyi teoreettisesti lähes vuosisadan ajaksi. Sen teoreetikot olivat usein hämillään kehityssuuntauksista jotka olivat ohittaneet sen ja ovat, 60-luvun jälkeen, mekaanisesti liittäneet ympäristönsuojeluliikkeen ja feministisiä ajatuksia sen kaavanomaiseen ouvrieristiseen näkökantaan. Samalla tapaa, anarkismi - jonka uskon autenttisessa muodossa edustavan hyvin individualistista näkökantaa joka suosii radikaalin esteetöntä elämäntapaa, usein korvikkeena joukkotoiminnalle - on paljon paremmin soveltuva kuvaamaan Proudholaista yhden perheen maalaisten tai käsityöläisten maailmaa, kuin modernia urbaania ja teollista ympäristöä. Olen itsekin ennen käyttänyt tätä poliittista nimikettä, mutta lisä harkinta on pakottanut minut saapumaan siihen johtopäätökseen että, huolimatta sen usein virkistävistä aforismeista ja näkemyksistä, se yksinkertaisesti ei ole yhteiskunnallinen teoria. Sen kuuluisimmat teoreetikot juhlivat sen näennäistä avoimmuutta eklektisyydelle ja "paradoksin" tai jopa "ristiriidan" vapauttavia vaikutuksia, käyttääkseni Proudhonilaista liioittelua. Tämän mukaisesti, ilman ennakkoluuloja monia anarkistisia toiminnanmuotoja kohtaan, voidaan uskottavasti perustella että monet niistä yhteiskunnallisen ja taloudellisen uudelleenrakennuksen ajatuksista joita on ennen ajettu "anarkian" nimissä oli usein viety Marxismista (mukaanlukien oma "niukkuuden jälkeisyyden" käsitteeni, mikä ymmärrettävästi raivostutti monia anarkisteja jotka lukivat esseitäni aiheesta). Valitettavasti sosialististen käsitteiden käyttö on monesti estänyt anarkisteja kertomasta meille tai edes ymmärtämästä selkeästi mitä he ovat: individidualisteja joiden autonomian käsitteet saavat alkunsa vahvasta sitoumuksesta henkilökohtaiseen vapauteen yhteiskunnallisen vapauden sijaan, tai sosialisteja jotka ovat sitoutuneita rakenteelliselle, institutionalisoidulle ja vastuulliselle sosiaalisen järjestäytymisen muodolle. Anarkismin ajatus itsehallinnosta (auto-nomos) johti Nietzschen kaiken kattavan tahdon radikaalin ylistämiseen. Tämän "ideologian" historia onkin täynnä idiosynkraattisia vastarinnan eleitä, joten ei ole mikään yllätys että ne ovat viehättäneet monia nuoria ihmisiä ja esteetikkoja. Anarkismi edustaa itseasiassa kaikkein äärimmäisintä muotoa liberalismin esteettömän autonomian ideologiassa, sen saavuttaessa huipentumansa sankarillisten valtion uhmaamisen tekojen ylistyksessä. Anarkismin myytti itsehallinnosta (auto nomos) - radikaalista yksilön puolustuksesta yli yhteiskunnan tai jopa sitä vastaan, ja yksilöllisestä vastuunpuutteesta kollektiiviselle hyvinvoinnille - johtaa radikaaliin kaikkivoivan tahdon väitteeseen joka on keskeinen Nietzschen ideologisille vaelluksille. Jotkut itseään anarkisteiksi kutsuvat ovat jopa hyljänneet yhteiskunnallisen joukkotoiminnan turhana ja vieraana henkilökohtaisille mielenkiinnoilleen ja ovat tehneet fetissin siitä mitä Espanjalaiset anarkistit kutsuivat grupismoksi, pienryhmien toimintamuodolle joka on hyvin henkilökohtaista sosiaalisen sijaan. Anarkismi on usein sekoitettu vallankumoukselliseen syndikalismiin, hyvin rakenteelliseen ja hyvin kehittyneeseen joukkojen libertaarisiin ammattiliittoihin joka, toisin kuin anarkismi, oli pitkän aikaa omistautunut demokraattisille käytännöille, (5) kurinalaisuudelle toiminnassa, ja järjestäytyneelle, pitkän tähtäimen vallankumoukselliselle käytännölle jotta tuhottaisiin kapitalismi. Sen samanhenkisyys anarkismin kanssa johtaa juurensa sen vahvasta libertaarisista ennakkoluuloista, kuitenkin anarkistien ja syndikalistien välisillä katkerilla riidoilla on pitkä historia lähes jokaisessa maassa Läntisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kuten voimme havaita Espanjan CNT:n ja Tierra y Libertadiin yhteydessä olleiden anarkististen ryhmien 1900-luvun alkupuolella välillä olleista jännitteistä; vallankumouksellisten syndikalistien ja anarkistien ryhmien välillä Venäjällä 1917 vallankumouksen aikaan; ja IWW:n Yhdysvalloissa ja Ruotsissa välillä, lainatakseni libertaarisen työväenliikkeen valaisevampia esimerkkejä. Useat Amerikkalaiset anarkistit loukkaantuivat Joe Hillin uhmakkaasta maksiimista ennen hänen teloitustaan Utahissa: "älkää surko - Organisoitukaa!" Pienet ryhmät eivät kuitenkaan ollut niitä "järjestöj" joita Joe Hill, tai Espanjalaisen libertaarisen liikkeen karkeasti väärin ymmärretty idoli, Salvador Segu.í, ajatteli. Sanan libertaarinen jaettu käyttö on pitkälti se mikä teki mahdolliseksi että jossain määrin hämmentyneet anarkistit saattoivat olla samassa järjestössä vallankumouksellisten syndikalistien kanssa. Usein verbaalinen hämmennys ideologisen selkeyden sijaan teki mahdolliseksi että FAI, jota edusti anarkisti Federica Montseny, saattoivat elää rinnakkain syndikalistien, joita edusti Juan Prieto, kanssa CNT-FAI:ssa, joka suurinpiirtein niin hämmentynyt järjestö kuin mikään on ikinä ollut. Vallankumouksellisen syndikalismin kohtalo on sidottu eri astein patologiaan nimeltä ouvrierismi, tai "työläisismi," ja mikä ikinä filosofia, teoria historiasta, tai poliittisesta taloudesta on usein lainattu, usein pienissä erissä ja epäsuorasti Marxilta - itseasiassa Georges Sorel ja monet muut vakaumukselliset vallankumoukselliset syndikalistit varhaisella 1900-luvulla pitivät itseään nimenomaan Marxilaisena ja jopa selkeämmin hylkivät anarkismia. Tämän lisäksi vallankumoukselliselta syndikalismilta puuttuu yhteiskunnallisen muutoksen strategia yleislakon lisäksi, jonka vallankumoukselliset kansannousut kuten kuuluisat lokakuun ja marraskuun 1905 yleislakot Venäjällä osoittivat olevan mieltä kuohuttavia mutta lopulta tehottomia. Itseasiassa siitä huolimatta miten korvaamaton yleislakko saattaakin olla edeltäjänä suoralle yhteenotolle valtion kanssa, niille ei selvästi ole sitä mystistä voimaa minkä vallankumoukselliset syndikalistit antoivat niille yhteiskunnallisen muutoksen keinoina. Niiden rajoitukset ovat iskevää todistusaineistoa siitä että, kausittaisen suoran toiminnan muotoina, yleislakkoa ei voi pitää samana asiana kuin vallankumousta tai edes suurten yhteiskunnallisten muutosten kanssa, jotka edellyttävät joukkoliikkeen ja vaativat vuosien hautomisajan ja selkeän suunnan. Vallankumouksellinen syndikalismi onkin täynnä tyypillistä ouvrieristista anti-intellektuaalisuutta, joka halveksuu yrityksiä muotoilla merkityksellinen vallankumouksellinen suunta ja palvoo proletaarista "spontaaniutta" joka on, aikanaan, johtanut sen hyvin itsetuhoisiin tilanteisiin. Ilman keinoa analysoida tilannettaan, Espanjalaiset syndikalistit (ja anarkistit) osoittivat omaavansa vain olemattoman ymmärryksen tilanteestaan voitettuaan Francon joukot kesällä 1936 ja olevansa kykenemättömiä ottamaan "seuraavan askeleen" institutionalisoidakseen työläisten ja maalaisten hallintomuodon. Se mihin saavumme näiden havaintojen pohjalta on että niin Marxilaisilla, vallankumouksellisilla syndikalisteilla kuin myös autenttisilla anarkisteilla on ollut virheellinen ymmärtämys politiikasta, joka tulisi ymmärtää julkisena kenttänä ja niinä instituutioina joilla ihmiset demokraattisesti ja suoraan hallitsevat yhteisönsä asioita. Vasemmisto onkin toistuvasti sekoittanut valtiotaidon politiikkaan itsepintaisella kyvyttömyydellään ymmärtää että nuo kaksi eivät ole ainoastaan radikaalisti erilaisia, vaan että niiden välillä on myös radikaali jännite - tai itseasiassa kamppailu. (6) Kuten olen kirjoittanut toisaalla, historiallisesti politiikka ei ilmaantunut valtiosta - rakenne jonka ammattimainen koneisto on suunniteltu hallitsemaan ja mahdollistamaan väestön riisto, etuoikeutetun luokan eduksi. Tämän sijaan politiikka, lähes määritelmänsä mukaan, on vapaiden kansalaisten aktiivista osanottoa kunnallisten asioidensa hoidossa ja sen vapauden puolustamisessa. Voidaan itseasiassa sanoa että politiikka on sen "ruumiillistuma" jota Ranskalaiset vallankumoukselliset 1790 -luvulla kutsuivat sanalla civicisme. Tarkkaan ottaen sana politiikka sisältääkin Kreikkalaisen sanan polis, "kaupunki", ja sen käyttö klassisessa Ateenassa demokratian kanssa tarkoitti asukkaiden suoraa kaupungin hallinnointia. Vuosisatojen julkisen rappio, jota ominaista on varsinkin luokkien muodostuminen, tarvittiin jotta voitiin luoda valtio ja sen syövyttävä poliittisen kentän sulauttaminen. Vasemmistoa määrittävä yhteinen seikka onkin nimenomaan se että Marxilaisten, anarkistien ja vallankumouksellisten syndikalistien usko siihen että ei ole olemassa, perustavaa, eroa poliittisen kentän ja valtion välillä. Korostamalla kansallisvaltiota - tähän kuuluu myös "työläisten valtio" - taloudellisen sekä poliittisen vallan locuksena, Marx (sekä myös libertaarit) tekivät pahamaineisen virheensä selittää kuinka työläiset saattaisivat täysin ja suoraan kontrolloida tuon kaltaista valtiota ilman valtaa käyttävää byrokratiaa ja periaatteessa valtiojohtoista (ja vastaavasti, libertaarien osalla, hallinnollisia) instituutioita. Tämän seurauksena Marxilaiset näkivät väistämättä poliittisen kentän, jota se kutsui "työläisten valtioksi," tukahduttavana ilmiönä, joka näennäisesti perustui yhden luokan, proletariaatin, eduille. Vallankumouksellinen syndikalismi korosti vuorostaan työläisten komiteoiden ja liittoutuneiden taloudellisten neuvostojen tehtaiden hallintaa keskipisteenä sosiaaliselle auktoriteetille, yksinkertaisesti ohittaen tällä tapaa kaikenlaiset julkiset instituutiot joita oli olemassa talouden ulkopuolella. Kummallista kyllä, tämä oli taloudellista determinismiä koston kera, joka, Espanjan 1936 kokemusten kokeilun jälkeen, osoittautui täysin tehottomaksi. Suunnaton kenttä todellista hallinnollista valtaa, sotilaallisista asioista oikeuden käyttöön, päätyi Espanjan Stalinistien ja liberaalien käsiin, jotka käyttivät auktoriteettiaan heikentääkseen libertaarista liikettä - ja sen myötä, niitä vallankumouksellisia saavutuksia joita syndikalistiset työläiset olivat saavuttaneet Heinäkuussa 1936, aikana jota yksi kirjailija happamasti kutsui "Espanjalaisen anarkismin lyhyeksi kesäksi." Bakunin ilmaisi vuorostaan anarkismin kannattajille tyypillisen näkemyksen vuonna 1871 kirjoittaessaan että uusi sosiaalinen järjestys tultaisiin luomaan "ainoastaan epäpoliittisen tai antipoliittisen sosiaalisen työväen luokan vallan kehittymisen ja järjestäytymisen kautta kaupungeissa ja maaseudulla," samalla hyläten tyypillisen epäjohdonmukaiseen tapaansa juuri sen samaisen kunnallisen politiikan jonka hän hyväksyi Italiassa samoihin aikoihin. Tästä on seurannut että anarkistit ovat kauan pitäneet kaikenlaista hallintoa valtiona ja tuominneet sen mukaisesti - näkemys joka on resepti kaikenlaisen organisoituneen sosiaalisen elämän tuhoutumiselle. Siinä missä valtio on instrumentti jolla hallitseva ja riistävä luokka hallinnoi ja pakottaa riistetyn luokan toimia, hallintomuoto on kokoelma instituutiota jotka on suunniteltu käsittelemään yhteisen elämän ongelmia järjestäytyneessä sekä toivottavasti myös tasavertaisella tavalla. Jokainen institutionalisoitunut muoto joka muodostaa järjestelmän julkisten asioiden hoitoon - joko ilman valtiota tai sen kanssa - on väistämättä hallintomuoto. Jokainen valtio taas on, vaikkakin väistämättä hallintomuoto, voima luokkasortoon ja kontrolliin. Niinkin harmillista kuin varmasti onkin niin Marxilaisille kuin anarkisteillekin, sorretut ovat ilmaisseet selkeästi - ja painaneet paperille! - vaatimuksen perustuslaista, vastuullisesta ja vastaanottavaisesta hallinnosta, ja jopa laista tai nomoksesta vuosisatojen ajan monarkkien, aateliston ja byrokraattien arvaamatonta valtaa vastaan. Libertaarinen lain vastustus, puhumattakaan kaikkien hallintomuotojen vastustuksesta, on ollut yhtä hölmöä kuin kuva käärmeestä nielemässä häntäänsä. Se mitä jää käteen loppujen lopuksi on vain jälkikuva silmissä jolla ei ole minkäänlaista kosketeltavaa todellisuutta. Ne aiheet joita ylläolevilla sivuilla on nostettu esiin eivät ole pelkän akateemisen mielenkiinnon aiheita. Saapuessamme 2000-luvulle yhteiskunnalliset radikaalit tarvitsevat sosialismin - libertaarisen ja vallankumouksellisen - joka ei ole maalais-käsityöläis maailman "assosiationismin" jatke, joka on anarkismin ytimessä, tai proletarismi joka on vallankumouksellisen syndikalismin ja Marxilaisuuden ytimessä. Niinkin muodikkaita kuin perinteiset ideologiat (varsinkin anarkismi) saattavat olla nuorten parissa nyt, todella edistyksellinen sosialismi joka ottaa oppia niin libertaarisista kuin myös Marxilaisista ajatuksista, mutta ylittää nämä vanhemmat ideologiat, täytyy tarjota älyllistä johtajuutta. Nykypäivän poliittisille radikaaleille pelkkä Marxilaisuuden, anarkismin tai vallankumouksellisen syndikalismin elvyttäminen ja ideologisella kuolemattomuudella varustaminen toimisi esteenä relevantin radikaalin liikkeen kehittymiselle. Tarvitaan uusi ja kattava radikaali näkökulma, sellainen joka kykenee systemaattisesti puhuttelemaan niitä kattavia aiheita jotka saattavat potentiaalisesti tuoda suurimman osan yhteiskunnasta oppositioon alati-kehittyvälle ja muuttuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Saalistavan, loputtomalle kasvulle perustuvan, yhteiskunnan törmäys ihmisten ulkopuolella olevaan luontoon on nostanut esiin kokoelman ajatuksia selvitykseksi nykyisestä sosiaalisesta kriisistä ja merkityksellisestä radikaalista muutoksesta. Yhteiskuntaekologia, yhtenäinen näkemys yhteiskunnallisesta kehityksestä, joka kietoo yhteen hierarkian ja luokan yhteisen vaikutuksen ihmiskunnan sivistämisessä, on jo vuosikymmenien ajan väittänyt että meidän tulee uudelleenjärjestää yhteiskuntasuhteemme jotta ihmiskunta voi elää suojelevassa tasapainossa luonnon kanssa. (7) Toisin kuin liian yksinkertaistettu ideologia jota kutsutaan "ekoanarkismiksi," yhteiskuntaekologia pitää kiinni siitä että ekologisesti suuntautunut yhteiskunta voi olla edistyksellinen taantumuksellisen sijaan, painottaen voimakkaasti maallista nautintoa ja helppoutta primitivismin, pidättyvyyttä tai kieltäymystä. Mikäli yhteiskunta, joka aikoo kyetä tekemään jäseniensä elämästä ei pelkästään hyvin nautinnollista, vaan myös tarpeeksi kiireetön että he kykenevät ottamaan osaa älylliseen ja kulttuuriseen itsensä kehittämiseen, joka on tarpeellinen niin sivilisaation luomiseksi kuin myös elinvoimaiselle poliittiselle elämälle, sen täytyy olla halveksumatta tekniikkaa ja tiedettä vaan tuoda ne sopusointuun ihmiskunnan onnen ja vapaa-ajan näkemysten kanssa. Yhteiskuntaekologia ei ole nälän ja materiaalisen puutteen ekologiaa, vaan yltäkylläisyyden ekologiaa; se pyrkii järkevän yhteiskunnan luomiseen jossa saasteet, tai itseasiassa turha, on uuden arvojärjestelmän kontrolloima; ja sitten tai jos on pulaa jostain järjettömän käytöksen takia, kansankokoukset asettaisivat demokraattisten prosessien kautta järkevät kulutuksen tasot. Lyhyesti sanoen yhteiskuntaekologia suosii kansankokousten demokraattisesti tekemää hallinnointia, suunnitelmia ja säätelyä, ei vapaamuotoista käytöstä jolla on juurensa yksilökohtaisista eksentrisyyksissä. Väitän että Kommunalismi on se kaiken kattava poliittinen kategoria joka parhaiten sopii sisältämään yhteiskuntaekologian läpiajatellut ja systemaattiset näkemykset, mukaanlukien libertaarisen kunnallispolitiikan ja dialektisen naturalismin. (8) Ideologiana Kommunalismi ottaa vanhempien vasemmistoideologioiden parhaimmistosta - Marxilaisuudesta ja anarkismista, tarkemmin ottaen libertaarisen sosialismin perinteestä - samalla kun se tarjoaa laajemmat ja relevantimmat puitteet ajallemme. Marxilaisuudesta se ottaa järkevän systemaattisen ja johdonmukaisen sosialismin, joka sisältää filosofian, historian, talouden ja politiikan, muotoilun. Avoimen dialektisena se pyrkii sulauttamaan teorian käytännön kanssa. Anarkismista se ottaa sen sitoumuksen valtion vastustukselle ja konfederalismille, sekä sen havainnon että hierarkia on perustava ongelma joka voidaan voittaa vain libertaarisessa sosialistisessa yhteiskunnassa. (9) Käsittettä Kommunalismi ei ole valittu kevytmielisesti sisältämään filosofinen, historiallinen, poliittinen ja järjestäytyneet komponentit 2000-luvun sosialismille. Sana ilmaantui Pariisin Kommuunissa 1871, jolloin Ranskan pääkaupungin aseistautuneet asukkaat nostivat barrikaadeja ei ainoastaan puolustaakseen Pariisin kunnanvaltuustoa ja sen hallinnollisia alarakenteita, vaan myös luodakseen maanlaajuisen kaupunkien ja kuntien konfederaation korvatakseen tasavaltalaisen kansallisvaltion. Kommunalismi ideologiana ei ole anarkismin individualismin ja usein avoimen järjenvastaisuuden tahraamaa; eikä se myöskään kanna Marxilaisuuden historiallista bolsevismissa ruummiillistuneen autoritäärisyyden taakkaa. Se ei keskity tehtaaseen keskeisenä sosiaalisena kenttänä tai teolliseen proletariaattiin keskeisenä historiallisena toimijanaan; eikä se myöskään pelkistä tulevaisuuden vapaata yhteisöä kuviteltuun keskiaikaiseen kylään. Sen ensisijainen päämäärä sanotaan selkeästi tavallisessa tietosanakirja määritelmässä: Kommunalismi on, The American Heritage Dictionaryn mukaan, "teoria tai hallintomuoto jossa lähes autonomiset paikallisyhteisöt on heikosti sidottu liittoumaan." (10) Kommunalismi pyrkii palauttamaan politiikan laajimman, vapaudellisimman merkityksen, ja täyttämään kunnan historiallisen potentiaalin mielen ja keskustelun kehityskenttänä. Se hahmottaa kunnan, ainakin potentiaalisesti, laadullisesti muuttuneena kehityksenä orgaanisen evoluution ulkopuolelle sosiaaliseen evoluutioon. Kaupunki on se tila jossa arkaainen veriside joka kerran rajoittui perheiden ja heimojen yhdistämiseen, sulkien ulkopuoliset ulos, lopetettiin - ainakin juridisesti. Siitä tuli tila jossa hierarkiat jotka perustuivat nurkkakuntaisiin ja sosiobiologisiin sukulaisuuden, sukupuolen ja iän ominaisuuksiin, voitiin lopettaa ja korvata vapaalla yhteiskunnalla joka perustui jaettuun ihmisyyteen. Se on vieläkin, potentiaalisesti, tila jossa kerran pelätty muukalainen voidaan sulauttaa täysin yhteisöön - aluksi suojeltuna yhteisen tilan asukkaana ja lopulta kansalaisena joka ottaa osaa julkisen kentän päätöksentekoon. Se on yli kaiken kenttä jossa instituutioilla ja arvoilla on juurensa ihmisten julkisessa toiminnassa eikä zoologiassa. Näiden historiallisten toimintojen ylitse katsottaessa, kunta muodostaa ainoan kentän joka perustuu ajatusten vapaaseen vaihtoon ja luovaan pyrkimykseen tuoda tietoisuuden kyvyt vapauden palvelukseen. Se on kenttä jossa pelkkä eläimellinen sopeutuminen olemassa olevaan ja ennaltamäärättyyn ympäristöön voidaan radikaalisti korvata proaktiivisella, järkevällä väliintulolla maailmaan - itseasiassa maailmaan jota ei ole vielä tehty ja muokattu järjen käytöllä - pyrkimyksellä kohti niiden ympäristön, sosiaalisen ja poliittisen loukkausten lopettamista kohti joita luokat hierarkiat ovat kohdistaneet ihmisyyteen ja biosfääriin. Vapautuminen herruudesta sekä materiaalisesta hyväksikäytöstä - jotka itseasiassa luodaan uudestaan inhimillisen luovuuden järkevänä kenttänä kaikilla elämän osa-alueilla - kunnasta tulee se eettinen tila hyvälle elämälle. Kommunalismi ei siis ole pelkkä mielikuvituksen tekemä tuote: se ilmaisee kestävän poliittisen elämän käsitteen ja käytännön, jonka sosiaalisen kehityksen ja järjen dialektiikka muotoilee. Selkeästi poliittisena ajatusrakennelmana, Kommunalismi pyrkii palauttamaan ja kehittämään kaupungin (tai kommuunin) kehitystä muodossa joka sopii yhteen sen suurimpien potentiaalien ja historiallisten perinteiden kanssa. Tämä ei tarkoita että Kommunalismi hyväksyy kunnan sellaisenaan kuin se on nykypäivänä. Päinvastoin, nykyiset kunnat ovat täynnä valtion piirteitä ja usein ne toimivat porvarillisen kansallisvaltion toimitsijoina. Vaikka kansallisvaltiot vielä vaikuttavat olevan ylivoimaisia, modernien kuntien hallussa olevia oikeuksia ei voi ohittaa pelkkinä seurannaisilmiöinä perustavammista taloudellisista suhteista. Itseasiassa, ne ovat pitkälti tavallisen kansan vaivalla voittamia etuja, joita on suojeltu pitkän aikaa hallitsevan luokan hyökkäyksiltä kautta historian - jopa porvaristoa vastaan. Kommunalismin konkreettista poliittista puolta kutsutaan vapaudelliseksi kunnallispolitiikaksi, josta olen kirjoittanut aiemmin laajalti. (11) Sen vapaudenhenkisessa kunnallispoliittisessa ohjelmassa Kommunalismi pyrkii päämäärätietoisesti tuhoamaan valtiojohtoiset kunnalliset rakenteet ja korvaamaan ne vapaudellisen politiikan instituutioilla. Se pyrkii radikaalisti uudelleenmuotoilemaan kaupunkien hallinnolliset instituutiot asukkaiden demokraattisiksi kansankokouksiksi, jotka perustuisivat naapurustoihin, kaupunkeihin ja kyliin. Näissä kansankokouksissa, asukkaat - niin keskiluokka kuin työväenluokkakin - hoitaisivat yhteisön asioita kasvottain, tehden poliittiset päätöksensä suoralla demokratialla ja tehden humanistisen, järkevän yhteiskunnan ihanteesta todellisen. Minimissään, mikäli aiomme saavuttaa sen kaltaisen vapaan yhteiskunnallisen elämän johon pyrimme, meidän tulisi valita demokratia jaetun poliittisen elämämme muodoksi. Jotta voidaan käsitellä niitä ongelmia ja aiheita jotka ylittävät yhden kunnan rajat, demokratisoitujen kuntien tulisi vuorostaan liittyä yhteen muodostaakseen laajemman konfederaation. Näiden kansankokousten ja konfederaatioiden voisivat, pelkällä olemassaolollaan, haastaa sitten valtion ja valtiollisten vallanmuotojen legitimaation. Ne voisivat kohdistua selkeästi korvaamaan valtiovaltaa ja valtiotaitoa kansanvallalla ja yhteiskunnallisesti järkevällä muutokseen pyrkivällä politiikalla. Ne voisivat myös tulla kentiksi joissa voitaisiin käydä läpi luokkakonfliktit ja joissa luokat voitaisiin lopettaa. Kommunalistit eivät huijaa itseään luulemalla että valtio tulee seuraamaan tyynesti heidän pyrkimyksiään korvata ammatillistunut valta kansanvallalla. He eivät ylläpidä illuusioita siitä että hallitsevat luokat välinpitämättömästi antavat kommunalistisen liikkeen vaatia oikeuksia jotka loukkaavat valtion suvereeniutta päättää kaupunkien ja kuntien asioista. Historiallisesti erilaiset suuremmat ja pienemmät alueet sekä ennen kaikkea kaupungit ja kunnat ovat epätoivoisesti kamppailleet saadakseen takaisin paikallisen riippumattomuutensa valtiolta (tätä ei kuitenkaan ole aina tehty korkeiden ihanteiden takia). Kommunalistien pyrkimyksen palauttaa kaupunkien ja kuntien vallat ja liittää ne yhteen konfederaatioiksi voidaan olettaa synnyttävän kasvavaa vastustusta kansallisille instituutioille. Se että uudet kansankokouksien kunnalliset konfederaatiot muodostavat kaksoisvallan valtiota vasatan joka johtaa kasvavaan poliittiseen jännitteeseen on itsestään selvää. Joko kommunalistinen liike radikalisoituu tästä jännitteestä ja päättäväisesti kohtaa kaikki sen seuraamukset, tai se tulee varmasti uppoamaan kompromissien suohon jotka sulauttavat sen takaisin siihen yhteiskunnalliseen järjestykseen jota se aikanaan koitti muuttaa. Kuinka tämä liike kohtaa tämän haasteen on selvä merkki sen vakavuudesta pyrkiä muuttaa olemassa oleva poliittinen järjestelmä ja siitä yhteiskunnallisesta tietoisuudesta jonka se kehittää lähteenä kansanvalistuksesta ja johtajuudesta. Kommunalismi on kritiikki hierarkisesta ja kapitalistisesta yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Se ei pyri ainoastaan muuttamaan yhteiskunnan poliittista elämää, vaan myös sen taloudellisen elämän. Tässä kohtaa, sen päämääränä ei ole talouden kansallistaminen tai tuotantovälineiden yksityisen omistuksen säilyttäminen, vaan talouden kunnallistaminen. Se pyrkii integroimaan tuotantovoimat kunnan elämään, niin että jokainen tuotantolaitos tai muu yritys jää paikallisen yleiskokouksen vaikutuspiiriin, joka päättää kuinka se tulee toimimaan täyttääkseen koko yhteisön tarpeet. Ero elämän ja työn välillä, joka on niin laajalle levinnyttä modernissa kapitalistisessa taloudessa, täytyy ylittää niin että asukkaiden halut ja tarpeet, luomisen taiteelliset haasteet tuotannossa, ja tuotannon rooli ajattelun ja itsemäärityksen muotoilemisessa eivät katoa. "Ihmiskunta luo itsensä," lainatakseni V. Gordon Childen kirjaa urbaanista vallankumouksesta Neoliittisen ajan lopulla ja kaupunkien noususta, eikä se tee näin ainoastaan älyllisesti ja esteettisesti, vaan laajentamalla ihmisten tarpeita sekä niitä tuotantovoimia joilla nuo tarpeet voidaan tyydyttää. Löydämme itsemme - potentiaalimme ja niiden aktualisaation - luovan ja hyödyllisen työn kautta, joka ei ainoastaan muuta ei-inhimillisen luonnon muotoa vaan myös johtaa myös meidän itsemuodostumiseen ja itsemäärittelyyn. Meidän tulee myös välttää sitä nurkkakuntaisuutta ja lopulta haluja yksityisyrittäjyyteen, jotka ovat vaivanneet niin monia itsehallinnollisia yrityksia, kuten Venäjän ja Espanjan vallankumousten "kollektiiveja". Tarvittaisiin enemmän kirjoituksia monien "sosialististen" itsehallinnollisten yritysten ajautumisesta, jopa punamustien ja punaisten lippujen alla vallankumouksellisella Venäjällä tai vallankumouksellisessa Espanjassa, kohti kollektiivisen kapitalismin muotoja, jotka lopulta johtivat monet näistä yrityksistä kilpailemaan keskenään raakamateriaaleista ja markkinoista. (12) Kaikkein tärkeintä, kommunalistisessa poliittisessa elämässä, on että eri alojen työläiset kävisivät paikoilleen kansankokouksissa ei työläisinä - painajina, putkimiehinä, valimon työläisinä tai muina, joilla olisi omat erityiset ammatilliset etunsa joita ajaa - vaan asukkaina ja kansalaisina, joiden tärkein huolenaihe tulisi olla heidän yhteiskuntansa yleinen etu. Asukkaiden tulisi vapauttaa erityisestä identiteetistään työläisinä, spesialisteina ja yksilöinä jotka ovat ennenkaikkea kiinnostuneita omista yksityisistä huolistaan. Kunnallisen elämän tulisi olla koulu kansalaisiksi kasvamiseksi, sekä sulauttamalla uudet asukkaat, kuin myös kouluttamalla nuoria, samalla kun itse yleiskokousten tulisi työskennellä ei ainoastaan pysyvinä päätöksenteko instituutioina vaan myös kenttinä ihmisten kasvatukselle käsittelemään monimutkaisia yhteiskunnallisia ja alueellisia kysymyksiä. (13) Kommunalistisessa elämäntavassa, tavanomainen talous, joka keskittyy hintoihin ja niukkoihin resursseihin, korvattaisiin etiikalla, joka keskittyy ihmisten tarpeisiin ja hyvään elämään. Ihmisten solidaarisuus - tai philia, kuten Kreikkalaiset kutsuivat sitä - korvaisi materiaalisen eduntavoittelun ja egoismin. Kunnalliset yleiskokoukset tulisivat olemaan ainoastaan elinvoimaisen asukaselämän ja päätöksenteon kenttiä, vaan myös keskuksia joissa taloudellisen logistiikan, oikein koordinoitu tuotanto ja julkisen hallinnon toimintojen varjoisa maailman mystifikaatio voidaan purkaa ja avata kaikkien asukkaiden tarkastelulle ja osanotolle. Uuden kansalaisen ilmaantuminen tulisi merkitsemään perinteisen sosialismin partikularistisen luokkaolennon ylittämistä ja "uuden ihmisen" muotoutumista jonka Venäläiset vallankumoukselliset toivoivat saavuttavansa lopulta. Ihmiskunta kykenisi sitten nousemaan yleismaailmallisen tietoisuuden ja järjen asteelle, jota 1800-luvun suuret utoopikot ja Marxilaiset toivoivat luovansa pyrkimyksillään, avaten tien ihmiskunnan täyttymykseen lajina joka ruumiillistaa järjen materiaalisen eduntavoittelun sijaan ja jolla on varaa materiaaliseen yltäkylläisyyteen ankaran harmonian sijaan johon niukkuuden ja materiaalisen puutteen moraali pakottaisi. Klassinen Ateenalainen demokratia 5. vuosisata ekr., länsimaisen demokraattisen perinteen lähde, perustui kasvottaiseen päätöksentekoon yhteisön asukkaiden kokouksissa ja noiden kunnallisten kokousten konfederaatioille. Päälle kahden vuosituhannen ajan Aristoteleen poliittiset kirjoitukset toimivat toistuvasti nostamaan tietoisuuttamme kaupungista kenttänä ihmisten järjen, tietoisuuden ja hyvän elämän potentiaalien toteutumiselle. Tämän mukaisesti Aristotele jäljitti poliksen ilmaantumisen perheestä tai oikoksesta - ts. välttämättömyyden maailmasta, jossa ihmiset täyttivät perustavimmat eläimelliset tarpeensa, ja jossa vanhimmalla miehellä oli auktoriteetti. Kuitenkin useiden perheiden kanssakäyminen "pyrki johonkin suurempaan kuin päivittäisten tarpeiden täyttämiseen" (15); tämä päämäärä aloitti varhaisimman poliittisen muodostelman, kylän. Aristotelen kuvaili ihmisen (jolla hän tarkoitti aukuista Kreikkalaista miestä (16)) kuuluisassa lauseessaan "poliittiseksi eläimeksi" (politikon zoon) joka hallitsee muita perheen jäseniä, ei vain jotta voisi täyttää heidän materiaaliset tarpeensa, vaan myös materiaalisena edellytyksenä hänen osanotolleen poliittiseen elämään, jossa keskustelu ja järki korvasi järjettömät perinteet, teot ja väkivallan. Täten, "kun useat kylät yhdistyvät yhteen kokonaiseen yhteisöön (koinonan), tarpeeksi suureen ollakseen lähes tai melko itseriittoinen," hän jatkoi, "polis syntyy, saaden alkunsa elämän perustarpeista, ja jatkaen olemassaoloaan hyvän elämän takia." (17) Aristoteleelle, ja voimme olettaa että myös antiikin Ateenalaisille, kunnan todelliset funktiot eivät siis olleet pelkästään instrumentaalisia tai edes taloudellisia. Paikkana ihmisten kanssakäymiselle, kunta, ja ne sosiaaliset ja poliittiset järjestelyt jotka siellä asuvat ihmiset loivat, oli ihmiskunnan telos, areena vailla vertaa jossa ihmiset, historian kulun myötä, kykenisivät aktualisoimaan potentiaalinsa järjelle, tietoisuudelle ja luovuudelle. Täten antiikin Ateenalaisille politiikka ei tarkoittanut vain yhteisten käytännön asioiden hoitamista, vaan myös julkisia toimia jotka perustuivat moraaliseen velvoitukseen omalle yhteisölleen. Kaikkien kaupungin asukkaiden oletettiin ottavan osaa julkisiin toimiin eettisinä olentoina. Esimerkit kunnallisesta demokratiasta eivät rajaudu antiikin Ateenaan. Päinvastoin, kauan ennen kuin luokkaerot synnyttivät valtion, lukuisat suhteellisen maalliset kaupungit loivat varhaisimmat institutionaaliset rakenteet paikalliselle dmeokratialle. Kansan yleiskokouksia on saattanut olla olemassa antiikin Sumerissa, niin sanotun "urbaanin vallankumouksen" alussa noin 7 tai 8 tuhatta vuotta sitten. On selvää että ne ilmaantuivat Kreikkalaisten keskuudessa, ja Gracchusten veljesten kukistumiseen saakka, ne olivat kansanvallan keskuksia tasavaltalaisessa Roomassa. Niitä oli lähes kaikkialla keskiajan Euroopassa ja jopa Venäjällä, ennen kaikkea Novgorodissa ja Pskovissa, jotka olivat, hetken, Slaavilaisen maailman demokraattisimpien kaupunkien joukossa. Haluaisin korostaa että kansankokous alkoi saamaan modernia muotoaan Pariisilaisten naapurustojen sektioissa vuonna 1793, jolloin niistä tuli Suuren vallankumouksen takana oleva aito liikevoima ja tietoiset toimijat uuden poliittisen väestön luomisessa. Se että niille ei koskaan annettu sitä huomiota minkä ne ansaitsevat kirjallisuudessa demokratiasta, varsinkaan demokraattisessa Marxilaisissa suuntauksissa tai vallankumouksellisissa syndikalistisissa, on dramaattinen todiste niistä puutteista joita vallankumouksellisessa perinteessä oli. Nämä demokraattiset kunnalliset instituutiot olivat tavallisesti taistelunhaluisessa jännitteessä valtaa haalivien monarkkien, feodaaliherrojen, rikkaiden perheiden ja ryöstelevien valloittajien kanssa kunnes ne kukistettiin, useimmiten veristen kamppailujen jälkeen. Jokaisella suurella vallankumouksella on ollut julkinen yhteisöissä tapahtunut puolensa, ja tämä on seikka jota on mahdoton korostaa liikaa, joka on jäänyt radikaalissa historiankirjoituksessa luokkakamppailun painotuksen alle, niinkin tärkeää kuin tuo kamppailu on ollut. Täten on mahdoton ajatella Englannin vuoden 1640 vallankumouksen ymmärtämistä ilman että nimeää Lontoon sen kentäksi; tai, samalla tapaa, on mahdotonta käsitellä Ranskan eri vallankumouksia ilman että keskityttäisiin Pariisiin, tai Venäjän vallankumouksia ilman että käsiteltäisiin Petrogradia, tai Espanjan vuoden 1936 vallankumousta ilman että viitattaisiin Barcelonaan sen kehittyneimpänä sosiaalisena keskuksena. Tämä kaupungin keskeisyys ei ole pelkkä maantieteellinen fakta; se on, ennen kaikkea, syvällisen poliittisen seikka, johon sisältyy ne tavat joilla vallankumoukselliset massat kerääntyivät ja väittelivät, ne julkiset perinteet jotka ruokkivat niitä ja sen ympäristön joka kehitti heidän vallankumouksellisia näkemyksiään. Vapaudellinen kunnallispolitiikka on keskeinen osa Kommunalistista ajatusrakennelmaa, se on itseasiassa sen praksis, samalla tapaa kuin Kommunalismi järjestelmällisenä vallankumouksellisen ajattelun rakennelmana on merkityksetön ilman vapaudellista kunnallispolitiikkaa. Erot Kommunalismin ja aidon tai "puhtaan" anarkismin välillä, Marxilaisuudesta puhumattakaan, ovat liian suuria että ne voitaisiin ylittää etuliitteillä kuten anarko-, sosialistinen, uus-, tai edes libertaarinen. Kaikki yritykset supistaa Kommunalismia pelkäksi anarkismin muunnelmaksi uhkaavat molempien ajatusten rehellisyyttä - itseasiassa, ne jättävät huomiotta niiden ristiriitaiset käsitykset demokratiasta, organisaatiosta, vaaleista, hallituksesta ja muusta. Gustave Lefrancais, Pariisilainen Kommunardi joka on ehkä keksinyt tämän poliittisen käsitteen julisti järkkymättömästi että hän oli "Kommunalisti, eikä anarkisti." (18) Kommunalismi keskittyy ennen kaikkea vallan ongelmaan. (19) Selvässä ristiriidassa erilaisiin kommunitaarisiin yrityksiin joita monet itsensä anarkisteiksi määrittelevät suosivat, kuten "kansan" autokorjaamot, painot, ruokapiirit, ja takapihan puutarhat, Kommunalismin kannattajat toimivat vaalityössä kamppaillen potentiaalisesti tärkeän vallan keskuksen kanssa - kunnallisvaltuuston - ja koittavat pakottaa sen luomaan lainsäädännöllisesti valtuutettuja naapurustojen asukaskokouksia. Tulee korostaa että näiden kokousten tulisi tehdä kaikki mahdolliset yritykset delegitimoidakseen ja syöstäkseen vallasta ne valtiojohtoiset elimet jotka tällä hetkellä hallitsevat heidän kyliään, kuntiaan tai kaupunkejaan ja työskentelisivät sen jälkeen vallankäytön todellisina moottoreina. Kun jokunen kunta demokratisoitaisiin kommunalististen periaatteiden mukaan, niiden tulisi järjestelmällisesti liittoutua kuntaliittoihin ja haastaa kansallisvaltion rooli ja, julkisten asukaskokousten ja konfederaation neuvostojen kautta, koittaa saada taloudellinen ja poliittinen elämä hallintaansa. Lopultakin, Kommunalismi, toisin kuin anarkismi, vaatii selkeästi päätöksentekoa enemmistöpäätöksillä ainoana tasavertaisena tapana jolla suuret ihmismäärät voivat tehdä päätöksiä. Aidot anarkistit väittävät että tämä periaate - se että enemmistö "määr" vähemmistöä - on autoritäärinen ja he esittävät sen sijaan päätöksentekoa konsensuksella. Konsensus, jossa yksittäiset ihmiset voivat estää veto-oikeudella enemmistön päätökset, uhkaa lopettaa yhteiskunnan sellaisenaan. Vapaa yhteiskunta ei ole sellainen jossa sen jäsenet, kuten Homeroksen lootuksen syöjät, elävät autuuden tilassa ilman muistia, houkutuksia tai tietoa. Riippumatta siitä pitääkö se siitä, ihmiskunta on puraissut tiedon hedelmästä, ja sen muisti on täynnä historiaa ja kokemusta. Eletyssä vapaudessa - verrattuna pelkkään kahvilajutusteluun - vähemmistöjen oikeutta ilmaista eriävät mielipiteensä tulee aina suojata yhtä täysin kuin enemmistönkin oikeuksia. Yhteisön tulisi välittömästi puuttua mihinkään rajoituksiin noissa oikeuksissa - toivottavasti hellästi, mutta jos se käy välttämättömäksi, voimatoimin - tai muuten sosiaalinen elämä romahtaa pelkkään kaaokseen. Itseasiassa, vähemmistön mielipiteitä suojeltaisiin potentiaalisena lähteenä uusille näkemyksille ja orastavina totuuksina jotka, mikäli niitä rajoitettaisiin, kieltäisivät yhteiskunnalta sen luovuuden ja kehitysaskelien lähteet - koska uudet ajatukset yleensä ottaen ilmaantuvat inspiroituneista vähemmistöistä jotka saavat vähitellen sen keskeisyyden minkä ne ansaitsevat tietyssä ajassa ja paikassa - kunnes ne, taas, haastetaan katoavan aikakauden perinteisenä viisautena ja vaaditaan uusia (vähemmistöjen) mielipiteitä korvaamaan jäätyneet oikeaoppisuudet. Jäljelle jää kysymys: kuinka voimme saavuttaa tämän kaltaisen järkevän yhteiskunnan? Eräs anarkisti teoreetikko uskoo että hyvä yhteiskunta (tai todellinen "luonnollinen" asioiden järjestys, johon kuuluu myös "luonnollinen ihminen") on olemassa sivilisaation sortavien taakkojen alla, kuten hedelmällinen maaperä on lumen alla. Tästä ajatuksesta seuraa että ainoa asia mitä meidän täytyy tehdä saavuttaaksemme hyvän yhteiskunnan on poistaa lumi jollain tapaa, eli toisin sanoen kapitalismi, kansallisvaltiot, kirkot, perinteiset koulut ja muut lähes loputtomat instituutiotyypit jotka perverssisti sisältävät herruutta muodossa tai toisessa. Oletettavasti anarkistinen yhteiskunta - kun valtio, hallinnolliset ja kulttuuriset instituutiot on vain poistettu - ilmaantuisi kokonaisena, valmiina toimimaan ja kukoistamaan vapaana yhteiskuntana. Tuon kaltainen "yhteiskunta," mikäli sitä voi kutsua sellaiseksi, ei vaatisi sitä että aktiivisesti luomme sitä: meidän tarvitsisi vain antaa lumen sulaa pois. Vapaan Kommunalistisen yhteiskunnan tietoinen luomisen prosessi vaatii kuitenkin huomattavasti enemmän ajattelua ja työtä kuin mystifioidun alkuperäiskansojen viattomuuden ja autuuden käsitteen omaksuminen. Kommunalistisen yhteiskunnan tulisi ennen kaikkea perustua uuden radikaalin järjestön maailmanmuuttamis pyrkimykseen, jolla on uusi poliittinen sanasto selittämässä sen päämääriä ja uusi ohjelma ja teoreettinen kehys joka tekisi noista päämääristä johdonmukaisia. Se vaatisi omistautuneita yksilöitä jotka ovat valmiita ottamaan valistuksen ja, aivan, johtajuuden vastuun vastaan. Mikäli sanoja ei aiota täysin mystifioida ja sumentaa silmiemme edessämme olevaa todellisuutta, tulisi vähimmissään myöntää että johtajuutta on aina olemassa, eikä se katoa minnekään koska sellaiset eufemismit kuten "militantti" tai, kuten Espanjassa sanottiin, "vaikutusvaltainen militantti" sumentavat sitä. Täytyy myös tiedostaa että monet aikaisempien ryhmien kuten CNT:n yksilöt eivät olleet ainoastaan "vaikutusvaltaisia militantteja" vaan selviä johtajia, joiden näkemyksille annettiin - ansaitusti! - enemmän arvoa kuin toisten esittämille, koska heidän ajatuksensa perustuivat suurempaan kokemukseen, tietoon ja viisauteen, sekä niihin psykologisiin piirteisiin joita tarvitaan tehokkaaseen suunnan antoon. Vakava libertaarinen lähestymistapa johtajuuteen myöntäisi johtajien todellisuuden ja keskeisen tärkeyden - jonka takia on vielä tärkeämpää perustaa muodollisia rakenteita ja määräyksiä, jotka voivat tehokkaasti hallita ja muokata johtajien toimia ja peruuttaa heidän valtuutensa kun jäsenet päättävät että heidän kunnioitustaan väärinkäytetään tai kun johtajuudesta tulee hyväksikäyttävän vallan käyttöä. Kommunalistisen liikkeen tulisi toimia, ei kevytmielisten ja epäroivien jäsenten kannatuksella, vaan liikkeen ajatukset, käytännöt ja toiminnan oppineiden ihmisten pohjalta. Heidän tulisi, käytännössä, osoittaa vakavaa sitoutumista järjestöönsä - järjestöön jonka rakenne on avoimesti muotoiltu perustuskirjassa ja soveliaat säännöt. Ilman demokraattisesti muotoiltua ja hyväksyttyä institutionaalista kehystä jonka jäsenet ja johtajat pidetään vastuullisina, selkeästi muotoillut standardit vastuusta katoavat. Itseasiassa nimenomaan silloin kun jäsenet eivät ole enää vastuullisia sen perustuslaille ja säännöille syntyy autoritäärisyyttä joka lopulta johtaa liikkeen tuhoutumiseen. Vapaus autoritäärisyydestä voidaan parhaiten varmistaa selkeällä, suppealla ja eritellyllä vallan sijoittamisella, ei väitteillä että valta ja johtajuus ovat "käskemisen" muotoja tai libertaarisilla metaforilla jotka peittävät niiden todellisuuden. Nimenomaan silloin kun järjestö epäonnistuu selkeästi ilmaisemaan näitä rajoituksia ilmaantuu sen taantumiselle ja rappiolle soveliaat olosuhteet. Ironista kyllä, mikään joukko ei ole ollut yhtä itsepintainen vaatiessaan vapautta käyttää tahtoaan määräyksiä vastaan kuin heimopäälliköt, monarkit, aateliset ja porvaristo; samalla tapaa jopa hyvää toivovat anarkistit ovat nähneet yksilöllisen autonomian todellisena vapauden ilmaisuna sivilisaation "keinotekoisuuksilta". Todellisen vapauden alueella - toisin sanoen, vapaudessa joka on aktualisoitunut tietoisuuden, tiedon ja välttämättömyyden seurauksena - se että tietää mitä voi ja mitä voi tehdä on avoimemmin rehellistä ja todempaa todellisuudelle kuin välttää eletyn maailman rajojen tietämisen vastuuta. Hyvin viisas mies sanoi noin puolitoista vuosisataa sitten: "Ihmiset tekevät oman historiansa, mutta he eivät voi tehdä sitä miten vain haluavat." Kansainvälisen vasemmiston tarve edistyä rohkeasti Marxilaisen, anarkistisen, syndikalistisen tai epämääräisen sosialistisen näkökulman ohitse kohti Kommunalistista katsantokantaa on erityisen tärkeä nykypäivänä. Harvoin vasemmistolaisten poliittisten ajatusten historiassa on sotkettu ideologioita näin villisti ja vastuuttomasti; harvoin ideologia itsessään on ollut näin haukuttua; harvoin on vaatimusta "Yhtenäisyydestä!" ehdolla millä hyvänsä esitetty tälläisella epätoivolla. Eri kapitalismia vastustavien suuntausten tulisi toki yhdistyä horjuttaakseen uskoa markkinajärjestelmän ja lopulta lopettaakseen sen. Tällä päämäärällä yhdessäpysyminen on korvaamattoman tärkeää: tarvitaan koko vasemmiston yhdistynyt rintama vastustamaan juurtunutta kauppatavaroiden tuottamisen ja vaihdon järjestelmää - tai itseasiassa kulttuuria - ja suojelemaan niitä oikeuksien jäänteitä jotka massat ovat voittaneet aikaisemmissa kamppailuissa sortavia hallintoja ja yhteiskuntajärjestelmiä vastaan. CategoryKäännösprojektit
Excuse for my post but I do not have money to buy meal to my children. Forgive me please. [http://freeforen.com/wss/host/cialis/buy_cialis.html buy cialis] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/buy_cialis_online.html buy cialis online] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/cheap_cialis.html cheap cialis] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/cialis_levitra.html cialis levitra] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/cialis_online.html cialis online] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/cialis_side_effects.html cialis side effects] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/discount_cialis.html discount cialis] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/generic_cialis.html generic cialis] [http://freeforen.com/wss/host/cial
KommunalistinenProjekti
2006-06-04 23:39:23
===== Kommunalistinen projekti===== Murray Bookchin Se tuleeko 2000-luku olemaan kaikkein radikaalein aikakausi vai kaikkein taantumuksellisin - vai tuleeko se vain olemaan ankean keskinkertaisuuden harmaa kausi - tulee eniten riippumaan siit.ä mink.ä kaltaisen yhteiskunnallisen liikkeen ja ohjelman sosiaaliset radikaalit luovat siitä teoreettisesta, organisatorisesta ja poliittisesta rikkaudesta joka on kerääntynyt vallankumouksellisen kauden kahden viimeisen kahdenvuosisadan aikana. Se suunta jonka valitsemme, useista eri risteyskohdista ihmiskunnan kehityksessä, saattaa hyvinkin määrittää tulevaisuutemme lajina vuosisadoiksi eteenpäin. Niin kauan kuin tämä järjetön yhteiskunta vaarantaa meitä ydin ja biologisilla aseilla, emme voi jättää huomiotta koko ihmisyyden tuhoisan päätöksen mahdollisuutta. Ottaen huomioon ne erittäin tarkkaan harkitut tekniset suunnitelmat jotka sotilaallis-teollinen kompleksi on kehittänyt, ihmiskunnan itsetuho täytyy ottaa huomioon niissä futuristisissa skenarioissa joita, vuosituhannen vaihtuessa, massa media lähettää - ihmiskunnan tulevaisuuden lopullinen päätös. Välttääkseni sen että nämä huomiot vaikuttaisivat liian tuomiopäivää ennustavilta, haluaisin korostaa että elämme myös ajalla jolloin ihmisten luovuudella, teknologialla ja mielikuvituksella on kyky luoda ennennäkemättömiä materiaalisia edistysaskelia ja antaa meille yhteiskuntia jotka mahdollistavat vapauden joka ylittää mennentullen jopa kaikkein dramaattisimmat ja vapauttavimmat visiot joita yhteiskuntateoreetikot kuten Saint-Simon, Charles Fourier, Karl Marxin ja Peter Kropotkinin. (1) Monet post-modernin ajan ajattelijoista ovat hidasjärkisellä tavallaan nimenneet tieteen ja teknologian ensisijaisiksi uhiksi ihmiskunnan hyvinvoinnille, kuitenkin vain harvat opit ovat antaneet ihmiskunnalle tuon kaltaista tyrmistyttävää määrää tietoutta aineen ja elämän salaisuuksista, tai tarjonneet lajillemme parempaa kykyä muuttaa jokaista tärkeää puolta todellisuudesta ja parantaa ihmisten ja muiden elävien olentojen hyvinvointia. Olemme siis tilanteessa jossa voimme joko kulkea kohti ankaraa 'historian loppua,' jossa tyhjien tilanteiden banaali jatkumu korvaa todellisen edistyksen, tai lähteä tielle kohti todellista historian luomista, jossa ihmiskunta aidosti edistyy kohti järkevää maailmaa. Olemme tilanteessa jossa voimme valita häpeällisen lopun, johon mahdollisesti kuuluu myös itse historian katastrofaalinen ydintuho, ja historian järkevän täyttymyksen, vapaassa materiaalisesti rikkaassa yhteiskunnassa esteettisesti luodussa ympäristössä, välillä. Riippumatta niistä teknologisista ihmeistä joita hallitseva luokka (eli porvaristo) kehittää saavuttaakseen voiton toisistaan, vain vähän olemassa olevan yhteiskunnan subjektiivisesta todellisuudesta voi pelastaa sen. Nimenomaan aikana jolloin me, lajina, kykenemme luomaan keinot uskomattomille objektiiviselle kehitykselle ja parannuksille ihmiskunnan oloissa ja muiden elävien olentojen luonnon maailmassa - kehitysaskelia jotka voisivat luoda vapaan ja järkevän yhteiskunnan - olemme lähes alastomia moraalisesti niiden sosiaalisten voimien edessä jotka voivat hyvinkin johtaa fyysiseen tuhoomme. Ennusteet tulevaisuudesta ovat ymmärrettävästi hyvin heikkoja ja niihin ei helposti luoteta. Pessimismistä on tullut hyvin laajalle levinnyttä, kapitalististen yhteiskuntasuhteiden syöpyessä aina vain syvemmälle ihmismieleen kuin koskaan ennen, samalla kun kulttuuri taantuu kuvottavissa määrin, lähes katoamispisteeseensä. Suurimmalle osalle nykypäivän ihmisistä ne asiat jotka olivat toiveikkaita ja hyvin radikaaleja varmuuksia kaksikymmentä vuotta kestäneellä kaudella Venäjän Vallankumouksen vuotesina 1917-18 aina Espanjan sisällissodan päättymiseen vuonna 1939 asti, vaikuttavat melkein na.ïveilta. Kuitenkin päätöksemme luoda parempi yhteiskunta, ja päätöksemme siitä miten teemme sen, täytyy tulla meistä itsestämme, ilman jumalien apua, tai vielä tätäkin vähemmän mystisten 'luonnonvoimien' tai karismaattisen johtajan avulla. Mikäli valitsemme tien kohti parempaa tulevaisuutta, valintamme tulee olla seurausta omista - ja vain omistamme - kyvyistämme oppia menneisyyden materiaalisista opetuksista ja arvostaa tulevaisuuden todellisia mahdollisuuksia. Meidän tulee turvautua, ei taikauskon, tai, absurdia kyllä, akatemian rakosista, sumeasta helvetistä esiinkutsuttuihin utuisiin oikkuihin, vaan sen sijaan niihin innovatiivisiin ominaisuuksiin jotka muodostavat meidän ihmisyytemme ja ne olennaiset piirteet jotka ovat vastuussa luonnollisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Näille vastakkaisia ovat ne sosiaaliset patologiat ja sattumanvaraiset tapahtumat jotka ovat saaneet ihmiskunnan sivuraiteille sen tietoisuuden ja järjen potentiaalien täyttymyksestä. Vietyämme historian pisteeseen jossa lähes mikä tahansa on mahdollista, ainakin materiaaliselta puolelta, - ja jätettyämme taaksemme menneisyyden joka oli ideologisesti ihmisten mielikuvituksen luomien mystisten ja uskonnollisten elementtien läpäisemä - me kohtaamme uuden haasteen, jonka edessä ihmiskunta ei ole koskaan ennen ollut. Meidän tulee tietoisesti luoda oma maailmamme, ei demonisten fantasioiden, järjettömien perinteiden ja tuhoisien ennakkoluulojen mukaan, vaan lajillemme ainutlaatuisten järjen, harkinnan ja keskustelun kriteerien mukaan. Minkä seikkojen tulisi olla ratkaisevia tehdessämme tätä päätöstä? Ensinnäkin se suunnaton sosiaalisen ja poliittisen kokemuksen kasautunut määrä joka on saatavilla nykypäivän vallankumouksellisille on hyvin ratkaisevaa, tämän ollessa varasto tietoa jota, oikein käsitettynä, voitaisiin käyttää välttämään niitä hirvittäviä virheitä joita edeltäjämme ovat tehneet ja säästämään ihmiskunnan menneiden epäonnistuneiden vallankumousten tuholta. Korvaamattoman tärkeää on se potentiaali uudelle teoreettiselle alustalle jonka ajatusten historia on luonut, tuon alustan tehdessä mahdolliseksi singota kehittyvä radikaaliliike olemassa olevien yhteiskunnallisten olotilojen yli tulevaisuuteen joka edistää ihmiskunnan vapautumista. Meidän tulee kuitenkin olla myös täysin tietoisia edessämme olevien ongelmien mittasuhteista. Meidän tulee ymmärtää täysin selkeästi missä sijaitsemme suhteessa vallalla olevaan kapitalistiseen järjestykseen, ja meidän tulee ymmärtää ilmaantuvat sosiaaliset ongelmat ja puhutella niitä uuden liikkeen ohjelmassa. Kapitalismi on ehdottomasti dynaamisin yhteiskunta mitä on ikinä ilmaantunut historiassa. Määritelmän mukaisesti sen tulee varmastikin olla aina kauppatavaroiden vaihtamisen järjestelmä joissa tuotteet joita tehdään myyntiin ja voitonsaantiin läpäisevät ja välittävät suurinta osaa ihmisten välisistä suhteista. Kuitenkin kapitalismi on myös hyvin mukautuva järjestelmä, joka jatkuvasti edistää brutaalia maksiimia jonka mukaan mikään yritys joka ei kasva kilpailijoidensa kustannuksella tulee kuolla. Tämän takia "kasvu" ja jatkuva muutos tulevat kapitalistisen olemassaolon elinehdoiksi. Tämä tarkoittaa että kapitalismi ei ikinä säily pysyvästi yhdessä ainoassa muodossa; sen tulee aina muuttaa niitä instituutioita jotka nousevat sen perustavista yhteiskunnallisista suhteista. Vaikkakin kapitalismi on ollut hallitseva yhteiskunta vain parin viimeisen vuosisadan ajan, se on ollut olemassa jo kauan varhaisempien yhteiskuntien reunamilla: pitkälti kaupallisessa muodossa, joka rakentui kaupunkien ja imperiumien välisen kaupan ympärille; käsityöläismuodossa kautta Euroopan keski-ajan; jättimäisen teollisessa muodossa omalla ajallamme; ja mikäli uskomme viime aikojen ennustajia, informaatiopohjaisessa muodossa tulevalla kaudella. Se ei ole ainoastaan luonut uusia teknologioita vaan suuren määrän taloudellisia ja yhteiskunnallisia rakenteita, kuten pienen kaupan, tehtaan, jättimäisen myllyn, ja teollisen ja kaupallisen kompleksin. Voimme olla varmoja siitä että teollisen vallankumouksen kapitalismi ei ole täysin kadonnut, sen enempää kuin tätä edeltävien aikojen eristäytynyt maalaisten kylä ja pienkäsityöläiset ovat kadonneet täysin unholaan. Paljon menneestä säilyy aina nykyisen osasena; itseasiassa, kuten Marx itsepintaisesti varoitti, ei ole olemassa "puhdasta kapitalismia," ja yhdetkään kapitalismin aikaisemmista muodoista eivät katoa kunnes perustetaan radikaalisti uusia yhteiskuntasuhteita ja niistä tulee ylivoimaisen hallitsevia. Kuitenkin kapitalismi, samalla kun se on olemassa rinnakkain ja käyttää esikapitalistisia instituutioita omiin päämääriinsä (lue Marxin Grundrissesta tästä dialektiikasta), kurottaa nyt esikaupunkeihin ja maaseudulle ostoskeskuksillaan ja uuden muotoisilla tehtaillaan. Itseasiassa ajatus siitä että se ylettyisi planeettamme ulkopuolelle ei ole millään tapaa käsittämätöntä. Se on joka tapauksessa tuottanut ei ainoastaan uusia kauppatavaroita luodakseen ja ruokkiakseen uusia haluja, vaan myös uusia sosiaalisia ja kulttuurisia aiheita, jotka ovat vuorostaan luoneet uusia tukijoita ja antagonisteja nykyiselle yhteiskunnalle. Marxin ja Engelsin Kommunistisen Manifestin kuuluisa ensimmäinen osio, joissa he riemuitsevat kapitalismin ihmeitä, täytyisi kirjoittaa toistuvasti uudestaan jotta pysyttäisiin mukana porvariston kehityksen luomien saavutusten - ja kauheuksien - mukana. Yksi kaikkein hätkähdyttävin puoli nykyisessä kapitalismissa on se että lännessä se pitkälti yksinkertaistunut kahden luokan järjestelmä - porvaristo ja proletariaatti - jonka Marx ja Engels ennustivat, Kommunistisessa Manifestissa, tulevan hallitsevaksi "varttuneessa" kapitalismissa (ja me emme ole vielä nähneet minkäläinen "varttunut," tai vielä vähemmän "myöhäinen" tai "kuoleva", kapitalismi onkaan) on käynyt läpi uudelleenmuotoilu prosessin. Konfliktista palkkatyön ja pääoman välillä, vaikka se ei suinkaan ole kadonnut, puuttuu se kaiken kattava tärkeys mikä sillä oli entisaikoina. Toisin kuin Marx odotti, teollinen työväenluokan koko kutistuu ja se menettää tasaisesti perinteistä identiteettiään luokkana - joka ei missään nimessä sulje sitä pois potentiaalisesti laajemmasta ja ehkä laajakantoisemmasta konfliktista koko yhteiskunnan ja kapitalististen yhteiskuntasuhteiden välillä. Nykypäivän kulttuuri, sosiaaliset suhteet, kaupunkikuva, tuotantotavat, maatalous ja kuljetusvälineet ovat muuttaneet perinteisen proletariaatin, joihin syndikalistit ja Marxilaiset ylivoimaisesti, tai melkein mystisesti, keskittyivät, pitkälti pikkuporvarilliseksi ryhmäksi jonka mentaliteettia määrittää sen oma porvarillinen utopisminsa "kulutuksesta kulutuksen vuoksi." Voimme nähdä ajan jolloin proletaarit, riippumatta siitä käyttääkö hän haalareita vai ei tai missä kohtaa hän on tuotantolinjalla, tullaan korvaamaan täysin automatisoiduilla ja jopa miniaturisoiduilla tuotantovoimilla joita muutamat valkotakkiset koneiden ja tietokoneiden manipuloijat käyttävät. Samalla tapaa perinteisen proletariaatin elintaso ja sen materiaaliset odotukset (joka ei ole mitenkään pieni osa yhteiskunnallisen tietoisuuden muotoilemisessa!) ovat muuttuneet suunnattomasti, niiden noustessa sukupolven tai kahden aikana köyhyyden läheltä kohtuullisen korkealle materiaalisen yltäkylläisyyden asteelle. Entisten teräs ja autotyölöisten ja hiilikaivosmiesten lasten ja lastenlasten, joilla ei ole proletaarista luokkaidentiteettiä, yliopistotason koulutus on korvannut peruskoulutodistuksen uuden luokka statuksen tunnuksena. Yhdysvalloissa ennen vastakkaiset luokka-edut ovat yhdistyneet niin pitkälti että lähes 50 prosenttia Amerikkalaisista talouksista omistaa osakkeita tai obligaatioita, samalla kun jättimäinen määrä omistaa jonkinlaista yksityisomaisuutta, omistaen omat kotinsa, puutarhansa ja kesämökkinsä. Ottaen huomioon nämä muutokset, sen vakavan työläismiehen tai naisen, joka kuvattiin entisaikojen radikaaleissa julisteissa lihaksikkaan, jännittyneen luut murskaavan vasaraa pitelevän käden kanssa, on korvannut "sivistynyt" ja hyvä tapainen (niin sanottu) "työskentelevä keskiluokka." Perinteinen iskulause "Maailman työläiset, yhtykää!" tulee sen vanhassa historiallisessa mielessään aina vain merkityksettömämmäksi. Proletariaatin luokkatietoisuus, jota Marx koitti herättää Kommunistisessa Manifestissa, on kuihtunut tasaista vauhtia ja on monin paikoin lähestulkoon kadonnut. Existentiaalisempi luokkataistelu ei suinkaan ole kadonnut, sen enempää kuin porvaristo voi poistaa painovoimaa ihmiskunnan elämästä, mutta kuitenkin mikäli nykyiset radikaalit eivät ole tietoisia siitä faktasta että se on kutistettu pitkälti yksittäiseen tehtaaseen tai toimistoon, he eivät myöskään kykene ymmärtämään että uusi, mahdollisesti laajempi yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi ilmaantua edessämme olevista yleistetyistä kamppailuista. Tämä yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi itseasiassa saada virkistävän uuden merkityksen citoyenin käsitteen uudelleen syntymisenä - tämä käsite oli hyvin tärkeä vuoden 1789 Suurelle Vallankumoukselle ja sille laajemmalle humanistiselle sosiaalisuuden mielialalle, niin että siitä tuli myöhemmin puhuttelumuoto vallankumouksellisille jotka punaisen Ranskan kukon heraldinen kiekuminen kutsui barrikaadeille. Nähtynä kokonaisuutena, se yhteiskunnallinen tila, jonka kapitalismi on luonut, on ristiriidassa niiden yksinkertaisten luokkaennusteiden kanssa, joita Marx ja vallankumoukselliset Ranskalaiset syndikalistit ajoivat. Toisen maailmansodan jälkeen, kapitalismi on käynyt läpi suunnattoman muutoksen, sen luodessa uusia laajoja yhteiskunnallisia aiheita suunnattomalla nopeudelle, aiheita jotka ovat ohittaneet perinteiset proletaariset vaatimukset paremmista palkoista, työajoista ja työoloista: merkittävimpiä näistä ovat ympäristöön, sukupuoleen, hierarkiaan, asukkuuteen ja demokratiaan liittyvät kysymykset. Kapitalismi on käytännössä yleistänyt uhkansa ihmiskunnalle, varsinkin ilmastomuutoksilla jotka voivat muuttaa itse planeetan ulkonäköä, maailmanlaajuisilla harvainvaltaisilla instituutioilla, ja villiksi päässeellä urbanisaatiolla joka radikaalisti syövyttää ruohonjuuritason politiikalle ominaista kansalaiselämää. Hierarkiasta on nykyään tulossa yhtä selkeä aihe kuin luokka on - tästä toimii todistuksena se mitta missä monet sosiaaliset analyysit ovat yksilöineet managerit, byrokraatit, tiedemiehet ja muut nousevina, näennäisesti hallitsevina ryhminä. Uudet ja mutkikkaat status ja etu erot ovat merkittäviä toisella tapaa kuin lähimenneisyydessä; ne sumentavat konfliktia palkkatyön ja pääoman välillä joka oli perinteisille sosialisteille ennen niin keskeistä, selkeästi määriteltyä, ja militantisti kamppailtua. Luokka kategoriat sekoittuvat nyt hierarkisiin kategorioihin jotka pohjautuvat rotuun, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntaukseen ja kansallisiin tai alueellisiin eroihin. Status erot, hierarkian tunnuspiirre, tapaavat yhdistymään luokkaeroihin ja kaiken kattavampi kapitalistinen maailma on ilmaantumassa jossa etniset, kansalliset ja sukupuolierot ohittavat monesti luokkaerojen tärkeyden kansan silmissä. Tämä ilmiö ei ole täysin uusi: Ensimmäisessä Maailmansodassa lukuisat Saksalaiset sosialistit hylkäsivät aikaisemman sitoumuksensa proletariaatin yhtenäisyyden punaisille lipuille, suosiakseen hyvin syöneiden ja parasiittisten hallitsijoidensa kansallisia lippuja ja menivät sitten syöksemään pistimensä Ranskalaisten ja Venäläisten sosialistityöläisten ruumiisiin - kuten hekin tekivät, vuorostaan, omien sortajiensa kansallisten lippujen alla. Samalla kapitalismi on luonut uuden kenties tärkeimmän ristiriidan: loputtomaan kasvuun perustuvan talouden ja luonnon ympäristön köyhtymisen törmäyksen. (2) Tätä aihetta ja sen suunnattomia seuraamuksia ei voida enää minimoida, puhumattakaan niiden huomiotta jättämisestä, kuin ihmisten tarvetta ruualle tai ilmalle. Nykyään kaikkein lupaavimmat kamppailut lännessä, jossa sosialismi syntyi, vaikuttavat tapahtuvan vähemmän tulojen ja työolojen ympärillä vaan ennemminkin ydinvoiman, saastumisen, metsien kuoleman, slummiutumisen, koulutuksen, terveydenhuollon, yhteisöjen elämän ja vähemmän kehittyneiden maiden kansojen sorron ympärillä. Tästä toimii todistuksena globalisaation vastaiset kapinat (vaikka ne tapahtuvatkin satunnaisesti), joissa sini- tai valkokaulus "työläiset" marssivat samoissa riveissa keskiluokkaisten ihmisystävien kanssa ja joita ajavat samat yhteiskunnalliset huolenaiheet. Proletaariset taistelijat muuttuvat mahdottomiksi erottaa keskiluokkaisista. Vantterat työläiset, joihin tunnusmerkkinä on taistelunhaluinen militanttius, marssivat "leipää ja sirkushuveja" tarjoavien teatteriesitysten perässä, molempien ollessa usein jaetusti leikkisiä. Työväen ja keskiluokan jäsenillä on usein, eräällä tapaa, monia erilaisia sosiaalisia hattuja heidän haastaessa kapitalismia epäsuorasti sekä suorasti, niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Emme myöskään voi jättää huomiotta, päättäessämme sitä suuntaa minkä aiomme ottaa, sitä faktaa että kapitalismi, mikäli sitä ei pysäytetä, tulee olemaan tulevaisuudessa - eikä välttämättä kovin kaukaisessa tulevaisuudessa - huomattavasti erilainen kuin se järjestelmä jonka tunnemme nyt. Kapitalistisen kehityksen voi olettaa muuttavan sosiaalisia näkymiä tulevina vuosina. Voimmeko olettaa että tehtaat, toimistot, kaupungit, asuinalueet, teollisuus, kaupankäynti ja maatalous, puhumattakaan moraalisista arvoista, estetiikasta, mediasta, yleisistä haluista, ynnä muusta eivät tule muuttumaan suunnattomasti ennenkuin tämä vuosisata loppuu? Menneellä vuosisadalla kapitalismi on, ennenkaikkea, laajentanut yhteiskunnallisia aiheita - itseasiassa historiallinen sosiaalinen kysymys siitä kuinka ihmiskunta, jota luokat ja riisto jakaa, voi luoda yhteiskunnan joka perustuu tasa-arvoon, aidon harmonian ja vapauden kehittymiseen - niin että siihen kuuluu aiheita joiden ratkaisua 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen vapauteen uskovat yhteiskuntateoreetikot hädin tuskin kykenivät näkemään. Aikamme, loputtomine "tilinpäätöksineen" ja "sijoituskohteineen," uhkaa nyt muuttaa koko yhteiskunnan laajaksi ja hyväksikäyttäväksi markkinapaikaksi. (3) Se kansa jonka kanssa progressiiviset sosialistit joutuivat keskustelemaan, muuttuu myös radikaalisti ja se tulee tekemään tuota tulevina vuosikymmeninä. Se että hidastelee, kapitalismin luomien muutosten ja uusien tai laajempien ristiriitojen joita se tuottaa, ymmärtämyksessä johtaa sen toistuvasti tuhoisan virheen tekemiseen joka johti lähes kaikkien viimeisten kahden vuosisadan vallankumouksellisten kansannousujen tappioon. Etummaisena näissä opetuksissa joita uuden vallankumouksellisen liikkeen tulee oppia menneisyydestä, on se että sen tulee saada laajoja joukkoja keskiluokasta uuden populistisen ohjelmansa taakse. Yhdelläkään yrityksellä kapitalismin korvaamiseksi sosialismilla ei ole ikinä ollut tai olemaan etäistäkään mahdollisuutta menestyä ilman tyytymättömän pikkuporvariston tukea, olkoon se sitten intelligentsiaa ja maalaisia-univormuissa Venäjän vallankumouksessa tai sitten intellektuelleja, maanviljelijöitä, kaupanpitäjiä, toimistotyöläisiä ja teollisuuden ja jopa hallituksen managereita Saksan kansannousuissa 1918-21. Jopa menneiden vallankumouksellisten kausien lupaavimpina aikoina, Bolsevikit, Mensevikit, Saksalaiset Sosiaalidemokraatit ja Venäläiset kommunistit eivät koskaan saaneet absoluuttisia enemmistöjä lakiasäätävistä elimissään. Niin sanotut "proletaariset vallankumoukset" olivat poikkeuksetta vähemmistöjen vallankumouksia, useimmiten jopa itse proletariaatin keskuudessa, ja ne jotka onnistuivat (usein lyhyeksi aikaa, ennenkuin ne tukahdutettiin tai ajautuivat historiallisesti pois vallankumouksellisesta liikkeestä) riippuivat ylivoimaisesti siitä faktasta että porvaristolta puuttui aktiivinen tuki omissa asevoimissaan tai siitä että se oli yksinkertaisesti sosiaalisesti lannistunut. Mikäli otetaan huomioon ne muutokset joita näemme ympärillämme ja ne jotka ovat vasta saamassa muotoaan, yhteiskunnalliset radikaalit eivät voi enää vastustaa saalistavaa (sekä suunnattoman luovaa) kapitalistista järjestelmää käyttämällä ideologioita ja metodeja jotka syntyivät ensimmäisestä Teollisesta vallankumouksesta, jolloin teollisuuden proletaarit vaikuttivat olevan ensisijaisia antagonisteja kangastehtaan omistajalle. (Emmekä voi myöskään käyttää ideologioita jotka syntyivät konflikteista joilla köyhtynyt maaseutuväestö käytti vastustamaan feodaalisia tai semifeodaalisia maanomistajia.) Yksikään menneiden aikojen antikapitalistiksi julistautuneista ideologioista - Marxilaisuudesta, anarkismista, syndikalismista ja yleisemmistä sosialismin muodoista - ei säilytä enää sitä samaa relevanssia joka niillä oli kapitalistisen ja teknologisen kehityksen aikaisemmissa vaiheissa. Yksikään niistä ei myöskään voi toivoa kattavansa koko uusien aiheiden, tilaisuuksien, ongelmien ja etujen moninaisuutta jotka kapitalismi on toistuvasti luonut ajan mittaan. Marxilaisuus oli kaikkein kattavin ja johdonmukaisin yritys luoda systemaattinen sosialismin muoto, joka korosti uuden yhteiskunnan edellytysten materiaalisia sekä subjektiivisia historiallisia ennakkoedellytyksiä. Tämän projektin, nykyisellä esikapitalistisen talouden hajoamisen ja älyllisen sekaannuksen, relativismin ja subjektivismin aikakaudella, ei tule koskaan antautua uusille barbaareille, joista monet ovat löytäneet kodin sieltä mikä oli ennen muuri ideologiselle taantumalle - yliopistoista. Olemme paljon velkaa Marxin yritykselle luoda meille johdonmukainen ja innostava analyysi kauppatavaroista ja vaihtosuhteista, aktivistisesta filosofiasta, systemaattisesta yhteiskuntateoriasta, objektiivisesti perustellusta tai "tieteellisest" käsityksestä historiallisesta kehityksestä sekä joustavasta poliittisesta strategiasta. Marxilaiset poliittiset ajatukset olivat myös erityisen tärkeitä hirvittävän hämmentyneelle proletariaatille ja niille yksittäisille sortotoimille joita teollisuusporvaristo käytti heille Englannissa 1840 -luvulla, jonkinverran myöhemmin Ranskassa, Italiassa ja Saksassa, sekä hyvin ennalta näkevästi Venäjällä viimeisenä vuosikymmenenä Marxin elämässä. Ennen populistisen liikkeen nousua Venäjällä (joista kuuluisin oli Narodnaya Volya), Marx oletti että nousevasta proletariaatista tulisi väestön suuri enemmistö Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, ja se tulisi väistämättä johtamaan vallankumoukselliseen luokkasotaan kapitalistisen riiston ja köyhdyttämisen seurauksena. Varsinkin vuosina 1917 ja 1939 välillä, kauan Marxin kuoleman jälkeen, Eurooppaa riivasi kasvava luokkasota joka nousi totaalisen työläisten kansannousujen pisteeseen. Vuonna 1917, poikkeuksellisen tilanteiden yhtymäkohdan - varsinkin Ensimmäisen Maailmansodan syttymisen myötä, joka teki monet Eurooppalaiset kvasifeodaaliset sosiaaliset järjestelmät hirvittävän epävakaiksi - Lenin ja Bolsevikit koittivat käyttää (mutta muuttivat suuresti) Marxin kirjoituksia ottaakseen vallan taloudellisesti takaperoisessa imperiumissa, joka ulottui kooltaan yhdentoista aikavyöhykkeen halki kautta Euroopan ja Aasian. (4) Kuitenkin enimmäkseen, Marxilaisuuden taloudelliset näkemykset kuuluivat nousevan tehdas kapitalismin aikakaudelle 1800-luvulle. Loistava sosialismin materiaalisten edellytysten teoriana, se ei huomioinut ekologisia, kansan tai subjektiivisia voimia tai syitä jotka saattaisivat lähettää ihmiskunnan liikkeeseen joka pyrkisi vallankumoukselliseen muutokseen. Päinvastoin, Marxilainen teoria jähmettyi teoreettisesti lähes vuosisadan ajaksi. Sen teoreetikot olivat usein hämillään kehityssuuntauksista jotka olivat ohittaneet sen ja ovat, 60-luvun jälkeen, mekaanisesti liittäneet ympäristönsuojeluliikkeen ja feministisiä ajatuksia sen kaavanomaiseen ouvrieristiseen näkökantaan. Samalla tapaa, anarkismi - jonka uskon autenttisessa muodossa edustavan hyvin individualistista näkökantaa joka suosii radikaalin esteetöntä elämäntapaa, usein korvikkeena joukkotoiminnalle - on paljon paremmin soveltuva kuvaamaan Proudholaista yhden perheen maalaisten tai käsityöläisten maailmaa, kuin modernia urbaania ja teollista ympäristöä. Olen itsekin ennen käyttänyt tätä poliittista nimikettä, mutta lisä harkinta on pakottanut minut saapumaan siihen johtopäätökseen että, huolimatta sen usein virkistävistä aforismeista ja näkemyksistä, se yksinkertaisesti ei ole yhteiskunnallinen teoria. Sen kuuluisimmat teoreetikot juhlivat sen näennäistä avoimmuutta eklektisyydelle ja "paradoksin" tai jopa "ristiriidan" vapauttavia vaikutuksia, käyttääkseni Proudhonilaista liioittelua. Tämän mukaisesti, ilman ennakkoluuloja monia anarkistisia toiminnanmuotoja kohtaan, voidaan uskottavasti perustella että monet niistä yhteiskunnallisen ja taloudellisen uudelleenrakennuksen ajatuksista joita on ennen ajettu "anarkian" nimissä oli usein viety Marxismista (mukaanlukien oma "niukkuuden jälkeisyyden" käsitteeni, mikä ymmärrettävästi raivostutti monia anarkisteja jotka lukivat esseitäni aiheesta). Valitettavasti sosialististen käsitteiden käyttö on monesti estänyt anarkisteja kertomasta meille tai edes ymmärtämästä selkeästi mitä he ovat: individidualisteja joiden autonomian käsitteet saavat alkunsa vahvasta sitoumuksesta henkilökohtaiseen vapauteen yhteiskunnallisen vapauden sijaan, tai sosialisteja jotka ovat sitoutuneita rakenteelliselle, institutionalisoidulle ja vastuulliselle sosiaalisen järjestäytymisen muodolle. Anarkismin ajatus itsehallinnosta (auto-nomos) johti Nietzschen kaiken kattavan tahdon radikaalin ylistämiseen. Tämän "ideologian" historia onkin täynnä idiosynkraattisia vastarinnan eleitä, joten ei ole mikään yllätys että ne ovat viehättäneet monia nuoria ihmisiä ja esteetikkoja. Anarkismi edustaa itseasiassa kaikkein äärimmäisintä muotoa liberalismin esteettömän autonomian ideologiassa, sen saavuttaessa huipentumansa sankarillisten valtion uhmaamisen tekojen ylistyksessä. Anarkismin myytti itsehallinnosta (auto nomos) - radikaalista yksilön puolustuksesta yli yhteiskunnan tai jopa sitä vastaan, ja yksilöllisestä vastuunpuutteesta kollektiiviselle hyvinvoinnille - johtaa radikaaliin kaikkivoivan tahdon väitteeseen joka on keskeinen Nietzschen ideologisille vaelluksille. Jotkut itseään anarkisteiksi kutsuvat ovat jopa hyljänneet yhteiskunnallisen joukkotoiminnan turhana ja vieraana henkilökohtaisille mielenkiinnoilleen ja ovat tehneet fetissin siitä mitä Espanjalaiset anarkistit kutsuivat grupismoksi, pienryhmien toimintamuodolle joka on hyvin henkilökohtaista sosiaalisen sijaan. Anarkismi on usein sekoitettu vallankumoukselliseen syndikalismiin, hyvin rakenteelliseen ja hyvin kehittyneeseen joukkojen libertaarisiin ammattiliittoihin joka, toisin kuin anarkismi, oli pitkän aikaa omistautunut demokraattisille käytännöille, (5) kurinalaisuudelle toiminnassa, ja järjestäytyneelle, pitkän tähtäimen vallankumoukselliselle käytännölle jotta tuhottaisiin kapitalismi. Sen samanhenkisyys anarkismin kanssa johtaa juurensa sen vahvasta libertaarisista ennakkoluuloista, kuitenkin anarkistien ja syndikalistien välisillä katkerilla riidoilla on pitkä historia lähes jokaisessa maassa Läntisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kuten voimme havaita Espanjan CNT:n ja Tierra y Libertadiin yhteydessä olleiden anarkististen ryhmien 1900-luvun alkupuolella välillä olleista jännitteistä; vallankumouksellisten syndikalistien ja anarkistien ryhmien välillä Venäjällä 1917 vallankumouksen aikaan; ja IWW:n Yhdysvalloissa ja Ruotsissa välillä, lainatakseni libertaarisen työväenliikkeen valaisevampia esimerkkejä. Useat Amerikkalaiset anarkistit loukkaantuivat Joe Hillin uhmakkaasta maksiimista ennen hänen teloitustaan Utahissa: "älkää surko - Organisoitukaa!" Pienet ryhmät eivät kuitenkaan ollut niitä "järjestöj" joita Joe Hill, tai Espanjalaisen libertaarisen liikkeen karkeasti väärin ymmärretty idoli, Salvador Segu.í, ajatteli. Sanan libertaarinen jaettu käyttö on pitkälti se mikä teki mahdolliseksi että jossain määrin hämmentyneet anarkistit saattoivat olla samassa järjestössä vallankumouksellisten syndikalistien kanssa. Usein verbaalinen hämmennys ideologisen selkeyden sijaan teki mahdolliseksi että FAI, jota edusti anarkisti Federica Montseny, saattoivat elää rinnakkain syndikalistien, joita edusti Juan Prieto, kanssa CNT-FAI:ssa, joka suurinpiirtein niin hämmentynyt järjestö kuin mikään on ikinä ollut. Vallankumouksellisen syndikalismin kohtalo on sidottu eri astein patologiaan nimeltä ouvrierismi, tai "työläisismi," ja mikä ikinä filosofia, teoria historiasta, tai poliittisesta taloudesta on usein lainattu, usein pienissä erissä ja epäsuorasti Marxilta - itseasiassa Georges Sorel ja monet muut vakaumukselliset vallankumoukselliset syndikalistit varhaisella 1900-luvulla pitivät itseään nimenomaan Marxilaisena ja jopa selkeämmin hylkivät anarkismia. Tämän lisäksi vallankumoukselliselta syndikalismilta puuttuu yhteiskunnallisen muutoksen strategia yleislakon lisäksi, jonka vallankumoukselliset kansannousut kuten kuuluisat lokakuun ja marraskuun 1905 yleislakot Venäjällä osoittivat olevan mieltä kuohuttavia mutta lopulta tehottomia. Itseasiassa siitä huolimatta miten korvaamaton yleislakko saattaakin olla edeltäjänä suoralle yhteenotolle valtion kanssa, niille ei selvästi ole sitä mystistä voimaa minkä vallankumoukselliset syndikalistit antoivat niille yhteiskunnallisen muutoksen keinoina. Niiden rajoitukset ovat iskevää todistusaineistoa siitä että, kausittaisen suoran toiminnan muotoina, yleislakkoa ei voi pitää samana asiana kuin vallankumousta tai edes suurten yhteiskunnallisten muutosten kanssa, jotka edellyttävät joukkoliikkeen ja vaativat vuosien hautomisajan ja selkeän suunnan. Vallankumouksellinen syndikalismi onkin täynnä tyypillistä ouvrieristista anti-intellektuaalisuutta, joka halveksuu yrityksiä muotoilla merkityksellinen vallankumouksellinen suunta ja palvoo proletaarista "spontaaniutta" joka on, aikanaan, johtanut sen hyvin itsetuhoisiin tilanteisiin. Ilman keinoa analysoida tilannettaan, Espanjalaiset syndikalistit (ja anarkistit) osoittivat omaavansa vain olemattoman ymmärryksen tilanteestaan voitettuaan Francon joukot kesällä 1936 ja olevansa kykenemättömiä ottamaan "seuraavan askeleen" institutionalisoidakseen työläisten ja maalaisten hallintomuodon. Se mihin saavumme näiden havaintojen pohjalta on että niin Marxilaisilla, vallankumouksellisilla syndikalisteilla kuin myös autenttisilla anarkisteilla on ollut virheellinen ymmärtämys politiikasta, joka tulisi ymmärtää julkisena kenttänä ja niinä instituutioina joilla ihmiset demokraattisesti ja suoraan hallitsevat yhteisönsä asioita. Vasemmisto onkin toistuvasti sekoittanut valtiotaidon politiikkaan itsepintaisella kyvyttömyydellään ymmärtää että nuo kaksi eivät ole ainoastaan radikaalisti erilaisia, vaan että niiden välillä on myös radikaali jännite - tai itseasiassa kamppailu. (6) Kuten olen kirjoittanut toisaalla, historiallisesti politiikka ei ilmaantunut valtiosta - rakenne jonka ammattimainen koneisto on suunniteltu hallitsemaan ja mahdollistamaan väestön riisto, etuoikeutetun luokan eduksi. Tämän sijaan politiikka, lähes määritelmänsä mukaan, on vapaiden kansalaisten aktiivista osanottoa kunnallisten asioidensa hoidossa ja sen vapauden puolustamisessa. Voidaan itseasiassa sanoa että politiikka on sen "ruumiillistuma" jota Ranskalaiset vallankumoukselliset 1790 -luvulla kutsuivat sanalla civicisme. Tarkkaan ottaen sana politiikka sisältääkin Kreikkalaisen sanan polis, "kaupunki", ja sen käyttö klassisessa Ateenassa demokratian kanssa tarkoitti asukkaiden suoraa kaupungin hallinnointia. Vuosisatojen julkisen rappio, jota ominaista on varsinkin luokkien muodostuminen, tarvittiin jotta voitiin luoda valtio ja sen syövyttävä poliittisen kentän sulauttaminen. Vasemmistoa määrittävä yhteinen seikka onkin nimenomaan se että Marxilaisten, anarkistien ja vallankumouksellisten syndikalistien usko siihen että ei ole olemassa, perustavaa, eroa poliittisen kentän ja valtion välillä. Korostamalla kansallisvaltiota - tähän kuuluu myös "työläisten valtio" - taloudellisen sekä poliittisen vallan locuksena, Marx (sekä myös libertaarit) tekivät pahamaineisen virheensä selittää kuinka työläiset saattaisivat täysin ja suoraan kontrolloida tuon kaltaista valtiota ilman valtaa käyttävää byrokratiaa ja periaatteessa valtiojohtoista (ja vastaavasti, libertaarien osalla, hallinnollisia) instituutioita. Tämän seurauksena Marxilaiset näkivät väistämättä poliittisen kentän, jota se kutsui "työläisten valtioksi," tukahduttavana ilmiönä, joka näennäisesti perustui yhden luokan, proletariaatin, eduille. Vallankumouksellinen syndikalismi korosti vuorostaan työläisten komiteoiden ja liittoutuneiden taloudellisten neuvostojen tehtaiden hallintaa keskipisteenä sosiaaliselle auktoriteetille, yksinkertaisesti ohittaen tällä tapaa kaikenlaiset julkiset instituutiot joita oli olemassa talouden ulkopuolella. Kummallista kyllä, tämä oli taloudellista determinismiä koston kera, joka, Espanjan 1936 kokemusten kokeilun jälkeen, osoittautui täysin tehottomaksi. Suunnaton kenttä todellista hallinnollista valtaa, sotilaallisista asioista oikeuden käyttöön, päätyi Espanjan Stalinistien ja liberaalien käsiin, jotka käyttivät auktoriteettiaan heikentääkseen libertaarista liikettä - ja sen myötä, niitä vallankumouksellisia saavutuksia joita syndikalistiset työläiset olivat saavuttaneet Heinäkuussa 1936, aikana jota yksi kirjailija happamasti kutsui "Espanjalaisen anarkismin lyhyeksi kesäksi." Bakunin ilmaisi vuorostaan anarkismin kannattajille tyypillisen näkemyksen vuonna 1871 kirjoittaessaan että uusi sosiaalinen järjestys tultaisiin luomaan "ainoastaan epäpoliittisen tai antipoliittisen sosiaalisen työväen luokan vallan kehittymisen ja järjestäytymisen kautta kaupungeissa ja maaseudulla," samalla hyläten tyypillisen epäjohdonmukaiseen tapaansa juuri sen samaisen kunnallisen politiikan jonka hän hyväksyi Italiassa samoihin aikoihin. Tästä on seurannut että anarkistit ovat kauan pitäneet kaikenlaista hallintoa valtiona ja tuominneet sen mukaisesti - näkemys joka on resepti kaikenlaisen organisoituneen sosiaalisen elämän tuhoutumiselle. Siinä missä valtio on instrumentti jolla hallitseva ja riistävä luokka hallinnoi ja pakottaa riistetyn luokan toimia, hallintomuoto on kokoelma instituutiota jotka on suunniteltu käsittelemään yhteisen elämän ongelmia järjestäytyneessä sekä toivottavasti myös tasavertaisella tavalla. Jokainen institutionalisoitunut muoto joka muodostaa järjestelmän julkisten asioiden hoitoon - joko ilman valtiota tai sen kanssa - on väistämättä hallintomuoto. Jokainen valtio taas on, vaikkakin väistämättä hallintomuoto, voima luokkasortoon ja kontrolliin. Niinkin harmillista kuin varmasti onkin niin Marxilaisille kuin anarkisteillekin, sorretut ovat ilmaisseet selkeästi - ja painaneet paperille! - vaatimuksen perustuslaista, vastuullisesta ja vastaanottavaisesta hallinnosta, ja jopa laista tai nomoksesta vuosisatojen ajan monarkkien, aateliston ja byrokraattien arvaamatonta valtaa vastaan. Libertaarinen lain vastustus, puhumattakaan kaikkien hallintomuotojen vastustuksesta, on ollut yhtä hölmöä kuin kuva käärmeestä nielemässä häntäänsä. Se mitä jää käteen loppujen lopuksi on vain jälkikuva silmissä jolla ei ole minkäänlaista kosketeltavaa todellisuutta. Ne aiheet joita ylläolevilla sivuilla on nostettu esiin eivät ole pelkän akateemisen mielenkiinnon aiheita. Saapuessamme 2000-luvulle yhteiskunnalliset radikaalit tarvitsevat sosialismin - libertaarisen ja vallankumouksellisen - joka ei ole maalais-käsityöläis maailman "assosiationismin" jatke, joka on anarkismin ytimessä, tai proletarismi joka on vallankumouksellisen syndikalismin ja Marxilaisuuden ytimessä. Niinkin muodikkaita kuin perinteiset ideologiat (varsinkin anarkismi) saattavat olla nuorten parissa nyt, todella edistyksellinen sosialismi joka ottaa oppia niin libertaarisista kuin myös Marxilaisista ajatuksista, mutta ylittää nämä vanhemmat ideologiat, täytyy tarjota älyllistä johtajuutta. Nykypäivän poliittisille radikaaleille pelkkä Marxilaisuuden, anarkismin tai vallankumouksellisen syndikalismin elvyttäminen ja ideologisella kuolemattomuudella varustaminen toimisi esteenä relevantin radikaalin liikkeen kehittymiselle. Tarvitaan uusi ja kattava radikaali näkökulma, sellainen joka kykenee systemaattisesti puhuttelemaan niitä kattavia aiheita jotka saattavat potentiaalisesti tuoda suurimman osan yhteiskunnasta oppositioon alati-kehittyvälle ja muuttuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Saalistavan, loputtomalle kasvulle perustuvan, yhteiskunnan törmäys ihmisten ulkopuolella olevaan luontoon on nostanut esiin kokoelman ajatuksia selvitykseksi nykyisestä sosiaalisesta kriisistä ja merkityksellisestä radikaalista muutoksesta. Yhteiskuntaekologia, yhtenäinen näkemys yhteiskunnallisesta kehityksestä, joka kietoo yhteen hierarkian ja luokan yhteisen vaikutuksen ihmiskunnan sivistämisessä, on jo vuosikymmenien ajan väittänyt että meidän tulee uudelleenjärjestää yhteiskuntasuhteemme jotta ihmiskunta voi elää suojelevassa tasapainossa luonnon kanssa. (7) Toisin kuin liian yksinkertaistettu ideologia jota kutsutaan "ekoanarkismiksi," yhteiskuntaekologia pitää kiinni siitä että ekologisesti suuntautunut yhteiskunta voi olla edistyksellinen taantumuksellisen sijaan, painottaen voimakkaasti maallista nautintoa ja helppoutta primitivismin, pidättyvyyttä tai kieltäymystä. Mikäli yhteiskunta, joka aikoo kyetä tekemään jäseniensä elämästä ei pelkästään hyvin nautinnollista, vaan myös tarpeeksi kiireetön että he kykenevät ottamaan osaa älylliseen ja kulttuuriseen itsensä kehittämiseen, joka on tarpeellinen niin sivilisaation luomiseksi kuin myös elinvoimaiselle poliittiselle elämälle, sen täytyy olla halveksumatta tekniikkaa ja tiedettä vaan tuoda ne sopusointuun ihmiskunnan onnen ja vapaa-ajan näkemysten kanssa. Yhteiskuntaekologia ei ole nälän ja materiaalisen puutteen ekologiaa, vaan yltäkylläisyyden ekologiaa; se pyrkii järkevän yhteiskunnan luomiseen jossa saasteet, tai itseasiassa turha, on uuden arvojärjestelmän kontrolloima; ja sitten tai jos on pulaa jostain järjettömän käytöksen takia, kansankokoukset asettaisivat demokraattisten prosessien kautta järkevät kulutuksen tasot. Lyhyesti sanoen yhteiskuntaekologia suosii kansankokousten demokraattisesti tekemää hallinnointia, suunnitelmia ja säätelyä, ei vapaamuotoista käytöstä jolla on juurensa yksilökohtaisista eksentrisyyksissä. Väitän että Kommunalismi on se kaiken kattava poliittinen kategoria joka parhaiten sopii sisältämään yhteiskuntaekologian läpiajatellut ja systemaattiset näkemykset, mukaanlukien libertaarisen kunnallispolitiikan ja dialektisen naturalismin. (8) Ideologiana Kommunalismi ottaa vanhempien vasemmistoideologioiden parhaimmistosta - Marxilaisuudesta ja anarkismista, tarkemmin ottaen libertaarisen sosialismin perinteestä - samalla kun se tarjoaa laajemmat ja relevantimmat puitteet ajallemme. Marxilaisuudesta se ottaa järkevän systemaattisen ja johdonmukaisen sosialismin, joka sisältää filosofian, historian, talouden ja politiikan, muotoilun. Avoimen dialektisena se pyrkii sulauttamaan teorian käytännön kanssa. Anarkismista se ottaa sen sitoumuksen valtion vastustukselle ja konfederalismille, sekä sen havainnon että hierarkia on perustava ongelma joka voidaan voittaa vain libertaarisessa sosialistisessa yhteiskunnassa. (9) Käsittettä Kommunalismi ei ole valittu kevytmielisesti sisältämään filosofinen, historiallinen, poliittinen ja järjestäytyneet komponentit 2000-luvun sosialismille. Sana ilmaantui Pariisin Kommuunissa 1871, jolloin Ranskan pääkaupungin aseistautuneet asukkaat nostivat barrikaadeja ei ainoastaan puolustaakseen Pariisin kunnanvaltuustoa ja sen hallinnollisia alarakenteita, vaan myös luodakseen maanlaajuisen kaupunkien ja kuntien konfederaation korvatakseen tasavaltalaisen kansallisvaltion. Kommunalismi ideologiana ei ole anarkismin individualismin ja usein avoimen järjenvastaisuuden tahraamaa; eikä se myöskään kanna Marxilaisuuden historiallista bolsevismissa ruummiillistuneen autoritäärisyyden taakkaa. Se ei keskity tehtaaseen keskeisenä sosiaalisena kenttänä tai teolliseen proletariaattiin keskeisenä historiallisena toimijanaan; eikä se myöskään pelkistä tulevaisuuden vapaata yhteisöä kuviteltuun keskiaikaiseen kylään. Sen ensisijainen päämäärä sanotaan selkeästi tavallisessa tietosanakirja määritelmässä: Kommunalismi on, The American Heritage Dictionaryn mukaan, "teoria tai hallintomuoto jossa lähes autonomiset paikallisyhteisöt on heikosti sidottu liittoumaan." (10) Kommunalismi pyrkii palauttamaan politiikan laajimman, vapaudellisimman merkityksen, ja täyttämään kunnan historiallisen potentiaalin mielen ja keskustelun kehityskenttänä. Se hahmottaa kunnan, ainakin potentiaalisesti, laadullisesti muuttuneena kehityksenä orgaanisen evoluution ulkopuolelle sosiaaliseen evoluutioon. Kaupunki on se tila jossa arkaainen veriside joka kerran rajoittui perheiden ja heimojen yhdistämiseen, sulkien ulkopuoliset ulos, lopetettiin - ainakin juridisesti. Siitä tuli tila jossa hierarkiat jotka perustuivat nurkkakuntaisiin ja sosiobiologisiin sukulaisuuden, sukupuolen ja iän ominaisuuksiin, voitiin lopettaa ja korvata vapaalla yhteiskunnalla joka perustui jaettuun ihmisyyteen. Se on vieläkin, potentiaalisesti, tila jossa kerran pelätty muukalainen voidaan sulauttaa täysin yhteisöön - aluksi suojeltuna yhteisen tilan asukkaana ja lopulta kansalaisena joka ottaa osaa julkisen kentän päätöksentekoon. Se on yli kaiken kenttä jossa instituutioilla ja arvoilla on juurensa ihmisten julkisessa toiminnassa eikä zoologiassa. Näiden historiallisten toimintojen ylitse katsottaessa, kunta muodostaa ainoan kentän joka perustuu ajatusten vapaaseen vaihtoon ja luovaan pyrkimykseen tuoda tietoisuuden kyvyt vapauden palvelukseen. Se on kenttä jossa pelkkä eläimellinen sopeutuminen olemassa olevaan ja ennaltamäärättyyn ympäristöön voidaan radikaalisti korvata proaktiivisella, järkevällä väliintulolla maailmaan - itseasiassa maailmaan jota ei ole vielä tehty ja muokattu järjen käytöllä - pyrkimyksellä kohti niiden ympäristön, sosiaalisen ja poliittisen loukkausten lopettamista kohti joita luokat hierarkiat ovat kohdistaneet ihmisyyteen ja biosfääriin. Vapautuminen herruudesta sekä materiaalisesta hyväksikäytöstä - jotka itseasiassa luodaan uudestaan inhimillisen luovuuden järkevänä kenttänä kaikilla elämän osa-alueilla - kunnasta tulee se eettinen tila hyvälle elämälle. Kommunalismi ei siis ole pelkkä mielikuvituksen tekemä tuote: se ilmaisee kestävän poliittisen elämän käsitteen ja käytännön, jonka sosiaalisen kehityksen ja järjen dialektiikka muotoilee. Selkeästi poliittisena ajatusrakennelmana, Kommunalismi pyrkii palauttamaan ja kehittämään kaupungin (tai kommuunin) kehitystä muodossa joka sopii yhteen sen suurimpien potentiaalien ja historiallisten perinteiden kanssa. Tämä ei tarkoita että Kommunalismi hyväksyy kunnan sellaisenaan kuin se on nykypäivänä. Päinvastoin, nykyiset kunnat ovat täynnä valtion piirteitä ja usein ne toimivat porvarillisen kansallisvaltion toimitsijoina. Vaikka kansallisvaltiot vielä vaikuttavat olevan ylivoimaisia, modernien kuntien hallussa olevia oikeuksia ei voi ohittaa pelkkinä seurannaisilmiöinä perustavammista taloudellisista suhteista. Itseasiassa, ne ovat pitkälti tavallisen kansan vaivalla voittamia etuja, joita on suojeltu pitkän aikaa hallitsevan luokan hyökkäyksiltä kautta historian - jopa porvaristoa vastaan. Kommunalismin konkreettista poliittista puolta kutsutaan vapaudelliseksi kunnallispolitiikaksi, josta olen kirjoittanut aiemmin laajalti. (11) Sen vapaudenhenkisessa kunnallispoliittisessa ohjelmassa Kommunalismi pyrkii päämäärätietoisesti tuhoamaan valtiojohtoiset kunnalliset rakenteet ja korvaamaan ne vapaudellisen politiikan instituutioilla. Se pyrkii radikaalisti uudelleenmuotoilemaan kaupunkien hallinnolliset instituutiot asukkaiden demokraattisiksi kansankokouksiksi, jotka perustuisivat naapurustoihin, kaupunkeihin ja kyliin. Näissä kansankokouksissa, asukkaat - niin keskiluokka kuin työväenluokkakin - hoitaisivat yhteisön asioita kasvottain, tehden poliittiset päätöksensä suoralla demokratialla ja tehden humanistisen, järkevän yhteiskunnan ihanteesta todellisen. Minimissään, mikäli aiomme saavuttaa sen kaltaisen vapaan yhteiskunnallisen elämän johon pyrimme, meidän tulisi valita demokratia jaetun poliittisen elämämme muodoksi. Jotta voidaan käsitellä niitä ongelmia ja aiheita jotka ylittävät yhden kunnan rajat, demokratisoitujen kuntien tulisi vuorostaan liittyä yhteen muodostaakseen laajemman konfederaation. Näiden kansankokousten ja konfederaatioiden voisivat, pelkällä olemassaolollaan, haastaa sitten valtion ja valtiollisten vallanmuotojen legitimaation. Ne voisivat kohdistua selkeästi korvaamaan valtiovaltaa ja valtiotaitoa kansanvallalla ja yhteiskunnallisesti järkevällä muutokseen pyrkivällä politiikalla. Ne voisivat myös tulla kentiksi joissa voitaisiin käydä läpi luokkakonfliktit ja joissa luokat voitaisiin lopettaa. Kommunalistit eivät huijaa itseään luulemalla että valtio tulee seuraamaan tyynesti heidän pyrkimyksiään korvata ammatillistunut valta kansanvallalla. He eivät ylläpidä illuusioita siitä että hallitsevat luokat välinpitämättömästi antavat kommunalistisen liikkeen vaatia oikeuksia jotka loukkaavat valtion suvereeniutta päättää kaupunkien ja kuntien asioista. Historiallisesti erilaiset suuremmat ja pienemmät alueet sekä ennen kaikkea kaupungit ja kunnat ovat epätoivoisesti kamppailleet saadakseen takaisin paikallisen riippumattomuutensa valtiolta (tätä ei kuitenkaan ole aina tehty korkeiden ihanteiden takia). Kommunalistien pyrkimyksen palauttaa kaupunkien ja kuntien vallat ja liittää ne yhteen konfederaatioiksi voidaan olettaa synnyttävän kasvavaa vastustusta kansallisille instituutioille. Se että uudet kansankokouksien kunnalliset konfederaatiot muodostavat kaksoisvallan valtiota vasatan joka johtaa kasvavaan poliittiseen jännitteeseen on itsestään selvää. Joko kommunalistinen liike radikalisoituu tästä jännitteestä ja päättäväisesti kohtaa kaikki sen seuraamukset, tai se tulee varmasti uppoamaan kompromissien suohon jotka sulauttavat sen takaisin siihen yhteiskunnalliseen järjestykseen jota se aikanaan koitti muuttaa. Kuinka tämä liike kohtaa tämän haasteen on selvä merkki sen vakavuudesta pyrkiä muuttaa olemassa oleva poliittinen järjestelmä ja siitä yhteiskunnallisesta tietoisuudesta jonka se kehittää lähteenä kansanvalistuksesta ja johtajuudesta. Kommunalismi on kritiikki hierarkisesta ja kapitalistisesta yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Se ei pyri ainoastaan muuttamaan yhteiskunnan poliittista elämää, vaan myös sen taloudellisen elämän. Tässä kohtaa, sen päämääränä ei ole talouden kansallistaminen tai tuotantovälineiden yksityisen omistuksen säilyttäminen, vaan talouden kunnallistaminen. Se pyrkii integroimaan tuotantovoimat kunnan elämään, niin että jokainen tuotantolaitos tai muu yritys jää paikallisen yleiskokouksen vaikutuspiiriin, joka päättää kuinka se tulee toimimaan täyttääkseen koko yhteisön tarpeet. Ero elämän ja työn välillä, joka on niin laajalle levinnyttä modernissa kapitalistisessa taloudessa, täytyy ylittää niin että asukkaiden halut ja tarpeet, luomisen taiteelliset haasteet tuotannossa, ja tuotannon rooli ajattelun ja itsemäärityksen muotoilemisessa eivät katoa. "Ihmiskunta luo itsensä," lainatakseni V. Gordon Childen kirjaa urbaanista vallankumouksesta Neoliittisen ajan lopulla ja kaupunkien noususta, eikä se tee näin ainoastaan älyllisesti ja esteettisesti, vaan laajentamalla ihmisten tarpeita sekä niitä tuotantovoimia joilla nuo tarpeet voidaan tyydyttää. Löydämme itsemme - potentiaalimme ja niiden aktualisaation - luovan ja hyödyllisen työn kautta, joka ei ainoastaan muuta ei-inhimillisen luonnon muotoa vaan myös johtaa myös meidän itsemuodostumiseen ja itsemäärittelyyn. Meidän tulee myös välttää sitä nurkkakuntaisuutta ja lopulta haluja yksityisyrittäjyyteen, jotka ovat vaivanneet niin monia itsehallinnollisia yrityksia, kuten Venäjän ja Espanjan vallankumousten "kollektiiveja". Tarvittaisiin enemmän kirjoituksia monien "sosialististen" itsehallinnollisten yritysten ajautumisesta, jopa punamustien ja punaisten lippujen alla vallankumouksellisella Venäjällä tai vallankumouksellisessa Espanjassa, kohti kollektiivisen kapitalismin muotoja, jotka lopulta johtivat monet näistä yrityksistä kilpailemaan keskenään raakamateriaaleista ja markkinoista. (12) Kaikkein tärkeintä, kommunalistisessa poliittisessa elämässä, on että eri alojen työläiset kävisivät paikoilleen kansankokouksissa ei työläisinä - painajina, putkimiehinä, valimon työläisinä tai muina, joilla olisi omat erityiset ammatilliset etunsa joita ajaa - vaan asukkaina ja kansalaisina, joiden tärkein huolenaihe tulisi olla heidän yhteiskuntansa yleinen etu. Asukkaiden tulisi vapauttaa erityisestä identiteetistään työläisinä, spesialisteina ja yksilöinä jotka ovat ennenkaikkea kiinnostuneita omista yksityisistä huolistaan. Kunnallisen elämän tulisi olla koulu kansalaisiksi kasvamiseksi, sekä sulauttamalla uudet asukkaat, kuin myös kouluttamalla nuoria, samalla kun itse yleiskokousten tulisi työskennellä ei ainoastaan pysyvinä päätöksenteko instituutioina vaan myös kenttinä ihmisten kasvatukselle käsittelemään monimutkaisia yhteiskunnallisia ja alueellisia kysymyksiä. (13) Kommunalistisessa elämäntavassa, tavanomainen talous, joka keskittyy hintoihin ja niukkoihin resursseihin, korvattaisiin etiikalla, joka keskittyy ihmisten tarpeisiin ja hyvään elämään. Ihmisten solidaarisuus - tai philia, kuten Kreikkalaiset kutsuivat sitä - korvaisi materiaalisen eduntavoittelun ja egoismin. Kunnalliset yleiskokoukset tulisivat olemaan ainoastaan elinvoimaisen asukaselämän ja päätöksenteon kenttiä, vaan myös keskuksia joissa taloudellisen logistiikan, oikein koordinoitu tuotanto ja julkisen hallinnon toimintojen varjoisa maailman mystifikaatio voidaan purkaa ja avata kaikkien asukkaiden tarkastelulle ja osanotolle. Uuden kansalaisen ilmaantuminen tulisi merkitsemään perinteisen sosialismin partikularistisen luokkaolennon ylittämistä ja "uuden ihmisen" muotoutumista jonka Venäläiset vallankumoukselliset toivoivat saavuttavansa lopulta. Ihmiskunta kykenisi sitten nousemaan yleismaailmallisen tietoisuuden ja järjen asteelle, jota 1800-luvun suuret utoopikot ja Marxilaiset toivoivat luovansa pyrkimyksillään, avaten tien ihmiskunnan täyttymykseen lajina joka ruumiillistaa järjen materiaalisen eduntavoittelun sijaan ja jolla on varaa materiaaliseen yltäkylläisyyteen ankaran harmonian sijaan johon niukkuuden ja materiaalisen puutteen moraali pakottaisi. Klassinen Ateenalainen demokratia 5. vuosisata ekr., länsimaisen demokraattisen perinteen lähde, perustui kasvottaiseen päätöksentekoon yhteisön asukkaiden kokouksissa ja noiden kunnallisten kokousten konfederaatioille. Päälle kahden vuosituhannen ajan Aristoteleen poliittiset kirjoitukset toimivat toistuvasti nostamaan tietoisuuttamme kaupungista kenttänä ihmisten järjen, tietoisuuden ja hyvän elämän potentiaalien toteutumiselle. Tämän mukaisesti Aristotele jäljitti poliksen ilmaantumisen perheestä tai oikoksesta - ts. välttämättömyyden maailmasta, jossa ihmiset täyttivät perustavimmat eläimelliset tarpeensa, ja jossa vanhimmalla miehellä oli auktoriteetti. Kuitenkin useiden perheiden kanssakäyminen "pyrki johonkin suurempaan kuin päivittäisten tarpeiden täyttämiseen" (15); tämä päämäärä aloitti varhaisimman poliittisen muodostelman, kylän. Aristotelen kuvaili ihmisen (jolla hän tarkoitti aukuista Kreikkalaista miestä (16)) kuuluisassa lauseessaan "poliittiseksi eläimeksi" (politikon zoon) joka hallitsee muita perheen jäseniä, ei vain jotta voisi täyttää heidän materiaaliset tarpeensa, vaan myös materiaalisena edellytyksenä hänen osanotolleen poliittiseen elämään, jossa keskustelu ja järki korvasi järjettömät perinteet, teot ja väkivallan. Täten, "kun useat kylät yhdistyvät yhteen kokonaiseen yhteisöön (koinonan), tarpeeksi suureen ollakseen lähes tai melko itseriittoinen," hän jatkoi, "polis syntyy, saaden alkunsa elämän perustarpeista, ja jatkaen olemassaoloaan hyvän elämän takia." (17) Aristoteleelle, ja voimme olettaa että myös antiikin Ateenalaisille, kunnan todelliset funktiot eivät siis olleet pelkästään instrumentaalisia tai edes taloudellisia. Paikkana ihmisten kanssakäymiselle, kunta, ja ne sosiaaliset ja poliittiset järjestelyt jotka siellä asuvat ihmiset loivat, oli ihmiskunnan telos, areena vailla vertaa jossa ihmiset, historian kulun myötä, kykenisivät aktualisoimaan potentiaalinsa järjelle, tietoisuudelle ja luovuudelle. Täten antiikin Ateenalaisille politiikka ei tarkoittanut vain yhteisten käytännön asioiden hoitamista, vaan myös julkisia toimia jotka perustuivat moraaliseen velvoitukseen omalle yhteisölleen. Kaikkien kaupungin asukkaiden oletettiin ottavan osaa julkisiin toimiin eettisinä olentoina. Esimerkit kunnallisesta demokratiasta eivät rajaudu antiikin Ateenaan. Päinvastoin, kauan ennen kuin luokkaerot synnyttivät valtion, lukuisat suhteellisen maalliset kaupungit loivat varhaisimmat institutionaaliset rakenteet paikalliselle dmeokratialle. Kansan yleiskokouksia on saattanut olla olemassa antiikin Sumerissa, niin sanotun "urbaanin vallankumouksen" alussa noin 7 tai 8 tuhatta vuotta sitten. On selvää että ne ilmaantuivat Kreikkalaisten keskuudessa, ja Gracchusten veljesten kukistumiseen saakka, ne olivat kansanvallan keskuksia tasavaltalaisessa Roomassa. Niitä oli lähes kaikkialla keskiajan Euroopassa ja jopa Venäjällä, ennen kaikkea Novgorodissa ja Pskovissa, jotka olivat, hetken, Slaavilaisen maailman demokraattisimpien kaupunkien joukossa. Haluaisin korostaa että kansankokous alkoi saamaan modernia muotoaan Pariisilaisten naapurustojen sektioissa vuonna 1793, jolloin niistä tuli Suuren vallankumouksen takana oleva aito liikevoima ja tietoiset toimijat uuden poliittisen väestön luomisessa. Se että niille ei koskaan annettu sitä huomiota minkä ne ansaitsevat kirjallisuudessa demokratiasta, varsinkaan demokraattisessa Marxilaisissa suuntauksissa tai vallankumouksellisissa syndikalistisissa, on dramaattinen todiste niistä puutteista joita vallankumouksellisessa perinteessä oli. Nämä demokraattiset kunnalliset instituutiot olivat tavallisesti taistelunhaluisessa jännitteessä valtaa haalivien monarkkien, feodaaliherrojen, rikkaiden perheiden ja ryöstelevien valloittajien kanssa kunnes ne kukistettiin, useimmiten veristen kamppailujen jälkeen. Jokaisella suurella vallankumouksella on ollut julkinen yhteisöissä tapahtunut puolensa, ja tämä on seikka jota on mahdoton korostaa liikaa, joka on jäänyt radikaalissa historiankirjoituksessa luokkakamppailun painotuksen alle, niinkin tärkeää kuin tuo kamppailu on ollut. Täten on mahdoton ajatella Englannin vuoden 1640 vallankumouksen ymmärtämistä ilman että nimeää Lontoon sen kentäksi; tai, samalla tapaa, on mahdotonta käsitellä Ranskan eri vallankumouksia ilman että keskityttäisiin Pariisiin, tai Venäjän vallankumouksia ilman että käsiteltäisiin Petrogradia, tai Espanjan vuoden 1936 vallankumousta ilman että viitattaisiin Barcelonaan sen kehittyneimpänä sosiaalisena keskuksena. Tämä kaupungin keskeisyys ei ole pelkkä maantieteellinen fakta; se on, ennen kaikkea, syvällisen poliittisen seikka, johon sisältyy ne tavat joilla vallankumoukselliset massat kerääntyivät ja väittelivät, ne julkiset perinteet jotka ruokkivat niitä ja sen ympäristön joka kehitti heidän vallankumouksellisia näkemyksiään. Vapaudellinen kunnallispolitiikka on keskeinen osa Kommunalistista ajatusrakennelmaa, se on itseasiassa sen praksis, samalla tapaa kuin Kommunalismi järjestelmällisenä vallankumouksellisen ajattelun rakennelmana on merkityksetön ilman vapaudellista kunnallispolitiikkaa. Erot Kommunalismin ja aidon tai "puhtaan" anarkismin välillä, Marxilaisuudesta puhumattakaan, ovat liian suuria että ne voitaisiin ylittää etuliitteillä kuten anarko-, sosialistinen, uus-, tai edes libertaarinen. Kaikki yritykset supistaa Kommunalismia pelkäksi anarkismin muunnelmaksi uhkaavat molempien ajatusten rehellisyyttä - itseasiassa, ne jättävät huomiotta niiden ristiriitaiset käsitykset demokratiasta, organisaatiosta, vaaleista, hallituksesta ja muusta. Gustave Lefrancais, Pariisilainen Kommunardi joka on ehkä keksinyt tämän poliittisen käsitteen julisti järkkymättömästi että hän oli "Kommunalisti, eikä anarkisti." (18) Kommunalismi keskittyy ennen kaikkea vallan ongelmaan. (19) Selvässä ristiriidassa erilaisiin kommunitaarisiin yrityksiin joita monet itsensä anarkisteiksi määrittelevät suosivat, kuten "kansan" autokorjaamot, painot, ruokapiirit, ja takapihan puutarhat, Kommunalismin kannattajat toimivat vaalityössä kamppaillen potentiaalisesti tärkeän vallan keskuksen kanssa - kunnallisvaltuuston - ja koittavat pakottaa sen luomaan lainsäädännöllisesti valtuutettuja naapurustojen asukaskokouksia. Tulee korostaa että näiden kokousten tulisi tehdä kaikki mahdolliset yritykset delegitimoidakseen ja syöstäkseen vallasta ne valtiojohtoiset elimet jotka tällä hetkellä hallitsevat heidän kyliään, kuntiaan tai kaupunkejaan ja työskentelisivät sen jälkeen vallankäytön todellisina moottoreina. Kun jokunen kunta demokratisoitaisiin kommunalististen periaatteiden mukaan, niiden tulisi järjestelmällisesti liittoutua kuntaliittoihin ja haastaa kansallisvaltion rooli ja, julkisten asukaskokousten ja konfederaation neuvostojen kautta, koittaa saada taloudellinen ja poliittinen elämä hallintaansa. Lopultakin, Kommunalismi, toisin kuin anarkismi, vaatii selkeästi päätöksentekoa enemmistöpäätöksillä ainoana tasavertaisena tapana jolla suuret ihmismäärät voivat tehdä päätöksiä. Aidot anarkistit väittävät että tämä periaate - se että enemmistö "määr" vähemmistöä - on autoritäärinen ja he esittävät sen sijaan päätöksentekoa konsensuksella. Konsensus, jossa yksittäiset ihmiset voivat estää veto-oikeudella enemmistön päätökset, uhkaa lopettaa yhteiskunnan sellaisenaan. Vapaa yhteiskunta ei ole sellainen jossa sen jäsenet, kuten Homeroksen lootuksen syöjät, elävät autuuden tilassa ilman muistia, houkutuksia tai tietoa. Riippumatta siitä pitääkö se siitä, ihmiskunta on puraissut tiedon hedelmästä, ja sen muisti on täynnä historiaa ja kokemusta. Eletyssä vapaudessa - verrattuna pelkkään kahvilajutusteluun - vähemmistöjen oikeutta ilmaista eriävät mielipiteensä tulee aina suojata yhtä täysin kuin enemmistönkin oikeuksia. Yhteisön tulisi välittömästi puuttua mihinkään rajoituksiin noissa oikeuksissa - toivottavasti hellästi, mutta jos se käy välttämättömäksi, voimatoimin - tai muuten sosiaalinen elämä romahtaa pelkkään kaaokseen. Itseasiassa, vähemmistön mielipiteitä suojeltaisiin potentiaalisena lähteenä uusille näkemyksille ja orastavina totuuksina jotka, mikäli niitä rajoitettaisiin, kieltäisivät yhteiskunnalta sen luovuuden ja kehitysaskelien lähteet - koska uudet ajatukset yleensä ottaen ilmaantuvat inspiroituneista vähemmistöistä jotka saavat vähitellen sen keskeisyyden minkä ne ansaitsevat tietyssä ajassa ja paikassa - kunnes ne, taas, haastetaan katoavan aikakauden perinteisenä viisautena ja vaaditaan uusia (vähemmistöjen) mielipiteitä korvaamaan jäätyneet oikeaoppisuudet. Jäljelle jää kysymys: kuinka voimme saavuttaa tämän kaltaisen järkevän yhteiskunnan? Eräs anarkisti teoreetikko uskoo että hyvä yhteiskunta (tai todellinen "luonnollinen" asioiden järjestys, johon kuuluu myös "luonnollinen ihminen") on olemassa sivilisaation sortavien taakkojen alla, kuten hedelmällinen maaperä on lumen alla. Tästä ajatuksesta seuraa että ainoa asia mitä meidän täytyy tehdä saavuttaaksemme hyvän yhteiskunnan on poistaa lumi jollain tapaa, eli toisin sanoen kapitalismi, kansallisvaltiot, kirkot, perinteiset koulut ja muut lähes loputtomat instituutiotyypit jotka perverssisti sisältävät herruutta muodossa tai toisessa. Oletettavasti anarkistinen yhteiskunta - kun valtio, hallinnolliset ja kulttuuriset instituutiot on vain poistettu - ilmaantuisi kokonaisena, valmiina toimimaan ja kukoistamaan vapaana yhteiskuntana. Tuon kaltainen "yhteiskunta," mikäli sitä voi kutsua sellaiseksi, ei vaatisi sitä että aktiivisesti luomme sitä: meidän tarvitsisi vain antaa lumen sulaa pois. Vapaan Kommunalistisen yhteiskunnan tietoinen luomisen prosessi vaatii kuitenkin huomattavasti enemmän ajattelua ja työtä kuin mystifioidun alkuperäiskansojen viattomuuden ja autuuden käsitteen omaksuminen. Kommunalistisen yhteiskunnan tulisi ennen kaikkea perustua uuden radikaalin järjestön maailmanmuuttamis pyrkimykseen, jolla on uusi poliittinen sanasto selittämässä sen päämääriä ja uusi ohjelma ja teoreettinen kehys joka tekisi noista päämääristä johdonmukaisia. Se vaatisi omistautuneita yksilöitä jotka ovat valmiita ottamaan valistuksen ja, aivan, johtajuuden vastuun vastaan. Mikäli sanoja ei aiota täysin mystifioida ja sumentaa silmiemme edessämme olevaa todellisuutta, tulisi vähimmissään myöntää että johtajuutta on aina olemassa, eikä se katoa minnekään koska sellaiset eufemismit kuten "militantti" tai, kuten Espanjassa sanottiin, "vaikutusvaltainen militantti" sumentavat sitä. Täytyy myös tiedostaa että monet aikaisempien ryhmien kuten CNT:n yksilöt eivät olleet ainoastaan "vaikutusvaltaisia militantteja" vaan selviä johtajia, joiden näkemyksille annettiin - ansaitusti! - enemmän arvoa kuin toisten esittämille, koska heidän ajatuksensa perustuivat suurempaan kokemukseen, tietoon ja viisauteen, sekä niihin psykologisiin piirteisiin joita tarvitaan tehokkaaseen suunnan antoon. Vakava libertaarinen lähestymistapa johtajuuteen myöntäisi johtajien todellisuuden ja keskeisen tärkeyden - jonka takia on vielä tärkeämpää perustaa muodollisia rakenteita ja määräyksiä, jotka voivat tehokkaasti hallita ja muokata johtajien toimia ja peruuttaa heidän valtuutensa kun jäsenet päättävät että heidän kunnioitustaan väärinkäytetään tai kun johtajuudesta tulee hyväksikäyttävän vallan käyttöä. Kommunalistisen liikkeen tulisi toimia, ei kevytmielisten ja epäroivien jäsenten kannatuksella, vaan liikkeen ajatukset, käytännöt ja toiminnan oppineiden ihmisten pohjalta. Heidän tulisi, käytännössä, osoittaa vakavaa sitoutumista järjestöönsä - järjestöön jonka rakenne on avoimesti muotoiltu perustuskirjassa ja soveliaat säännöt. Ilman demokraattisesti muotoiltua ja hyväksyttyä institutionaalista kehystä jonka jäsenet ja johtajat pidetään vastuullisina, selkeästi muotoillut standardit vastuusta katoavat. Itseasiassa nimenomaan silloin kun jäsenet eivät ole enää vastuullisia sen perustuslaille ja säännöille syntyy autoritäärisyyttä joka lopulta johtaa liikkeen tuhoutumiseen. Vapaus autoritäärisyydestä voidaan parhaiten varmistaa selkeällä, suppealla ja eritellyllä vallan sijoittamisella, ei väitteillä että valta ja johtajuus ovat "käskemisen" muotoja tai libertaarisilla metaforilla jotka peittävät niiden todellisuuden. Nimenomaan silloin kun järjestö epäonnistuu selkeästi ilmaisemaan näitä rajoituksia ilmaantuu sen taantumiselle ja rappiolle soveliaat olosuhteet. Ironista kyllä, mikään joukko ei ole ollut yhtä itsepintainen vaatiessaan vapautta käyttää tahtoaan määräyksiä vastaan kuin heimopäälliköt, monarkit, aateliset ja porvaristo; samalla tapaa jopa hyvää toivovat anarkistit ovat nähneet yksilöllisen autonomian todellisena vapauden ilmaisuna sivilisaation "keinotekoisuuksilta". Todellisen vapauden alueella - toisin sanoen, vapaudessa joka on aktualisoitunut tietoisuuden, tiedon ja välttämättömyyden seurauksena - se että tietää mitä voi ja mitä voi tehdä on avoimemmin rehellistä ja todempaa todellisuudelle kuin välttää eletyn maailman rajojen tietämisen vastuuta. Hyvin viisas mies sanoi noin puolitoista vuosisataa sitten: "Ihmiset tekevät oman historiansa, mutta he eivät voi tehdä sitä miten vain haluavat." Kansainvälisen vasemmiston tarve edistyä rohkeasti Marxilaisen, anarkistisen, syndikalistisen tai epämääräisen sosialistisen näkökulman ohitse kohti Kommunalistista katsantokantaa on erityisen tärkeä nykypäivänä. Harvoin vasemmistolaisten poliittisten ajatusten historiassa on sotkettu ideologioita näin villisti ja vastuuttomasti; harvoin ideologia itsessään on ollut näin haukuttua; harvoin on vaatimusta "Yhtenäisyydestä!" ehdolla millä hyvänsä esitetty tälläisella epätoivolla. Eri kapitalismia vastustavien suuntausten tulisi toki yhdistyä horjuttaakseen uskoa markkinajärjestelmän ja lopulta lopettaakseen sen. Tällä päämäärällä yhdessäpysyminen on korvaamattoman tärkeää: tarvitaan koko vasemmiston yhdistynyt rintama vastustamaan juurtunutta kauppatavaroiden tuottamisen ja vaihdon järjestelmää - tai itseasiassa kulttuuria - ja suojelemaan niitä oikeuksien jäänteitä jotka massat ovat voittaneet aikaisemmissa kamppailuissa sortavia hallintoja ja yhteiskuntajärjestelmiä vastaan. CategoryKäännösprojektit
Excuse for my post but I do not have money to buy meal to my children. Forgive me please. [http://freeforen.com/wss/host/cialis/buy_cialis.html buy cialis] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/buy_cialis_online.html buy cialis online] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/cheap_cialis.html cheap cialis] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/cialis_levitra.html cialis levitra] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/cialis_online.html cialis online] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/cialis_side_effects.html cialis side effects] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/discount_cialis.html discount cialis] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/generic_cialis.html generic cialis] [http://freeforen.com/wss/host/cial
KommunalistinenProjekti
2006-05-17 04:52:59
===== Kommunalistinen projekti===== Murray Bookchin Se tuleeko 2000-luku olemaan kaikkein radikaalein aikakausi vai kaikkein taantumuksellisin - vai tuleeko se vain olemaan ankean keskinkertaisuuden harmaa kausi - tulee eniten riippumaan siit.ä mink.ä kaltaisen yhteiskunnallisen liikkeen ja ohjelman sosiaaliset radikaalit luovat siitä teoreettisesta, organisatorisesta ja poliittisesta rikkaudesta joka on kerääntynyt vallankumouksellisen kauden kahden viimeisen kahdenvuosisadan aikana. Se suunta jonka valitsemme, useista eri risteyskohdista ihmiskunnan kehityksessä, saattaa hyvinkin määrittää tulevaisuutemme lajina vuosisadoiksi eteenpäin. Niin kauan kuin tämä järjetön yhteiskunta vaarantaa meitä ydin ja biologisilla aseilla, emme voi jättää huomiotta koko ihmisyyden tuhoisan päätöksen mahdollisuutta. Ottaen huomioon ne erittäin tarkkaan harkitut tekniset suunnitelmat jotka sotilaallis-teollinen kompleksi on kehittänyt, ihmiskunnan itsetuho täytyy ottaa huomioon niissä futuristisissa skenarioissa joita, vuosituhannen vaihtuessa, massa media lähettää - ihmiskunnan tulevaisuuden lopullinen päätös. Välttääkseni sen että nämä huomiot vaikuttaisivat liian tuomiopäivää ennustavilta, haluaisin korostaa että elämme myös ajalla jolloin ihmisten luovuudella, teknologialla ja mielikuvituksella on kyky luoda ennennäkemättömiä materiaalisia edistysaskelia ja antaa meille yhteiskuntia jotka mahdollistavat vapauden joka ylittää mennentullen jopa kaikkein dramaattisimmat ja vapauttavimmat visiot joita yhteiskuntateoreetikot kuten Saint-Simon, Charles Fourier, Karl Marxin ja Peter Kropotkinin. (1) Monet post-modernin ajan ajattelijoista ovat hidasjärkisellä tavallaan nimenneet tieteen ja teknologian ensisijaisiksi uhiksi ihmiskunnan hyvinvoinnille, kuitenkin vain harvat opit ovat antaneet ihmiskunnalle tuon kaltaista tyrmistyttävää määrää tietoutta aineen ja elämän salaisuuksista, tai tarjonneet lajillemme parempaa kykyä muuttaa jokaista tärkeää puolta todellisuudesta ja parantaa ihmisten ja muiden elävien olentojen hyvinvointia. Olemme siis tilanteessa jossa voimme joko kulkea kohti ankaraa 'historian loppua,' jossa tyhjien tilanteiden banaali jatkumu korvaa todellisen edistyksen, tai lähteä tielle kohti todellista historian luomista, jossa ihmiskunta aidosti edistyy kohti järkevää maailmaa. Olemme tilanteessa jossa voimme valita häpeällisen lopun, johon mahdollisesti kuuluu myös itse historian katastrofaalinen ydintuho, ja historian järkevän täyttymyksen, vapaassa materiaalisesti rikkaassa yhteiskunnassa esteettisesti luodussa ympäristössä, välillä. Riippumatta niistä teknologisista ihmeistä joita hallitseva luokka (eli porvaristo) kehittää saavuttaakseen voiton toisistaan, vain vähän olemassa olevan yhteiskunnan subjektiivisesta todellisuudesta voi pelastaa sen. Nimenomaan aikana jolloin me, lajina, kykenemme luomaan keinot uskomattomille objektiiviselle kehitykselle ja parannuksille ihmiskunnan oloissa ja muiden elävien olentojen luonnon maailmassa - kehitysaskelia jotka voisivat luoda vapaan ja järkevän yhteiskunnan - olemme lähes alastomia moraalisesti niiden sosiaalisten voimien edessä jotka voivat hyvinkin johtaa fyysiseen tuhoomme. Ennusteet tulevaisuudesta ovat ymmärrettävästi hyvin heikkoja ja niihin ei helposti luoteta. Pessimismistä on tullut hyvin laajalle levinnyttä, kapitalististen yhteiskuntasuhteiden syöpyessä aina vain syvemmälle ihmismieleen kuin koskaan ennen, samalla kun kulttuuri taantuu kuvottavissa määrin, lähes katoamispisteeseensä. Suurimmalle osalle nykypäivän ihmisistä ne asiat jotka olivat toiveikkaita ja hyvin radikaaleja varmuuksia kaksikymmentä vuotta kestäneellä kaudella Venäjän Vallankumouksen vuotesina 1917-18 aina Espanjan sisällissodan päättymiseen vuonna 1939 asti, vaikuttavat melkein na.ïveilta. Kuitenkin päätöksemme luoda parempi yhteiskunta, ja päätöksemme siitä miten teemme sen, täytyy tulla meistä itsestämme, ilman jumalien apua, tai vielä tätäkin vähemmän mystisten 'luonnonvoimien' tai karismaattisen johtajan avulla. Mikäli valitsemme tien kohti parempaa tulevaisuutta, valintamme tulee olla seurausta omista - ja vain omistamme - kyvyistämme oppia menneisyyden materiaalisista opetuksista ja arvostaa tulevaisuuden todellisia mahdollisuuksia. Meidän tulee turvautua, ei taikauskon, tai, absurdia kyllä, akatemian rakosista, sumeasta helvetistä esiinkutsuttuihin utuisiin oikkuihin, vaan sen sijaan niihin innovatiivisiin ominaisuuksiin jotka muodostavat meidän ihmisyytemme ja ne olennaiset piirteet jotka ovat vastuussa luonnollisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Näille vastakkaisia ovat ne sosiaaliset patologiat ja sattumanvaraiset tapahtumat jotka ovat saaneet ihmiskunnan sivuraiteille sen tietoisuuden ja järjen potentiaalien täyttymyksestä. Vietyämme historian pisteeseen jossa lähes mikä tahansa on mahdollista, ainakin materiaaliselta puolelta, - ja jätettyämme taaksemme menneisyyden joka oli ideologisesti ihmisten mielikuvituksen luomien mystisten ja uskonnollisten elementtien läpäisemä - me kohtaamme uuden haasteen, jonka edessä ihmiskunta ei ole koskaan ennen ollut. Meidän tulee tietoisesti luoda oma maailmamme, ei demonisten fantasioiden, järjettömien perinteiden ja tuhoisien ennakkoluulojen mukaan, vaan lajillemme ainutlaatuisten järjen, harkinnan ja keskustelun kriteerien mukaan. Minkä seikkojen tulisi olla ratkaisevia tehdessämme tätä päätöstä? Ensinnäkin se suunnaton sosiaalisen ja poliittisen kokemuksen kasautunut määrä joka on saatavilla nykypäivän vallankumouksellisille on hyvin ratkaisevaa, tämän ollessa varasto tietoa jota, oikein käsitettynä, voitaisiin käyttää välttämään niitä hirvittäviä virheitä joita edeltäjämme ovat tehneet ja säästämään ihmiskunnan menneiden epäonnistuneiden vallankumousten tuholta. Korvaamattoman tärkeää on se potentiaali uudelle teoreettiselle alustalle jonka ajatusten historia on luonut, tuon alustan tehdessä mahdolliseksi singota kehittyvä radikaaliliike olemassa olevien yhteiskunnallisten olotilojen yli tulevaisuuteen joka edistää ihmiskunnan vapautumista. Meidän tulee kuitenkin olla myös täysin tietoisia edessämme olevien ongelmien mittasuhteista. Meidän tulee ymmärtää täysin selkeästi missä sijaitsemme suhteessa vallalla olevaan kapitalistiseen järjestykseen, ja meidän tulee ymmärtää ilmaantuvat sosiaaliset ongelmat ja puhutella niitä uuden liikkeen ohjelmassa. Kapitalismi on ehdottomasti dynaamisin yhteiskunta mitä on ikinä ilmaantunut historiassa. Määritelmän mukaisesti sen tulee varmastikin olla aina kauppatavaroiden vaihtamisen järjestelmä joissa tuotteet joita tehdään myyntiin ja voitonsaantiin läpäisevät ja välittävät suurinta osaa ihmisten välisistä suhteista. Kuitenkin kapitalismi on myös hyvin mukautuva järjestelmä, joka jatkuvasti edistää brutaalia maksiimia jonka mukaan mikään yritys joka ei kasva kilpailijoidensa kustannuksella tulee kuolla. Tämän takia "kasvu" ja jatkuva muutos tulevat kapitalistisen olemassaolon elinehdoiksi. Tämä tarkoittaa että kapitalismi ei ikinä säily pysyvästi yhdessä ainoassa muodossa; sen tulee aina muuttaa niitä instituutioita jotka nousevat sen perustavista yhteiskunnallisista suhteista. Vaikkakin kapitalismi on ollut hallitseva yhteiskunta vain parin viimeisen vuosisadan ajan, se on ollut olemassa jo kauan varhaisempien yhteiskuntien reunamilla: pitkälti kaupallisessa muodossa, joka rakentui kaupunkien ja imperiumien välisen kaupan ympärille; käsityöläismuodossa kautta Euroopan keski-ajan; jättimäisen teollisessa muodossa omalla ajallamme; ja mikäli uskomme viime aikojen ennustajia, informaatiopohjaisessa muodossa tulevalla kaudella. Se ei ole ainoastaan luonut uusia teknologioita vaan suuren määrän taloudellisia ja yhteiskunnallisia rakenteita, kuten pienen kaupan, tehtaan, jättimäisen myllyn, ja teollisen ja kaupallisen kompleksin. Voimme olla varmoja siitä että teollisen vallankumouksen kapitalismi ei ole täysin kadonnut, sen enempää kuin tätä edeltävien aikojen eristäytynyt maalaisten kylä ja pienkäsityöläiset ovat kadonneet täysin unholaan. Paljon menneestä säilyy aina nykyisen osasena; itseasiassa, kuten Marx itsepintaisesti varoitti, ei ole olemassa "puhdasta kapitalismia," ja yhdetkään kapitalismin aikaisemmista muodoista eivät katoa kunnes perustetaan radikaalisti uusia yhteiskuntasuhteita ja niistä tulee ylivoimaisen hallitsevia. Kuitenkin kapitalismi, samalla kun se on olemassa rinnakkain ja käyttää esikapitalistisia instituutioita omiin päämääriinsä (lue Marxin Grundrissesta tästä dialektiikasta), kurottaa nyt esikaupunkeihin ja maaseudulle ostoskeskuksillaan ja uuden muotoisilla tehtaillaan. Itseasiassa ajatus siitä että se ylettyisi planeettamme ulkopuolelle ei ole millään tapaa käsittämätöntä. Se on joka tapauksessa tuottanut ei ainoastaan uusia kauppatavaroita luodakseen ja ruokkiakseen uusia haluja, vaan myös uusia sosiaalisia ja kulttuurisia aiheita, jotka ovat vuorostaan luoneet uusia tukijoita ja antagonisteja nykyiselle yhteiskunnalle. Marxin ja Engelsin Kommunistisen Manifestin kuuluisa ensimmäinen osio, joissa he riemuitsevat kapitalismin ihmeitä, täytyisi kirjoittaa toistuvasti uudestaan jotta pysyttäisiin mukana porvariston kehityksen luomien saavutusten - ja kauheuksien - mukana. Yksi kaikkein hätkähdyttävin puoli nykyisessä kapitalismissa on se että lännessä se pitkälti yksinkertaistunut kahden luokan järjestelmä - porvaristo ja proletariaatti - jonka Marx ja Engels ennustivat, Kommunistisessa Manifestissa, tulevan hallitsevaksi "varttuneessa" kapitalismissa (ja me emme ole vielä nähneet minkäläinen "varttunut," tai vielä vähemmän "myöhäinen" tai "kuoleva", kapitalismi onkaan) on käynyt läpi uudelleenmuotoilu prosessin. Konfliktista palkkatyön ja pääoman välillä, vaikka se ei suinkaan ole kadonnut, puuttuu se kaiken kattava tärkeys mikä sillä oli entisaikoina. Toisin kuin Marx odotti, teollinen työväenluokan koko kutistuu ja se menettää tasaisesti perinteistä identiteettiään luokkana - joka ei missään nimessä sulje sitä pois potentiaalisesti laajemmasta ja ehkä laajakantoisemmasta konfliktista koko yhteiskunnan ja kapitalististen yhteiskuntasuhteiden välillä. Nykypäivän kulttuuri, sosiaaliset suhteet, kaupunkikuva, tuotantotavat, maatalous ja kuljetusvälineet ovat muuttaneet perinteisen proletariaatin, joihin syndikalistit ja Marxilaiset ylivoimaisesti, tai melkein mystisesti, keskittyivät, pitkälti pikkuporvarilliseksi ryhmäksi jonka mentaliteettia määrittää sen oma porvarillinen utopisminsa "kulutuksesta kulutuksen vuoksi." Voimme nähdä ajan jolloin proletaarit, riippumatta siitä käyttääkö hän haalareita vai ei tai missä kohtaa hän on tuotantolinjalla, tullaan korvaamaan täysin automatisoiduilla ja jopa miniaturisoiduilla tuotantovoimilla joita muutamat valkotakkiset koneiden ja tietokoneiden manipuloijat käyttävät. Samalla tapaa perinteisen proletariaatin elintaso ja sen materiaaliset odotukset (joka ei ole mitenkään pieni osa yhteiskunnallisen tietoisuuden muotoilemisessa!) ovat muuttuneet suunnattomasti, niiden noustessa sukupolven tai kahden aikana köyhyyden läheltä kohtuullisen korkealle materiaalisen yltäkylläisyyden asteelle. Entisten teräs ja autotyölöisten ja hiilikaivosmiesten lasten ja lastenlasten, joilla ei ole proletaarista luokkaidentiteettiä, yliopistotason koulutus on korvannut peruskoulutodistuksen uuden luokka statuksen tunnuksena. Yhdysvalloissa ennen vastakkaiset luokka-edut ovat yhdistyneet niin pitkälti että lähes 50 prosenttia Amerikkalaisista talouksista omistaa osakkeita tai obligaatioita, samalla kun jättimäinen määrä omistaa jonkinlaista yksityisomaisuutta, omistaen omat kotinsa, puutarhansa ja kesämökkinsä. Ottaen huomioon nämä muutokset, sen vakavan työläismiehen tai naisen, joka kuvattiin entisaikojen radikaaleissa julisteissa lihaksikkaan, jännittyneen luut murskaavan vasaraa pitelevän käden kanssa, on korvannut "sivistynyt" ja hyvä tapainen (niin sanottu) "työskentelevä keskiluokka." Perinteinen iskulause "Maailman työläiset, yhtykää!" tulee sen vanhassa historiallisessa mielessään aina vain merkityksettömämmäksi. Proletariaatin luokkatietoisuus, jota Marx koitti herättää Kommunistisessa Manifestissa, on kuihtunut tasaista vauhtia ja on monin paikoin lähestulkoon kadonnut. Existentiaalisempi luokkataistelu ei suinkaan ole kadonnut, sen enempää kuin porvaristo voi poistaa painovoimaa ihmiskunnan elämästä, mutta kuitenkin mikäli nykyiset radikaalit eivät ole tietoisia siitä faktasta että se on kutistettu pitkälti yksittäiseen tehtaaseen tai toimistoon, he eivät myöskään kykene ymmärtämään että uusi, mahdollisesti laajempi yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi ilmaantua edessämme olevista yleistetyistä kamppailuista. Tämä yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi itseasiassa saada virkistävän uuden merkityksen citoyenin käsitteen uudelleen syntymisenä - tämä käsite oli hyvin tärkeä vuoden 1789 Suurelle Vallankumoukselle ja sille laajemmalle humanistiselle sosiaalisuuden mielialalle, niin että siitä tuli myöhemmin puhuttelumuoto vallankumouksellisille jotka punaisen Ranskan kukon heraldinen kiekuminen kutsui barrikaadeille. Nähtynä kokonaisuutena, se yhteiskunnallinen tila, jonka kapitalismi on luonut, on ristiriidassa niiden yksinkertaisten luokkaennusteiden kanssa, joita Marx ja vallankumoukselliset Ranskalaiset syndikalistit ajoivat. Toisen maailmansodan jälkeen, kapitalismi on käynyt läpi suunnattoman muutoksen, sen luodessa uusia laajoja yhteiskunnallisia aiheita suunnattomalla nopeudelle, aiheita jotka ovat ohittaneet perinteiset proletaariset vaatimukset paremmista palkoista, työajoista ja työoloista: merkittävimpiä näistä ovat ympäristöön, sukupuoleen, hierarkiaan, asukkuuteen ja demokratiaan liittyvät kysymykset. Kapitalismi on käytännössä yleistänyt uhkansa ihmiskunnalle, varsinkin ilmastomuutoksilla jotka voivat muuttaa itse planeetan ulkonäköä, maailmanlaajuisilla harvainvaltaisilla instituutioilla, ja villiksi päässeellä urbanisaatiolla joka radikaalisti syövyttää ruohonjuuritason politiikalle ominaista kansalaiselämää. Hierarkiasta on nykyään tulossa yhtä selkeä aihe kuin luokka on - tästä toimii todistuksena se mitta missä monet sosiaaliset analyysit ovat yksilöineet managerit, byrokraatit, tiedemiehet ja muut nousevina, näennäisesti hallitsevina ryhminä. Uudet ja mutkikkaat status ja etu erot ovat merkittäviä toisella tapaa kuin lähimenneisyydessä; ne sumentavat konfliktia palkkatyön ja pääoman välillä joka oli perinteisille sosialisteille ennen niin keskeistä, selkeästi määriteltyä, ja militantisti kamppailtua. Luokka kategoriat sekoittuvat nyt hierarkisiin kategorioihin jotka pohjautuvat rotuun, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntaukseen ja kansallisiin tai alueellisiin eroihin. Status erot, hierarkian tunnuspiirre, tapaavat yhdistymään luokkaeroihin ja kaiken kattavampi kapitalistinen maailma on ilmaantumassa jossa etniset, kansalliset ja sukupuolierot ohittavat monesti luokkaerojen tärkeyden kansan silmissä. Tämä ilmiö ei ole täysin uusi: Ensimmäisessä Maailmansodassa lukuisat Saksalaiset sosialistit hylkäsivät aikaisemman sitoumuksensa proletariaatin yhtenäisyyden punaisille lipuille, suosiakseen hyvin syöneiden ja parasiittisten hallitsijoidensa kansallisia lippuja ja menivät sitten syöksemään pistimensä Ranskalaisten ja Venäläisten sosialistityöläisten ruumiisiin - kuten hekin tekivät, vuorostaan, omien sortajiensa kansallisten lippujen alla. Samalla kapitalismi on luonut uuden kenties tärkeimmän ristiriidan: loputtomaan kasvuun perustuvan talouden ja luonnon ympäristön köyhtymisen törmäyksen. (2) Tätä aihetta ja sen suunnattomia seuraamuksia ei voida enää minimoida, puhumattakaan niiden huomiotta jättämisestä, kuin ihmisten tarvetta ruualle tai ilmalle. Nykyään kaikkein lupaavimmat kamppailut lännessä, jossa sosialismi syntyi, vaikuttavat tapahtuvan vähemmän tulojen ja työolojen ympärillä vaan ennemminkin ydinvoiman, saastumisen, metsien kuoleman, slummiutumisen, koulutuksen, terveydenhuollon, yhteisöjen elämän ja vähemmän kehittyneiden maiden kansojen sorron ympärillä. Tästä toimii todistuksena globalisaation vastaiset kapinat (vaikka ne tapahtuvatkin satunnaisesti), joissa sini- tai valkokaulus "työläiset" marssivat samoissa riveissa keskiluokkaisten ihmisystävien kanssa ja joita ajavat samat yhteiskunnalliset huolenaiheet. Proletaariset taistelijat muuttuvat mahdottomiksi erottaa keskiluokkaisista. Vantterat työläiset, joihin tunnusmerkkinä on taistelunhaluinen militanttius, marssivat "leipää ja sirkushuveja" tarjoavien teatteriesitysten perässä, molempien ollessa usein jaetusti leikkisiä. Työväen ja keskiluokan jäsenillä on usein, eräällä tapaa, monia erilaisia sosiaalisia hattuja heidän haastaessa kapitalismia epäsuorasti sekä suorasti, niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Emme myöskään voi jättää huomiotta, päättäessämme sitä suuntaa minkä aiomme ottaa, sitä faktaa että kapitalismi, mikäli sitä ei pysäytetä, tulee olemaan tulevaisuudessa - eikä välttämättä kovin kaukaisessa tulevaisuudessa - huomattavasti erilainen kuin se järjestelmä jonka tunnemme nyt. Kapitalistisen kehityksen voi olettaa muuttavan sosiaalisia näkymiä tulevina vuosina. Voimmeko olettaa että tehtaat, toimistot, kaupungit, asuinalueet, teollisuus, kaupankäynti ja maatalous, puhumattakaan moraalisista arvoista, estetiikasta, mediasta, yleisistä haluista, ynnä muusta eivät tule muuttumaan suunnattomasti ennenkuin tämä vuosisata loppuu? Menneellä vuosisadalla kapitalismi on, ennenkaikkea, laajentanut yhteiskunnallisia aiheita - itseasiassa historiallinen sosiaalinen kysymys siitä kuinka ihmiskunta, jota luokat ja riisto jakaa, voi luoda yhteiskunnan joka perustuu tasa-arvoon, aidon harmonian ja vapauden kehittymiseen - niin että siihen kuuluu aiheita joiden ratkaisua 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen vapauteen uskovat yhteiskuntateoreetikot hädin tuskin kykenivät näkemään. Aikamme, loputtomine "tilinpäätöksineen" ja "sijoituskohteineen," uhkaa nyt muuttaa koko yhteiskunnan laajaksi ja hyväksikäyttäväksi markkinapaikaksi. (3) Se kansa jonka kanssa progressiiviset sosialistit joutuivat keskustelemaan, muuttuu myös radikaalisti ja se tulee tekemään tuota tulevina vuosikymmeninä. Se että hidastelee, kapitalismin luomien muutosten ja uusien tai laajempien ristiriitojen joita se tuottaa, ymmärtämyksessä johtaa sen toistuvasti tuhoisan virheen tekemiseen joka johti lähes kaikkien viimeisten kahden vuosisadan vallankumouksellisten kansannousujen tappioon. Etummaisena näissä opetuksissa joita uuden vallankumouksellisen liikkeen tulee oppia menneisyydestä, on se että sen tulee saada laajoja joukkoja keskiluokasta uuden populistisen ohjelmansa taakse. Yhdelläkään yrityksellä kapitalismin korvaamiseksi sosialismilla ei ole ikinä ollut tai olemaan etäistäkään mahdollisuutta menestyä ilman tyytymättömän pikkuporvariston tukea, olkoon se sitten intelligentsiaa ja maalaisia-univormuissa Venäjän vallankumouksessa tai sitten intellektuelleja, maanviljelijöitä, kaupanpitäjiä, toimistotyöläisiä ja teollisuuden ja jopa hallituksen managereita Saksan kansannousuissa 1918-21. Jopa menneiden vallankumouksellisten kausien lupaavimpina aikoina, Bolsevikit, Mensevikit, Saksalaiset Sosiaalidemokraatit ja Venäläiset kommunistit eivät koskaan saaneet absoluuttisia enemmistöjä lakiasäätävistä elimissään. Niin sanotut "proletaariset vallankumoukset" olivat poikkeuksetta vähemmistöjen vallankumouksia, useimmiten jopa itse proletariaatin keskuudessa, ja ne jotka onnistuivat (usein lyhyeksi aikaa, ennenkuin ne tukahdutettiin tai ajautuivat historiallisesti pois vallankumouksellisesta liikkeestä) riippuivat ylivoimaisesti siitä faktasta että porvaristolta puuttui aktiivinen tuki omissa asevoimissaan tai siitä että se oli yksinkertaisesti sosiaalisesti lannistunut. Mikäli otetaan huomioon ne muutokset joita näemme ympärillämme ja ne jotka ovat vasta saamassa muotoaan, yhteiskunnalliset radikaalit eivät voi enää vastustaa saalistavaa (sekä suunnattoman luovaa) kapitalistista järjestelmää käyttämällä ideologioita ja metodeja jotka syntyivät ensimmäisestä Teollisesta vallankumouksesta, jolloin teollisuuden proletaarit vaikuttivat olevan ensisijaisia antagonisteja kangastehtaan omistajalle. (Emmekä voi myöskään käyttää ideologioita jotka syntyivät konflikteista joilla köyhtynyt maaseutuväestö käytti vastustamaan feodaalisia tai semifeodaalisia maanomistajia.) Yksikään menneiden aikojen antikapitalistiksi julistautuneista ideologioista - Marxilaisuudesta, anarkismista, syndikalismista ja yleisemmistä sosialismin muodoista - ei säilytä enää sitä samaa relevanssia joka niillä oli kapitalistisen ja teknologisen kehityksen aikaisemmissa vaiheissa. Yksikään niistä ei myöskään voi toivoa kattavansa koko uusien aiheiden, tilaisuuksien, ongelmien ja etujen moninaisuutta jotka kapitalismi on toistuvasti luonut ajan mittaan. Marxilaisuus oli kaikkein kattavin ja johdonmukaisin yritys luoda systemaattinen sosialismin muoto, joka korosti uuden yhteiskunnan edellytysten materiaalisia sekä subjektiivisia historiallisia ennakkoedellytyksiä. Tämän projektin, nykyisellä esikapitalistisen talouden hajoamisen ja älyllisen sekaannuksen, relativismin ja subjektivismin aikakaudella, ei tule koskaan antautua uusille barbaareille, joista monet ovat löytäneet kodin sieltä mikä oli ennen muuri ideologiselle taantumalle - yliopistoista. Olemme paljon velkaa Marxin yritykselle luoda meille johdonmukainen ja innostava analyysi kauppatavaroista ja vaihtosuhteista, aktivistisesta filosofiasta, systemaattisesta yhteiskuntateoriasta, objektiivisesti perustellusta tai "tieteellisest" käsityksestä historiallisesta kehityksestä sekä joustavasta poliittisesta strategiasta. Marxilaiset poliittiset ajatukset olivat myös erityisen tärkeitä hirvittävän hämmentyneelle proletariaatille ja niille yksittäisille sortotoimille joita teollisuusporvaristo käytti heille Englannissa 1840 -luvulla, jonkinverran myöhemmin Ranskassa, Italiassa ja Saksassa, sekä hyvin ennalta näkevästi Venäjällä viimeisenä vuosikymmenenä Marxin elämässä. Ennen populistisen liikkeen nousua Venäjällä (joista kuuluisin oli Narodnaya Volya), Marx oletti että nousevasta proletariaatista tulisi väestön suuri enemmistö Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, ja se tulisi väistämättä johtamaan vallankumoukselliseen luokkasotaan kapitalistisen riiston ja köyhdyttämisen seurauksena. Varsinkin vuosina 1917 ja 1939 välillä, kauan Marxin kuoleman jälkeen, Eurooppaa riivasi kasvava luokkasota joka nousi totaalisen työläisten kansannousujen pisteeseen. Vuonna 1917, poikkeuksellisen tilanteiden yhtymäkohdan - varsinkin Ensimmäisen Maailmansodan syttymisen myötä, joka teki monet Eurooppalaiset kvasifeodaaliset sosiaaliset järjestelmät hirvittävän epävakaiksi - Lenin ja Bolsevikit koittivat käyttää (mutta muuttivat suuresti) Marxin kirjoituksia ottaakseen vallan taloudellisesti takaperoisessa imperiumissa, joka ulottui kooltaan yhdentoista aikavyöhykkeen halki kautta Euroopan ja Aasian. (4) Kuitenkin enimmäkseen, Marxilaisuuden taloudelliset näkemykset kuuluivat nousevan tehdas kapitalismin aikakaudelle 1800-luvulle. Loistava sosialismin materiaalisten edellytysten teoriana, se ei huomioinut ekologisia, kansan tai subjektiivisia voimia tai syitä jotka saattaisivat lähettää ihmiskunnan liikkeeseen joka pyrkisi vallankumoukselliseen muutokseen. Päinvastoin, Marxilainen teoria jähmettyi teoreettisesti lähes vuosisadan ajaksi. Sen teoreetikot olivat usein hämillään kehityssuuntauksista jotka olivat ohittaneet sen ja ovat, 60-luvun jälkeen, mekaanisesti liittäneet ympäristönsuojeluliikkeen ja feministisiä ajatuksia sen kaavanomaiseen ouvrieristiseen näkökantaan. Samalla tapaa, anarkismi - jonka uskon autenttisessa muodossa edustavan hyvin individualistista näkökantaa joka suosii radikaalin esteetöntä elämäntapaa, usein korvikkeena joukkotoiminnalle - on paljon paremmin soveltuva kuvaamaan Proudholaista yhden perheen maalaisten tai käsityöläisten maailmaa, kuin modernia urbaania ja teollista ympäristöä. Olen itsekin ennen käyttänyt tätä poliittista nimikettä, mutta lisä harkinta on pakottanut minut saapumaan siihen johtopäätökseen että, huolimatta sen usein virkistävistä aforismeista ja näkemyksistä, se yksinkertaisesti ei ole yhteiskunnallinen teoria. Sen kuuluisimmat teoreetikot juhlivat sen näennäistä avoimmuutta eklektisyydelle ja "paradoksin" tai jopa "ristiriidan" vapauttavia vaikutuksia, käyttääkseni Proudhonilaista liioittelua. Tämän mukaisesti, ilman ennakkoluuloja monia anarkistisia toiminnanmuotoja kohtaan, voidaan uskottavasti perustella että monet niistä yhteiskunnallisen ja taloudellisen uudelleenrakennuksen ajatuksista joita on ennen ajettu "anarkian" nimissä oli usein viety Marxismista (mukaanlukien oma "niukkuuden jälkeisyyden" käsitteeni, mikä ymmärrettävästi raivostutti monia anarkisteja jotka lukivat esseitäni aiheesta). Valitettavasti sosialististen käsitteiden käyttö on monesti estänyt anarkisteja kertomasta meille tai edes ymmärtämästä selkeästi mitä he ovat: individidualisteja joiden autonomian käsitteet saavat alkunsa vahvasta sitoumuksesta henkilökohtaiseen vapauteen yhteiskunnallisen vapauden sijaan, tai sosialisteja jotka ovat sitoutuneita rakenteelliselle, institutionalisoidulle ja vastuulliselle sosiaalisen järjestäytymisen muodolle. Anarkismin ajatus itsehallinnosta (auto-nomos) johti Nietzschen kaiken kattavan tahdon radikaalin ylistämiseen. Tämän "ideologian" historia onkin täynnä idiosynkraattisia vastarinnan eleitä, joten ei ole mikään yllätys että ne ovat viehättäneet monia nuoria ihmisiä ja esteetikkoja. Anarkismi edustaa itseasiassa kaikkein äärimmäisintä muotoa liberalismin esteettömän autonomian ideologiassa, sen saavuttaessa huipentumansa sankarillisten valtion uhmaamisen tekojen ylistyksessä. Anarkismin myytti itsehallinnosta (auto nomos) - radikaalista yksilön puolustuksesta yli yhteiskunnan tai jopa sitä vastaan, ja yksilöllisestä vastuunpuutteesta kollektiiviselle hyvinvoinnille - johtaa radikaaliin kaikkivoivan tahdon väitteeseen joka on keskeinen Nietzschen ideologisille vaelluksille. Jotkut itseään anarkisteiksi kutsuvat ovat jopa hyljänneet yhteiskunnallisen joukkotoiminnan turhana ja vieraana henkilökohtaisille mielenkiinnoilleen ja ovat tehneet fetissin siitä mitä Espanjalaiset anarkistit kutsuivat grupismoksi, pienryhmien toimintamuodolle joka on hyvin henkilökohtaista sosiaalisen sijaan. Anarkismi on usein sekoitettu vallankumoukselliseen syndikalismiin, hyvin rakenteelliseen ja hyvin kehittyneeseen joukkojen libertaarisiin ammattiliittoihin joka, toisin kuin anarkismi, oli pitkän aikaa omistautunut demokraattisille käytännöille, (5) kurinalaisuudelle toiminnassa, ja järjestäytyneelle, pitkän tähtäimen vallankumoukselliselle käytännölle jotta tuhottaisiin kapitalismi. Sen samanhenkisyys anarkismin kanssa johtaa juurensa sen vahvasta libertaarisista ennakkoluuloista, kuitenkin anarkistien ja syndikalistien välisillä katkerilla riidoilla on pitkä historia lähes jokaisessa maassa Läntisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kuten voimme havaita Espanjan CNT:n ja Tierra y Libertadiin yhteydessä olleiden anarkististen ryhmien 1900-luvun alkupuolella välillä olleista jännitteistä; vallankumouksellisten syndikalistien ja anarkistien ryhmien välillä Venäjällä 1917 vallankumouksen aikaan; ja IWW:n Yhdysvalloissa ja Ruotsissa välillä, lainatakseni libertaarisen työväenliikkeen valaisevampia esimerkkejä. Useat Amerikkalaiset anarkistit loukkaantuivat Joe Hillin uhmakkaasta maksiimista ennen hänen teloitustaan Utahissa: "älkää surko - Organisoitukaa!" Pienet ryhmät eivät kuitenkaan ollut niitä "järjestöj" joita Joe Hill, tai Espanjalaisen libertaarisen liikkeen karkeasti väärin ymmärretty idoli, Salvador Segu.í, ajatteli. Sanan libertaarinen jaettu käyttö on pitkälti se mikä teki mahdolliseksi että jossain määrin hämmentyneet anarkistit saattoivat olla samassa järjestössä vallankumouksellisten syndikalistien kanssa. Usein verbaalinen hämmennys ideologisen selkeyden sijaan teki mahdolliseksi että FAI, jota edusti anarkisti Federica Montseny, saattoivat elää rinnakkain syndikalistien, joita edusti Juan Prieto, kanssa CNT-FAI:ssa, joka suurinpiirtein niin hämmentynyt järjestö kuin mikään on ikinä ollut. Vallankumouksellisen syndikalismin kohtalo on sidottu eri astein patologiaan nimeltä ouvrierismi, tai "työläisismi," ja mikä ikinä filosofia, teoria historiasta, tai poliittisesta taloudesta on usein lainattu, usein pienissä erissä ja epäsuorasti Marxilta - itseasiassa Georges Sorel ja monet muut vakaumukselliset vallankumoukselliset syndikalistit varhaisella 1900-luvulla pitivät itseään nimenomaan Marxilaisena ja jopa selkeämmin hylkivät anarkismia. Tämän lisäksi vallankumoukselliselta syndikalismilta puuttuu yhteiskunnallisen muutoksen strategia yleislakon lisäksi, jonka vallankumoukselliset kansannousut kuten kuuluisat lokakuun ja marraskuun 1905 yleislakot Venäjällä osoittivat olevan mieltä kuohuttavia mutta lopulta tehottomia. Itseasiassa siitä huolimatta miten korvaamaton yleislakko saattaakin olla edeltäjänä suoralle yhteenotolle valtion kanssa, niille ei selvästi ole sitä mystistä voimaa minkä vallankumoukselliset syndikalistit antoivat niille yhteiskunnallisen muutoksen keinoina. Niiden rajoitukset ovat iskevää todistusaineistoa siitä että, kausittaisen suoran toiminnan muotoina, yleislakkoa ei voi pitää samana asiana kuin vallankumousta tai edes suurten yhteiskunnallisten muutosten kanssa, jotka edellyttävät joukkoliikkeen ja vaativat vuosien hautomisajan ja selkeän suunnan. Vallankumouksellinen syndikalismi onkin täynnä tyypillistä ouvrieristista anti-intellektuaalisuutta, joka halveksuu yrityksiä muotoilla merkityksellinen vallankumouksellinen suunta ja palvoo proletaarista "spontaaniutta" joka on, aikanaan, johtanut sen hyvin itsetuhoisiin tilanteisiin. Ilman keinoa analysoida tilannettaan, Espanjalaiset syndikalistit (ja anarkistit) osoittivat omaavansa vain olemattoman ymmärryksen tilanteestaan voitettuaan Francon joukot kesällä 1936 ja olevansa kykenemättömiä ottamaan "seuraavan askeleen" institutionalisoidakseen työläisten ja maalaisten hallintomuodon. Se mihin saavumme näiden havaintojen pohjalta on että niin Marxilaisilla, vallankumouksellisilla syndikalisteilla kuin myös autenttisilla anarkisteilla on ollut virheellinen ymmärtämys politiikasta, joka tulisi ymmärtää julkisena kenttänä ja niinä instituutioina joilla ihmiset demokraattisesti ja suoraan hallitsevat yhteisönsä asioita. Vasemmisto onkin toistuvasti sekoittanut valtiotaidon politiikkaan itsepintaisella kyvyttömyydellään ymmärtää että nuo kaksi eivät ole ainoastaan radikaalisti erilaisia, vaan että niiden välillä on myös radikaali jännite - tai itseasiassa kamppailu. (6) Kuten olen kirjoittanut toisaalla, historiallisesti politiikka ei ilmaantunut valtiosta - rakenne jonka ammattimainen koneisto on suunniteltu hallitsemaan ja mahdollistamaan väestön riisto, etuoikeutetun luokan eduksi. Tämän sijaan politiikka, lähes määritelmänsä mukaan, on vapaiden kansalaisten aktiivista osanottoa kunnallisten asioidensa hoidossa ja sen vapauden puolustamisessa. Voidaan itseasiassa sanoa että politiikka on sen "ruumiillistuma" jota Ranskalaiset vallankumoukselliset 1790 -luvulla kutsuivat sanalla civicisme. Tarkkaan ottaen sana politiikka sisältääkin Kreikkalaisen sanan polis, "kaupunki", ja sen käyttö klassisessa Ateenassa demokratian kanssa tarkoitti asukkaiden suoraa kaupungin hallinnointia. Vuosisatojen julkisen rappio, jota ominaista on varsinkin luokkien muodostuminen, tarvittiin jotta voitiin luoda valtio ja sen syövyttävä poliittisen kentän sulauttaminen. Vasemmistoa määrittävä yhteinen seikka onkin nimenomaan se että Marxilaisten, anarkistien ja vallankumouksellisten syndikalistien usko siihen että ei ole olemassa, perustavaa, eroa poliittisen kentän ja valtion välillä. Korostamalla kansallisvaltiota - tähän kuuluu myös "työläisten valtio" - taloudellisen sekä poliittisen vallan locuksena, Marx (sekä myös libertaarit) tekivät pahamaineisen virheensä selittää kuinka työläiset saattaisivat täysin ja suoraan kontrolloida tuon kaltaista valtiota ilman valtaa käyttävää byrokratiaa ja periaatteessa valtiojohtoista (ja vastaavasti, libertaarien osalla, hallinnollisia) instituutioita. Tämän seurauksena Marxilaiset näkivät väistämättä poliittisen kentän, jota se kutsui "työläisten valtioksi," tukahduttavana ilmiönä, joka näennäisesti perustui yhden luokan, proletariaatin, eduille. Vallankumouksellinen syndikalismi korosti vuorostaan työläisten komiteoiden ja liittoutuneiden taloudellisten neuvostojen tehtaiden hallintaa keskipisteenä sosiaaliselle auktoriteetille, yksinkertaisesti ohittaen tällä tapaa kaikenlaiset julkiset instituutiot joita oli olemassa talouden ulkopuolella. Kummallista kyllä, tämä oli taloudellista determinismiä koston kera, joka, Espanjan 1936 kokemusten kokeilun jälkeen, osoittautui täysin tehottomaksi. Suunnaton kenttä todellista hallinnollista valtaa, sotilaallisista asioista oikeuden käyttöön, päätyi Espanjan Stalinistien ja liberaalien käsiin, jotka käyttivät auktoriteettiaan heikentääkseen libertaarista liikettä - ja sen myötä, niitä vallankumouksellisia saavutuksia joita syndikalistiset työläiset olivat saavuttaneet Heinäkuussa 1936, aikana jota yksi kirjailija happamasti kutsui "Espanjalaisen anarkismin lyhyeksi kesäksi." Bakunin ilmaisi vuorostaan anarkismin kannattajille tyypillisen näkemyksen vuonna 1871 kirjoittaessaan että uusi sosiaalinen järjestys tultaisiin luomaan "ainoastaan epäpoliittisen tai antipoliittisen sosiaalisen työväen luokan vallan kehittymisen ja järjestäytymisen kautta kaupungeissa ja maaseudulla," samalla hyläten tyypillisen epäjohdonmukaiseen tapaansa juuri sen samaisen kunnallisen politiikan jonka hän hyväksyi Italiassa samoihin aikoihin. Tästä on seurannut että anarkistit ovat kauan pitäneet kaikenlaista hallintoa valtiona ja tuominneet sen mukaisesti - näkemys joka on resepti kaikenlaisen organisoituneen sosiaalisen elämän tuhoutumiselle. Siinä missä valtio on instrumentti jolla hallitseva ja riistävä luokka hallinnoi ja pakottaa riistetyn luokan toimia, hallintomuoto on kokoelma instituutiota jotka on suunniteltu käsittelemään yhteisen elämän ongelmia järjestäytyneessä sekä toivottavasti myös tasavertaisella tavalla. Jokainen institutionalisoitunut muoto joka muodostaa järjestelmän julkisten asioiden hoitoon - joko ilman valtiota tai sen kanssa - on väistämättä hallintomuoto. Jokainen valtio taas on, vaikkakin väistämättä hallintomuoto, voima luokkasortoon ja kontrolliin. Niinkin harmillista kuin varmasti onkin niin Marxilaisille kuin anarkisteillekin, sorretut ovat ilmaisseet selkeästi - ja painaneet paperille! - vaatimuksen perustuslaista, vastuullisesta ja vastaanottavaisesta hallinnosta, ja jopa laista tai nomoksesta vuosisatojen ajan monarkkien, aateliston ja byrokraattien arvaamatonta valtaa vastaan. Libertaarinen lain vastustus, puhumattakaan kaikkien hallintomuotojen vastustuksesta, on ollut yhtä hölmöä kuin kuva käärmeestä nielemässä häntäänsä. Se mitä jää käteen loppujen lopuksi on vain jälkikuva silmissä jolla ei ole minkäänlaista kosketeltavaa todellisuutta. Ne aiheet joita ylläolevilla sivuilla on nostettu esiin eivät ole pelkän akateemisen mielenkiinnon aiheita. Saapuessamme 2000-luvulle yhteiskunnalliset radikaalit tarvitsevat sosialismin - libertaarisen ja vallankumouksellisen - joka ei ole maalais-käsityöläis maailman "assosiationismin" jatke, joka on anarkismin ytimessä, tai proletarismi joka on vallankumouksellisen syndikalismin ja Marxilaisuuden ytimessä. Niinkin muodikkaita kuin perinteiset ideologiat (varsinkin anarkismi) saattavat olla nuorten parissa nyt, todella edistyksellinen sosialismi joka ottaa oppia niin libertaarisista kuin myös Marxilaisista ajatuksista, mutta ylittää nämä vanhemmat ideologiat, täytyy tarjota älyllistä johtajuutta. Nykypäivän poliittisille radikaaleille pelkkä Marxilaisuuden, anarkismin tai vallankumouksellisen syndikalismin elvyttäminen ja ideologisella kuolemattomuudella varustaminen toimisi esteenä relevantin radikaalin liikkeen kehittymiselle. Tarvitaan uusi ja kattava radikaali näkökulma, sellainen joka kykenee systemaattisesti puhuttelemaan niitä kattavia aiheita jotka saattavat potentiaalisesti tuoda suurimman osan yhteiskunnasta oppositioon alati-kehittyvälle ja muuttuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Saalistavan, loputtomalle kasvulle perustuvan, yhteiskunnan törmäys ihmisten ulkopuolella olevaan luontoon on nostanut esiin kokoelman ajatuksia selvitykseksi nykyisestä sosiaalisesta kriisistä ja merkityksellisestä radikaalista muutoksesta. Yhteiskuntaekologia, yhtenäinen näkemys yhteiskunnallisesta kehityksestä, joka kietoo yhteen hierarkian ja luokan yhteisen vaikutuksen ihmiskunnan sivistämisessä, on jo vuosikymmenien ajan väittänyt että meidän tulee uudelleenjärjestää yhteiskuntasuhteemme jotta ihmiskunta voi elää suojelevassa tasapainossa luonnon kanssa. (7) Toisin kuin liian yksinkertaistettu ideologia jota kutsutaan "ekoanarkismiksi," yhteiskuntaekologia pitää kiinni siitä että ekologisesti suuntautunut yhteiskunta voi olla edistyksellinen taantumuksellisen sijaan, painottaen voimakkaasti maallista nautintoa ja helppoutta primitivismin, pidättyvyyttä tai kieltäymystä. Mikäli yhteiskunta, joka aikoo kyetä tekemään jäseniensä elämästä ei pelkästään hyvin nautinnollista, vaan myös tarpeeksi kiireetön että he kykenevät ottamaan osaa älylliseen ja kulttuuriseen itsensä kehittämiseen, joka on tarpeellinen niin sivilisaation luomiseksi kuin myös elinvoimaiselle poliittiselle elämälle, sen täytyy olla halveksumatta tekniikkaa ja tiedettä vaan tuoda ne sopusointuun ihmiskunnan onnen ja vapaa-ajan näkemysten kanssa. Yhteiskuntaekologia ei ole nälän ja materiaalisen puutteen ekologiaa, vaan yltäkylläisyyden ekologiaa; se pyrkii järkevän yhteiskunnan luomiseen jossa saasteet, tai itseasiassa turha, on uuden arvojärjestelmän kontrolloima; ja sitten tai jos on pulaa jostain järjettömän käytöksen takia, kansankokoukset asettaisivat demokraattisten prosessien kautta järkevät kulutuksen tasot. Lyhyesti sanoen yhteiskuntaekologia suosii kansankokousten demokraattisesti tekemää hallinnointia, suunnitelmia ja säätelyä, ei vapaamuotoista käytöstä jolla on juurensa yksilökohtaisista eksentrisyyksissä. Väitän että Kommunalismi on se kaiken kattava poliittinen kategoria joka parhaiten sopii sisältämään yhteiskuntaekologian läpiajatellut ja systemaattiset näkemykset, mukaanlukien libertaarisen kunnallispolitiikan ja dialektisen naturalismin. (8) Ideologiana Kommunalismi ottaa vanhempien vasemmistoideologioiden parhaimmistosta - Marxilaisuudesta ja anarkismista, tarkemmin ottaen libertaarisen sosialismin perinteestä - samalla kun se tarjoaa laajemmat ja relevantimmat puitteet ajallemme. Marxilaisuudesta se ottaa järkevän systemaattisen ja johdonmukaisen sosialismin, joka sisältää filosofian, historian, talouden ja politiikan, muotoilun. Avoimen dialektisena se pyrkii sulauttamaan teorian käytännön kanssa. Anarkismista se ottaa sen sitoumuksen valtion vastustukselle ja konfederalismille, sekä sen havainnon että hierarkia on perustava ongelma joka voidaan voittaa vain libertaarisessa sosialistisessa yhteiskunnassa. (9) Käsittettä Kommunalismi ei ole valittu kevytmielisesti sisältämään filosofinen, historiallinen, poliittinen ja järjestäytyneet komponentit 2000-luvun sosialismille. Sana ilmaantui Pariisin Kommuunissa 1871, jolloin Ranskan pääkaupungin aseistautuneet asukkaat nostivat barrikaadeja ei ainoastaan puolustaakseen Pariisin kunnanvaltuustoa ja sen hallinnollisia alarakenteita, vaan myös luodakseen maanlaajuisen kaupunkien ja kuntien konfederaation korvatakseen tasavaltalaisen kansallisvaltion. Kommunalismi ideologiana ei ole anarkismin individualismin ja usein avoimen järjenvastaisuuden tahraamaa; eikä se myöskään kanna Marxilaisuuden historiallista bolsevismissa ruummiillistuneen autoritäärisyyden taakkaa. Se ei keskity tehtaaseen keskeisenä sosiaalisena kenttänä tai teolliseen proletariaattiin keskeisenä historiallisena toimijanaan; eikä se myöskään pelkistä tulevaisuuden vapaata yhteisöä kuviteltuun keskiaikaiseen kylään. Sen ensisijainen päämäärä sanotaan selkeästi tavallisessa tietosanakirja määritelmässä: Kommunalismi on, The American Heritage Dictionaryn mukaan, "teoria tai hallintomuoto jossa lähes autonomiset paikallisyhteisöt on heikosti sidottu liittoumaan." (10) Kommunalismi pyrkii palauttamaan politiikan laajimman, vapaudellisimman merkityksen, ja täyttämään kunnan historiallisen potentiaalin mielen ja keskustelun kehityskenttänä. Se hahmottaa kunnan, ainakin potentiaalisesti, laadullisesti muuttuneena kehityksenä orgaanisen evoluution ulkopuolelle sosiaaliseen evoluutioon. Kaupunki on se tila jossa arkaainen veriside joka kerran rajoittui perheiden ja heimojen yhdistämiseen, sulkien ulkopuoliset ulos, lopetettiin - ainakin juridisesti. Siitä tuli tila jossa hierarkiat jotka perustuivat nurkkakuntaisiin ja sosiobiologisiin sukulaisuuden, sukupuolen ja iän ominaisuuksiin, voitiin lopettaa ja korvata vapaalla yhteiskunnalla joka perustui jaettuun ihmisyyteen. Se on vieläkin, potentiaalisesti, tila jossa kerran pelätty muukalainen voidaan sulauttaa täysin yhteisöön - aluksi suojeltuna yhteisen tilan asukkaana ja lopulta kansalaisena joka ottaa osaa julkisen kentän päätöksentekoon. Se on yli kaiken kenttä jossa instituutioilla ja arvoilla on juurensa ihmisten julkisessa toiminnassa eikä zoologiassa. Näiden historiallisten toimintojen ylitse katsottaessa, kunta muodostaa ainoan kentän joka perustuu ajatusten vapaaseen vaihtoon ja luovaan pyrkimykseen tuoda tietoisuuden kyvyt vapauden palvelukseen. Se on kenttä jossa pelkkä eläimellinen sopeutuminen olemassa olevaan ja ennaltamäärättyyn ympäristöön voidaan radikaalisti korvata proaktiivisella, järkevällä väliintulolla maailmaan - itseasiassa maailmaan jota ei ole vielä tehty ja muokattu järjen käytöllä - pyrkimyksellä kohti niiden ympäristön, sosiaalisen ja poliittisen loukkausten lopettamista kohti joita luokat hierarkiat ovat kohdistaneet ihmisyyteen ja biosfääriin. Vapautuminen herruudesta sekä materiaalisesta hyväksikäytöstä - jotka itseasiassa luodaan uudestaan inhimillisen luovuuden järkevänä kenttänä kaikilla elämän osa-alueilla - kunnasta tulee se eettinen tila hyvälle elämälle. Kommunalismi ei siis ole pelkkä mielikuvituksen tekemä tuote: se ilmaisee kestävän poliittisen elämän käsitteen ja käytännön, jonka sosiaalisen kehityksen ja järjen dialektiikka muotoilee. Selkeästi poliittisena ajatusrakennelmana, Kommunalismi pyrkii palauttamaan ja kehittämään kaupungin (tai kommuunin) kehitystä muodossa joka sopii yhteen sen suurimpien potentiaalien ja historiallisten perinteiden kanssa. Tämä ei tarkoita että Kommunalismi hyväksyy kunnan sellaisenaan kuin se on nykypäivänä. Päinvastoin, nykyiset kunnat ovat täynnä valtion piirteitä ja usein ne toimivat porvarillisen kansallisvaltion toimitsijoina. Vaikka kansallisvaltiot vielä vaikuttavat olevan ylivoimaisia, modernien kuntien hallussa olevia oikeuksia ei voi ohittaa pelkkinä seurannaisilmiöinä perustavammista taloudellisista suhteista. Itseasiassa, ne ovat pitkälti tavallisen kansan vaivalla voittamia etuja, joita on suojeltu pitkän aikaa hallitsevan luokan hyökkäyksiltä kautta historian - jopa porvaristoa vastaan. Kommunalismin konkreettista poliittista puolta kutsutaan vapaudelliseksi kunnallispolitiikaksi, josta olen kirjoittanut aiemmin laajalti. (11) Sen vapaudenhenkisessa kunnallispoliittisessa ohjelmassa Kommunalismi pyrkii päämäärätietoisesti tuhoamaan valtiojohtoiset kunnalliset rakenteet ja korvaamaan ne vapaudellisen politiikan instituutioilla. Se pyrkii radikaalisti uudelleenmuotoilemaan kaupunkien hallinnolliset instituutiot asukkaiden demokraattisiksi kansankokouksiksi, jotka perustuisivat naapurustoihin, kaupunkeihin ja kyliin. Näissä kansankokouksissa, asukkaat - niin keskiluokka kuin työväenluokkakin - hoitaisivat yhteisön asioita kasvottain, tehden poliittiset päätöksensä suoralla demokratialla ja tehden humanistisen, järkevän yhteiskunnan ihanteesta todellisen. Minimissään, mikäli aiomme saavuttaa sen kaltaisen vapaan yhteiskunnallisen elämän johon pyrimme, meidän tulisi valita demokratia jaetun poliittisen elämämme muodoksi. Jotta voidaan käsitellä niitä ongelmia ja aiheita jotka ylittävät yhden kunnan rajat, demokratisoitujen kuntien tulisi vuorostaan liittyä yhteen muodostaakseen laajemman konfederaation. Näiden kansankokousten ja konfederaatioiden voisivat, pelkällä olemassaolollaan, haastaa sitten valtion ja valtiollisten vallanmuotojen legitimaation. Ne voisivat kohdistua selkeästi korvaamaan valtiovaltaa ja valtiotaitoa kansanvallalla ja yhteiskunnallisesti järkevällä muutokseen pyrkivällä politiikalla. Ne voisivat myös tulla kentiksi joissa voitaisiin käydä läpi luokkakonfliktit ja joissa luokat voitaisiin lopettaa. Kommunalistit eivät huijaa itseään luulemalla että valtio tulee seuraamaan tyynesti heidän pyrkimyksiään korvata ammatillistunut valta kansanvallalla. He eivät ylläpidä illuusioita siitä että hallitsevat luokat välinpitämättömästi antavat kommunalistisen liikkeen vaatia oikeuksia jotka loukkaavat valtion suvereeniutta päättää kaupunkien ja kuntien asioista. Historiallisesti erilaiset suuremmat ja pienemmät alueet sekä ennen kaikkea kaupungit ja kunnat ovat epätoivoisesti kamppailleet saadakseen takaisin paikallisen riippumattomuutensa valtiolta (tätä ei kuitenkaan ole aina tehty korkeiden ihanteiden takia). Kommunalistien pyrkimyksen palauttaa kaupunkien ja kuntien vallat ja liittää ne yhteen konfederaatioiksi voidaan olettaa synnyttävän kasvavaa vastustusta kansallisille instituutioille. Se että uudet kansankokouksien kunnalliset konfederaatiot muodostavat kaksoisvallan valtiota vasatan joka johtaa kasvavaan poliittiseen jännitteeseen on itsestään selvää. Joko kommunalistinen liike radikalisoituu tästä jännitteestä ja päättäväisesti kohtaa kaikki sen seuraamukset, tai se tulee varmasti uppoamaan kompromissien suohon jotka sulauttavat sen takaisin siihen yhteiskunnalliseen järjestykseen jota se aikanaan koitti muuttaa. Kuinka tämä liike kohtaa tämän haasteen on selvä merkki sen vakavuudesta pyrkiä muuttaa olemassa oleva poliittinen järjestelmä ja siitä yhteiskunnallisesta tietoisuudesta jonka se kehittää lähteenä kansanvalistuksesta ja johtajuudesta. Kommunalismi on kritiikki hierarkisesta ja kapitalistisesta yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Se ei pyri ainoastaan muuttamaan yhteiskunnan poliittista elämää, vaan myös sen taloudellisen elämän. Tässä kohtaa, sen päämääränä ei ole talouden kansallistaminen tai tuotantovälineiden yksityisen omistuksen säilyttäminen, vaan talouden kunnallistaminen. Se pyrkii integroimaan tuotantovoimat kunnan elämään, niin että jokainen tuotantolaitos tai muu yritys jää paikallisen yleiskokouksen vaikutuspiiriin, joka päättää kuinka se tulee toimimaan täyttääkseen koko yhteisön tarpeet. Ero elämän ja työn välillä, joka on niin laajalle levinnyttä modernissa kapitalistisessa taloudessa, täytyy ylittää niin että asukkaiden halut ja tarpeet, luomisen taiteelliset haasteet tuotannossa, ja tuotannon rooli ajattelun ja itsemäärityksen muotoilemisessa eivät katoa. "Ihmiskunta luo itsensä," lainatakseni V. Gordon Childen kirjaa urbaanista vallankumouksesta Neoliittisen ajan lopulla ja kaupunkien noususta, eikä se tee näin ainoastaan älyllisesti ja esteettisesti, vaan laajentamalla ihmisten tarpeita sekä niitä tuotantovoimia joilla nuo tarpeet voidaan tyydyttää. Löydämme itsemme - potentiaalimme ja niiden aktualisaation - luovan ja hyödyllisen työn kautta, joka ei ainoastaan muuta ei-inhimillisen luonnon muotoa vaan myös johtaa myös meidän itsemuodostumiseen ja itsemäärittelyyn. Meidän tulee myös välttää sitä nurkkakuntaisuutta ja lopulta haluja yksityisyrittäjyyteen, jotka ovat vaivanneet niin monia itsehallinnollisia yrityksia, kuten Venäjän ja Espanjan vallankumousten "kollektiiveja". Tarvittaisiin enemmän kirjoituksia monien "sosialististen" itsehallinnollisten yritysten ajautumisesta, jopa punamustien ja punaisten lippujen alla vallankumouksellisella Venäjällä tai vallankumouksellisessa Espanjassa, kohti kollektiivisen kapitalismin muotoja, jotka lopulta johtivat monet näistä yrityksistä kilpailemaan keskenään raakamateriaaleista ja markkinoista. (12) Kaikkein tärkeintä, kommunalistisessa poliittisessa elämässä, on että eri alojen työläiset kävisivät paikoilleen kansankokouksissa ei työläisinä - painajina, putkimiehinä, valimon työläisinä tai muina, joilla olisi omat erityiset ammatilliset etunsa joita ajaa - vaan asukkaina ja kansalaisina, joiden tärkein huolenaihe tulisi olla heidän yhteiskuntansa yleinen etu. Asukkaiden tulisi vapauttaa erityisestä identiteetistään työläisinä, spesialisteina ja yksilöinä jotka ovat ennenkaikkea kiinnostuneita omista yksityisistä huolistaan. Kunnallisen elämän tulisi olla koulu kansalaisiksi kasvamiseksi, sekä sulauttamalla uudet asukkaat, kuin myös kouluttamalla nuoria, samalla kun itse yleiskokousten tulisi työskennellä ei ainoastaan pysyvinä päätöksenteko instituutioina vaan myös kenttinä ihmisten kasvatukselle käsittelemään monimutkaisia yhteiskunnallisia ja alueellisia kysymyksiä. (13) Kommunalistisessa elämäntavassa, tavanomainen talous, joka keskittyy hintoihin ja niukkoihin resursseihin, korvattaisiin etiikalla, joka keskittyy ihmisten tarpeisiin ja hyvään elämään. Ihmisten solidaarisuus - tai philia, kuten Kreikkalaiset kutsuivat sitä - korvaisi materiaalisen eduntavoittelun ja egoismin. Kunnalliset yleiskokoukset tulisivat olemaan ainoastaan elinvoimaisen asukaselämän ja päätöksenteon kenttiä, vaan myös keskuksia joissa taloudellisen logistiikan, oikein koordinoitu tuotanto ja julkisen hallinnon toimintojen varjoisa maailman mystifikaatio voidaan purkaa ja avata kaikkien asukkaiden tarkastelulle ja osanotolle. Uuden kansalaisen ilmaantuminen tulisi merkitsemään perinteisen sosialismin partikularistisen luokkaolennon ylittämistä ja "uuden ihmisen" muotoutumista jonka Venäläiset vallankumoukselliset toivoivat saavuttavansa lopulta. Ihmiskunta kykenisi sitten nousemaan yleismaailmallisen tietoisuuden ja järjen asteelle, jota 1800-luvun suuret utoopikot ja Marxilaiset toivoivat luovansa pyrkimyksillään, avaten tien ihmiskunnan täyttymykseen lajina joka ruumiillistaa järjen materiaalisen eduntavoittelun sijaan ja jolla on varaa materiaaliseen yltäkylläisyyteen ankaran harmonian sijaan johon niukkuuden ja materiaalisen puutteen moraali pakottaisi. Klassinen Ateenalainen demokratia 5. vuosisata ekr., länsimaisen demokraattisen perinteen lähde, perustui kasvottaiseen päätöksentekoon yhteisön asukkaiden kokouksissa ja noiden kunnallisten kokousten konfederaatioille. Päälle kahden vuosituhannen ajan Aristoteleen poliittiset kirjoitukset toimivat toistuvasti nostamaan tietoisuuttamme kaupungista kenttänä ihmisten järjen, tietoisuuden ja hyvän elämän potentiaalien toteutumiselle. Tämän mukaisesti Aristotele jäljitti poliksen ilmaantumisen perheestä tai oikoksesta - ts. välttämättömyyden maailmasta, jossa ihmiset täyttivät perustavimmat eläimelliset tarpeensa, ja jossa vanhimmalla miehellä oli auktoriteetti. Kuitenkin useiden perheiden kanssakäyminen "pyrki johonkin suurempaan kuin päivittäisten tarpeiden täyttämiseen" (15); tämä päämäärä aloitti varhaisimman poliittisen muodostelman, kylän. Aristotelen kuvaili ihmisen (jolla hän tarkoitti aukuista Kreikkalaista miestä (16)) kuuluisassa lauseessaan "poliittiseksi eläimeksi" (politikon zoon) joka hallitsee muita perheen jäseniä, ei vain jotta voisi täyttää heidän materiaaliset tarpeensa, vaan myös materiaalisena edellytyksenä hänen osanotolleen poliittiseen elämään, jossa keskustelu ja järki korvasi järjettömät perinteet, teot ja väkivallan. Täten, "kun useat kylät yhdistyvät yhteen kokonaiseen yhteisöön (koinonan), tarpeeksi suureen ollakseen lähes tai melko itseriittoinen," hän jatkoi, "polis syntyy, saaden alkunsa elämän perustarpeista, ja jatkaen olemassaoloaan hyvän elämän takia." (17) Aristoteleelle, ja voimme olettaa että myös antiikin Ateenalaisille, kunnan todelliset funktiot eivät siis olleet pelkästään instrumentaalisia tai edes taloudellisia. Paikkana ihmisten kanssakäymiselle, kunta, ja ne sosiaaliset ja poliittiset järjestelyt jotka siellä asuvat ihmiset loivat, oli ihmiskunnan telos, areena vailla vertaa jossa ihmiset, historian kulun myötä, kykenisivät aktualisoimaan potentiaalinsa järjelle, tietoisuudelle ja luovuudelle. Täten antiikin Ateenalaisille politiikka ei tarkoittanut vain yhteisten käytännön asioiden hoitamista, vaan myös julkisia toimia jotka perustuivat moraaliseen velvoitukseen omalle yhteisölleen. Kaikkien kaupungin asukkaiden oletettiin ottavan osaa julkisiin toimiin eettisinä olentoina. Esimerkit kunnallisesta demokratiasta eivät rajaudu antiikin Ateenaan. Päinvastoin, kauan ennen kuin luokkaerot synnyttivät valtion, lukuisat suhteellisen maalliset kaupungit loivat varhaisimmat institutionaaliset rakenteet paikalliselle dmeokratialle. Kansan yleiskokouksia on saattanut olla olemassa antiikin Sumerissa, niin sanotun "urbaanin vallankumouksen" alussa noin 7 tai 8 tuhatta vuotta sitten. On selvää että ne ilmaantuivat Kreikkalaisten keskuudessa, ja Gracchusten veljesten kukistumiseen saakka, ne olivat kansanvallan keskuksia tasavaltalaisessa Roomassa. Niitä oli lähes kaikkialla keskiajan Euroopassa ja jopa Venäjällä, ennen kaikkea Novgorodissa ja Pskovissa, jotka olivat, hetken, Slaavilaisen maailman demokraattisimpien kaupunkien joukossa. Haluaisin korostaa että kansankokous alkoi saamaan modernia muotoaan Pariisilaisten naapurustojen sektioissa vuonna 1793, jolloin niistä tuli Suuren vallankumouksen takana oleva aito liikevoima ja tietoiset toimijat uuden poliittisen väestön luomisessa. Se että niille ei koskaan annettu sitä huomiota minkä ne ansaitsevat kirjallisuudessa demokratiasta, varsinkaan demokraattisessa Marxilaisissa suuntauksissa tai vallankumouksellisissa syndikalistisissa, on dramaattinen todiste niistä puutteista joita vallankumouksellisessa perinteessä oli. Nämä demokraattiset kunnalliset instituutiot olivat tavallisesti taistelunhaluisessa jännitteessä valtaa haalivien monarkkien, feodaaliherrojen, rikkaiden perheiden ja ryöstelevien valloittajien kanssa kunnes ne kukistettiin, useimmiten veristen kamppailujen jälkeen. Jokaisella suurella vallankumouksella on ollut julkinen yhteisöissä tapahtunut puolensa, ja tämä on seikka jota on mahdoton korostaa liikaa, joka on jäänyt radikaalissa historiankirjoituksessa luokkakamppailun painotuksen alle, niinkin tärkeää kuin tuo kamppailu on ollut. Täten on mahdoton ajatella Englannin vuoden 1640 vallankumouksen ymmärtämistä ilman että nimeää Lontoon sen kentäksi; tai, samalla tapaa, on mahdotonta käsitellä Ranskan eri vallankumouksia ilman että keskityttäisiin Pariisiin, tai Venäjän vallankumouksia ilman että käsiteltäisiin Petrogradia, tai Espanjan vuoden 1936 vallankumousta ilman että viitattaisiin Barcelonaan sen kehittyneimpänä sosiaalisena keskuksena. Tämä kaupungin keskeisyys ei ole pelkkä maantieteellinen fakta; se on, ennen kaikkea, syvällisen poliittisen seikka, johon sisältyy ne tavat joilla vallankumoukselliset massat kerääntyivät ja väittelivät, ne julkiset perinteet jotka ruokkivat niitä ja sen ympäristön joka kehitti heidän vallankumouksellisia näkemyksiään. Vapaudellinen kunnallispolitiikka on keskeinen osa Kommunalistista ajatusrakennelmaa, se on itseasiassa sen praksis, samalla tapaa kuin Kommunalismi järjestelmällisenä vallankumouksellisen ajattelun rakennelmana on merkityksetön ilman vapaudellista kunnallispolitiikkaa. Erot Kommunalismin ja aidon tai "puhtaan" anarkismin välillä, Marxilaisuudesta puhumattakaan, ovat liian suuria että ne voitaisiin ylittää etuliitteillä kuten anarko-, sosialistinen, uus-, tai edes libertaarinen. Kaikki yritykset supistaa Kommunalismia pelkäksi anarkismin muunnelmaksi uhkaavat molempien ajatusten rehellisyyttä - itseasiassa, ne jättävät huomiotta niiden ristiriitaiset käsitykset demokratiasta, organisaatiosta, vaaleista, hallituksesta ja muusta. Gustave Lefrancais, Pariisilainen Kommunardi joka on ehkä keksinyt tämän poliittisen käsitteen julisti järkkymättömästi että hän oli "Kommunalisti, eikä anarkisti." (18) Kommunalismi keskittyy ennen kaikkea vallan ongelmaan. (19) Selvässä ristiriidassa erilaisiin kommunitaarisiin yrityksiin joita monet itsensä anarkisteiksi määrittelevät suosivat, kuten "kansan" autokorjaamot, painot, ruokapiirit, ja takapihan puutarhat, Kommunalismin kannattajat toimivat vaalityössä kamppaillen potentiaalisesti tärkeän vallan keskuksen kanssa - kunnallisvaltuuston - ja koittavat pakottaa sen luomaan lainsäädännöllisesti valtuutettuja naapurustojen asukaskokouksia. Tulee korostaa että näiden kokousten tulisi tehdä kaikki mahdolliset yritykset delegitimoidakseen ja syöstäkseen vallasta ne valtiojohtoiset elimet jotka tällä hetkellä hallitsevat heidän kyliään, kuntiaan tai kaupunkejaan ja työskentelisivät sen jälkeen vallankäytön todellisina moottoreina. Kun jokunen kunta demokratisoitaisiin kommunalististen periaatteiden mukaan, niiden tulisi järjestelmällisesti liittoutua kuntaliittoihin ja haastaa kansallisvaltion rooli ja, julkisten asukaskokousten ja konfederaation neuvostojen kautta, koittaa saada taloudellinen ja poliittinen elämä hallintaansa. Lopultakin, Kommunalismi, toisin kuin anarkismi, vaatii selkeästi päätöksentekoa enemmistöpäätöksillä ainoana tasavertaisena tapana jolla suuret ihmismäärät voivat tehdä päätöksiä. Aidot anarkistit väittävät että tämä periaate - se että enemmistö "määr" vähemmistöä - on autoritäärinen ja he esittävät sen sijaan päätöksentekoa konsensuksella. Konsensus, jossa yksittäiset ihmiset voivat estää veto-oikeudella enemmistön päätökset, uhkaa lopettaa yhteiskunnan sellaisenaan. Vapaa yhteiskunta ei ole sellainen jossa sen jäsenet, kuten Homeroksen lootuksen syöjät, elävät autuuden tilassa ilman muistia, houkutuksia tai tietoa. Riippumatta siitä pitääkö se siitä, ihmiskunta on puraissut tiedon hedelmästä, ja sen muisti on täynnä historiaa ja kokemusta. Eletyssä vapaudessa - verrattuna pelkkään kahvilajutusteluun - vähemmistöjen oikeutta ilmaista eriävät mielipiteensä tulee aina suojata yhtä täysin kuin enemmistönkin oikeuksia. Yhteisön tulisi välittömästi puuttua mihinkään rajoituksiin noissa oikeuksissa - toivottavasti hellästi, mutta jos se käy välttämättömäksi, voimatoimin - tai muuten sosiaalinen elämä romahtaa pelkkään kaaokseen. Itseasiassa, vähemmistön mielipiteitä suojeltaisiin potentiaalisena lähteenä uusille näkemyksille ja orastavina totuuksina jotka, mikäli niitä rajoitettaisiin, kieltäisivät yhteiskunnalta sen luovuuden ja kehitysaskelien lähteet - koska uudet ajatukset yleensä ottaen ilmaantuvat inspiroituneista vähemmistöistä jotka saavat vähitellen sen keskeisyyden minkä ne ansaitsevat tietyssä ajassa ja paikassa - kunnes ne, taas, haastetaan katoavan aikakauden perinteisenä viisautena ja vaaditaan uusia (vähemmistöjen) mielipiteitä korvaamaan jäätyneet oikeaoppisuudet. Jäljelle jää kysymys: kuinka voimme saavuttaa tämän kaltaisen järkevän yhteiskunnan? Eräs anarkisti teoreetikko uskoo että hyvä yhteiskunta (tai todellinen "luonnollinen" asioiden järjestys, johon kuuluu myös "luonnollinen ihminen") on olemassa sivilisaation sortavien taakkojen alla, kuten hedelmällinen maaperä on lumen alla. Tästä ajatuksesta seuraa että ainoa asia mitä meidän täytyy tehdä saavuttaaksemme hyvän yhteiskunnan on poistaa lumi jollain tapaa, eli toisin sanoen kapitalismi, kansallisvaltiot, kirkot, perinteiset koulut ja muut lähes loputtomat instituutiotyypit jotka perverssisti sisältävät herruutta muodossa tai toisessa. Oletettavasti anarkistinen yhteiskunta - kun valtio, hallinnolliset ja kulttuuriset instituutiot on vain poistettu - ilmaantuisi kokonaisena, valmiina toimimaan ja kukoistamaan vapaana yhteiskuntana. Tuon kaltainen "yhteiskunta," mikäli sitä voi kutsua sellaiseksi, ei vaatisi sitä että aktiivisesti luomme sitä: meidän tarvitsisi vain antaa lumen sulaa pois. Vapaan Kommunalistisen yhteiskunnan tietoinen luomisen prosessi vaatii kuitenkin huomattavasti enemmän ajattelua ja työtä kuin mystifioidun alkuperäiskansojen viattomuuden ja autuuden käsitteen omaksuminen. Kommunalistisen yhteiskunnan tulisi ennen kaikkea perustua uuden radikaalin järjestön maailmanmuuttamis pyrkimykseen, jolla on uusi poliittinen sanasto selittämässä sen päämääriä ja uusi ohjelma ja teoreettinen kehys joka tekisi noista päämääristä johdonmukaisia. Se vaatisi omistautuneita yksilöitä jotka ovat valmiita ottamaan valistuksen ja, aivan, johtajuuden vastuun vastaan. Mikäli sanoja ei aiota täysin mystifioida ja sumentaa silmiemme edessämme olevaa todellisuutta, tulisi vähimmissään myöntää että johtajuutta on aina olemassa, eikä se katoa minnekään koska sellaiset eufemismit kuten "militantti" tai, kuten Espanjassa sanottiin, "vaikutusvaltainen militantti" sumentavat sitä. Täytyy myös tiedostaa että monet aikaisempien ryhmien kuten CNT:n yksilöt eivät olleet ainoastaan "vaikutusvaltaisia militantteja" vaan selviä johtajia, joiden näkemyksille annettiin - ansaitusti! - enemmän arvoa kuin toisten esittämille, koska heidän ajatuksensa perustuivat suurempaan kokemukseen, tietoon ja viisauteen, sekä niihin psykologisiin piirteisiin joita tarvitaan tehokkaaseen suunnan antoon. Vakava libertaarinen lähestymistapa johtajuuteen myöntäisi johtajien todellisuuden ja keskeisen tärkeyden - jonka takia on vielä tärkeämpää perustaa muodollisia rakenteita ja määräyksiä, jotka voivat tehokkaasti hallita ja muokata johtajien toimia ja peruuttaa heidän valtuutensa kun jäsenet päättävät että heidän kunnioitustaan väärinkäytetään tai kun johtajuudesta tulee hyväksikäyttävän vallan käyttöä. Kommunalistisen liikkeen tulisi toimia, ei kevytmielisten ja epäroivien jäsenten kannatuksella, vaan liikkeen ajatukset, käytännöt ja toiminnan oppineiden ihmisten pohjalta. Heidän tulisi, käytännössä, osoittaa vakavaa sitoutumista järjestöönsä - järjestöön jonka rakenne on avoimesti muotoiltu perustuskirjassa ja soveliaat säännöt. Ilman demokraattisesti muotoiltua ja hyväksyttyä institutionaalista kehystä jonka jäsenet ja johtajat pidetään vastuullisina, selkeästi muotoillut standardit vastuusta katoavat. Itseasiassa nimenomaan silloin kun jäsenet eivät ole enää vastuullisia sen perustuslaille ja säännöille syntyy autoritäärisyyttä joka lopulta johtaa liikkeen tuhoutumiseen. Vapaus autoritäärisyydestä voidaan parhaiten varmistaa selkeällä, suppealla ja eritellyllä vallan sijoittamisella, ei väitteillä että valta ja johtajuus ovat "käskemisen" muotoja tai libertaarisilla metaforilla jotka peittävät niiden todellisuuden. Nimenomaan silloin kun järjestö epäonnistuu selkeästi ilmaisemaan näitä rajoituksia ilmaantuu sen taantumiselle ja rappiolle soveliaat olosuhteet. Ironista kyllä, mikään joukko ei ole ollut yhtä itsepintainen vaatiessaan vapautta käyttää tahtoaan määräyksiä vastaan kuin heimopäälliköt, monarkit, aateliset ja porvaristo; samalla tapaa jopa hyvää toivovat anarkistit ovat nähneet yksilöllisen autonomian todellisena vapauden ilmaisuna sivilisaation "keinotekoisuuksilta". Todellisen vapauden alueella - toisin sanoen, vapaudessa joka on aktualisoitunut tietoisuuden, tiedon ja välttämättömyyden seurauksena - se että tietää mitä voi ja mitä voi tehdä on avoimemmin rehellistä ja todempaa todellisuudelle kuin välttää eletyn maailman rajojen tietämisen vastuuta. Hyvin viisas mies sanoi noin puolitoista vuosisataa sitten: "Ihmiset tekevät oman historiansa, mutta he eivät voi tehdä sitä miten vain haluavat." Kansainvälisen vasemmiston tarve edistyä rohkeasti Marxilaisen, anarkistisen, syndikalistisen tai epämääräisen sosialistisen näkökulman ohitse kohti Kommunalistista katsantokantaa on erityisen tärkeä nykypäivänä. Harvoin vasemmistolaisten poliittisten ajatusten historiassa on sotkettu ideologioita näin villisti ja vastuuttomasti; harvoin ideologia itsessään on ollut näin haukuttua; harvoin on vaatimusta "Yhtenäisyydestä!" ehdolla millä hyvänsä esitetty tälläisella epätoivolla. Eri kapitalismia vastustavien suuntausten tulisi toki yhdistyä horjuttaakseen uskoa markkinajärjestelmän ja lopulta lopettaakseen sen. Tällä päämäärällä yhdessäpysyminen on korvaamattoman tärkeää: tarvitaan koko vasemmiston yhdistynyt rintama vastustamaan juurtunutta kauppatavaroiden tuottamisen ja vaihdon järjestelmää - tai itseasiassa kulttuuria - ja suojelemaan niitä oikeuksien jäänteitä jotka massat ovat voittaneet aikaisemmissa kamppailuissa sortavia hallintoja ja yhteiskuntajärjestelmiä vastaan. CategoryKäännösprojektit
Excuse for my post but I do not have money to buy meal to my children. Forgive me please. [http://freeforen.com/wss/host/cialis/buy_cialis.html buy cialis] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/buy_cialis_online.html buy cialis online] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/cheap_cialis.html cheap cialis] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/cialis_levitra.html cialis levitra] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/cialis_online.html cialis online] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/cialis_side_effects.html cialis side effects] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/discount_cialis.html discount cialis] [http://freeforen.com/wss/host/cialis/generic_cialis.html generic cialis] [http://freeforen.com/wss/host/cial
KommunalistinenProjekti
2006-05-03 18:44:28
===== Kommunalistinen projekti===== Murray Bookchin Se tuleeko 2000-luku olemaan kaikkein radikaalein aikakausi vai kaikkein taantumuksellisin - vai tuleeko se vain olemaan ankean keskinkertaisuuden harmaa kausi - tulee eniten riippumaan siit.ä mink.ä kaltaisen yhteiskunnallisen liikkeen ja ohjelman sosiaaliset radikaalit luovat siitä teoreettisesta, organisatorisesta ja poliittisesta rikkaudesta joka on kerääntynyt vallankumouksellisen kauden kahden viimeisen kahdenvuosisadan aikana. Se suunta jonka valitsemme, useista eri risteyskohdista ihmiskunnan kehityksessä, saattaa hyvinkin määrittää tulevaisuutemme lajina vuosisadoiksi eteenpäin. Niin kauan kuin tämä järjetön yhteiskunta vaarantaa meitä ydin ja biologisilla aseilla, emme voi jättää huomiotta koko ihmisyyden tuhoisan päätöksen mahdollisuutta. Ottaen huomioon ne erittäin tarkkaan harkitut tekniset suunnitelmat jotka sotilaallis-teollinen kompleksi on kehittänyt, ihmiskunnan itsetuho täytyy ottaa huomioon niissä futuristisissa skenarioissa joita, vuosituhannen vaihtuessa, massa media lähettää - ihmiskunnan tulevaisuuden lopullinen päätös. Välttääkseni sen että nämä huomiot vaikuttaisivat liian tuomiopäivää ennustavilta, haluaisin korostaa että elämme myös ajalla jolloin ihmisten luovuudella, teknologialla ja mielikuvituksella on kyky luoda ennennäkemättömiä materiaalisia edistysaskelia ja antaa meille yhteiskuntia jotka mahdollistavat vapauden joka ylittää mennentullen jopa kaikkein dramaattisimmat ja vapauttavimmat visiot joita yhteiskuntateoreetikot kuten Saint-Simon, Charles Fourier, Karl Marxin ja Peter Kropotkinin. (1) Monet post-modernin ajan ajattelijoista ovat hidasjärkisellä tavallaan nimenneet tieteen ja teknologian ensisijaisiksi uhiksi ihmiskunnan hyvinvoinnille, kuitenkin vain harvat opit ovat antaneet ihmiskunnalle tuon kaltaista tyrmistyttävää määrää tietoutta aineen ja elämän salaisuuksista, tai tarjonneet lajillemme parempaa kykyä muuttaa jokaista tärkeää puolta todellisuudesta ja parantaa ihmisten ja muiden elävien olentojen hyvinvointia. Olemme siis tilanteessa jossa voimme joko kulkea kohti ankaraa 'historian loppua,' jossa tyhjien tilanteiden banaali jatkumu korvaa todellisen edistyksen, tai lähteä tielle kohti todellista historian luomista, jossa ihmiskunta aidosti edistyy kohti järkevää maailmaa. Olemme tilanteessa jossa voimme valita häpeällisen lopun, johon mahdollisesti kuuluu myös itse historian katastrofaalinen ydintuho, ja historian järkevän täyttymyksen, vapaassa materiaalisesti rikkaassa yhteiskunnassa esteettisesti luodussa ympäristössä, välillä. Riippumatta niistä teknologisista ihmeistä joita hallitseva luokka (eli porvaristo) kehittää saavuttaakseen voiton toisistaan, vain vähän olemassa olevan yhteiskunnan subjektiivisesta todellisuudesta voi pelastaa sen. Nimenomaan aikana jolloin me, lajina, kykenemme luomaan keinot uskomattomille objektiiviselle kehitykselle ja parannuksille ihmiskunnan oloissa ja muiden elävien olentojen luonnon maailmassa - kehitysaskelia jotka voisivat luoda vapaan ja järkevän yhteiskunnan - olemme lähes alastomia moraalisesti niiden sosiaalisten voimien edessä jotka voivat hyvinkin johtaa fyysiseen tuhoomme. Ennusteet tulevaisuudesta ovat ymmärrettävästi hyvin heikkoja ja niihin ei helposti luoteta. Pessimismistä on tullut hyvin laajalle levinnyttä, kapitalististen yhteiskuntasuhteiden syöpyessä aina vain syvemmälle ihmismieleen kuin koskaan ennen, samalla kun kulttuuri taantuu kuvottavissa määrin, lähes katoamispisteeseensä. Suurimmalle osalle nykypäivän ihmisistä ne asiat jotka olivat toiveikkaita ja hyvin radikaaleja varmuuksia kaksikymmentä vuotta kestäneellä kaudella Venäjän Vallankumouksen vuotesina 1917-18 aina Espanjan sisällissodan päättymiseen vuonna 1939 asti, vaikuttavat melkein na.ïveilta. Kuitenkin päätöksemme luoda parempi yhteiskunta, ja päätöksemme siitä miten teemme sen, täytyy tulla meistä itsestämme, ilman jumalien apua, tai vielä tätäkin vähemmän mystisten 'luonnonvoimien' tai karismaattisen johtajan avulla. Mikäli valitsemme tien kohti parempaa tulevaisuutta, valintamme tulee olla seurausta omista - ja vain omistamme - kyvyistämme oppia menneisyyden materiaalisista opetuksista ja arvostaa tulevaisuuden todellisia mahdollisuuksia. Meidän tulee turvautua, ei taikauskon, tai, absurdia kyllä, akatemian rakosista, sumeasta helvetistä esiinkutsuttuihin utuisiin oikkuihin, vaan sen sijaan niihin innovatiivisiin ominaisuuksiin jotka muodostavat meidän ihmisyytemme ja ne olennaiset piirteet jotka ovat vastuussa luonnollisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Näille vastakkaisia ovat ne sosiaaliset patologiat ja sattumanvaraiset tapahtumat jotka ovat saaneet ihmiskunnan sivuraiteille sen tietoisuuden ja järjen potentiaalien täyttymyksestä. Vietyämme historian pisteeseen jossa lähes mikä tahansa on mahdollista, ainakin materiaaliselta puolelta, - ja jätettyämme taaksemme menneisyyden joka oli ideologisesti ihmisten mielikuvituksen luomien mystisten ja uskonnollisten elementtien läpäisemä - me kohtaamme uuden haasteen, jonka edessä ihmiskunta ei ole koskaan ennen ollut. Meidän tulee tietoisesti luoda oma maailmamme, ei demonisten fantasioiden, järjettömien perinteiden ja tuhoisien ennakkoluulojen mukaan, vaan lajillemme ainutlaatuisten järjen, harkinnan ja keskustelun kriteerien mukaan. Minkä seikkojen tulisi olla ratkaisevia tehdessämme tätä päätöstä? Ensinnäkin se suunnaton sosiaalisen ja poliittisen kokemuksen kasautunut määrä joka on saatavilla nykypäivän vallankumouksellisille on hyvin ratkaisevaa, tämän ollessa varasto tietoa jota, oikein käsitettynä, voitaisiin käyttää välttämään niitä hirvittäviä virheitä joita edeltäjämme ovat tehneet ja säästämään ihmiskunnan menneiden epäonnistuneiden vallankumousten tuholta. Korvaamattoman tärkeää on se potentiaali uudelle teoreettiselle alustalle jonka ajatusten historia on luonut, tuon alustan tehdessä mahdolliseksi singota kehittyvä radikaaliliike olemassa olevien yhteiskunnallisten olotilojen yli tulevaisuuteen joka edistää ihmiskunnan vapautumista. Meidän tulee kuitenkin olla myös täysin tietoisia edessämme olevien ongelmien mittasuhteista. Meidän tulee ymmärtää täysin selkeästi missä sijaitsemme suhteessa vallalla olevaan kapitalistiseen järjestykseen, ja meidän tulee ymmärtää ilmaantuvat sosiaaliset ongelmat ja puhutella niitä uuden liikkeen ohjelmassa. Kapitalismi on ehdottomasti dynaamisin yhteiskunta mitä on ikinä ilmaantunut historiassa. Määritelmän mukaisesti sen tulee varmastikin olla aina kauppatavaroiden vaihtamisen järjestelmä joissa tuotteet joita tehdään myyntiin ja voitonsaantiin läpäisevät ja välittävät suurinta osaa ihmisten välisistä suhteista. Kuitenkin kapitalismi on myös hyvin mukautuva järjestelmä, joka jatkuvasti edistää brutaalia maksiimia jonka mukaan mikään yritys joka ei kasva kilpailijoidensa kustannuksella tulee kuolla. Tämän takia "kasvu" ja jatkuva muutos tulevat kapitalistisen olemassaolon elinehdoiksi. Tämä tarkoittaa että kapitalismi ei ikinä säily pysyvästi yhdessä ainoassa muodossa; sen tulee aina muuttaa niitä instituutioita jotka nousevat sen perustavista yhteiskunnallisista suhteista. Vaikkakin kapitalismi on ollut hallitseva yhteiskunta vain parin viimeisen vuosisadan ajan, se on ollut olemassa jo kauan varhaisempien yhteiskuntien reunamilla: pitkälti kaupallisessa muodossa, joka rakentui kaupunkien ja imperiumien välisen kaupan ympärille; käsityöläismuodossa kautta Euroopan keski-ajan; jättimäisen teollisessa muodossa omalla ajallamme; ja mikäli uskomme viime aikojen ennustajia, informaatiopohjaisessa muodossa tulevalla kaudella. Se ei ole ainoastaan luonut uusia teknologioita vaan suuren määrän taloudellisia ja yhteiskunnallisia rakenteita, kuten pienen kaupan, tehtaan, jättimäisen myllyn, ja teollisen ja kaupallisen kompleksin. Voimme olla varmoja siitä että teollisen vallankumouksen kapitalismi ei ole täysin kadonnut, sen enempää kuin tätä edeltävien aikojen eristäytynyt maalaisten kylä ja pienkäsityöläiset ovat kadonneet täysin unholaan. Paljon menneestä säilyy aina nykyisen osasena; itseasiassa, kuten Marx itsepintaisesti varoitti, ei ole olemassa "puhdasta kapitalismia," ja yhdetkään kapitalismin aikaisemmista muodoista eivät katoa kunnes perustetaan radikaalisti uusia yhteiskuntasuhteita ja niistä tulee ylivoimaisen hallitsevia. Kuitenkin kapitalismi, samalla kun se on olemassa rinnakkain ja käyttää esikapitalistisia instituutioita omiin päämääriinsä (lue Marxin Grundrissesta tästä dialektiikasta), kurottaa nyt esikaupunkeihin ja maaseudulle ostoskeskuksillaan ja uuden muotoisilla tehtaillaan. Itseasiassa ajatus siitä että se ylettyisi planeettamme ulkopuolelle ei ole millään tapaa käsittämätöntä. Se on joka tapauksessa tuottanut ei ainoastaan uusia kauppatavaroita luodakseen ja ruokkiakseen uusia haluja, vaan myös uusia sosiaalisia ja kulttuurisia aiheita, jotka ovat vuorostaan luoneet uusia tukijoita ja antagonisteja nykyiselle yhteiskunnalle. Marxin ja Engelsin Kommunistisen Manifestin kuuluisa ensimmäinen osio, joissa he riemuitsevat kapitalismin ihmeitä, täytyisi kirjoittaa toistuvasti uudestaan jotta pysyttäisiin mukana porvariston kehityksen luomien saavutusten - ja kauheuksien - mukana. Yksi kaikkein hätkähdyttävin puoli nykyisessä kapitalismissa on se että lännessä se pitkälti yksinkertaistunut kahden luokan järjestelmä - porvaristo ja proletariaatti - jonka Marx ja Engels ennustivat, Kommunistisessa Manifestissa, tulevan hallitsevaksi "varttuneessa" kapitalismissa (ja me emme ole vielä nähneet minkäläinen "varttunut," tai vielä vähemmän "myöhäinen" tai "kuoleva", kapitalismi onkaan) on käynyt läpi uudelleenmuotoilu prosessin. Konfliktista palkkatyön ja pääoman välillä, vaikka se ei suinkaan ole kadonnut, puuttuu se kaiken kattava tärkeys mikä sillä oli entisaikoina. Toisin kuin Marx odotti, teollinen työväenluokan koko kutistuu ja se menettää tasaisesti perinteistä identiteettiään luokkana - joka ei missään nimessä sulje sitä pois potentiaalisesti laajemmasta ja ehkä laajakantoisemmasta konfliktista koko yhteiskunnan ja kapitalististen yhteiskuntasuhteiden välillä. Nykypäivän kulttuuri, sosiaaliset suhteet, kaupunkikuva, tuotantotavat, maatalous ja kuljetusvälineet ovat muuttaneet perinteisen proletariaatin, joihin syndikalistit ja Marxilaiset ylivoimaisesti, tai melkein mystisesti, keskittyivät, pitkälti pikkuporvarilliseksi ryhmäksi jonka mentaliteettia määrittää sen oma porvarillinen utopisminsa "kulutuksesta kulutuksen vuoksi." Voimme nähdä ajan jolloin proletaarit, riippumatta siitä käyttääkö hän haalareita vai ei tai missä kohtaa hän on tuotantolinjalla, tullaan korvaamaan täysin automatisoiduilla ja jopa miniaturisoiduilla tuotantovoimilla joita muutamat valkotakkiset koneiden ja tietokoneiden manipuloijat käyttävät. Samalla tapaa perinteisen proletariaatin elintaso ja sen materiaaliset odotukset (joka ei ole mitenkään pieni osa yhteiskunnallisen tietoisuuden muotoilemisessa!) ovat muuttuneet suunnattomasti, niiden noustessa sukupolven tai kahden aikana köyhyyden läheltä kohtuullisen korkealle materiaalisen yltäkylläisyyden asteelle. Entisten teräs ja autotyölöisten ja hiilikaivosmiesten lasten ja lastenlasten, joilla ei ole proletaarista luokkaidentiteettiä, yliopistotason koulutus on korvannut peruskoulutodistuksen uuden luokka statuksen tunnuksena. Yhdysvalloissa ennen vastakkaiset luokka-edut ovat yhdistyneet niin pitkälti että lähes 50 prosenttia Amerikkalaisista talouksista omistaa osakkeita tai obligaatioita, samalla kun jättimäinen määrä omistaa jonkinlaista yksityisomaisuutta, omistaen omat kotinsa, puutarhansa ja kesämökkinsä. Ottaen huomioon nämä muutokset, sen vakavan työläismiehen tai naisen, joka kuvattiin entisaikojen radikaaleissa julisteissa lihaksikkaan, jännittyneen luut murskaavan vasaraa pitelevän käden kanssa, on korvannut "sivistynyt" ja hyvä tapainen (niin sanottu) "työskentelevä keskiluokka." Perinteinen iskulause "Maailman työläiset, yhtykää!" tulee sen vanhassa historiallisessa mielessään aina vain merkityksettömämmäksi. Proletariaatin luokkatietoisuus, jota Marx koitti herättää Kommunistisessa Manifestissa, on kuihtunut tasaista vauhtia ja on monin paikoin lähestulkoon kadonnut. Existentiaalisempi luokkataistelu ei suinkaan ole kadonnut, sen enempää kuin porvaristo voi poistaa painovoimaa ihmiskunnan elämästä, mutta kuitenkin mikäli nykyiset radikaalit eivät ole tietoisia siitä faktasta että se on kutistettu pitkälti yksittäiseen tehtaaseen tai toimistoon, he eivät myöskään kykene ymmärtämään että uusi, mahdollisesti laajempi yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi ilmaantua edessämme olevista yleistetyistä kamppailuista. Tämä yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi itseasiassa saada virkistävän uuden merkityksen citoyenin käsitteen uudelleen syntymisenä - tämä käsite oli hyvin tärkeä vuoden 1789 Suurelle Vallankumoukselle ja sille laajemmalle humanistiselle sosiaalisuuden mielialalle, niin että siitä tuli myöhemmin puhuttelumuoto vallankumouksellisille jotka punaisen Ranskan kukon heraldinen kiekuminen kutsui barrikaadeille. Nähtynä kokonaisuutena, se yhteiskunnallinen tila, jonka kapitalismi on luonut, on ristiriidassa niiden yksinkertaisten luokkaennusteiden kanssa, joita Marx ja vallankumoukselliset Ranskalaiset syndikalistit ajoivat. Toisen maailmansodan jälkeen, kapitalismi on käynyt läpi suunnattoman muutoksen, sen luodessa uusia laajoja yhteiskunnallisia aiheita suunnattomalla nopeudelle, aiheita jotka ovat ohittaneet perinteiset proletaariset vaatimukset paremmista palkoista, työajoista ja työoloista: merkittävimpiä näistä ovat ympäristöön, sukupuoleen, hierarkiaan, asukkuuteen ja demokratiaan liittyvät kysymykset. Kapitalismi on käytännössä yleistänyt uhkansa ihmiskunnalle, varsinkin ilmastomuutoksilla jotka voivat muuttaa itse planeetan ulkonäköä, maailmanlaajuisilla harvainvaltaisilla instituutioilla, ja villiksi päässeellä urbanisaatiolla joka radikaalisti syövyttää ruohonjuuritason politiikalle ominaista kansalaiselämää. Hierarkiasta on nykyään tulossa yhtä selkeä aihe kuin luokka on - tästä toimii todistuksena se mitta missä monet sosiaaliset analyysit ovat yksilöineet managerit, byrokraatit, tiedemiehet ja muut nousevina, näennäisesti hallitsevina ryhminä. Uudet ja mutkikkaat status ja etu erot ovat merkittäviä toisella tapaa kuin lähimenneisyydessä; ne sumentavat konfliktia palkkatyön ja pääoman välillä joka oli perinteisille sosialisteille ennen niin keskeistä, selkeästi määriteltyä, ja militantisti kamppailtua. Luokka kategoriat sekoittuvat nyt hierarkisiin kategorioihin jotka pohjautuvat rotuun, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntaukseen ja kansallisiin tai alueellisiin eroihin. Status erot, hierarkian tunnuspiirre, tapaavat yhdistymään luokkaeroihin ja kaiken kattavampi kapitalistinen maailma on ilmaantumassa jossa etniset, kansalliset ja sukupuolierot ohittavat monesti luokkaerojen tärkeyden kansan silmissä. Tämä ilmiö ei ole täysin uusi: Ensimmäisessä Maailmansodassa lukuisat Saksalaiset sosialistit hylkäsivät aikaisemman sitoumuksensa proletariaatin yhtenäisyyden punaisille lipuille, suosiakseen hyvin syöneiden ja parasiittisten hallitsijoidensa kansallisia lippuja ja menivät sitten syöksemään pistimensä Ranskalaisten ja Venäläisten sosialistityöläisten ruumiisiin - kuten hekin tekivät, vuorostaan, omien sortajiensa kansallisten lippujen alla. Samalla kapitalismi on luonut uuden kenties tärkeimmän ristiriidan: loputtomaan kasvuun perustuvan talouden ja luonnon ympäristön köyhtymisen törmäyksen. (2) Tätä aihetta ja sen suunnattomia seuraamuksia ei voida enää minimoida, puhumattakaan niiden huomiotta jättämisestä, kuin ihmisten tarvetta ruualle tai ilmalle. Nykyään kaikkein lupaavimmat kamppailut lännessä, jossa sosialismi syntyi, vaikuttavat tapahtuvan vähemmän tulojen ja työolojen ympärillä vaan ennemminkin ydinvoiman, saastumisen, metsien kuoleman, slummiutumisen, koulutuksen, terveydenhuollon, yhteisöjen elämän ja vähemmän kehittyneiden maiden kansojen sorron ympärillä. Tästä toimii todistuksena globalisaation vastaiset kapinat (vaikka ne tapahtuvatkin satunnaisesti), joissa sini- tai valkokaulus "työläiset" marssivat samoissa riveissa keskiluokkaisten ihmisystävien kanssa ja joita ajavat samat yhteiskunnalliset huolenaiheet. Proletaariset taistelijat muuttuvat mahdottomiksi erottaa keskiluokkaisista. Vantterat työläiset, joihin tunnusmerkkinä on taistelunhaluinen militanttius, marssivat "leipää ja sirkushuveja" tarjoavien teatteriesitysten perässä, molempien ollessa usein jaetusti leikkisiä. Työväen ja keskiluokan jäsenillä on usein, eräällä tapaa, monia erilaisia sosiaalisia hattuja heidän haastaessa kapitalismia epäsuorasti sekä suorasti, niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Emme myöskään voi jättää huomiotta, päättäessämme sitä suuntaa minkä aiomme ottaa, sitä faktaa että kapitalismi, mikäli sitä ei pysäytetä, tulee olemaan tulevaisuudessa - eikä välttämättä kovin kaukaisessa tulevaisuudessa - huomattavasti erilainen kuin se järjestelmä jonka tunnemme nyt. Kapitalistisen kehityksen voi olettaa muuttavan sosiaalisia näkymiä tulevina vuosina. Voimmeko olettaa että tehtaat, toimistot, kaupungit, asuinalueet, teollisuus, kaupankäynti ja maatalous, puhumattakaan moraalisista arvoista, estetiikasta, mediasta, yleisistä haluista, ynnä muusta eivät tule muuttumaan suunnattomasti ennenkuin tämä vuosisata loppuu? Menneellä vuosisadalla kapitalismi on, ennenkaikkea, laajentanut yhteiskunnallisia aiheita - itseasiassa historiallinen sosiaalinen kysymys siitä kuinka ihmiskunta, jota luokat ja riisto jakaa, voi luoda yhteiskunnan joka perustuu tasa-arvoon, aidon harmonian ja vapauden kehittymiseen - niin että siihen kuuluu aiheita joiden ratkaisua 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen vapauteen uskovat yhteiskuntateoreetikot hädin tuskin kykenivät näkemään. Aikamme, loputtomine "tilinpäätöksineen" ja "sijoituskohteineen," uhkaa nyt muuttaa koko yhteiskunnan laajaksi ja hyväksikäyttäväksi markkinapaikaksi. (3) Se kansa jonka kanssa progressiiviset sosialistit joutuivat keskustelemaan, muuttuu myös radikaalisti ja se tulee tekemään tuota tulevina vuosikymmeninä. Se että hidastelee, kapitalismin luomien muutosten ja uusien tai laajempien ristiriitojen joita se tuottaa, ymmärtämyksessä johtaa sen toistuvasti tuhoisan virheen tekemiseen joka johti lähes kaikkien viimeisten kahden vuosisadan vallankumouksellisten kansannousujen tappioon. Etummaisena näissä opetuksissa joita uuden vallankumouksellisen liikkeen tulee oppia menneisyydestä, on se että sen tulee saada laajoja joukkoja keskiluokasta uuden populistisen ohjelmansa taakse. Yhdelläkään yrityksellä kapitalismin korvaamiseksi sosialismilla ei ole ikinä ollut tai olemaan etäistäkään mahdollisuutta menestyä ilman tyytymättömän pikkuporvariston tukea, olkoon se sitten intelligentsiaa ja maalaisia-univormuissa Venäjän vallankumouksessa tai sitten intellektuelleja, maanviljelijöitä, kaupanpitäjiä, toimistotyöläisiä ja teollisuuden ja jopa hallituksen managereita Saksan kansannousuissa 1918-21. Jopa menneiden vallankumouksellisten kausien lupaavimpina aikoina, Bolsevikit, Mensevikit, Saksalaiset Sosiaalidemokraatit ja Venäläiset kommunistit eivät koskaan saaneet absoluuttisia enemmistöjä lakiasäätävistä elimissään. Niin sanotut "proletaariset vallankumoukset" olivat poikkeuksetta vähemmistöjen vallankumouksia, useimmiten jopa itse proletariaatin keskuudessa, ja ne jotka onnistuivat (usein lyhyeksi aikaa, ennenkuin ne tukahdutettiin tai ajautuivat historiallisesti pois vallankumouksellisesta liikkeestä) riippuivat ylivoimaisesti siitä faktasta että porvaristolta puuttui aktiivinen tuki omissa asevoimissaan tai siitä että se oli yksinkertaisesti sosiaalisesti lannistunut. Mikäli otetaan huomioon ne muutokset joita näemme ympärillämme ja ne jotka ovat vasta saamassa muotoaan, yhteiskunnalliset radikaalit eivät voi enää vastustaa saalistavaa (sekä suunnattoman luovaa) kapitalistista järjestelmää käyttämällä ideologioita ja metodeja jotka syntyivät ensimmäisestä Teollisesta vallankumouksesta, jolloin teollisuuden proletaarit vaikuttivat olevan ensisijaisia antagonisteja kangastehtaan omistajalle. (Emmekä voi myöskään käyttää ideologioita jotka syntyivät konflikteista joilla köyhtynyt maaseutuväestö käytti vastustamaan feodaalisia tai semifeodaalisia maanomistajia.) Yksikään menneiden aikojen antikapitalistiksi julistautuneista ideologioista - Marxilaisuudesta, anarkismista, syndikalismista ja yleisemmistä sosialismin muodoista - ei säilytä enää sitä samaa relevanssia joka niillä oli kapitalistisen ja teknologisen kehityksen aikaisemmissa vaiheissa. Yksikään niistä ei myöskään voi toivoa kattavansa koko uusien aiheiden, tilaisuuksien, ongelmien ja etujen moninaisuutta jotka kapitalismi on toistuvasti luonut ajan mittaan. Marxilaisuus oli kaikkein kattavin ja johdonmukaisin yritys luoda systemaattinen sosialismin muoto, joka korosti uuden yhteiskunnan edellytysten materiaalisia sekä subjektiivisia historiallisia ennakkoedellytyksiä. Tämän projektin, nykyisellä esikapitalistisen talouden hajoamisen ja älyllisen sekaannuksen, relativismin ja subjektivismin aikakaudella, ei tule koskaan antautua uusille barbaareille, joista monet ovat löytäneet kodin sieltä mikä oli ennen muuri ideologiselle taantumalle - yliopistoista. Olemme paljon velkaa Marxin yritykselle luoda meille johdonmukainen ja innostava analyysi kauppatavaroista ja vaihtosuhteista, aktivistisesta filosofiasta, systemaattisesta yhteiskuntateoriasta, objektiivisesti perustellusta tai "tieteellisest" käsityksestä historiallisesta kehityksestä sekä joustavasta poliittisesta strategiasta. Marxilaiset poliittiset ajatukset olivat myös erityisen tärkeitä hirvittävän hämmentyneelle proletariaatille ja niille yksittäisille sortotoimille joita teollisuusporvaristo käytti heille Englannissa 1840 -luvulla, jonkinverran myöhemmin Ranskassa, Italiassa ja Saksassa, sekä hyvin ennalta näkevästi Venäjällä viimeisenä vuosikymmenenä Marxin elämässä. Ennen populistisen liikkeen nousua Venäjällä (joista kuuluisin oli Narodnaya Volya), Marx oletti että nousevasta proletariaatista tulisi väestön suuri enemmistö Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, ja se tulisi väistämättä johtamaan vallankumoukselliseen luokkasotaan kapitalistisen riiston ja köyhdyttämisen seurauksena. Varsinkin vuosina 1917 ja 1939 välillä, kauan Marxin kuoleman jälkeen, Eurooppaa riivasi kasvava luokkasota joka nousi totaalisen työläisten kansannousujen pisteeseen. Vuonna 1917, poikkeuksellisen tilanteiden yhtymäkohdan - varsinkin Ensimmäisen Maailmansodan syttymisen myötä, joka teki monet Eurooppalaiset kvasifeodaaliset sosiaaliset järjestelmät hirvittävän epävakaiksi - Lenin ja Bolsevikit koittivat käyttää (mutta muuttivat suuresti) Marxin kirjoituksia ottaakseen vallan taloudellisesti takaperoisessa imperiumissa, joka ulottui kooltaan yhdentoista aikavyöhykkeen halki kautta Euroopan ja Aasian. (4) Kuitenkin enimmäkseen, Marxilaisuuden taloudelliset näkemykset kuuluivat nousevan tehdas kapitalismin aikakaudelle 1800-luvulle. Loistava sosialismin materiaalisten edellytysten teoriana, se ei huomioinut ekologisia, kansan tai subjektiivisia voimia tai syitä jotka saattaisivat lähettää ihmiskunnan liikkeeseen joka pyrkisi vallankumoukselliseen muutokseen. Päinvastoin, Marxilainen teoria jähmettyi teoreettisesti lähes vuosisadan ajaksi. Sen teoreetikot olivat usein hämillään kehityssuuntauksista jotka olivat ohittaneet sen ja ovat, 60-luvun jälkeen, mekaanisesti liittäneet ympäristönsuojeluliikkeen ja feministisiä ajatuksia sen kaavanomaiseen ouvrieristiseen näkökantaan. Samalla tapaa, anarkismi - jonka uskon autenttisessa muodossa edustavan hyvin individualistista näkökantaa joka suosii radikaalin esteetöntä elämäntapaa, usein korvikkeena joukkotoiminnalle - on paljon paremmin soveltuva kuvaamaan Proudholaista yhden perheen maalaisten tai käsityöläisten maailmaa, kuin modernia urbaania ja teollista ympäristöä. Olen itsekin ennen käyttänyt tätä poliittista nimikettä, mutta lisä harkinta on pakottanut minut saapumaan siihen johtopäätökseen että, huolimatta sen usein virkistävistä aforismeista ja näkemyksistä, se yksinkertaisesti ei ole yhteiskunnallinen teoria. Sen kuuluisimmat teoreetikot juhlivat sen näennäistä avoimmuutta eklektisyydelle ja "paradoksin" tai jopa "ristiriidan" vapauttavia vaikutuksia, käyttääkseni Proudhonilaista liioittelua. Tämän mukaisesti, ilman ennakkoluuloja monia anarkistisia toiminnanmuotoja kohtaan, voidaan uskottavasti perustella että monet niistä yhteiskunnallisen ja taloudellisen uudelleenrakennuksen ajatuksista joita on ennen ajettu "anarkian" nimissä oli usein viety Marxismista (mukaanlukien oma "niukkuuden jälkeisyyden" käsitteeni, mikä ymmärrettävästi raivostutti monia anarkisteja jotka lukivat esseitäni aiheesta). Valitettavasti sosialististen käsitteiden käyttö on monesti estänyt anarkisteja kertomasta meille tai edes ymmärtämästä selkeästi mitä he ovat: individidualisteja joiden autonomian käsitteet saavat alkunsa vahvasta sitoumuksesta henkilökohtaiseen vapauteen yhteiskunnallisen vapauden sijaan, tai sosialisteja jotka ovat sitoutuneita rakenteelliselle, institutionalisoidulle ja vastuulliselle sosiaalisen järjestäytymisen muodolle. Anarkismin ajatus itsehallinnosta (auto-nomos) johti Nietzschen kaiken kattavan tahdon radikaalin ylistämiseen. Tämän "ideologian" historia onkin täynnä idiosynkraattisia vastarinnan eleitä, joten ei ole mikään yllätys että ne ovat viehättäneet monia nuoria ihmisiä ja esteetikkoja. Anarkismi edustaa itseasiassa kaikkein äärimmäisintä muotoa liberalismin esteettömän autonomian ideologiassa, sen saavuttaessa huipentumansa sankarillisten valtion uhmaamisen tekojen ylistyksessä. Anarkismin myytti itsehallinnosta (auto nomos) - radikaalista yksilön puolustuksesta yli yhteiskunnan tai jopa sitä vastaan, ja yksilöllisestä vastuunpuutteesta kollektiiviselle hyvinvoinnille - johtaa radikaaliin kaikkivoivan tahdon väitteeseen joka on keskeinen Nietzschen ideologisille vaelluksille. Jotkut itseään anarkisteiksi kutsuvat ovat jopa hyljänneet yhteiskunnallisen joukkotoiminnan turhana ja vieraana henkilökohtaisille mielenkiinnoilleen ja ovat tehneet fetissin siitä mitä Espanjalaiset anarkistit kutsuivat grupismoksi, pienryhmien toimintamuodolle joka on hyvin henkilökohtaista sosiaalisen sijaan. Anarkismi on usein sekoitettu vallankumoukselliseen syndikalismiin, hyvin rakenteelliseen ja hyvin kehittyneeseen joukkojen libertaarisiin ammattiliittoihin joka, toisin kuin anarkismi, oli pitkän aikaa omistautunut demokraattisille käytännöille, (5) kurinalaisuudelle toiminnassa, ja järjestäytyneelle, pitkän tähtäimen vallankumoukselliselle käytännölle jotta tuhottaisiin kapitalismi. Sen samanhenkisyys anarkismin kanssa johtaa juurensa sen vahvasta libertaarisista ennakkoluuloista, kuitenkin anarkistien ja syndikalistien välisillä katkerilla riidoilla on pitkä historia lähes jokaisessa maassa Läntisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kuten voimme havaita Espanjan CNT:n ja Tierra y Libertadiin yhteydessä olleiden anarkististen ryhmien 1900-luvun alkupuolella välillä olleista jännitteistä; vallankumouksellisten syndikalistien ja anarkistien ryhmien välillä Venäjällä 1917 vallankumouksen aikaan; ja IWW:n Yhdysvalloissa ja Ruotsissa välillä, lainatakseni libertaarisen työväenliikkeen valaisevampia esimerkkejä. Useat Amerikkalaiset anarkistit loukkaantuivat Joe Hillin uhmakkaasta maksiimista ennen hänen teloitustaan Utahissa: "älkää surko - Organisoitukaa!" Pienet ryhmät eivät kuitenkaan ollut niitä "järjestöj" joita Joe Hill, tai Espanjalaisen libertaarisen liikkeen karkeasti väärin ymmärretty idoli, Salvador Segu.í, ajatteli. Sanan libertaarinen jaettu käyttö on pitkälti se mikä teki mahdolliseksi että jossain määrin hämmentyneet anarkistit saattoivat olla samassa järjestössä vallankumouksellisten syndikalistien kanssa. Usein verbaalinen hämmennys ideologisen selkeyden sijaan teki mahdolliseksi että FAI, jota edusti anarkisti Federica Montseny, saattoivat elää rinnakkain syndikalistien, joita edusti Juan Prieto, kanssa CNT-FAI:ssa, joka suurinpiirtein niin hämmentynyt järjestö kuin mikään on ikinä ollut. Vallankumouksellisen syndikalismin kohtalo on sidottu eri astein patologiaan nimeltä ouvrierismi, tai "työläisismi," ja mikä ikinä filosofia, teoria historiasta, tai poliittisesta taloudesta on usein lainattu, usein pienissä erissä ja epäsuorasti Marxilta - itseasiassa Georges Sorel ja monet muut vakaumukselliset vallankumoukselliset syndikalistit varhaisella 1900-luvulla pitivät itseään nimenomaan Marxilaisena ja jopa selkeämmin hylkivät anarkismia. Tämän lisäksi vallankumoukselliselta syndikalismilta puuttuu yhteiskunnallisen muutoksen strategia yleislakon lisäksi, jonka vallankumoukselliset kansannousut kuten kuuluisat lokakuun ja marraskuun 1905 yleislakot Venäjällä osoittivat olevan mieltä kuohuttavia mutta lopulta tehottomia. Itseasiassa siitä huolimatta miten korvaamaton yleislakko saattaakin olla edeltäjänä suoralle yhteenotolle valtion kanssa, niille ei selvästi ole sitä mystistä voimaa minkä vallankumoukselliset syndikalistit antoivat niille yhteiskunnallisen muutoksen keinoina. Niiden rajoitukset ovat iskevää todistusaineistoa siitä että, kausittaisen suoran toiminnan muotoina, yleislakkoa ei voi pitää samana asiana kuin vallankumousta tai edes suurten yhteiskunnallisten muutosten kanssa, jotka edellyttävät joukkoliikkeen ja vaativat vuosien hautomisajan ja selkeän suunnan. Vallankumouksellinen syndikalismi onkin täynnä tyypillistä ouvrieristista anti-intellektuaalisuutta, joka halveksuu yrityksiä muotoilla merkityksellinen vallankumouksellinen suunta ja palvoo proletaarista "spontaaniutta" joka on, aikanaan, johtanut sen hyvin itsetuhoisiin tilanteisiin. Ilman keinoa analysoida tilannettaan, Espanjalaiset syndikalistit (ja anarkistit) osoittivat omaavansa vain olemattoman ymmärryksen tilanteestaan voitettuaan Francon joukot kesällä 1936 ja olevansa kykenemättömiä ottamaan "seuraavan askeleen" institutionalisoidakseen työläisten ja maalaisten hallintomuodon. Se mihin saavumme näiden havaintojen pohjalta on että niin Marxilaisilla, vallankumouksellisilla syndikalisteilla kuin myös autenttisilla anarkisteilla on ollut virheellinen ymmärtämys politiikasta, joka tulisi ymmärtää julkisena kenttänä ja niinä instituutioina joilla ihmiset demokraattisesti ja suoraan hallitsevat yhteisönsä asioita. Vasemmisto onkin toistuvasti sekoittanut valtiotaidon politiikkaan itsepintaisella kyvyttömyydellään ymmärtää että nuo kaksi eivät ole ainoastaan radikaalisti erilaisia, vaan että niiden välillä on myös radikaali jännite - tai itseasiassa kamppailu. (6) Kuten olen kirjoittanut toisaalla, historiallisesti politiikka ei ilmaantunut valtiosta - rakenne jonka ammattimainen koneisto on suunniteltu hallitsemaan ja mahdollistamaan väestön riisto, etuoikeutetun luokan eduksi. Tämän sijaan politiikka, lähes määritelmänsä mukaan, on vapaiden kansalaisten aktiivista osanottoa kunnallisten asioidensa hoidossa ja sen vapauden puolustamisessa. Voidaan itseasiassa sanoa että politiikka on sen "ruumiillistuma" jota Ranskalaiset vallankumoukselliset 1790 -luvulla kutsuivat sanalla civicisme. Tarkkaan ottaen sana politiikka sisältääkin Kreikkalaisen sanan polis, "kaupunki", ja sen käyttö klassisessa Ateenassa demokratian kanssa tarkoitti asukkaiden suoraa kaupungin hallinnointia. Vuosisatojen julkisen rappio, jota ominaista on varsinkin luokkien muodostuminen, tarvittiin jotta voitiin luoda valtio ja sen syövyttävä poliittisen kentän sulauttaminen. Vasemmistoa määrittävä yhteinen seikka onkin nimenomaan se että Marxilaisten, anarkistien ja vallankumouksellisten syndikalistien usko siihen että ei ole olemassa, perustavaa, eroa poliittisen kentän ja valtion välillä. Korostamalla kansallisvaltiota - tähän kuuluu myös "työläisten valtio" - taloudellisen sekä poliittisen vallan locuksena, Marx (sekä myös libertaarit) tekivät pahamaineisen virheensä selittää kuinka työläiset saattaisivat täysin ja suoraan kontrolloida tuon kaltaista valtiota ilman valtaa käyttävää byrokratiaa ja periaatteessa valtiojohtoista (ja vastaavasti, libertaarien osalla, hallinnollisia) instituutioita. Tämän seurauksena Marxilaiset näkivät väistämättä poliittisen kentän, jota se kutsui "työläisten valtioksi," tukahduttavana ilmiönä, joka näennäisesti perustui yhden luokan, proletariaatin, eduille. Vallankumouksellinen syndikalismi korosti vuorostaan työläisten komiteoiden ja liittoutuneiden taloudellisten neuvostojen tehtaiden hallintaa keskipisteenä sosiaaliselle auktoriteetille, yksinkertaisesti ohittaen tällä tapaa kaikenlaiset julkiset instituutiot joita oli olemassa talouden ulkopuolella. Kummallista kyllä, tämä oli taloudellista determinismiä koston kera, joka, Espanjan 1936 kokemusten kokeilun jälkeen, osoittautui täysin tehottomaksi. Suunnaton kenttä todellista hallinnollista valtaa, sotilaallisista asioista oikeuden käyttöön, päätyi Espanjan Stalinistien ja liberaalien käsiin, jotka käyttivät auktoriteettiaan heikentääkseen libertaarista liikettä - ja sen myötä, niitä vallankumouksellisia saavutuksia joita syndikalistiset työläiset olivat saavuttaneet Heinäkuussa 1936, aikana jota yksi kirjailija happamasti kutsui "Espanjalaisen anarkismin lyhyeksi kesäksi." Bakunin ilmaisi vuorostaan anarkismin kannattajille tyypillisen näkemyksen vuonna 1871 kirjoittaessaan että uusi sosiaalinen järjestys tultaisiin luomaan "ainoastaan epäpoliittisen tai antipoliittisen sosiaalisen työväen luokan vallan kehittymisen ja järjestäytymisen kautta kaupungeissa ja maaseudulla," samalla hyläten tyypillisen epäjohdonmukaiseen tapaansa juuri sen samaisen kunnallisen politiikan jonka hän hyväksyi Italiassa samoihin aikoihin. Tästä on seurannut että anarkistit ovat kauan pitäneet kaikenlaista hallintoa valtiona ja tuominneet sen mukaisesti - näkemys joka on resepti kaikenlaisen organisoituneen sosiaalisen elämän tuhoutumiselle. Siinä missä valtio on instrumentti jolla hallitseva ja riistävä luokka hallinnoi ja pakottaa riistetyn luokan toimia, hallintomuoto on kokoelma instituutiota jotka on suunniteltu käsittelemään yhteisen elämän ongelmia järjestäytyneessä sekä toivottavasti myös tasavertaisella tavalla. Jokainen institutionalisoitunut muoto joka muodostaa järjestelmän julkisten asioiden hoitoon - joko ilman valtiota tai sen kanssa - on väistämättä hallintomuoto. Jokainen valtio taas on, vaikkakin väistämättä hallintomuoto, voima luokkasortoon ja kontrolliin. Niinkin harmillista kuin varmasti onkin niin Marxilaisille kuin anarkisteillekin, sorretut ovat ilmaisseet selkeästi - ja painaneet paperille! - vaatimuksen perustuslaista, vastuullisesta ja vastaanottavaisesta hallinnosta, ja jopa laista tai nomoksesta vuosisatojen ajan monarkkien, aateliston ja byrokraattien arvaamatonta valtaa vastaan. Libertaarinen lain vastustus, puhumattakaan kaikkien hallintomuotojen vastustuksesta, on ollut yhtä hölmöä kuin kuva käärmeestä nielemässä häntäänsä. Se mitä jää käteen loppujen lopuksi on vain jälkikuva silmissä jolla ei ole minkäänlaista kosketeltavaa todellisuutta. Ne aiheet joita ylläolevilla sivuilla on nostettu esiin eivät ole pelkän akateemisen mielenkiinnon aiheita. Saapuessamme 2000-luvulle yhteiskunnalliset radikaalit tarvitsevat sosialismin - libertaarisen ja vallankumouksellisen - joka ei ole maalais-käsityöläis maailman "assosiationismin" jatke, joka on anarkismin ytimessä, tai proletarismi joka on vallankumouksellisen syndikalismin ja Marxilaisuuden ytimessä. Niinkin muodikkaita kuin perinteiset ideologiat (varsinkin anarkismi) saattavat olla nuorten parissa nyt, todella edistyksellinen sosialismi joka ottaa oppia niin libertaarisista kuin myös Marxilaisista ajatuksista, mutta ylittää nämä vanhemmat ideologiat, täytyy tarjota älyllistä johtajuutta. Nykypäivän poliittisille radikaaleille pelkkä Marxilaisuuden, anarkismin tai vallankumouksellisen syndikalismin elvyttäminen ja ideologisella kuolemattomuudella varustaminen toimisi esteenä relevantin radikaalin liikkeen kehittymiselle. Tarvitaan uusi ja kattava radikaali näkökulma, sellainen joka kykenee systemaattisesti puhuttelemaan niitä kattavia aiheita jotka saattavat potentiaalisesti tuoda suurimman osan yhteiskunnasta oppositioon alati-kehittyvälle ja muuttuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Saalistavan, loputtomalle kasvulle perustuvan, yhteiskunnan törmäys ihmisten ulkopuolella olevaan luontoon on nostanut esiin kokoelman ajatuksia selvitykseksi nykyisestä sosiaalisesta kriisistä ja merkityksellisestä radikaalista muutoksesta. Yhteiskuntaekologia, yhtenäinen näkemys yhteiskunnallisesta kehityksestä, joka kietoo yhteen hierarkian ja luokan yhteisen vaikutuksen ihmiskunnan sivistämisessä, on jo vuosikymmenien ajan väittänyt että meidän tulee uudelleenjärjestää yhteiskuntasuhteemme jotta ihmiskunta voi elää suojelevassa tasapainossa luonnon kanssa. (7) Toisin kuin liian yksinkertaistettu ideologia jota kutsutaan "ekoanarkismiksi," yhteiskuntaekologia pitää kiinni siitä että ekologisesti suuntautunut yhteiskunta voi olla edistyksellinen taantumuksellisen sijaan, painottaen voimakkaasti maallista nautintoa ja helppoutta primitivismin, pidättyvyyttä tai kieltäymystä. Mikäli yhteiskunta, joka aikoo kyetä tekemään jäseniensä elämästä ei pelkästään hyvin nautinnollista, vaan myös tarpeeksi kiireetön että he kykenevät ottamaan osaa älylliseen ja kulttuuriseen itsensä kehittämiseen, joka on tarpeellinen niin sivilisaation luomiseksi kuin myös elinvoimaiselle poliittiselle elämälle, sen täytyy olla halveksumatta tekniikkaa ja tiedettä vaan tuoda ne sopusointuun ihmiskunnan onnen ja vapaa-ajan näkemysten kanssa. Yhteiskuntaekologia ei ole nälän ja materiaalisen puutteen ekologiaa, vaan yltäkylläisyyden ekologiaa; se pyrkii järkevän yhteiskunnan luomiseen jossa saasteet, tai itseasiassa turha, on uuden arvojärjestelmän kontrolloima; ja sitten tai jos on pulaa jostain järjettömän käytöksen takia, kansankokoukset asettaisivat demokraattisten prosessien kautta järkevät kulutuksen tasot. Lyhyesti sanoen yhteiskuntaekologia suosii kansankokousten demokraattisesti tekemää hallinnointia, suunnitelmia ja säätelyä, ei vapaamuotoista käytöstä jolla on juurensa yksilökohtaisista eksentrisyyksissä. Väitän että Kommunalismi on se kaiken kattava poliittinen kategoria joka parhaiten sopii sisältämään yhteiskuntaekologian läpiajatellut ja systemaattiset näkemykset, mukaanlukien libertaarisen kunnallispolitiikan ja dialektisen naturalismin. (8) Ideologiana Kommunalismi ottaa vanhempien vasemmistoideologioiden parhaimmistosta - Marxilaisuudesta ja anarkismista, tarkemmin ottaen libertaarisen sosialismin perinteestä - samalla kun se tarjoaa laajemmat ja relevantimmat puitteet ajallemme. Marxilaisuudesta se ottaa järkevän systemaattisen ja johdonmukaisen sosialismin, joka sisältää filosofian, historian, talouden ja politiikan, muotoilun. Avoimen dialektisena se pyrkii sulauttamaan teorian käytännön kanssa. Anarkismista se ottaa sen sitoumuksen valtion vastustukselle ja konfederalismille, sekä sen havainnon että hierarkia on perustava ongelma joka voidaan voittaa vain libertaarisessa sosialistisessa yhteiskunnassa. (9) Käsittettä Kommunalismi ei ole valittu kevytmielisesti sisältämään filosofinen, historiallinen, poliittinen ja järjestäytyneet komponentit 2000-luvun sosialismille. Sana ilmaantui Pariisin Kommuunissa 1871, jolloin Ranskan pääkaupungin aseistautuneet asukkaat nostivat barrikaadeja ei ainoastaan puolustaakseen Pariisin kunnanvaltuustoa ja sen hallinnollisia alarakenteita, vaan myös luodakseen maanlaajuisen kaupunkien ja kuntien konfederaation korvatakseen tasavaltalaisen kansallisvaltion. Kommunalismi ideologiana ei ole anarkismin individualismin ja usein avoimen järjenvastaisuuden tahraamaa; eikä se myöskään kanna Marxilaisuuden historiallista bolsevismissa ruummiillistuneen autoritäärisyyden taakkaa. Se ei keskity tehtaaseen keskeisenä sosiaalisena kenttänä tai teolliseen proletariaattiin keskeisenä historiallisena toimijanaan; eikä se myöskään pelkistä tulevaisuuden vapaata yhteisöä kuviteltuun keskiaikaiseen kylään. Sen ensisijainen päämäärä sanotaan selkeästi tavallisessa tietosanakirja määritelmässä: Kommunalismi on, The American Heritage Dictionaryn mukaan, "teoria tai hallintomuoto jossa lähes autonomiset paikallisyhteisöt on heikosti sidottu liittoumaan." (10) Kommunalismi pyrkii palauttamaan politiikan laajimman, vapaudellisimman merkityksen, ja täyttämään kunnan historiallisen potentiaalin mielen ja keskustelun kehityskenttänä. Se hahmottaa kunnan, ainakin potentiaalisesti, laadullisesti muuttuneena kehityksenä orgaanisen evoluution ulkopuolelle sosiaaliseen evoluutioon. Kaupunki on se tila jossa arkaainen veriside joka kerran rajoittui perheiden ja heimojen yhdistämiseen, sulkien ulkopuoliset ulos, lopetettiin - ainakin juridisesti. Siitä tuli tila jossa hierarkiat jotka perustuivat nurkkakuntaisiin ja sosiobiologisiin sukulaisuuden, sukupuolen ja iän ominaisuuksiin, voitiin lopettaa ja korvata vapaalla yhteiskunnalla joka perustui jaettuun ihmisyyteen. Se on vieläkin, potentiaalisesti, tila jossa kerran pelätty muukalainen voidaan sulauttaa täysin yhteisöön - aluksi suojeltuna yhteisen tilan asukkaana ja lopulta kansalaisena joka ottaa osaa julkisen kentän päätöksentekoon. Se on yli kaiken kenttä jossa instituutioilla ja arvoilla on juurensa ihmisten julkisessa toiminnassa eikä zoologiassa. Näiden historiallisten toimintojen ylitse katsottaessa, kunta muodostaa ainoan kentän joka perustuu ajatusten vapaaseen vaihtoon ja luovaan pyrkimykseen tuoda tietoisuuden kyvyt vapauden palvelukseen. Se on kenttä jossa pelkkä eläimellinen sopeutuminen olemassa olevaan ja ennaltamäärättyyn ympäristöön voidaan radikaalisti korvata proaktiivisella, järkevällä väliintulolla maailmaan - itseasiassa maailmaan jota ei ole vielä tehty ja muokattu järjen käytöllä - pyrkimyksellä kohti niiden ympäristön, sosiaalisen ja poliittisen loukkausten lopettamista kohti joita luokat hierarkiat ovat kohdistaneet ihmisyyteen ja biosfääriin. Vapautuminen herruudesta sekä materiaalisesta hyväksikäytöstä - jotka itseasiassa luodaan uudestaan inhimillisen luovuuden järkevänä kenttänä kaikilla elämän osa-alueilla - kunnasta tulee se eettinen tila hyvälle elämälle. Kommunalismi ei siis ole pelkkä mielikuvituksen tekemä tuote: se ilmaisee kestävän poliittisen elämän käsitteen ja käytännön, jonka sosiaalisen kehityksen ja järjen dialektiikka muotoilee. Selkeästi poliittisena ajatusrakennelmana, Kommunalismi pyrkii palauttamaan ja kehittämään kaupungin (tai kommuunin) kehitystä muodossa joka sopii yhteen sen suurimpien potentiaalien ja historiallisten perinteiden kanssa. Tämä ei tarkoita että Kommunalismi hyväksyy kunnan sellaisenaan kuin se on nykypäivänä. Päinvastoin, nykyiset kunnat ovat täynnä valtion piirteitä ja usein ne toimivat porvarillisen kansallisvaltion toimitsijoina. Vaikka kansallisvaltiot vielä vaikuttavat olevan ylivoimaisia, modernien kuntien hallussa olevia oikeuksia ei voi ohittaa pelkkinä seurannaisilmiöinä perustavammista taloudellisista suhteista. Itseasiassa, ne ovat pitkälti tavallisen kansan vaivalla voittamia etuja, joita on suojeltu pitkän aikaa hallitsevan luokan hyökkäyksiltä kautta historian - jopa porvaristoa vastaan. Kommunalismin konkreettista poliittista puolta kutsutaan vapaudelliseksi kunnallispolitiikaksi, josta olen kirjoittanut aiemmin laajalti. (11) Sen vapaudenhenkisessa kunnallispoliittisessa ohjelmassa Kommunalismi pyrkii päämäärätietoisesti tuhoamaan valtiojohtoiset kunnalliset rakenteet ja korvaamaan ne vapaudellisen politiikan instituutioilla. Se pyrkii radikaalisti uudelleenmuotoilemaan kaupunkien hallinnolliset instituutiot asukkaiden demokraattisiksi kansankokouksiksi, jotka perustuisivat naapurustoihin, kaupunkeihin ja kyliin. Näissä kansankokouksissa, asukkaat - niin keskiluokka kuin työväenluokkakin - hoitaisivat yhteisön asioita kasvottain, tehden poliittiset päätöksensä suoralla demokratialla ja tehden humanistisen, järkevän yhteiskunnan ihanteesta todellisen. Minimissään, mikäli aiomme saavuttaa sen kaltaisen vapaan yhteiskunnallisen elämän johon pyrimme, meidän tulisi valita demokratia jaetun poliittisen elämämme muodoksi. Jotta voidaan käsitellä niitä ongelmia ja aiheita jotka ylittävät yhden kunnan rajat, demokratisoitujen kuntien tulisi vuorostaan liittyä yhteen muodostaakseen laajemman konfederaation. Näiden kansankokousten ja konfederaatioiden voisivat, pelkällä olemassaolollaan, haastaa sitten valtion ja valtiollisten vallanmuotojen legitimaation. Ne voisivat kohdistua selkeästi korvaamaan valtiovaltaa ja valtiotaitoa kansanvallalla ja yhteiskunnallisesti järkevällä muutokseen pyrkivällä politiikalla. Ne voisivat myös tulla kentiksi joissa voitaisiin käydä läpi luokkakonfliktit ja joissa luokat voitaisiin lopettaa. Kommunalistit eivät huijaa itseään luulemalla että valtio tulee seuraamaan tyynesti heidän pyrkimyksiään korvata ammatillistunut valta kansanvallalla. He eivät ylläpidä illuusioita siitä että hallitsevat luokat välinpitämättömästi antavat kommunalistisen liikkeen vaatia oikeuksia jotka loukkaavat valtion suvereeniutta päättää kaupunkien ja kuntien asioista. Historiallisesti erilaiset suuremmat ja pienemmät alueet sekä ennen kaikkea kaupungit ja kunnat ovat epätoivoisesti kamppailleet saadakseen takaisin paikallisen riippumattomuutensa valtiolta (tätä ei kuitenkaan ole aina tehty korkeiden ihanteiden takia). Kommunalistien pyrkimyksen palauttaa kaupunkien ja kuntien vallat ja liittää ne yhteen konfederaatioiksi voidaan olettaa synnyttävän kasvavaa vastustusta kansallisille instituutioille. Se että uudet kansankokouksien kunnalliset konfederaatiot muodostavat kaksoisvallan valtiota vasatan joka johtaa kasvavaan poliittiseen jännitteeseen on itsestään selvää. Joko kommunalistinen liike radikalisoituu tästä jännitteestä ja päättäväisesti kohtaa kaikki sen seuraamukset, tai se tulee varmasti uppoamaan kompromissien suohon jotka sulauttavat sen takaisin siihen yhteiskunnalliseen järjestykseen jota se aikanaan koitti muuttaa. Kuinka tämä liike kohtaa tämän haasteen on selvä merkki sen vakavuudesta pyrkiä muuttaa olemassa oleva poliittinen järjestelmä ja siitä yhteiskunnallisesta tietoisuudesta jonka se kehittää lähteenä kansanvalistuksesta ja johtajuudesta. Kommunalismi on kritiikki hierarkisesta ja kapitalistisesta yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Se ei pyri ainoastaan muuttamaan yhteiskunnan poliittista elämää, vaan myös sen taloudellisen elämän. Tässä kohtaa, sen päämääränä ei ole talouden kansallistaminen tai tuotantovälineiden yksityisen omistuksen säilyttäminen, vaan talouden kunnallistaminen. Se pyrkii integroimaan tuotantovoimat kunnan elämään, niin että jokainen tuotantolaitos tai muu yritys jää paikallisen yleiskokouksen vaikutuspiiriin, joka päättää kuinka se tulee toimimaan täyttääkseen koko yhteisön tarpeet. Ero elämän ja työn välillä, joka on niin laajalle levinnyttä modernissa kapitalistisessa taloudessa, täytyy ylittää niin että asukkaiden halut ja tarpeet, luomisen taiteelliset haasteet tuotannossa, ja tuotannon rooli ajattelun ja itsemäärityksen muotoilemisessa eivät katoa. "Ihmiskunta luo itsensä," lainatakseni V. Gordon Childen kirjaa urbaanista vallankumouksesta Neoliittisen ajan lopulla ja kaupunkien noususta, eikä se tee näin ainoastaan älyllisesti ja esteettisesti, vaan laajentamalla ihmisten tarpeita sekä niitä tuotantovoimia joilla nuo tarpeet voidaan tyydyttää. Löydämme itsemme - potentiaalimme ja niiden aktualisaation - luovan ja hyödyllisen työn kautta, joka ei ainoastaan muuta ei-inhimillisen luonnon muotoa vaan myös johtaa myös meidän itsemuodostumiseen ja itsemäärittelyyn. Meidän tulee myös välttää sitä nurkkakuntaisuutta ja lopulta haluja yksityisyrittäjyyteen, jotka ovat vaivanneet niin monia itsehallinnollisia yrityksia, kuten Venäjän ja Espanjan vallankumousten "kollektiiveja". Tarvittaisiin enemmän kirjoituksia monien "sosialististen" itsehallinnollisten yritysten ajautumisesta, jopa punamustien ja punaisten lippujen alla vallankumouksellisella Venäjällä tai vallankumouksellisessa Espanjassa, kohti kollektiivisen kapitalismin muotoja, jotka lopulta johtivat monet näistä yrityksistä kilpailemaan keskenään raakamateriaaleista ja markkinoista. (12) Kaikkein tärkeintä, kommunalistisessa poliittisessa elämässä, on että eri alojen työläiset kävisivät paikoilleen kansankokouksissa ei työläisinä - painajina, putkimiehinä, valimon työläisinä tai muina, joilla olisi omat erityiset ammatilliset etunsa joita ajaa - vaan asukkaina ja kansalaisina, joiden tärkein huolenaihe tulisi olla heidän yhteiskuntansa yleinen etu. Asukkaiden tulisi vapauttaa erityisestä identiteetistään työläisinä, spesialisteina ja yksilöinä jotka ovat ennenkaikkea kiinnostuneita omista yksityisistä huolistaan. Kunnallisen elämän tulisi olla koulu kansalaisiksi kasvamiseksi, sekä sulauttamalla uudet asukkaat, kuin myös kouluttamalla nuoria, samalla kun itse yleiskokousten tulisi työskennellä ei ainoastaan pysyvinä päätöksenteko instituutioina vaan myös kenttinä ihmisten kasvatukselle käsittelemään monimutkaisia yhteiskunnallisia ja alueellisia kysymyksiä. (13) Kommunalistisessa elämäntavassa, tavanomainen talous, joka keskittyy hintoihin ja niukkoihin resursseihin, korvattaisiin etiikalla, joka keskittyy ihmisten tarpeisiin ja hyvään elämään. Ihmisten solidaarisuus - tai philia, kuten Kreikkalaiset kutsuivat sitä - korvaisi materiaalisen eduntavoittelun ja egoismin. Kunnalliset yleiskokoukset tulisivat olemaan ainoastaan elinvoimaisen asukaselämän ja päätöksenteon kenttiä, vaan myös keskuksia joissa taloudellisen logistiikan, oikein koordinoitu tuotanto ja julkisen hallinnon toimintojen varjoisa maailman mystifikaatio voidaan purkaa ja avata kaikkien asukkaiden tarkastelulle ja osanotolle. Uuden kansalaisen ilmaantuminen tulisi merkitsemään perinteisen sosialismin partikularistisen luokkaolennon ylittämistä ja "uuden ihmisen" muotoutumista jonka Venäläiset vallankumoukselliset toivoivat saavuttavansa lopulta. Ihmiskunta kykenisi sitten nousemaan yleismaailmallisen tietoisuuden ja järjen asteelle, jota 1800-luvun suuret utoopikot ja Marxilaiset toivoivat luovansa pyrkimyksillään, avaten tien ihmiskunnan täyttymykseen lajina joka ruumiillistaa järjen materiaalisen eduntavoittelun sijaan ja jolla on varaa materiaaliseen yltäkylläisyyteen ankaran harmonian sijaan johon niukkuuden ja materiaalisen puutteen moraali pakottaisi. Klassinen Ateenalainen demokratia 5. vuosisata ekr., länsimaisen demokraattisen perinteen lähde, perustui kasvottaiseen päätöksentekoon yhteisön asukkaiden kokouksissa ja noiden kunnallisten kokousten konfederaatioille. Päälle kahden vuosituhannen ajan Aristoteleen poliittiset kirjoitukset toimivat toistuvasti nostamaan tietoisuuttamme kaupungista kenttänä ihmisten järjen, tietoisuuden ja hyvän elämän potentiaalien toteutumiselle. Tämän mukaisesti Aristotele jäljitti poliksen ilmaantumisen perheestä tai oikoksesta - ts. välttämättömyyden maailmasta, jossa ihmiset täyttivät perustavimmat eläimelliset tarpeensa, ja jossa vanhimmalla miehellä oli auktoriteetti. Kuitenkin useiden perheiden kanssakäyminen "pyrki johonkin suurempaan kuin päivittäisten tarpeiden täyttämiseen" (15); tämä päämäärä aloitti varhaisimman poliittisen muodostelman, kylän. Aristotelen kuvaili ihmisen (jolla hän tarkoitti aukuista Kreikkalaista miestä (16)) kuuluisassa lauseessaan "poliittiseksi eläimeksi" (politikon zoon) joka hallitsee muita perheen jäseniä, ei vain jotta voisi täyttää heidän materiaaliset tarpeensa, vaan myös materiaalisena edellytyksenä hänen osanotolleen poliittiseen elämään, jossa keskustelu ja järki korvasi järjettömät perinteet, teot ja väkivallan. Täten, "kun useat kylät yhdistyvät yhteen kokonaiseen yhteisöön (koinonan), tarpeeksi suureen ollakseen lähes tai melko itseriittoinen," hän jatkoi, "polis syntyy, saaden alkunsa elämän perustarpeista, ja jatkaen olemassaoloaan hyvän elämän takia." (17) Aristoteleelle, ja voimme olettaa että myös antiikin Ateenalaisille, kunnan todelliset funktiot eivät siis olleet pelkästään instrumentaalisia tai edes taloudellisia. Paikkana ihmisten kanssakäymiselle, kunta, ja ne sosiaaliset ja poliittiset järjestelyt jotka siellä asuvat ihmiset loivat, oli ihmiskunnan telos, areena vailla vertaa jossa ihmiset, historian kulun myötä, kykenisivät aktualisoimaan potentiaalinsa järjelle, tietoisuudelle ja luovuudelle. Täten antiikin Ateenalaisille politiikka ei tarkoittanut vain yhteisten käytännön asioiden hoitamista, vaan myös julkisia toimia jotka perustuivat moraaliseen velvoitukseen omalle yhteisölleen. Kaikkien kaupungin asukkaiden oletettiin ottavan osaa julkisiin toimiin eettisinä olentoina. Esimerkit kunnallisesta demokratiasta eivät rajaudu antiikin Ateenaan. Päinvastoin, kauan ennen kuin luokkaerot synnyttivät valtion, lukuisat suhteellisen maalliset kaupungit loivat varhaisimmat institutionaaliset rakenteet paikalliselle dmeokratialle. Kansan yleiskokouksia on saattanut olla olemassa antiikin Sumerissa, niin sanotun "urbaanin vallankumouksen" alussa noin 7 tai 8 tuhatta vuotta sitten. On selvää että ne ilmaantuivat Kreikkalaisten keskuudessa, ja Gracchusten veljesten kukistumiseen saakka, ne olivat kansanvallan keskuksia tasavaltalaisessa Roomassa. Niitä oli lähes kaikkialla keskiajan Euroopassa ja jopa Venäjällä, ennen kaikkea Novgorodissa ja Pskovissa, jotka olivat, hetken, Slaavilaisen maailman demokraattisimpien kaupunkien joukossa. Haluaisin korostaa että kansankokous alkoi saamaan modernia muotoaan Pariisilaisten naapurustojen sektioissa vuonna 1793, jolloin niistä tuli Suuren vallankumouksen takana oleva aito liikevoima ja tietoiset toimijat uuden poliittisen väestön luomisessa. Se että niille ei koskaan annettu sitä huomiota minkä ne ansaitsevat kirjallisuudessa demokratiasta, varsinkaan demokraattisessa Marxilaisissa suuntauksissa tai vallankumouksellisissa syndikalistisissa, on dramaattinen todiste niistä puutteista joita vallankumouksellisessa perinteessä oli. Nämä demokraattiset kunnalliset instituutiot olivat tavallisesti taistelunhaluisessa jännitteessä valtaa haalivien monarkkien, feodaaliherrojen, rikkaiden perheiden ja ryöstelevien valloittajien kanssa kunnes ne kukistettiin, useimmiten veristen kamppailujen jälkeen. Jokaisella suurella vallankumouksella on ollut julkinen yhteisöissä tapahtunut puolensa, ja tämä on seikka jota on mahdoton korostaa liikaa, joka on jäänyt radikaalissa historiankirjoituksessa luokkakamppailun painotuksen alle, niinkin tärkeää kuin tuo kamppailu on ollut. Täten on mahdoton ajatella Englannin vuoden 1640 vallankumouksen ymmärtämistä ilman että nimeää Lontoon sen kentäksi; tai, samalla tapaa, on mahdotonta käsitellä Ranskan eri vallankumouksia ilman että keskityttäisiin Pariisiin, tai Venäjän vallankumouksia ilman että käsiteltäisiin Petrogradia, tai Espanjan vuoden 1936 vallankumousta ilman että viitattaisiin Barcelonaan sen kehittyneimpänä sosiaalisena keskuksena. Tämä kaupungin keskeisyys ei ole pelkkä maantieteellinen fakta; se on, ennen kaikkea, syvällisen poliittisen seikka, johon sisältyy ne tavat joilla vallankumoukselliset massat kerääntyivät ja väittelivät, ne julkiset perinteet jotka ruokkivat niitä ja sen ympäristön joka kehitti heidän vallankumouksellisia näkemyksiään. Vapaudellinen kunnallispolitiikka on keskeinen osa Kommunalistista ajatusrakennelmaa, se on itseasiassa sen praksis, samalla tapaa kuin Kommunalismi järjestelmällisenä vallankumouksellisen ajattelun rakennelmana on merkityksetön ilman vapaudellista kunnallispolitiikkaa. Erot Kommunalismin ja aidon tai "puhtaan" anarkismin välillä, Marxilaisuudesta puhumattakaan, ovat liian suuria että ne voitaisiin ylittää etuliitteillä kuten anarko-, sosialistinen, uus-, tai edes libertaarinen. Kaikki yritykset supistaa Kommunalismia pelkäksi anarkismin muunnelmaksi uhkaavat molempien ajatusten rehellisyyttä - itseasiassa, ne jättävät huomiotta niiden ristiriitaiset käsitykset demokratiasta, organisaatiosta, vaaleista, hallituksesta ja muusta. Gustave Lefrancais, Pariisilainen Kommunardi joka on ehkä keksinyt tämän poliittisen käsitteen julisti järkkymättömästi että hän oli "Kommunalisti, eikä anarkisti." (18) Kommunalismi keskittyy ennen kaikkea vallan ongelmaan. (19) Selvässä ristiriidassa erilaisiin kommunitaarisiin yrityksiin joita monet itsensä anarkisteiksi määrittelevät suosivat, kuten "kansan" autokorjaamot, painot, ruokapiirit, ja takapihan puutarhat, Kommunalismin kannattajat toimivat vaalityössä kamppaillen potentiaalisesti tärkeän vallan keskuksen kanssa - kunnallisvaltuuston - ja koittavat pakottaa sen luomaan lainsäädännöllisesti valtuutettuja naapurustojen asukaskokouksia. Tulee korostaa että näiden kokousten tulisi tehdä kaikki mahdolliset yritykset delegitimoidakseen ja syöstäkseen vallasta ne valtiojohtoiset elimet jotka tällä hetkellä hallitsevat heidän kyliään, kuntiaan tai kaupunkejaan ja työskentelisivät sen jälkeen vallankäytön todellisina moottoreina. Kun jokunen kunta demokratisoitaisiin kommunalististen periaatteiden mukaan, niiden tulisi järjestelmällisesti liittoutua kuntaliittoihin ja haastaa kansallisvaltion rooli ja, julkisten asukaskokousten ja konfederaation neuvostojen kautta, koittaa saada taloudellinen ja poliittinen elämä hallintaansa. Lopultakin, Kommunalismi, toisin kuin anarkismi, vaatii selkeästi päätöksentekoa enemmistöpäätöksillä ainoana tasavertaisena tapana jolla suuret ihmismäärät voivat tehdä päätöksiä. Aidot anarkistit väittävät että tämä periaate - se että enemmistö "määr" vähemmistöä - on autoritäärinen ja he esittävät sen sijaan päätöksentekoa konsensuksella. Konsensus, jossa yksittäiset ihmiset voivat estää veto-oikeudella enemmistön päätökset, uhkaa lopettaa yhteiskunnan sellaisenaan. Vapaa yhteiskunta ei ole sellainen jossa sen jäsenet, kuten Homeroksen lootuksen syöjät, elävät autuuden tilassa ilman muistia, houkutuksia tai tietoa. Riippumatta siitä pitääkö se siitä, ihmiskunta on puraissut tiedon hedelmästä, ja sen muisti on täynnä historiaa ja kokemusta. Eletyssä vapaudessa - verrattuna pelkkään kahvilajutusteluun - vähemmistöjen oikeutta ilmaista eriävät mielipiteensä tulee aina suojata yhtä täysin kuin enemmistönkin oikeuksia. Yhteisön tulisi välittömästi puuttua mihinkään rajoituksiin noissa oikeuksissa - toivottavasti hellästi, mutta jos se käy välttämättömäksi, voimatoimin - tai muuten sosiaalinen elämä romahtaa pelkkään kaaokseen. Itseasiassa, vähemmistön mielipiteitä suojeltaisiin potentiaalisena lähteenä uusille näkemyksille ja orastavina totuuksina jotka, mikäli niitä rajoitettaisiin, kieltäisivät yhteiskunnalta sen luovuuden ja kehitysaskelien lähteet - koska uudet ajatukset yleensä ottaen ilmaantuvat inspiroituneista vähemmistöistä jotka saavat vähitellen sen keskeisyyden minkä ne ansaitsevat tietyssä ajassa ja paikassa - kunnes ne, taas, haastetaan katoavan aikakauden perinteisenä viisautena ja vaaditaan uusia (vähemmistöjen) mielipiteitä korvaamaan jäätyneet oikeaoppisuudet. Jäljelle jää kysymys: kuinka voimme saavuttaa tämän kaltaisen järkevän yhteiskunnan? Eräs anarkisti teoreetikko uskoo että hyvä yhteiskunta (tai todellinen "luonnollinen" asioiden järjestys, johon kuuluu myös "luonnollinen ihminen") on olemassa sivilisaation sortavien taakkojen alla, kuten hedelmällinen maaperä on lumen alla. Tästä ajatuksesta seuraa että ainoa asia mitä meidän täytyy tehdä saavuttaaksemme hyvän yhteiskunnan on poistaa lumi jollain tapaa, eli toisin sanoen kapitalismi, kansallisvaltiot, kirkot, perinteiset koulut ja muut lähes loputtomat instituutiotyypit jotka perverssisti sisältävät herruutta muodossa tai toisessa. Oletettavasti anarkistinen yhteiskunta - kun valtio, hallinnolliset ja kulttuuriset instituutiot on vain poistettu - ilmaantuisi kokonaisena, valmiina toimimaan ja kukoistamaan vapaana yhteiskuntana. Tuon kaltainen "yhteiskunta," mikäli sitä voi kutsua sellaiseksi, ei vaatisi sitä että aktiivisesti luomme sitä: meidän tarvitsisi vain antaa lumen sulaa pois. Vapaan Kommunalistisen yhteiskunnan tietoinen luomisen prosessi vaatii kuitenkin huomattavasti enemmän ajattelua ja työtä kuin mystifioidun alkuperäiskansojen viattomuuden ja autuuden käsitteen omaksuminen. Kommunalistisen yhteiskunnan tulisi ennen kaikkea perustua uuden radikaalin järjestön maailmanmuuttamis pyrkimykseen, jolla on uusi poliittinen sanasto selittämässä sen päämääriä ja uusi ohjelma ja teoreettinen kehys joka tekisi noista päämääristä johdonmukaisia. Se vaatisi omistautuneita yksilöitä jotka ovat valmiita ottamaan valistuksen ja, aivan, johtajuuden vastuun vastaan. Mikäli sanoja ei aiota täysin mystifioida ja sumentaa silmiemme edessämme olevaa todellisuutta, tulisi vähimmissään myöntää että johtajuutta on aina olemassa, eikä se katoa minnekään koska sellaiset eufemismit kuten "militantti" tai, kuten Espanjassa sanottiin, "vaikutusvaltainen militantti" sumentavat sitä. Täytyy myös tiedostaa että monet aikaisempien ryhmien kuten CNT:n yksilöt eivät olleet ainoastaan "vaikutusvaltaisia militantteja" vaan selviä johtajia, joiden näkemyksille annettiin - ansaitusti! - enemmän arvoa kuin toisten esittämille, koska heidän ajatuksensa perustuivat suurempaan kokemukseen, tietoon ja viisauteen, sekä niihin psykologisiin piirteisiin joita tarvitaan tehokkaaseen suunnan antoon. Vakava libertaarinen lähestymistapa johtajuuteen myöntäisi johtajien todellisuuden ja keskeisen tärkeyden - jonka takia on vielä tärkeämpää perustaa muodollisia rakenteita ja määräyksiä, jotka voivat tehokkaasti hallita ja muokata johtajien toimia ja peruuttaa heidän valtuutensa kun jäsenet päättävät että heidän kunnioitustaan väärinkäytetään tai kun johtajuudesta tulee hyväksikäyttävän vallan käyttöä. Kommunalistisen liikkeen tulisi toimia, ei kevytmielisten ja epäroivien jäsenten kannatuksella, vaan liikkeen ajatukset, käytännöt ja toiminnan oppineiden ihmisten pohjalta. Heidän tulisi, käytännössä, osoittaa vakavaa sitoutumista järjestöönsä - järjestöön jonka rakenne on avoimesti muotoiltu perustuskirjassa ja soveliaat säännöt. Ilman demokraattisesti muotoiltua ja hyväksyttyä institutionaalista kehystä jonka jäsenet ja johtajat pidetään vastuullisina, selkeästi muotoillut standardit vastuusta katoavat. Itseasiassa nimenomaan silloin kun jäsenet eivät ole enää vastuullisia sen perustuslaille ja säännöille syntyy autoritäärisyyttä joka lopulta johtaa liikkeen tuhoutumiseen. Vapaus autoritäärisyydestä voidaan parhaiten varmistaa selkeällä, suppealla ja eritellyllä vallan sijoittamisella, ei väitteillä että valta ja johtajuus ovat "käskemisen" muotoja tai libertaarisilla metaforilla jotka peittävät niiden todellisuuden. Nimenomaan silloin kun järjestö epäonnistuu selkeästi ilmaisemaan näitä rajoituksia ilmaantuu sen taantumiselle ja rappiolle soveliaat olosuhteet. Ironista kyllä, mikään joukko ei ole ollut yhtä itsepintainen vaatiessaan vapautta käyttää tahtoaan määräyksiä vastaan kuin heimopäälliköt, monarkit, aateliset ja porvaristo; samalla tapaa jopa hyvää toivovat anarkistit ovat nähneet yksilöllisen autonomian todellisena vapauden ilmaisuna sivilisaation "keinotekoisuuksilta". Todellisen vapauden alueella - toisin sanoen, vapaudessa joka on aktualisoitunut tietoisuuden, tiedon ja välttämättömyyden seurauksena - se että tietää mitä voi ja mitä voi tehdä on avoimemmin rehellistä ja todempaa todellisuudelle kuin välttää eletyn maailman rajojen tietämisen vastuuta. Hyvin viisas mies sanoi noin puolitoista vuosisataa sitten: "Ihmiset tekevät oman historiansa, mutta he eivät voi tehdä sitä miten vain haluavat." Kansainvälisen vasemmiston tarve edistyä rohkeasti Marxilaisen, anarkistisen, syndikalistisen tai epämääräisen sosialistisen näkökulman ohitse kohti Kommunalistista katsantokantaa on erityisen tärkeä nykypäivänä. Harvoin vasemmistolaisten poliittisten ajatusten historiassa on sotkettu ideologioita näin villisti ja vastuuttomasti; harvoin ideologia itsessään on ollut näin haukuttua; harvoin on vaatimusta "Yhtenäisyydestä!" ehdolla millä hyvänsä esitetty tälläisella epätoivolla. Eri kapitalismia vastustavien suuntausten tulisi toki yhdistyä horjuttaakseen uskoa markkinajärjestelmän ja lopulta lopettaakseen sen. Tällä päämäärällä yhdessäpysyminen on korvaamattoman tärkeää: tarvitaan koko vasemmiston yhdistynyt rintama vastustamaan juurtunutta kauppatavaroiden tuottamisen ja vaihdon järjestelmää - tai itseasiassa kulttuuria - ja suojelemaan niitä oikeuksien jäänteitä jotka massat ovat voittaneet aikaisemmissa kamppailuissa sortavia hallintoja ja yhteiskuntajärjestelmiä vastaan. CategoryKäännösprojektit
KommunalistinenProjekti
2006-04-30 07:35:47
===== Kommunalistinen projekti===== Murray Bookchin Se tuleeko 2000-luku olemaan kaikkein radikaalein aikakausi vai kaikkein taantumuksellisin - vai tuleeko se vain olemaan ankean keskinkertaisuuden harmaa kausi - tulee eniten riippumaan siit.ä mink.ä kaltaisen yhteiskunnallisen liikkeen ja ohjelman sosiaaliset radikaalit luovat siitä teoreettisesta, organisatorisesta ja poliittisesta rikkaudesta joka on kerääntynyt vallankumouksellisen kauden kahden viimeisen kahdenvuosisadan aikana. Se suunta jonka valitsemme, useista eri risteyskohdista ihmiskunnan kehityksessä, saattaa hyvinkin määrittää tulevaisuutemme lajina vuosisadoiksi eteenpäin. Niin kauan kuin tämä järjetön yhteiskunta vaarantaa meitä ydin ja biologisilla aseilla, emme voi jättää huomiotta koko ihmisyyden tuhoisan päätöksen mahdollisuutta. Ottaen huomioon ne erittäin tarkkaan harkitut tekniset suunnitelmat jotka sotilaallis-teollinen kompleksi on kehittänyt, ihmiskunnan itsetuho täytyy ottaa huomioon niissä futuristisissa skenarioissa joita, vuosituhannen vaihtuessa, massa media lähettää - ihmiskunnan tulevaisuuden lopullinen päätös. Välttääkseni sen että nämä huomiot vaikuttaisivat liian tuomiopäivää ennustavilta, haluaisin korostaa että elämme myös ajalla jolloin ihmisten luovuudella, teknologialla ja mielikuvituksella on kyky luoda ennennäkemättömiä materiaalisia edistysaskelia ja antaa meille yhteiskuntia jotka mahdollistavat vapauden joka ylittää mennentullen jopa kaikkein dramaattisimmat ja vapauttavimmat visiot joita yhteiskuntateoreetikot kuten Saint-Simon, Charles Fourier, Karl Marxin ja Peter Kropotkinin. (1) Monet post-modernin ajan ajattelijoista ovat hidasjärkisellä tavallaan nimenneet tieteen ja teknologian ensisijaisiksi uhiksi ihmiskunnan hyvinvoinnille, kuitenkin vain harvat opit ovat antaneet ihmiskunnalle tuon kaltaista tyrmistyttävää määrää tietoutta aineen ja elämän salaisuuksista, tai tarjonneet lajillemme parempaa kykyä muuttaa jokaista tärkeää puolta todellisuudesta ja parantaa ihmisten ja muiden elävien olentojen hyvinvointia. Olemme siis tilanteessa jossa voimme joko kulkea kohti ankaraa 'historian loppua,' jossa tyhjien tilanteiden banaali jatkumu korvaa todellisen edistyksen, tai lähteä tielle kohti todellista historian luomista, jossa ihmiskunta aidosti edistyy kohti järkevää maailmaa. Olemme tilanteessa jossa voimme valita häpeällisen lopun, johon mahdollisesti kuuluu myös itse historian katastrofaalinen ydintuho, ja historian järkevän täyttymyksen, vapaassa materiaalisesti rikkaassa yhteiskunnassa esteettisesti luodussa ympäristössä, välillä. Riippumatta niistä teknologisista ihmeistä joita hallitseva luokka (eli porvaristo) kehittää saavuttaakseen voiton toisistaan, vain vähän olemassa olevan yhteiskunnan subjektiivisesta todellisuudesta voi pelastaa sen. Nimenomaan aikana jolloin me, lajina, kykenemme luomaan keinot uskomattomille objektiiviselle kehitykselle ja parannuksille ihmiskunnan oloissa ja muiden elävien olentojen luonnon maailmassa - kehitysaskelia jotka voisivat luoda vapaan ja järkevän yhteiskunnan - olemme lähes alastomia moraalisesti niiden sosiaalisten voimien edessä jotka voivat hyvinkin johtaa fyysiseen tuhoomme. Ennusteet tulevaisuudesta ovat ymmärrettävästi hyvin heikkoja ja niihin ei helposti luoteta. Pessimismistä on tullut hyvin laajalle levinnyttä, kapitalististen yhteiskuntasuhteiden syöpyessä aina vain syvemmälle ihmismieleen kuin koskaan ennen, samalla kun kulttuuri taantuu kuvottavissa määrin, lähes katoamispisteeseensä. Suurimmalle osalle nykypäivän ihmisistä ne asiat jotka olivat toiveikkaita ja hyvin radikaaleja varmuuksia kaksikymmentä vuotta kestäneellä kaudella Venäjän Vallankumouksen vuotesina 1917-18 aina Espanjan sisällissodan päättymiseen vuonna 1939 asti, vaikuttavat melkein na.ïveilta. Kuitenkin päätöksemme luoda parempi yhteiskunta, ja päätöksemme siitä miten teemme sen, täytyy tulla meistä itsestämme, ilman jumalien apua, tai vielä tätäkin vähemmän mystisten 'luonnonvoimien' tai karismaattisen johtajan avulla. Mikäli valitsemme tien kohti parempaa tulevaisuutta, valintamme tulee olla seurausta omista - ja vain omistamme - kyvyistämme oppia menneisyyden materiaalisista opetuksista ja arvostaa tulevaisuuden todellisia mahdollisuuksia. Meidän tulee turvautua, ei taikauskon, tai, absurdia kyllä, akatemian rakosista, sumeasta helvetistä esiinkutsuttuihin utuisiin oikkuihin, vaan sen sijaan niihin innovatiivisiin ominaisuuksiin jotka muodostavat meidän ihmisyytemme ja ne olennaiset piirteet jotka ovat vastuussa luonnollisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Näille vastakkaisia ovat ne sosiaaliset patologiat ja sattumanvaraiset tapahtumat jotka ovat saaneet ihmiskunnan sivuraiteille sen tietoisuuden ja järjen potentiaalien täyttymyksestä. Vietyämme historian pisteeseen jossa lähes mikä tahansa on mahdollista, ainakin materiaaliselta puolelta, - ja jätettyämme taaksemme menneisyyden joka oli ideologisesti ihmisten mielikuvituksen luomien mystisten ja uskonnollisten elementtien läpäisemä - me kohtaamme uuden haasteen, jonka edessä ihmiskunta ei ole koskaan ennen ollut. Meidän tulee tietoisesti luoda oma maailmamme, ei demonisten fantasioiden, järjettömien perinteiden ja tuhoisien ennakkoluulojen mukaan, vaan lajillemme ainutlaatuisten järjen, harkinnan ja keskustelun kriteerien mukaan. Minkä seikkojen tulisi olla ratkaisevia tehdessämme tätä päätöstä? Ensinnäkin se suunnaton sosiaalisen ja poliittisen kokemuksen kasautunut määrä joka on saatavilla nykypäivän vallankumouksellisille on hyvin ratkaisevaa, tämän ollessa varasto tietoa jota, oikein käsitettynä, voitaisiin käyttää välttämään niitä hirvittäviä virheitä joita edeltäjämme ovat tehneet ja säästämään ihmiskunnan menneiden epäonnistuneiden vallankumousten tuholta. Korvaamattoman tärkeää on se potentiaali uudelle teoreettiselle alustalle jonka ajatusten historia on luonut, tuon alustan tehdessä mahdolliseksi singota kehittyvä radikaaliliike olemassa olevien yhteiskunnallisten olotilojen yli tulevaisuuteen joka edistää ihmiskunnan vapautumista. Meidän tulee kuitenkin olla myös täysin tietoisia edessämme olevien ongelmien mittasuhteista. Meidän tulee ymmärtää täysin selkeästi missä sijaitsemme suhteessa vallalla olevaan kapitalistiseen järjestykseen, ja meidän tulee ymmärtää ilmaantuvat sosiaaliset ongelmat ja puhutella niitä uuden liikkeen ohjelmassa. Kapitalismi on ehdottomasti dynaamisin yhteiskunta mitä on ikinä ilmaantunut historiassa. Määritelmän mukaisesti sen tulee varmastikin olla aina kauppatavaroiden vaihtamisen järjestelmä joissa tuotteet joita tehdään myyntiin ja voitonsaantiin läpäisevät ja välittävät suurinta osaa ihmisten välisistä suhteista. Kuitenkin kapitalismi on myös hyvin mukautuva järjestelmä, joka jatkuvasti edistää brutaalia maksiimia jonka mukaan mikään yritys joka ei kasva kilpailijoidensa kustannuksella tulee kuolla. Tämän takia "kasvu" ja jatkuva muutos tulevat kapitalistisen olemassaolon elinehdoiksi. Tämä tarkoittaa että kapitalismi ei ikinä säily pysyvästi yhdessä ainoassa muodossa; sen tulee aina muuttaa niitä instituutioita jotka nousevat sen perustavista yhteiskunnallisista suhteista. Vaikkakin kapitalismi on ollut hallitseva yhteiskunta vain parin viimeisen vuosisadan ajan, se on ollut olemassa jo kauan varhaisempien yhteiskuntien reunamilla: pitkälti kaupallisessa muodossa, joka rakentui kaupunkien ja imperiumien välisen kaupan ympärille; käsityöläismuodossa kautta Euroopan keski-ajan; jättimäisen teollisessa muodossa omalla ajallamme; ja mikäli uskomme viime aikojen ennustajia, informaatiopohjaisessa muodossa tulevalla kaudella. Se ei ole ainoastaan luonut uusia teknologioita vaan suuren määrän taloudellisia ja yhteiskunnallisia rakenteita, kuten pienen kaupan, tehtaan, jättimäisen myllyn, ja teollisen ja kaupallisen kompleksin. Voimme olla varmoja siitä että teollisen vallankumouksen kapitalismi ei ole täysin kadonnut, sen enempää kuin tätä edeltävien aikojen eristäytynyt maalaisten kylä ja pienkäsityöläiset ovat kadonneet täysin unholaan. Paljon menneestä säilyy aina nykyisen osasena; itseasiassa, kuten Marx itsepintaisesti varoitti, ei ole olemassa "puhdasta kapitalismia," ja yhdetkään kapitalismin aikaisemmista muodoista eivät katoa kunnes perustetaan radikaalisti uusia yhteiskuntasuhteita ja niistä tulee ylivoimaisen hallitsevia. Kuitenkin kapitalismi, samalla kun se on olemassa rinnakkain ja käyttää esikapitalistisia instituutioita omiin päämääriinsä (lue Marxin Grundrissesta tästä dialektiikasta), kurottaa nyt esikaupunkeihin ja maaseudulle ostoskeskuksillaan ja uuden muotoisilla tehtaillaan. Itseasiassa ajatus siitä että se ylettyisi planeettamme ulkopuolelle ei ole millään tapaa käsittämätöntä. Se on joka tapauksessa tuottanut ei ainoastaan uusia kauppatavaroita luodakseen ja ruokkiakseen uusia haluja, vaan myös uusia sosiaalisia ja kulttuurisia aiheita, jotka ovat vuorostaan luoneet uusia tukijoita ja antagonisteja nykyiselle yhteiskunnalle. Marxin ja Engelsin Kommunistisen Manifestin kuuluisa ensimmäinen osio, joissa he riemuitsevat kapitalismin ihmeitä, täytyisi kirjoittaa toistuvasti uudestaan jotta pysyttäisiin mukana porvariston kehityksen luomien saavutusten - ja kauheuksien - mukana. Yksi kaikkein hätkähdyttävin puoli nykyisessä kapitalismissa on se että lännessä se pitkälti yksinkertaistunut kahden luokan järjestelmä - porvaristo ja proletariaatti - jonka Marx ja Engels ennustivat, Kommunistisessa Manifestissa, tulevan hallitsevaksi "varttuneessa" kapitalismissa (ja me emme ole vielä nähneet minkäläinen "varttunut," tai vielä vähemmän "myöhäinen" tai "kuoleva", kapitalismi onkaan) on käynyt läpi uudelleenmuotoilu prosessin. Konfliktista palkkatyön ja pääoman välillä, vaikka se ei suinkaan ole kadonnut, puuttuu se kaiken kattava tärkeys mikä sillä oli entisaikoina. Toisin kuin Marx odotti, teollinen työväenluokan koko kutistuu ja se menettää tasaisesti perinteistä identiteettiään luokkana - joka ei missään nimessä sulje sitä pois potentiaalisesti laajemmasta ja ehkä laajakantoisemmasta konfliktista koko yhteiskunnan ja kapitalististen yhteiskuntasuhteiden välillä. Nykypäivän kulttuuri, sosiaaliset suhteet, kaupunkikuva, tuotantotavat, maatalous ja kuljetusvälineet ovat muuttaneet perinteisen proletariaatin, joihin syndikalistit ja Marxilaiset ylivoimaisesti, tai melkein mystisesti, keskittyivät, pitkälti pikkuporvarilliseksi ryhmäksi jonka mentaliteettia määrittää sen oma porvarillinen utopisminsa "kulutuksesta kulutuksen vuoksi." Voimme nähdä ajan jolloin proletaarit, riippumatta siitä käyttääkö hän haalareita vai ei tai missä kohtaa hän on tuotantolinjalla, tullaan korvaamaan täysin automatisoiduilla ja jopa miniaturisoiduilla tuotantovoimilla joita muutamat valkotakkiset koneiden ja tietokoneiden manipuloijat käyttävät. Samalla tapaa perinteisen proletariaatin elintaso ja sen materiaaliset odotukset (joka ei ole mitenkään pieni osa yhteiskunnallisen tietoisuuden muotoilemisessa!) ovat muuttuneet suunnattomasti, niiden noustessa sukupolven tai kahden aikana köyhyyden läheltä kohtuullisen korkealle materiaalisen yltäkylläisyyden asteelle. Entisten teräs ja autotyölöisten ja hiilikaivosmiesten lasten ja lastenlasten, joilla ei ole proletaarista luokkaidentiteettiä, yliopistotason koulutus on korvannut peruskoulutodistuksen uuden luokka statuksen tunnuksena. Yhdysvalloissa ennen vastakkaiset luokka-edut ovat yhdistyneet niin pitkälti että lähes 50 prosenttia Amerikkalaisista talouksista omistaa osakkeita tai obligaatioita, samalla kun jättimäinen määrä omistaa jonkinlaista yksityisomaisuutta, omistaen omat kotinsa, puutarhansa ja kesämökkinsä. Ottaen huomioon nämä muutokset, sen vakavan työläismiehen tai naisen, joka kuvattiin entisaikojen radikaaleissa julisteissa lihaksikkaan, jännittyneen luut murskaavan vasaraa pitelevän käden kanssa, on korvannut "sivistynyt" ja hyvä tapainen (niin sanottu) "työskentelevä keskiluokka." Perinteinen iskulause "Maailman työläiset, yhtykää!" tulee sen vanhassa historiallisessa mielessään aina vain merkityksettömämmäksi. Proletariaatin luokkatietoisuus, jota Marx koitti herättää Kommunistisessa Manifestissa, on kuihtunut tasaista vauhtia ja on monin paikoin lähestulkoon kadonnut. Existentiaalisempi luokkataistelu ei suinkaan ole kadonnut, sen enempää kuin porvaristo voi poistaa painovoimaa ihmiskunnan elämästä, mutta kuitenkin mikäli nykyiset radikaalit eivät ole tietoisia siitä faktasta että se on kutistettu pitkälti yksittäiseen tehtaaseen tai toimistoon, he eivät myöskään kykene ymmärtämään että uusi, mahdollisesti laajempi yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi ilmaantua edessämme olevista yleistetyistä kamppailuista. Tämä yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi itseasiassa saada virkistävän uuden merkityksen citoyenin käsitteen uudelleen syntymisenä - tämä käsite oli hyvin tärkeä vuoden 1789 Suurelle Vallankumoukselle ja sille laajemmalle humanistiselle sosiaalisuuden mielialalle, niin että siitä tuli myöhemmin puhuttelumuoto vallankumouksellisille jotka punaisen Ranskan kukon heraldinen kiekuminen kutsui barrikaadeille. Nähtynä kokonaisuutena, se yhteiskunnallinen tila, jonka kapitalismi on luonut, on ristiriidassa niiden yksinkertaisten luokkaennusteiden kanssa, joita Marx ja vallankumoukselliset Ranskalaiset syndikalistit ajoivat. Toisen maailmansodan jälkeen, kapitalismi on käynyt läpi suunnattoman muutoksen, sen luodessa uusia laajoja yhteiskunnallisia aiheita suunnattomalla nopeudelle, aiheita jotka ovat ohittaneet perinteiset proletaariset vaatimukset paremmista palkoista, työajoista ja työoloista: merkittävimpiä näistä ovat ympäristöön, sukupuoleen, hierarkiaan, asukkuuteen ja demokratiaan liittyvät kysymykset. Kapitalismi on käytännössä yleistänyt uhkansa ihmiskunnalle, varsinkin ilmastomuutoksilla jotka voivat muuttaa itse planeetan ulkonäköä, maailmanlaajuisilla harvainvaltaisilla instituutioilla, ja villiksi päässeellä urbanisaatiolla joka radikaalisti syövyttää ruohonjuuritason politiikalle ominaista kansalaiselämää. Hierarkiasta on nykyään tulossa yhtä selkeä aihe kuin luokka on - tästä toimii todistuksena se mitta missä monet sosiaaliset analyysit ovat yksilöineet managerit, byrokraatit, tiedemiehet ja muut nousevina, näennäisesti hallitsevina ryhminä. Uudet ja mutkikkaat status ja etu erot ovat merkittäviä toisella tapaa kuin lähimenneisyydessä; ne sumentavat konfliktia palkkatyön ja pääoman välillä joka oli perinteisille sosialisteille ennen niin keskeistä, selkeästi määriteltyä, ja militantisti kamppailtua. Luokka kategoriat sekoittuvat nyt hierarkisiin kategorioihin jotka pohjautuvat rotuun, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntaukseen ja kansallisiin tai alueellisiin eroihin. Status erot, hierarkian tunnuspiirre, tapaavat yhdistymään luokkaeroihin ja kaiken kattavampi kapitalistinen maailma on ilmaantumassa jossa etniset, kansalliset ja sukupuolierot ohittavat monesti luokkaerojen tärkeyden kansan silmissä. Tämä ilmiö ei ole täysin uusi: Ensimmäisessä Maailmansodassa lukuisat Saksalaiset sosialistit hylkäsivät aikaisemman sitoumuksensa proletariaatin yhtenäisyyden punaisille lipuille, suosiakseen hyvin syöneiden ja parasiittisten hallitsijoidensa kansallisia lippuja ja menivät sitten syöksemään pistimensä Ranskalaisten ja Venäläisten sosialistityöläisten ruumiisiin - kuten hekin tekivät, vuorostaan, omien sortajiensa kansallisten lippujen alla. Samalla kapitalismi on luonut uuden kenties tärkeimmän ristiriidan: loputtomaan kasvuun perustuvan talouden ja luonnon ympäristön köyhtymisen törmäyksen. (2) Tätä aihetta ja sen suunnattomia seuraamuksia ei voida enää minimoida, puhumattakaan niiden huomiotta jättämisestä, kuin ihmisten tarvetta ruualle tai ilmalle. Nykyään kaikkein lupaavimmat kamppailut lännessä, jossa sosialismi syntyi, vaikuttavat tapahtuvan vähemmän tulojen ja työolojen ympärillä vaan ennemminkin ydinvoiman, saastumisen, metsien kuoleman, slummiutumisen, koulutuksen, terveydenhuollon, yhteisöjen elämän ja vähemmän kehittyneiden maiden kansojen sorron ympärillä. Tästä toimii todistuksena globalisaation vastaiset kapinat (vaikka ne tapahtuvatkin satunnaisesti), joissa sini- tai valkokaulus "työläiset" marssivat samoissa riveissa keskiluokkaisten ihmisystävien kanssa ja joita ajavat samat yhteiskunnalliset huolenaiheet. Proletaariset taistelijat muuttuvat mahdottomiksi erottaa keskiluokkaisista. Vantterat työläiset, joihin tunnusmerkkinä on taistelunhaluinen militanttius, marssivat "leipää ja sirkushuveja" tarjoavien teatteriesitysten perässä, molempien ollessa usein jaetusti leikkisiä. Työväen ja keskiluokan jäsenillä on usein, eräällä tapaa, monia erilaisia sosiaalisia hattuja heidän haastaessa kapitalismia epäsuorasti sekä suorasti, niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Emme myöskään voi jättää huomiotta, päättäessämme sitä suuntaa minkä aiomme ottaa, sitä faktaa että kapitalismi, mikäli sitä ei pysäytetä, tulee olemaan tulevaisuudessa - eikä välttämättä kovin kaukaisessa tulevaisuudessa - huomattavasti erilainen kuin se järjestelmä jonka tunnemme nyt. Kapitalistisen kehityksen voi olettaa muuttavan sosiaalisia näkymiä tulevina vuosina. Voimmeko olettaa että tehtaat, toimistot, kaupungit, asuinalueet, teollisuus, kaupankäynti ja maatalous, puhumattakaan moraalisista arvoista, estetiikasta, mediasta, yleisistä haluista, ynnä muusta eivät tule muuttumaan suunnattomasti ennenkuin tämä vuosisata loppuu? Menneellä vuosisadalla kapitalismi on, ennenkaikkea, laajentanut yhteiskunnallisia aiheita - itseasiassa historiallinen sosiaalinen kysymys siitä kuinka ihmiskunta, jota luokat ja riisto jakaa, voi luoda yhteiskunnan joka perustuu tasa-arvoon, aidon harmonian ja vapauden kehittymiseen - niin että siihen kuuluu aiheita joiden ratkaisua 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen vapauteen uskovat yhteiskuntateoreetikot hädin tuskin kykenivät näkemään. Aikamme, loputtomine "tilinpäätöksineen" ja "sijoituskohteineen," uhkaa nyt muuttaa koko yhteiskunnan laajaksi ja hyväksikäyttäväksi markkinapaikaksi. (3) Se kansa jonka kanssa progressiiviset sosialistit joutuivat keskustelemaan, muuttuu myös radikaalisti ja se tulee tekemään tuota tulevina vuosikymmeninä. Se että hidastelee, kapitalismin luomien muutosten ja uusien tai laajempien ristiriitojen joita se tuottaa, ymmärtämyksessä johtaa sen toistuvasti tuhoisan virheen tekemiseen joka johti lähes kaikkien viimeisten kahden vuosisadan vallankumouksellisten kansannousujen tappioon. Etummaisena näissä opetuksissa joita uuden vallankumouksellisen liikkeen tulee oppia menneisyydestä, on se että sen tulee saada laajoja joukkoja keskiluokasta uuden populistisen ohjelmansa taakse. Yhdelläkään yrityksellä kapitalismin korvaamiseksi sosialismilla ei ole ikinä ollut tai olemaan etäistäkään mahdollisuutta menestyä ilman tyytymättömän pikkuporvariston tukea, olkoon se sitten intelligentsiaa ja maalaisia-univormuissa Venäjän vallankumouksessa tai sitten intellektuelleja, maanviljelijöitä, kaupanpitäjiä, toimistotyöläisiä ja teollisuuden ja jopa hallituksen managereita Saksan kansannousuissa 1918-21. Jopa menneiden vallankumouksellisten kausien lupaavimpina aikoina, Bolsevikit, Mensevikit, Saksalaiset Sosiaalidemokraatit ja Venäläiset kommunistit eivät koskaan saaneet absoluuttisia enemmistöjä lakiasäätävistä elimissään. Niin sanotut "proletaariset vallankumoukset" olivat poikkeuksetta vähemmistöjen vallankumouksia, useimmiten jopa itse proletariaatin keskuudessa, ja ne jotka onnistuivat (usein lyhyeksi aikaa, ennenkuin ne tukahdutettiin tai ajautuivat historiallisesti pois vallankumouksellisesta liikkeestä) riippuivat ylivoimaisesti siitä faktasta että porvaristolta puuttui aktiivinen tuki omissa asevoimissaan tai siitä että se oli yksinkertaisesti sosiaalisesti lannistunut. Mikäli otetaan huomioon ne muutokset joita näemme ympärillämme ja ne jotka ovat vasta saamassa muotoaan, yhteiskunnalliset radikaalit eivät voi enää vastustaa saalistavaa (sekä suunnattoman luovaa) kapitalistista järjestelmää käyttämällä ideologioita ja metodeja jotka syntyivät ensimmäisestä Teollisesta vallankumouksesta, jolloin teollisuuden proletaarit vaikuttivat olevan ensisijaisia antagonisteja kangastehtaan omistajalle. (Emmekä voi myöskään käyttää ideologioita jotka syntyivät konflikteista joilla köyhtynyt maaseutuväestö käytti vastustamaan feodaalisia tai semifeodaalisia maanomistajia.) Yksikään menneiden aikojen antikapitalistiksi julistautuneista ideologioista - Marxilaisuudesta, anarkismista, syndikalismista ja yleisemmistä sosialismin muodoista - ei säilytä enää sitä samaa relevanssia joka niillä oli kapitalistisen ja teknologisen kehityksen aikaisemmissa vaiheissa. Yksikään niistä ei myöskään voi toivoa kattavansa koko uusien aiheiden, tilaisuuksien, ongelmien ja etujen moninaisuutta jotka kapitalismi on toistuvasti luonut ajan mittaan. Marxilaisuus oli kaikkein kattavin ja johdonmukaisin yritys luoda systemaattinen sosialismin muoto, joka korosti uuden yhteiskunnan edellytysten materiaalisia sekä subjektiivisia historiallisia ennakkoedellytyksiä. Tämän projektin, nykyisellä esikapitalistisen talouden hajoamisen ja älyllisen sekaannuksen, relativismin ja subjektivismin aikakaudella, ei tule koskaan antautua uusille barbaareille, joista monet ovat löytäneet kodin sieltä mikä oli ennen muuri ideologiselle taantumalle - yliopistoista. Olemme paljon velkaa Marxin yritykselle luoda meille johdonmukainen ja innostava analyysi kauppatavaroista ja vaihtosuhteista, aktivistisesta filosofiasta, systemaattisesta yhteiskuntateoriasta, objektiivisesti perustellusta tai "tieteellisestä" käsityksestä historiallisesta kehityksestä sekä joustavasta poliittisesta strategiasta. Marxilaiset poliittiset ajatukset olivat myös erityisen tärkeitä hirvittävän hämmentyneelle proletariaatille ja niille yksittäisille sortotoimille joita teollisuusporvaristo käytti heille Englannissa 1840 -luvulla, jonkinverran myöhemmin Ranskassa, Italiassa ja Saksassa, sekä hyvin ennalta näkevästi Venäjällä viimeisenä vuosikymmenenä Marxin elämässä. Ennen populistisen liikkeen nousua Venäjällä (joista kuuluisin oli Narodnaya Volya), Marx oletti että nousevasta proletariaatista tulisi väestön suuri enemmistö Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, ja se tulisi väistämättä johtamaan vallankumoukselliseen luokkasotaan kapitalistisen riiston ja köyhdyttämisen seurauksena. Varsinkin vuosina 1917 ja 1939 välillä, kauan Marxin kuoleman jälkeen, Eurooppaa riivasi kasvava luokkasota joka nousi totaalisen työläisten kansannousujen pisteeseen. Vuonna 1917, poikkeuksellisen tilanteiden yhtymäkohdan - varsinkin Ensimmäisen Maailmansodan syttymisen myötä, joka teki monet Eurooppalaiset kvasifeodaaliset sosiaaliset järjestelmät hirvittävän epävakaiksi - Lenin ja Bolsevikit koittivat käyttää (mutta muuttivat suuresti) Marxin kirjoituksia ottaakseen vallan taloudellisesti takaperoisessa imperiumissa, joka ulottui kooltaan yhdentoista aikavyöhykkeen halki kautta Euroopan ja Aasian. (4) Kuitenkin enimmäkseen, Marxilaisuuden taloudelliset näkemykset kuuluivat nousevan tehdas kapitalismin aikakaudelle 1800-luvulle. Loistava sosialismin materiaalisten edellytysten teoriana, se ei huomioinut ekologisia, kansan tai subjektiivisia voimia tai syitä jotka saattaisivat lähettää ihmiskunnan liikkeeseen joka pyrkisi vallankumoukselliseen muutokseen. Päinvastoin, Marxilainen teoria jähmettyi teoreettisesti lähes vuosisadan ajaksi. Sen teoreetikot olivat usein hämillään kehityssuuntauksista jotka olivat ohittaneet sen ja ovat, 60-luvun jälkeen, mekaanisesti liittäneet ympäristönsuojeluliikkeen ja feministisiä ajatuksia sen kaavanomaiseen ouvrieristiseen näkökantaan. Samalla tapaa, anarkismi - jonka uskon autenttisessa muodossa edustavan hyvin individualistista näkökantaa joka suosii radikaalin esteetöntä elämäntapaa, usein korvikkeena joukkotoiminnalle - on paljon paremmin soveltuva kuvaamaan Proudholaista yhden perheen maalaisten tai käsityöläisten maailmaa, kuin modernia urbaania ja teollista ympäristöä. Olen itsekin ennen käyttänyt tätä poliittista nimikettä, mutta lisä harkinta on pakottanut minut saapumaan siihen johtopäätökseen että, huolimatta sen usein virkistävistä aforismeista ja näkemyksistä, se yksinkertaisesti ei ole yhteiskunnallinen teoria. Sen kuuluisimmat teoreetikot juhlivat sen näennäistä avoimmuutta eklektisyydelle ja "paradoksin" tai jopa "ristiriidan" vapauttavia vaikutuksia, käyttääkseni Proudhonilaista liioittelua. Tämän mukaisesti, ilman ennakkoluuloja monia anarkistisia toiminnanmuotoja kohtaan, voidaan uskottavasti perustella että monet niistä yhteiskunnallisen ja taloudellisen uudelleenrakennuksen ajatuksista joita on ennen ajettu "anarkian" nimissä oli usein viety Marxismista (mukaanlukien oma "niukkuuden jälkeisyyden" käsitteeni, mikä ymmärrettävästi raivostutti monia anarkisteja jotka lukivat esseitäni aiheesta). Valitettavasti sosialististen käsitteiden käyttö on monesti estänyt anarkisteja kertomasta meille tai edes ymmärtämästä selkeästi mitä he ovat: individidualisteja joiden autonomian käsitteet saavat alkunsa vahvasta sitoumuksesta henkilökohtaiseen vapauteen yhteiskunnallisen vapauden sijaan, tai sosialisteja jotka ovat sitoutuneita rakenteelliselle, institutionalisoidulle ja vastuulliselle sosiaalisen järjestäytymisen muodolle. Anarkismin ajatus itsehallinnosta (auto-nomos) johti Nietzschen kaiken kattavan tahdon radikaalin ylistämiseen. Tämän "ideologian" historia onkin täynnä idiosynkraattisia vastarinnan eleitä, joten ei ole mikään yllätys että ne ovat viehättäneet monia nuoria ihmisiä ja esteetikkoja. Anarkismi edustaa itseasiassa kaikkein äärimmäisintä muotoa liberalismin esteettömän autonomian ideologiassa, sen saavuttaessa huipentumansa sankarillisten valtion uhmaamisen tekojen ylistyksessä. Anarkismin myytti itsehallinnosta (auto nomos) - radikaalista yksilön puolustuksesta yli yhteiskunnan tai jopa sitä vastaan, ja yksilöllisestä vastuunpuutteesta kollektiiviselle hyvinvoinnille - johtaa radikaaliin kaikkivoivan tahdon väitteeseen joka on keskeinen Nietzschen ideologisille vaelluksille. Jotkut itseään anarkisteiksi kutsuvat ovat jopa hyljänneet yhteiskunnallisen joukkotoiminnan turhana ja vieraana henkilökohtaisille mielenkiinnoilleen ja ovat tehneet fetissin siitä mitä Espanjalaiset anarkistit kutsuivat grupismoksi, pienryhmien toimintamuodolle joka on hyvin henkilökohtaista sosiaalisen sijaan. Anarkismi on usein sekoitettu vallankumoukselliseen syndikalismiin, hyvin rakenteelliseen ja hyvin kehittyneeseen joukkojen libertaarisiin ammattiliittoihin joka, toisin kuin anarkismi, oli pitkän aikaa omistautunut demokraattisille käytännöille, (5) kurinalaisuudelle toiminnassa, ja järjestäytyneelle, pitkän tähtäimen vallankumoukselliselle käytännölle jotta tuhottaisiin kapitalismi. Sen samanhenkisyys anarkismin kanssa johtaa juurensa sen vahvasta libertaarisista ennakkoluuloista, kuitenkin anarkistien ja syndikalistien välisillä katkerilla riidoilla on pitkä historia lähes jokaisessa maassa Läntisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kuten voimme havaita Espanjan CNT:n ja Tierra y Libertadiin yhteydessä olleiden anarkististen ryhmien 1900-luvun alkupuolella välillä olleista jännitteistä; vallankumouksellisten syndikalistien ja anarkistien ryhmien välillä Venäjällä 1917 vallankumouksen aikaan; ja IWW:n Yhdysvalloissa ja Ruotsissa välillä, lainatakseni libertaarisen työväenliikkeen valaisevampia esimerkkejä. Useat Amerikkalaiset anarkistit loukkaantuivat Joe Hillin uhmakkaasta maksiimista ennen hänen teloitustaan Utahissa: "älkää surko - Organisoitukaa!" Pienet ryhmät eivät kuitenkaan ollut niitä "järjestöjä" joita Joe Hill, tai Espanjalaisen libertaarisen liikkeen karkeasti väärin ymmärretty idoli, Salvador Segu.í, ajatteli. Sanan libertaarinen jaettu käyttö on pitkälti se mikä teki mahdolliseksi että jossain määrin hämmentyneet anarkistit saattoivat olla samassa järjestössä vallankumouksellisten syndikalistien kanssa. Usein verbaalinen hämmennys ideologisen selkeyden sijaan teki mahdolliseksi että FAI, jota edusti anarkisti Federica Montseny, saattoivat elää rinnakkain syndikalistien, joita edusti Juan Prieto, kanssa CNT-FAI:ssa, joka suurinpiirtein niin hämmentynyt järjestö kuin mikään on ikinä ollut. Vallankumouksellisen syndikalismin kohtalo on sidottu eri astein patologiaan nimeltä ouvrierismi, tai "työläisismi," ja mikä ikinä filosofia, teoria historiasta, tai poliittisesta taloudesta on usein lainattu, usein pienissä erissä ja epäsuorasti Marxilta - itseasiassa Georges Sorel ja monet muut vakaumukselliset vallankumoukselliset syndikalistit varhaisella 1900-luvulla pitivät itseään nimenomaan Marxilaisena ja jopa selkeämmin hylkivät anarkismia. Tämän lisäksi vallankumoukselliselta syndikalismilta puuttuu yhteiskunnallisen muutoksen strategia yleislakon lisäksi, jonka vallankumoukselliset kansannousut kuten kuuluisat lokakuun ja marraskuun 1905 yleislakot Venäjällä osoittivat olevan mieltä kuohuttavia mutta lopulta tehottomia. Itseasiassa siitä huolimatta miten korvaamaton yleislakko saattaakin olla edeltäjänä suoralle yhteenotolle valtion kanssa, niille ei selvästi ole sitä mystistä voimaa minkä vallankumoukselliset syndikalistit antoivat niille yhteiskunnallisen muutoksen keinoina. Niiden rajoitukset ovat iskevää todistusaineistoa siitä että, kausittaisen suoran toiminnan muotoina, yleislakkoa ei voi pitää samana asiana kuin vallankumousta tai edes suurten yhteiskunnallisten muutosten kanssa, jotka edellyttävät joukkoliikkeen ja vaativat vuosien hautomisajan ja selkeän suunnan. Vallankumouksellinen syndikalismi onkin täynnä tyypillistä ouvrieristista anti-intellektuaalisuutta, joka halveksuu yrityksiä muotoilla merkityksellinen vallankumouksellinen suunta ja palvoo proletaarista "spontaaniutta" joka on, aikanaan, johtanut sen hyvin itsetuhoisiin tilanteisiin. Ilman keinoa analysoida tilannettaan, Espanjalaiset syndikalistit (ja anarkistit) osoittivat omaavansa vain olemattoman ymmärryksen tilanteestaan voitettuaan Francon joukot kesällä 1936 ja olevansa kykenemättömiä ottamaan "seuraavan askeleen" institutionalisoidakseen työläisten ja maalaisten hallintomuodon. Se mihin saavumme näiden havaintojen pohjalta on että niin Marxilaisilla, vallankumouksellisilla syndikalisteilla kuin myös autenttisilla anarkisteilla on ollut virheellinen ymmärtämys politiikasta, joka tulisi ymmärtää julkisena kenttänä ja niinä instituutioina joilla ihmiset demokraattisesti ja suoraan hallitsevat yhteisönsä asioita. Vasemmisto onkin toistuvasti sekoittanut valtiotaidon politiikkaan itsepintaisella kyvyttömyydellään ymmärtää että nuo kaksi eivät ole ainoastaan radikaalisti erilaisia, vaan että niiden välillä on myös radikaali jännite - tai itseasiassa kamppailu. (6) Kuten olen kirjoittanut toisaalla, historiallisesti politiikka ei ilmaantunut valtiosta - rakenne jonka ammattimainen koneisto on suunniteltu hallitsemaan ja mahdollistamaan väestön riisto, etuoikeutetun luokan eduksi. Tämän sijaan politiikka, lähes määritelmänsä mukaan, on vapaiden kansalaisten aktiivista osanottoa kunnallisten asioidensa hoidossa ja sen vapauden puolustamisessa. Voidaan itseasiassa sanoa että politiikka on sen "ruumiillistuma" jota Ranskalaiset vallankumoukselliset 1790 -luvulla kutsuivat sanalla civicisme. Tarkkaan ottaen sana politiikka sisältääkin Kreikkalaisen sanan polis, "kaupunki", ja sen käyttö klassisessa Ateenassa demokratian kanssa tarkoitti asukkaiden suoraa kaupungin hallinnointia. Vuosisatojen julkisen rappio, jota ominaista on varsinkin luokkien muodostuminen, tarvittiin jotta voitiin luoda valtio ja sen syövyttävä poliittisen kentän sulauttaminen. Vasemmistoa määrittävä yhteinen seikka onkin nimenomaan se että Marxilaisten, anarkistien ja vallankumouksellisten syndikalistien usko siihen että ei ole olemassa, perustavaa, eroa poliittisen kentän ja valtion välillä. Korostamalla kansallisvaltiota - tähän kuuluu myös "työläisten valtio" - taloudellisen sekä poliittisen vallan locuksena, Marx (sekä myös libertaarit) tekivät pahamaineisen virheensä selittää kuinka työläiset saattaisivat täysin ja suoraan kontrolloida tuon kaltaista valtiota ilman valtaa käyttävää byrokratiaa ja periaatteessa valtiojohtoista (ja vastaavasti, libertaarien osalla, hallinnollisia) instituutioita. Tämän seurauksena Marxilaiset näkivät väistämättä poliittisen kentän, jota se kutsui "työläisten valtioksi," tukahduttavana ilmiönä, joka näennäisesti perustui yhden luokan, proletariaatin, eduille. Vallankumouksellinen syndikalismi korosti vuorostaan työläisten komiteoiden ja liittoutuneiden taloudellisten neuvostojen tehtaiden hallintaa keskipisteenä sosiaaliselle auktoriteetille, yksinkertaisesti ohittaen tällä tapaa kaikenlaiset julkiset instituutiot joita oli olemassa talouden ulkopuolella. Kummallista kyllä, tämä oli taloudellista determinismiä koston kera, joka, Espanjan 1936 kokemusten kokeilun jälkeen, osoittautui täysin tehottomaksi. Suunnaton kenttä todellista hallinnollista valtaa, sotilaallisista asioista oikeuden käyttöön, päätyi Espanjan Stalinistien ja liberaalien käsiin, jotka käyttivät auktoriteettiaan heikentääkseen libertaarista liikettä - ja sen myötä, niitä vallankumouksellisia saavutuksia joita syndikalistiset työläiset olivat saavuttaneet Heinäkuussa 1936, aikana jota yksi kirjailija happamasti kutsui "Espanjalaisen anarkismin lyhyeksi kesäksi." Bakunin ilmaisi vuorostaan anarkismin kannattajille tyypillisen näkemyksen vuonna 1871 kirjoittaessaan että uusi sosiaalinen järjestys tultaisiin luomaan "ainoastaan epäpoliittisen tai antipoliittisen sosiaalisen työväen luokan vallan kehittymisen ja järjestäytymisen kautta kaupungeissa ja maaseudulla," samalla hyläten tyypillisen epäjohdonmukaiseen tapaansa juuri sen samaisen kunnallisen politiikan jonka hän hyväksyi Italiassa samoihin aikoihin. Tästä on seurannut että anarkistit ovat kauan pitäneet kaikenlaista hallintoa valtiona ja tuominneet sen mukaisesti - näkemys joka on resepti kaikenlaisen organisoituneen sosiaalisen elämän tuhoutumiselle. Siinä missä valtio on instrumentti jolla hallitseva ja riistävä luokka hallinnoi ja pakottaa riistetyn luokan toimia, hallintomuoto on kokoelma instituutiota jotka on suunniteltu käsittelemään yhteisen elämän ongelmia järjestäytyneessä sekä toivottavasti myös tasavertaisella tavalla. Jokainen institutionalisoitunut muoto joka muodostaa järjestelmän julkisten asioiden hoitoon - joko ilman valtiota tai sen kanssa - on väistämättä hallintomuoto. Jokainen valtio taas on, vaikkakin väistämättä hallintomuoto, voima luokkasortoon ja kontrolliin. Niinkin harmillista kuin varmasti onkin niin Marxilaisille kuin anarkisteillekin, sorretut ovat ilmaisseet selkeästi - ja painaneet paperille! - vaatimuksen perustuslaista, vastuullisesta ja vastaanottavaisesta hallinnosta, ja jopa laista tai nomoksesta vuosisatojen ajan monarkkien, aateliston ja byrokraattien arvaamatonta valtaa vastaan. Libertaarinen lain vastustus, puhumattakaan kaikkien hallintomuotojen vastustuksesta, on ollut yhtä hölmöä kuin kuva käärmeestä nielemässä häntäänsä. Se mitä jää käteen loppujen lopuksi on vain jälkikuva silmissä jolla ei ole minkäänlaista kosketeltavaa todellisuutta. Ne aiheet joita ylläolevilla sivuilla on nostettu esiin eivät ole pelkän akateemisen mielenkiinnon aiheita. Saapuessamme 2000-luvulle yhteiskunnalliset radikaalit tarvitsevat sosialismin - libertaarisen ja vallankumouksellisen - joka ei ole maalais-käsityöläis maailman "assosiationismin" jatke, joka on anarkismin ytimessä, tai proletarismi joka on vallankumouksellisen syndikalismin ja Marxilaisuuden ytimessä. Niinkin muodikkaita kuin perinteiset ideologiat (varsinkin anarkismi) saattavat olla nuorten parissa nyt, todella edistyksellinen sosialismi joka ottaa oppia niin libertaarisista kuin myös Marxilaisista ajatuksista, mutta ylittää nämä vanhemmat ideologiat, täytyy tarjota älyllistä johtajuutta. Nykypäivän poliittisille radikaaleille pelkkä Marxilaisuuden, anarkismin tai vallankumouksellisen syndikalismin elvyttäminen ja ideologisella kuolemattomuudella varustaminen toimisi esteenä relevantin radikaalin liikkeen kehittymiselle. Tarvitaan uusi ja kattava radikaali näkökulma, sellainen joka kykenee systemaattisesti puhuttelemaan niitä kattavia aiheita jotka saattavat potentiaalisesti tuoda suurimman osan yhteiskunnasta oppositioon alati-kehittyvälle ja muuttuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Saalistavan, loputtomalle kasvulle perustuvan, yhteiskunnan törmäys ihmisten ulkopuolella olevaan luontoon on nostanut esiin kokoelman ajatuksia selvitykseksi nykyisestä sosiaalisesta kriisistä ja merkityksellisestä radikaalista muutoksesta. Yhteiskuntaekologia, yhtenäinen näkemys yhteiskunnallisesta kehityksestä, joka kietoo yhteen hierarkian ja luokan yhteisen vaikutuksen ihmiskunnan sivistämisessä, on jo vuosikymmenien ajan väittänyt että meidän tulee uudelleenjärjestää yhteiskuntasuhteemme jotta ihmiskunta voi elää suojelevassa tasapainossa luonnon kanssa. (7) Toisin kuin liian yksinkertaistettu ideologia jota kutsutaan "ekoanarkismiksi," yhteiskuntaekologia pitää kiinni siitä että ekologisesti suuntautunut yhteiskunta voi olla edistyksellinen taantumuksellisen sijaan, painottaen voimakkaasti maallista nautintoa ja helppoutta primitivismin, pidättyvyyttä tai kieltäymystä. Mikäli yhteiskunta, joka aikoo kyetä tekemään jäseniensä elämästä ei pelkästään hyvin nautinnollista, vaan myös tarpeeksi kiireetön että he kykenevät ottamaan osaa älylliseen ja kulttuuriseen itsensä kehittämiseen, joka on tarpeellinen niin sivilisaation luomiseksi kuin myös elinvoimaiselle poliittiselle elämälle, sen täytyy olla halveksumatta tekniikkaa ja tiedettä vaan tuoda ne sopusointuun ihmiskunnan onnen ja vapaa-ajan näkemysten kanssa. Yhteiskuntaekologia ei ole nälän ja materiaalisen puutteen ekologiaa, vaan yltäkylläisyyden ekologiaa; se pyrkii järkevän yhteiskunnan luomiseen jossa saasteet, tai itseasiassa turha, on uuden arvojärjestelmän kontrolloima; ja sitten tai jos on pulaa jostain järjettömän käytöksen takia, kansankokoukset asettaisivat demokraattisten prosessien kautta järkevät kulutuksen tasot. Lyhyesti sanoen yhteiskuntaekologia suosii kansankokousten demokraattisesti tekemää hallinnointia, suunnitelmia ja säätelyä, ei vapaamuotoista käytöstä jolla on juurensa yksilökohtaisista eksentrisyyksissä. Väitän että Kommunalismi on se kaiken kattava poliittinen kategoria joka parhaiten sopii sisältämään yhteiskuntaekologian läpiajatellut ja systemaattiset näkemykset, mukaanlukien libertaarisen kunnallispolitiikan ja dialektisen naturalismin. (8) Ideologiana Kommunalismi ottaa vanhempien vasemmistoideologioiden parhaimmistosta - Marxilaisuudesta ja anarkismista, tarkemmin ottaen libertaarisen sosialismin perinteestä - samalla kun se tarjoaa laajemmat ja relevantimmat puitteet ajallemme. Marxilaisuudesta se ottaa järkevän systemaattisen ja johdonmukaisen sosialismin, joka sisältää filosofian, historian, talouden ja politiikan, muotoilun. Avoimen dialektisena se pyrkii sulauttamaan teorian käytännön kanssa. Anarkismista se ottaa sen sitoumuksen valtion vastustukselle ja konfederalismille, sekä sen havainnon että hierarkia on perustava ongelma joka voidaan voittaa vain libertaarisessa sosialistisessa yhteiskunnassa. (9) Käsittettä Kommunalismi ei ole valittu kevytmielisesti sisältämään filosofinen, historiallinen, poliittinen ja järjestäytyneet komponentit 2000-luvun sosialismille. Sana ilmaantui Pariisin Kommuunissa 1871, jolloin Ranskan pääkaupungin aseistautuneet asukkaat nostivat barrikaadeja ei ainoastaan puolustaakseen Pariisin kunnanvaltuustoa ja sen hallinnollisia alarakenteita, vaan myös luodakseen maanlaajuisen kaupunkien ja kuntien konfederaation korvatakseen tasavaltalaisen kansallisvaltion. Kommunalismi ideologiana ei ole anarkismin individualismin ja usein avoimen järjenvastaisuuden tahraamaa; eikä se myöskään kanna Marxilaisuuden historiallista bolsevismissa ruummiillistuneen autoritäärisyyden taakkaa. Se ei keskity tehtaaseen keskeisenä sosiaalisena kenttänä tai teolliseen proletariaattiin keskeisenä historiallisena toimijanaan; eikä se myöskään pelkistä tulevaisuuden vapaata yhteisöä kuviteltuun keskiaikaiseen kylään. Sen ensisijainen päämäärä sanotaan selkeästi tavallisessa tietosanakirja määritelmässä: Kommunalismi on, The American Heritage Dictionaryn mukaan, "teoria tai hallintomuoto jossa lähes autonomiset paikallisyhteisöt on heikosti sidottu liittoumaan." (10) Kommunalismi pyrkii palauttamaan politiikan laajimman, vapaudellisimman merkityksen, ja täyttämään kunnan historiallisen potentiaalin mielen ja keskustelun kehityskenttänä. Se hahmottaa kunnan, ainakin potentiaalisesti, laadullisesti muuttuneena kehityksenä orgaanisen evoluution ulkopuolelle sosiaaliseen evoluutioon. Kaupunki on se tila jossa arkaainen veriside joka kerran rajoittui perheiden ja heimojen yhdistämiseen, sulkien ulkopuoliset ulos, lopetettiin - ainakin juridisesti. Siitä tuli tila jossa hierarkiat jotka perustuivat nurkkakuntaisiin ja sosiobiologisiin sukulaisuuden, sukupuolen ja iän ominaisuuksiin, voitiin lopettaa ja korvata vapaalla yhteiskunnalla joka perustui jaettuun ihmisyyteen. Se on vieläkin, potentiaalisesti, tila jossa kerran pelätty muukalainen voidaan sulauttaa täysin yhteisöön - aluksi suojeltuna yhteisen tilan asukkaana ja lopulta kansalaisena joka ottaa osaa julkisen kentän päätöksentekoon. Se on yli kaiken kenttä jossa instituutioilla ja arvoilla on juurensa ihmisten julkisessa toiminnassa eikä zoologiassa. Näiden historiallisten toimintojen ylitse katsottaessa, kunta muodostaa ainoan kentän joka perustuu ajatusten vapaaseen vaihtoon ja luovaan pyrkimykseen tuoda tietoisuuden kyvyt vapauden palvelukseen. Se on kenttä jossa pelkkä eläimellinen sopeutuminen olemassa olevaan ja ennaltamäärättyyn ympäristöön voidaan radikaalisti korvata proaktiivisella, järkevällä väliintulolla maailmaan - itseasiassa maailmaan jota ei ole vielä tehty ja muokattu järjen käytöllä - pyrkimyksellä kohti niiden ympäristön, sosiaalisen ja poliittisen loukkausten lopettamista kohti joita luokat hierarkiat ovat kohdistaneet ihmisyyteen ja biosfääriin. Vapautuminen herruudesta sekä materiaalisesta hyväksikäytöstä - jotka itseasiassa luodaan uudestaan inhimillisen luovuuden järkevänä kenttänä kaikilla elämän osa-alueilla - kunnasta tulee se eettinen tila hyvälle elämälle. Kommunalismi ei siis ole pelkkä mielikuvituksen tekemä tuote: se ilmaisee kestävän poliittisen elämän käsitteen ja käytännön, jonka sosiaalisen kehityksen ja järjen dialektiikka muotoilee. Selkeästi poliittisena ajatusrakennelmana, Kommunalismi pyrkii palauttamaan ja kehittämään kaupungin (tai kommuunin) kehitystä muodossa joka sopii yhteen sen suurimpien potentiaalien ja historiallisten perinteiden kanssa. Tämä ei tarkoita että Kommunalismi hyväksyy kunnan sellaisenaan kuin se on nykypäivänä. Päinvastoin, nykyiset kunnat ovat täynnä valtion piirteitä ja usein ne toimivat porvarillisen kansallisvaltion toimitsijoina. Vaikka kansallisvaltiot vielä vaikuttavat olevan ylivoimaisia, modernien kuntien hallussa olevia oikeuksia ei voi ohittaa pelkkinä seurannaisilmiöinä perustavammista taloudellisista suhteista. Itseasiassa, ne ovat pitkälti tavallisen kansan vaivalla voittamia etuja, joita on suojeltu pitkän aikaa hallitsevan luokan hyökkäyksiltä kautta historian - jopa porvaristoa vastaan. Kommunalismin konkreettista poliittista puolta kutsutaan vapaudelliseksi kunnallispolitiikaksi, josta olen kirjoittanut aiemmin laajalti. (11) Sen vapaudenhenkisessa kunnallispoliittisessa ohjelmassa Kommunalismi pyrkii päämäärätietoisesti tuhoamaan valtiojohtoiset kunnalliset rakenteet ja korvaamaan ne vapaudellisen politiikan instituutioilla. Se pyrkii radikaalisti uudelleenmuotoilemaan kaupunkien hallinnolliset instituutiot asukkaiden demokraattisiksi kansankokouksiksi, jotka perustuisivat naapurustoihin, kaupunkeihin ja kyliin. Näissä kansankokouksissa, asukkaat - niin keskiluokka kuin työväenluokkakin - hoitaisivat yhteisön asioita kasvottain, tehden poliittiset päätöksensä suoralla demokratialla ja tehden humanistisen, järkevän yhteiskunnan ihanteesta todellisen. Minimissään, mikäli aiomme saavuttaa sen kaltaisen vapaan yhteiskunnallisen elämän johon pyrimme, meidän tulisi valita demokratia jaetun poliittisen elämämme muodoksi. Jotta voidaan käsitellä niitä ongelmia ja aiheita jotka ylittävät yhden kunnan rajat, demokratisoitujen kuntien tulisi vuorostaan liittyä yhteen muodostaakseen laajemman konfederaation. Näiden kansankokousten ja konfederaatioiden voisivat, pelkällä olemassaolollaan, haastaa sitten valtion ja valtiollisten vallanmuotojen legitimaation. Ne voisivat kohdistua selkeästi korvaamaan valtiovaltaa ja valtiotaitoa kansanvallalla ja yhteiskunnallisesti järkevällä muutokseen pyrkivällä politiikalla. Ne voisivat myös tulla kentiksi joissa voitaisiin käydä läpi luokkakonfliktit ja joissa luokat voitaisiin lopettaa. Kommunalistit eivät huijaa itseään luulemalla että valtio tulee seuraamaan tyynesti heidän pyrkimyksiään korvata ammatillistunut valta kansanvallalla. He eivät ylläpidä illuusioita siitä että hallitsevat luokat välinpitämättömästi antavat kommunalistisen liikkeen vaatia oikeuksia jotka loukkaavat valtion suvereeniutta päättää kaupunkien ja kuntien asioista. Historiallisesti erilaiset suuremmat ja pienemmät alueet sekä ennen kaikkea kaupungit ja kunnat ovat epätoivoisesti kamppailleet saadakseen takaisin paikallisen riippumattomuutensa valtiolta (tätä ei kuitenkaan ole aina tehty korkeiden ihanteiden takia). Kommunalistien pyrkimyksen palauttaa kaupunkien ja kuntien vallat ja liittää ne yhteen konfederaatioiksi voidaan olettaa synnyttävän kasvavaa vastustusta kansallisille instituutioille. Se että uudet kansankokouksien kunnalliset konfederaatiot muodostavat kaksoisvallan valtiota vasatan joka johtaa kasvavaan poliittiseen jännitteeseen on itsestään selvää. Joko kommunalistinen liike radikalisoituu tästä jännitteestä ja päättäväisesti kohtaa kaikki sen seuraamukset, tai se tulee varmasti uppoamaan kompromissien suohon jotka sulauttavat sen takaisin siihen yhteiskunnalliseen järjestykseen jota se aikanaan koitti muuttaa. Kuinka tämä liike kohtaa tämän haasteen on selvä merkki sen vakavuudesta pyrkiä muuttaa olemassa oleva poliittinen järjestelmä ja siitä yhteiskunnallisesta tietoisuudesta jonka se kehittää lähteenä kansanvalistuksesta ja johtajuudesta. Kommunalismi on kritiikki hierarkisesta ja kapitalistisesta yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Se ei pyri ainoastaan muuttamaan yhteiskunnan poliittista elämää, vaan myös sen taloudellisen elämän. Tässä kohtaa, sen päämääränä ei ole talouden kansallistaminen tai tuotantovälineiden yksityisen omistuksen säilyttäminen, vaan talouden kunnallistaminen. Se pyrkii integroimaan tuotantovoimat kunnan elämään, niin että jokainen tuotantolaitos tai muu yritys jää paikallisen yleiskokouksen vaikutuspiiriin, joka päättää kuinka se tulee toimimaan täyttääkseen koko yhteisön tarpeet. Ero elämän ja työn välillä, joka on niin laajalle levinnyttä modernissa kapitalistisessa taloudessa, täytyy ylittää niin että asukkaiden halut ja tarpeet, luomisen taiteelliset haasteet tuotannossa, ja tuotannon rooli ajattelun ja itsemäärityksen muotoilemisessa eivät katoa. "Ihmiskunta luo itsensä," lainatakseni V. Gordon Childen kirjaa urbaanista vallankumouksesta Neoliittisen ajan lopulla ja kaupunkien noususta, eikä se tee näin ainoastaan älyllisesti ja esteettisesti, vaan laajentamalla ihmisten tarpeita sekä niitä tuotantovoimia joilla nuo tarpeet voidaan tyydyttää. Löydämme itsemme - potentiaalimme ja niiden aktualisaation - luovan ja hyödyllisen työn kautta, joka ei ainoastaan muuta ei-inhimillisen luonnon muotoa vaan myös johtaa myös meidän itsemuodostumiseen ja itsemäärittelyyn. Meidän tulee myös välttää sitä nurkkakuntaisuutta ja lopulta haluja yksityisyrittäjyyteen, jotka ovat vaivanneet niin monia itsehallinnollisia yrityksia, kuten Venäjän ja Espanjan vallankumousten "kollektiiveja". Tarvittaisiin enemmän kirjoituksia monien "sosialististen" itsehallinnollisten yritysten ajautumisesta, jopa punamustien ja punaisten lippujen alla vallankumouksellisella Venäjällä tai vallankumouksellisessa Espanjassa, kohti kollektiivisen kapitalismin muotoja, jotka lopulta johtivat monet näistä yrityksistä kilpailemaan keskenään raakamateriaaleista ja markkinoista. (12) Kaikkein tärkeintä, kommunalistisessa poliittisessa elämässä, on että eri alojen työläiset kävisivät paikoilleen kansankokouksissa ei työläisinä - painajina, putkimiehinä, valimon työläisinä tai muina, joilla olisi omat erityiset ammatilliset etunsa joita ajaa - vaan asukkaina ja kansalaisina, joiden tärkein huolenaihe tulisi olla heidän yhteiskuntansa yleinen etu. Asukkaiden tulisi vapauttaa erityisestä identiteetistään työläisinä, spesialisteina ja yksilöinä jotka ovat ennenkaikkea kiinnostuneita omista yksityisistä huolistaan. Kunnallisen elämän tulisi olla koulu kansalaisiksi kasvamiseksi, sekä sulauttamalla uudet asukkaat, kuin myös kouluttamalla nuoria, samalla kun itse yleiskokousten tulisi työskennellä ei ainoastaan pysyvinä päätöksenteko instituutioina vaan myös kenttinä ihmisten kasvatukselle käsittelemään monimutkaisia yhteiskunnallisia ja alueellisia kysymyksiä. (13) Kommunalistisessa elämäntavassa, tavanomainen talous, joka keskittyy hintoihin ja niukkoihin resursseihin, korvattaisiin etiikalla, joka keskittyy ihmisten tarpeisiin ja hyvään elämään. Ihmisten solidaarisuus - tai philia, kuten Kreikkalaiset kutsuivat sitä - korvaisi materiaalisen eduntavoittelun ja egoismin. Kunnalliset yleiskokoukset tulisivat olemaan ainoastaan elinvoimaisen asukaselämän ja päätöksenteon kenttiä, vaan myös keskuksia joissa taloudellisen logistiikan, oikein koordinoitu tuotanto ja julkisen hallinnon toimintojen varjoisa maailman mystifikaatio voidaan purkaa ja avata kaikkien asukkaiden tarkastelulle ja osanotolle. Uuden kansalaisen ilmaantuminen tulisi merkitsemään perinteisen sosialismin partikularistisen luokkaolennon ylittämistä ja "uuden ihmisen" muotoutumista jonka Venäläiset vallankumoukselliset toivoivat saavuttavansa lopulta. Ihmiskunta kykenisi sitten nousemaan yleismaailmallisen tietoisuuden ja järjen asteelle, jota 1800-luvun suuret utoopikot ja Marxilaiset toivoivat luovansa pyrkimyksillään, avaten tien ihmiskunnan täyttymykseen lajina joka ruumiillistaa järjen materiaalisen eduntavoittelun sijaan ja jolla on varaa materiaaliseen yltäkylläisyyteen ankaran harmonian sijaan johon niukkuuden ja materiaalisen puutteen moraali pakottaisi. Klassinen Ateenalainen demokratia 5. vuosisata ekr., länsimaisen demokraattisen perinteen lähde, perustui kasvottaiseen päätöksentekoon yhteisön asukkaiden kokouksissa ja noiden kunnallisten kokousten konfederaatioille. Päälle kahden vuosituhannen ajan Aristoteleen poliittiset kirjoitukset toimivat toistuvasti nostamaan tietoisuuttamme kaupungista kenttänä ihmisten järjen, tietoisuuden ja hyvän elämän potentiaalien toteutumiselle. Tämän mukaisesti Aristotele jäljitti poliksen ilmaantumisen perheestä tai oikoksesta - ts. välttämättömyyden maailmasta, jossa ihmiset täyttivät perustavimmat eläimelliset tarpeensa, ja jossa vanhimmalla miehellä oli auktoriteetti. Kuitenkin useiden perheiden kanssakäyminen "pyrki johonkin suurempaan kuin päivittäisten tarpeiden täyttämiseen" (15); tämä päämäärä aloitti varhaisimman poliittisen muodostelman, kylän. Aristotelen kuvaili ihmisen (jolla hän tarkoitti aukuista Kreikkalaista miestä (16)) kuuluisassa lauseessaan "poliittiseksi eläimeksi" (politikon zoon) joka hallitsee muita perheen jäseniä, ei vain jotta voisi täyttää heidän materiaaliset tarpeensa, vaan myös materiaalisena edellytyksenä hänen osanotolleen poliittiseen elämään, jossa keskustelu ja järki korvasi järjettömät perinteet, teot ja väkivallan. Täten, "kun useat kylät yhdistyvät yhteen kokonaiseen yhteisöön (koinonan), tarpeeksi suureen ollakseen lähes tai melko itseriittoinen," hän jatkoi, "polis syntyy, saaden alkunsa elämän perustarpeista, ja jatkaen olemassaoloaan hyvän elämän takia." (17) Aristoteleelle, ja voimme olettaa että myös antiikin Ateenalaisille, kunnan todelliset funktiot eivät siis olleet pelkästään instrumentaalisia tai edes taloudellisia. Paikkana ihmisten kanssakäymiselle, kunta, ja ne sosiaaliset ja poliittiset järjestelyt jotka siellä asuvat ihmiset loivat, oli ihmiskunnan telos, areena vailla vertaa jossa ihmiset, historian kulun myötä, kykenisivät aktualisoimaan potentiaalinsa järjelle, tietoisuudelle ja luovuudelle. Täten antiikin Ateenalaisille politiikka ei tarkoittanut vain yhteisten käytännön asioiden hoitamista, vaan myös julkisia toimia jotka perustuivat moraaliseen velvoitukseen omalle yhteisölleen. Kaikkien kaupungin asukkaiden oletettiin ottavan osaa julkisiin toimiin eettisinä olentoina. Esimerkit kunnallisesta demokratiasta eivät rajaudu antiikin Ateenaan. Päinvastoin, kauan ennen kuin luokkaerot synnyttivät valtion, lukuisat suhteellisen maalliset kaupungit loivat varhaisimmat institutionaaliset rakenteet paikalliselle dmeokratialle. Kansan yleiskokouksia on saattanut olla olemassa antiikin Sumerissa, niin sanotun "urbaanin vallankumouksen" alussa noin 7 tai 8 tuhatta vuotta sitten. On selvää että ne ilmaantuivat Kreikkalaisten keskuudessa, ja Gracchusten veljesten kukistumiseen saakka, ne olivat kansanvallan keskuksia tasavaltalaisessa Roomassa. Niitä oli lähes kaikkialla keskiajan Euroopassa ja jopa Venäjällä, ennen kaikkea Novgorodissa ja Pskovissa, jotka olivat, hetken, Slaavilaisen maailman demokraattisimpien kaupunkien joukossa. Haluaisin korostaa että kansankokous alkoi saamaan modernia muotoaan Pariisilaisten naapurustojen sektioissa vuonna 1793, jolloin niistä tuli Suuren vallankumouksen takana oleva aito liikevoima ja tietoiset toimijat uuden poliittisen väestön luomisessa. Se että niille ei koskaan annettu sitä huomiota minkä ne ansaitsevat kirjallisuudessa demokratiasta, varsinkaan demokraattisessa Marxilaisissa suuntauksissa tai vallankumouksellisissa syndikalistisissa, on dramaattinen todiste niistä puutteista joita vallankumouksellisessa perinteessä oli. Nämä demokraattiset kunnalliset instituutiot olivat tavallisesti taistelunhaluisessa jännitteessä valtaa haalivien monarkkien, feodaaliherrojen, rikkaiden perheiden ja ryöstelevien valloittajien kanssa kunnes ne kukistettiin, useimmiten veristen kamppailujen jälkeen. Jokaisella suurella vallankumouksella on ollut julkinen yhteisöissä tapahtunut puolensa, ja tämä on seikka jota on mahdoton korostaa liikaa, joka on jäänyt radikaalissa historiankirjoituksessa luokkakamppailun painotuksen alle, niinkin tärkeää kuin tuo kamppailu on ollut. Täten on mahdoton ajatella Englannin vuoden 1640 vallankumouksen ymmärtämistä ilman että nimeää Lontoon sen kentäksi; tai, samalla tapaa, on mahdotonta käsitellä Ranskan eri vallankumouksia ilman että keskityttäisiin Pariisiin, tai Venäjän vallankumouksia ilman että käsiteltäisiin Petrogradia, tai Espanjan vuoden 1936 vallankumousta ilman että viitattaisiin Barcelonaan sen kehittyneimpänä sosiaalisena keskuksena. Tämä kaupungin keskeisyys ei ole pelkkä maantieteellinen fakta; se on, ennen kaikkea, syvällisen poliittisen seikka, johon sisältyy ne tavat joilla vallankumoukselliset massat kerääntyivät ja väittelivät, ne julkiset perinteet jotka ruokkivat niitä ja sen ympäristön joka kehitti heidän vallankumouksellisia näkemyksiään. Vapaudellinen kunnallispolitiikka on keskeinen osa Kommunalistista ajatusrakennelmaa, se on itseasiassa sen praksis, samalla tapaa kuin Kommunalismi järjestelmällisenä vallankumouksellisen ajattelun rakennelmana on merkityksetön ilman vapaudellista kunnallispolitiikkaa. Erot Kommunalismin ja aidon tai "puhtaan" anarkismin välillä, Marxilaisuudesta puhumattakaan, ovat liian suuria että ne voitaisiin ylittää etuliitteillä kuten anarko-, sosialistinen, uus-, tai edes libertaarinen. Kaikki yritykset supistaa Kommunalismia pelkäksi anarkismin muunnelmaksi uhkaavat molempien ajatusten rehellisyyttä - itseasiassa, ne jättävät huomiotta niiden ristiriitaiset käsitykset demokratiasta, organisaatiosta, vaaleista, hallituksesta ja muusta. Gustave Lefrancais, Pariisilainen Kommunardi joka on ehkä keksinyt tämän poliittisen käsitteen julisti järkkymättömästi että hän oli "Kommunalisti, eikä anarkisti." (18) Kommunalismi keskittyy ennen kaikkea vallan ongelmaan. (19) Selvässä ristiriidassa erilaisiin kommunitaarisiin yrityksiin joita monet itsensä anarkisteiksi määrittelevät suosivat, kuten "kansan" autokorjaamot, painot, ruokapiirit, ja takapihan puutarhat, Kommunalismin kannattajat toimivat vaalityössä kamppaillen potentiaalisesti tärkeän vallan keskuksen kanssa - kunnallisvaltuuston - ja koittavat pakottaa sen luomaan lainsäädännöllisesti valtuutettuja naapurustojen asukaskokouksia. Tulee korostaa että näiden kokousten tulisi tehdä kaikki mahdolliset yritykset delegitimoidakseen ja syöstäkseen vallasta ne valtiojohtoiset elimet jotka tällä hetkellä hallitsevat heidän kyliään, kuntiaan tai kaupunkejaan ja työskentelisivät sen jälkeen vallankäytön todellisina moottoreina. Kun jokunen kunta demokratisoitaisiin kommunalististen periaatteiden mukaan, niiden tulisi järjestelmällisesti liittoutua kuntaliittoihin ja haastaa kansallisvaltion rooli ja, julkisten asukaskokousten ja konfederaation neuvostojen kautta, koittaa saada taloudellinen ja poliittinen elämä hallintaansa. Lopultakin, Kommunalismi, toisin kuin anarkismi, vaatii selkeästi päätöksentekoa enemmistöpäätöksillä ainoana tasavertaisena tapana jolla suuret ihmismäärät voivat tehdä päätöksiä. Aidot anarkistit väittävät että tämä periaate - se että enemmistö "määrää" vähemmistöä - on autoritäärinen ja he esittävät sen sijaan päätöksentekoa konsensuksella. Konsensus, jossa yksittäiset ihmiset voivat estää veto-oikeudella enemmistön päätökset, uhkaa lopettaa yhteiskunnan sellaisenaan. Vapaa yhteiskunta ei ole sellainen jossa sen jäsenet, kuten Homeroksen lootuksen syöjät, elävät autuuden tilassa ilman muistia, houkutuksia tai tietoa. Riippumatta siitä pitääkö se siitä, ihmiskunta on puraissut tiedon hedelmästä, ja sen muisti on täynnä historiaa ja kokemusta. Eletyssä vapaudessa - verrattuna pelkkään kahvilajutusteluun - vähemmistöjen oikeutta ilmaista eriävät mielipiteensä tulee aina suojata yhtä täysin kuin enemmistönkin oikeuksia. Yhteisön tulisi välittömästi puuttua mihinkään rajoituksiin noissa oikeuksissa - toivottavasti hellästi, mutta jos se käy välttämättömäksi, voimatoimin - tai muuten sosiaalinen elämä romahtaa pelkkään kaaokseen. Itseasiassa, vähemmistön mielipiteitä suojeltaisiin potentiaalisena lähteenä uusille näkemyksille ja orastavina totuuksina jotka, mikäli niitä rajoitettaisiin, kieltäisivät yhteiskunnalta sen luovuuden ja kehitysaskelien lähteet - koska uudet ajatukset yleensä ottaen ilmaantuvat inspiroituneista vähemmistöistä jotka saavat vähitellen sen keskeisyyden minkä ne ansaitsevat tietyssä ajassa ja paikassa - kunnes ne, taas, haastetaan katoavan aikakauden perinteisenä viisautena ja vaaditaan uusia (vähemmistöjen) mielipiteitä korvaamaan jäätyneet oikeaoppisuudet. Jäljelle jää kysymys: kuinka voimme saavuttaa tämän kaltaisen järkevän yhteiskunnan? Eräs anarkisti teoreetikko uskoo että hyvä yhteiskunta (tai todellinen "luonnollinen" asioiden järjestys, johon kuuluu myös "luonnollinen ihminen") on olemassa sivilisaation sortavien taakkojen alla, kuten hedelmällinen maaperä on lumen alla. Tästä ajatuksesta seuraa että ainoa asia mitä meidän täytyy tehdä saavuttaaksemme hyvän yhteiskunnan on poistaa lumi jollain tapaa, eli toisin sanoen kapitalismi, kansallisvaltiot, kirkot, perinteiset koulut ja muut lähes loputtomat instituutiotyypit jotka perverssisti sisältävät herruutta muodossa tai toisessa. Oletettavasti anarkistinen yhteiskunta - kun valtio, hallinnolliset ja kulttuuriset instituutiot on vain poistettu - ilmaantuisi kokonaisena, valmiina toimimaan ja kukoistamaan vapaana yhteiskuntana. Tuon kaltainen "yhteiskunta," mikäli sitä voi kutsua sellaiseksi, ei vaatisi sitä että aktiivisesti luomme sitä: meidän tarvitsisi vain antaa lumen sulaa pois. Vapaan Kommunalistisen yhteiskunnan tietoinen luomisen prosessi vaatii kuitenkin huomattavasti enemmän ajattelua ja työtä kuin mystifioidun alkuperäiskansojen viattomuuden ja autuuden käsitteen omaksuminen. Kommunalistisen yhteiskunnan tulisi ennen kaikkea perustua uuden radikaalin järjestön maailmanmuuttamis pyrkimykseen, jolla on uusi poliittinen sanasto selittämässä sen päämääriä ja uusi ohjelma ja teoreettinen kehys joka tekisi noista päämääristä johdonmukaisia. Se vaatisi omistautuneita yksilöitä jotka ovat valmiita ottamaan valistuksen ja, aivan, johtajuuden vastuun vastaan. Mikäli sanoja ei aiota täysin mystifioida ja sumentaa silmiemme edessämme olevaa todellisuutta, tulisi vähimmissään myöntää että johtajuutta on aina olemassa, eikä se katoa minnekään koska sellaiset eufemismit kuten "militantti" tai, kuten Espanjassa sanottiin, "vaikutusvaltainen militantti" sumentavat sitä. Täytyy myös tiedostaa että monet aikaisempien ryhmien kuten CNT:n yksilöt eivät olleet ainoastaan "vaikutusvaltaisia militantteja" vaan selviä johtajia, joiden näkemyksille annettiin - ansaitusti! - enemmän arvoa kuin toisten esittämille, koska heidän ajatuksensa perustuivat suurempaan kokemukseen, tietoon ja viisauteen, sekä niihin psykologisiin piirteisiin joita tarvitaan tehokkaaseen suunnan antoon. Vakava libertaarinen lähestymistapa johtajuuteen myöntäisi johtajien todellisuuden ja keskeisen tärkeyden - jonka takia on vielä tärkeämpää perustaa muodollisia rakenteita ja määräyksiä, jotka voivat tehokkaasti hallita ja muokata johtajien toimia ja peruuttaa heidän valtuutensa kun jäsenet päättävät että heidän kunnioitustaan väärinkäytetään tai kun johtajuudesta tulee hyväksikäyttävän vallan käyttöä. Kommunalistisen liikkeen tulisi toimia, ei kevytmielisten ja epäroivien jäsenten kannatuksella, vaan liikkeen ajatukset, käytännöt ja toiminnan oppineiden ihmisten pohjalta. Heidän tulisi, käytännössä, osoittaa vakavaa sitoutumista järjestöönsä - järjestöön jonka rakenne on avoimesti muotoiltu perustuskirjassa ja soveliaat säännöt. Ilman demokraattisesti muotoiltua ja hyväksyttyä institutionaalista kehystä jonka jäsenet ja johtajat pidetään vastuullisina, selkeästi muotoillut standardit vastuusta katoavat. Itseasiassa nimenomaan silloin kun jäsenet eivät ole enää vastuullisia sen perustuslaille ja säännöille syntyy autoritäärisyyttä joka lopulta johtaa liikkeen tuhoutumiseen. Vapaus autoritäärisyydestä voidaan parhaiten varmistaa selkeällä, suppealla ja eritellyllä vallan sijoittamisella, ei väitteillä että valta ja johtajuus ovat "käskemisen" muotoja tai libertaarisilla metaforilla jotka peittävät niiden todellisuuden. Nimenomaan silloin kun järjestö epäonnistuu selkeästi ilmaisemaan näitä rajoituksia ilmaantuu sen taantumiselle ja rappiolle soveliaat olosuhteet. Ironista kyllä, mikään joukko ei ole ollut yhtä itsepintainen vaatiessaan vapautta käyttää tahtoaan määräyksiä vastaan kuin heimopäälliköt, monarkit, aateliset ja porvaristo; samalla tapaa jopa hyvää toivovat anarkistit ovat nähneet yksilöllisen autonomian todellisena vapauden ilmaisuna sivilisaation "keinotekoisuuksilta". Todellisen vapauden alueella - toisin sanoen, vapaudessa joka on aktualisoitunut tietoisuuden, tiedon ja välttämättömyyden seurauksena - se että tietää mitä voi ja mitä voi tehdä on avoimemmin rehellistä ja todempaa todellisuudelle kuin välttää eletyn maailman rajojen tietämisen vastuuta. Hyvin viisas mies sanoi noin puolitoista vuosisataa sitten: "Ihmiset tekevät oman historiansa, mutta he eivät voi tehdä sitä miten vain haluavat." Kansainvälisen vasemmiston tarve edistyä rohkeasti Marxilaisen, anarkistisen, syndikalistisen tai epämääräisen sosialistisen näkökulman ohitse kohti Kommunalistista katsantokantaa on erityisen tärkeä nykypäivänä. Harvoin vasemmistolaisten poliittisten ajatusten historiassa on sotkettu ideologioita näin villisti ja vastuuttomasti; harvoin ideologia itsessään on ollut näin haukuttua; harvoin on vaatimusta "Yhtenäisyydestä!" ehdolla millä hyvänsä esitetty tälläisella epätoivolla. Eri kapitalismia vastustavien suuntausten tulisi toki yhdistyä horjuttaakseen uskoa markkinajärjestelmän ja lopulta lopettaakseen sen. Tällä päämäärällä yhdessäpysyminen on korvaamattoman tärkeää: tarvitaan koko vasemmiston yhdistynyt rintama vastustamaan juurtunutta kauppatavaroiden tuottamisen ja vaihdon järjestelmää - tai itseasiassa kulttuuria - ja suojelemaan niitä oikeuksien jäänteitä jotka massat ovat voittaneet aikaisemmissa kamppailuissa sortavia hallintoja ja yhteiskuntajärjestelmiä vastaan. CategoryKäännösprojektit
Excuse for my post but I do not have money to buy meal to my children. Forgive me please. [http://viagra.chenado.info/order_viagra_online.html order viagra online] [http://viagra.chenado.info/pfizer_viagra.html pfizer viagra] [http://viagra.chenado.info/poker_viagra.html poker viagra] [http://viagra.chenado.info/purchase_viagra.html purchase viagra] [http://viagra.chenado.info/purchase_viagra_online.html purchase viagra online] [http://viagra.chenado.info/viagra.html viagra] [http://viagra.chenado.info/viagra_50mg.html viagra 50mg] [http://viagra.chenado.info/viagra_alternative.html viagra alternative] [http://viagra.chenado.info/viagra_and_alcohol.html viagra and alcohol] [http://viagra.chenado.info/viagra_
KommunalistinenProjekti
2006-02-01 20:44:07
===== Kommunalistinen projekti===== Murray Bookchin Se tuleeko 2000-luku olemaan kaikkein radikaalein aikakausi vai kaikkein taantumuksellisin - vai tuleeko se vain olemaan ankean keskinkertaisuuden harmaa kausi - tulee eniten riippumaan siit.ä mink.ä kaltaisen yhteiskunnallisen liikkeen ja ohjelman sosiaaliset radikaalit luovat siitä teoreettisesta, organisatorisesta ja poliittisesta rikkaudesta joka on kerääntynyt vallankumouksellisen kauden kahden viimeisen kahdenvuosisadan aikana. Se suunta jonka valitsemme, useista eri risteyskohdista ihmiskunnan kehityksessä, saattaa hyvinkin määrittää tulevaisuutemme lajina vuosisadoiksi eteenpäin. Niin kauan kuin tämä järjetön yhteiskunta vaarantaa meitä ydin ja biologisilla aseilla, emme voi jättää huomiotta koko ihmisyyden tuhoisan päätöksen mahdollisuutta. Ottaen huomioon ne erittäin tarkkaan harkitut tekniset suunnitelmat jotka sotilaallis-teollinen kompleksi on kehittänyt, ihmiskunnan itsetuho täytyy ottaa huomioon niissä futuristisissa skenarioissa joita, vuosituhannen vaihtuessa, massa media lähettää - ihmiskunnan tulevaisuuden lopullinen päätös. Välttääkseni sen että nämä huomiot vaikuttaisivat liian tuomiopäivää ennustavilta, haluaisin korostaa että elämme myös ajalla jolloin ihmisten luovuudella, teknologialla ja mielikuvituksella on kyky luoda ennennäkemättömiä materiaalisia edistysaskelia ja antaa meille yhteiskuntia jotka mahdollistavat vapauden joka ylittää mennentullen jopa kaikkein dramaattisimmat ja vapauttavimmat visiot joita yhteiskuntateoreetikot kuten Saint-Simon, Charles Fourier, Karl Marxin ja Peter Kropotkinin. (1) Monet post-modernin ajan ajattelijoista ovat hidasjärkisellä tavallaan nimenneet tieteen ja teknologian ensisijaisiksi uhiksi ihmiskunnan hyvinvoinnille, kuitenkin vain harvat opit ovat antaneet ihmiskunnalle tuon kaltaista tyrmistyttävää määrää tietoutta aineen ja elämän salaisuuksista, tai tarjonneet lajillemme parempaa kykyä muuttaa jokaista tärkeää puolta todellisuudesta ja parantaa ihmisten ja muiden elävien olentojen hyvinvointia. Olemme siis tilanteessa jossa voimme joko kulkea kohti ankaraa 'historian loppua,' jossa tyhjien tilanteiden banaali jatkumu korvaa todellisen edistyksen, tai lähteä tielle kohti todellista historian luomista, jossa ihmiskunta aidosti edistyy kohti järkevää maailmaa. Olemme tilanteessa jossa voimme valita häpeällisen lopun, johon mahdollisesti kuuluu myös itse historian katastrofaalinen ydintuho, ja historian järkevän täyttymyksen, vapaassa materiaalisesti rikkaassa yhteiskunnassa esteettisesti luodussa ympäristössä, välillä. Riippumatta niistä teknologisista ihmeistä joita hallitseva luokka (eli porvaristo) kehittää saavuttaakseen voiton toisistaan, vain vähän olemassa olevan yhteiskunnan subjektiivisesta todellisuudesta voi pelastaa sen. Nimenomaan aikana jolloin me, lajina, kykenemme luomaan keinot uskomattomille objektiiviselle kehitykselle ja parannuksille ihmiskunnan oloissa ja muiden elävien olentojen luonnon maailmassa - kehitysaskelia jotka voisivat luoda vapaan ja järkevän yhteiskunnan - olemme lähes alastomia moraalisesti niiden sosiaalisten voimien edessä jotka voivat hyvinkin johtaa fyysiseen tuhoomme. Ennusteet tulevaisuudesta ovat ymmärrettävästi hyvin heikkoja ja niihin ei helposti luoteta. Pessimismistä on tullut hyvin laajalle levinnyttä, kapitalististen yhteiskuntasuhteiden syöpyessä aina vain syvemmälle ihmismieleen kuin koskaan ennen, samalla kun kulttuuri taantuu kuvottavissa määrin, lähes katoamispisteeseensä. Suurimmalle osalle nykypäivän ihmisistä ne asiat jotka olivat toiveikkaita ja hyvin radikaaleja varmuuksia kaksikymmentä vuotta kestäneellä kaudella Venäjän Vallankumouksen vuotesina 1917-18 aina Espanjan sisällissodan päättymiseen vuonna 1939 asti, vaikuttavat melkein na.ïveilta. Kuitenkin päätöksemme luoda parempi yhteiskunta, ja päätöksemme siitä miten teemme sen, täytyy tulla meistä itsestämme, ilman jumalien apua, tai vielä tätäkin vähemmän mystisten 'luonnonvoimien' tai karismaattisen johtajan avulla. Mikäli valitsemme tien kohti parempaa tulevaisuutta, valintamme tulee olla seurausta omista - ja vain omistamme - kyvyistämme oppia menneisyyden materiaalisista opetuksista ja arvostaa tulevaisuuden todellisia mahdollisuuksia. Meidän tulee turvautua, ei taikauskon, tai, absurdia kyllä, akatemian rakosista, sumeasta helvetistä esiinkutsuttuihin utuisiin oikkuihin, vaan sen sijaan niihin innovatiivisiin ominaisuuksiin jotka muodostavat meidän ihmisyytemme ja ne olennaiset piirteet jotka ovat vastuussa luonnollisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Näille vastakkaisia ovat ne sosiaaliset patologiat ja sattumanvaraiset tapahtumat jotka ovat saaneet ihmiskunnan sivuraiteille sen tietoisuuden ja järjen potentiaalien täyttymyksestä. Vietyämme historian pisteeseen jossa lähes mikä tahansa on mahdollista, ainakin materiaaliselta puolelta, - ja jätettyämme taaksemme menneisyyden joka oli ideologisesti ihmisten mielikuvituksen luomien mystisten ja uskonnollisten elementtien läpäisemä - me kohtaamme uuden haasteen, jonka edessä ihmiskunta ei ole koskaan ennen ollut. Meidän tulee tietoisesti luoda oma maailmamme, ei demonisten fantasioiden, järjettömien perinteiden ja tuhoisien ennakkoluulojen mukaan, vaan lajillemme ainutlaatuisten järjen, harkinnan ja keskustelun kriteerien mukaan. Minkä seikkojen tulisi olla ratkaisevia tehdessämme tätä päätöstä? Ensinnäkin se suunnaton sosiaalisen ja poliittisen kokemuksen kasautunut määrä joka on saatavilla nykypäivän vallankumouksellisille on hyvin ratkaisevaa, tämän ollessa varasto tietoa jota, oikein käsitettynä, voitaisiin käyttää välttämään niitä hirvittäviä virheitä joita edeltäjämme ovat tehneet ja säästämään ihmiskunnan menneiden epäonnistuneiden vallankumousten tuholta. Korvaamattoman tärkeää on se potentiaali uudelle teoreettiselle alustalle jonka ajatusten historia on luonut, tuon alustan tehdessä mahdolliseksi singota kehittyvä radikaaliliike olemassa olevien yhteiskunnallisten olotilojen yli tulevaisuuteen joka edistää ihmiskunnan vapautumista. Meidän tulee kuitenkin olla myös täysin tietoisia edessämme olevien ongelmien mittasuhteista. Meidän tulee ymmärtää täysin selkeästi missä sijaitsemme suhteessa vallalla olevaan kapitalistiseen järjestykseen, ja meidän tulee ymmärtää ilmaantuvat sosiaaliset ongelmat ja puhutella niitä uuden liikkeen ohjelmassa. Kapitalismi on ehdottomasti dynaamisin yhteiskunta mitä on ikinä ilmaantunut historiassa. Määritelmän mukaisesti sen tulee varmastikin olla aina kauppatavaroiden vaihtamisen järjestelmä joissa tuotteet joita tehdään myyntiin ja voitonsaantiin läpäisevät ja välittävät suurinta osaa ihmisten välisistä suhteista. Kuitenkin kapitalismi on myös hyvin mukautuva järjestelmä, joka jatkuvasti edistää brutaalia maksiimia jonka mukaan mikään yritys joka ei kasva kilpailijoidensa kustannuksella tulee kuolla. Tämän takia "kasvu" ja jatkuva muutos tulevat kapitalistisen olemassaolon elinehdoiksi. Tämä tarkoittaa että kapitalismi ei ikinä säily pysyvästi yhdessä ainoassa muodossa; sen tulee aina muuttaa niitä instituutioita jotka nousevat sen perustavista yhteiskunnallisista suhteista. Vaikkakin kapitalismi on ollut hallitseva yhteiskunta vain parin viimeisen vuosisadan ajan, se on ollut olemassa jo kauan varhaisempien yhteiskuntien reunamilla: pitkälti kaupallisessa muodossa, joka rakentui kaupunkien ja imperiumien välisen kaupan ympärille; käsityöläismuodossa kautta Euroopan keski-ajan; jättimäisen teollisessa muodossa omalla ajallamme; ja mikäli uskomme viime aikojen ennustajia, informaatiopohjaisessa muodossa tulevalla kaudella. Se ei ole ainoastaan luonut uusia teknologioita vaan suuren määrän taloudellisia ja yhteiskunnallisia rakenteita, kuten pienen kaupan, tehtaan, jättimäisen myllyn, ja teollisen ja kaupallisen kompleksin. Voimme olla varmoja siitä että teollisen vallankumouksen kapitalismi ei ole täysin kadonnut, sen enempää kuin tätä edeltävien aikojen eristäytynyt maalaisten kylä ja pienkäsityöläiset ovat kadonneet täysin unholaan. Paljon menneestä säilyy aina nykyisen osasena; itseasiassa, kuten Marx itsepintaisesti varoitti, ei ole olemassa "puhdasta kapitalismia," ja yhdetkään kapitalismin aikaisemmista muodoista eivät katoa kunnes perustetaan radikaalisti uusia yhteiskuntasuhteita ja niistä tulee ylivoimaisen hallitsevia. Kuitenkin kapitalismi, samalla kun se on olemassa rinnakkain ja käyttää esikapitalistisia instituutioita omiin päämääriinsä (lue Marxin Grundrissesta tästä dialektiikasta), kurottaa nyt esikaupunkeihin ja maaseudulle ostoskeskuksillaan ja uuden muotoisilla tehtaillaan. Itseasiassa ajatus siitä että se ylettyisi planeettamme ulkopuolelle ei ole millään tapaa käsittämätöntä. Se on joka tapauksessa tuottanut ei ainoastaan uusia kauppatavaroita luodakseen ja ruokkiakseen uusia haluja, vaan myös uusia sosiaalisia ja kulttuurisia aiheita, jotka ovat vuorostaan luoneet uusia tukijoita ja antagonisteja nykyiselle yhteiskunnalle. Marxin ja Engelsin Kommunistisen Manifestin kuuluisa ensimmäinen osio, joissa he riemuitsevat kapitalismin ihmeitä, täytyisi kirjoittaa toistuvasti uudestaan jotta pysyttäisiin mukana porvariston kehityksen luomien saavutusten - ja kauheuksien - mukana. Yksi kaikkein hätkähdyttävin puoli nykyisessä kapitalismissa on se että lännessä se pitkälti yksinkertaistunut kahden luokan järjestelmä - porvaristo ja proletariaatti - jonka Marx ja Engels ennustivat, Kommunistisessa Manifestissa, tulevan hallitsevaksi "varttuneessa" kapitalismissa (ja me emme ole vielä nähneet minkäläinen "varttunut," tai vielä vähemmän "myöhäinen" tai "kuoleva", kapitalismi onkaan) on käynyt läpi uudelleenmuotoilu prosessin. Konfliktista palkkatyön ja pääoman välillä, vaikka se ei suinkaan ole kadonnut, puuttuu se kaiken kattava tärkeys mikä sillä oli entisaikoina. Toisin kuin Marx odotti, teollinen työväenluokan koko kutistuu ja se menettää tasaisesti perinteistä identiteettiään luokkana - joka ei missään nimessä sulje sitä pois potentiaalisesti laajemmasta ja ehkä laajakantoisemmasta konfliktista koko yhteiskunnan ja kapitalististen yhteiskuntasuhteiden välillä. Nykypäivän kulttuuri, sosiaaliset suhteet, kaupunkikuva, tuotantotavat, maatalous ja kuljetusvälineet ovat muuttaneet perinteisen proletariaatin, joihin syndikalistit ja Marxilaiset ylivoimaisesti, tai melkein mystisesti, keskittyivät, pitkälti pikkuporvarilliseksi ryhmäksi jonka mentaliteettia määrittää sen oma porvarillinen utopisminsa "kulutuksesta kulutuksen vuoksi." Voimme nähdä ajan jolloin proletaarit, riippumatta siitä käyttääkö hän haalareita vai ei tai missä kohtaa hän on tuotantolinjalla, tullaan korvaamaan täysin automatisoiduilla ja jopa miniaturisoiduilla tuotantovoimilla joita muutamat valkotakkiset koneiden ja tietokoneiden manipuloijat käyttävät. Samalla tapaa perinteisen proletariaatin elintaso ja sen materiaaliset odotukset (joka ei ole mitenkään pieni osa yhteiskunnallisen tietoisuuden muotoilemisessa!) ovat muuttuneet suunnattomasti, niiden noustessa sukupolven tai kahden aikana köyhyyden läheltä kohtuullisen korkealle materiaalisen yltäkylläisyyden asteelle. Entisten teräs ja autotyölöisten ja hiilikaivosmiesten lasten ja lastenlasten, joilla ei ole proletaarista luokkaidentiteettiä, yliopistotason koulutus on korvannut peruskoulutodistuksen uuden luokka statuksen tunnuksena. Yhdysvalloissa ennen vastakkaiset luokka-edut ovat yhdistyneet niin pitkälti että lähes 50 prosenttia Amerikkalaisista talouksista omistaa osakkeita tai obligaatioita, samalla kun jättimäinen määrä omistaa jonkinlaista yksityisomaisuutta, omistaen omat kotinsa, puutarhansa ja kesämökkinsä. Ottaen huomioon nämä muutokset, sen vakavan työläismiehen tai naisen, joka kuvattiin entisaikojen radikaaleissa julisteissa lihaksikkaan, jännittyneen luut murskaavan vasaraa pitelevän käden kanssa, on korvannut "sivistynyt" ja hyvä tapainen (niin sanottu) "työskentelevä keskiluokka." Perinteinen iskulause "Maailman työläiset, yhtykää!" tulee sen vanhassa historiallisessa mielessään aina vain merkityksettömämmäksi. Proletariaatin luokkatietoisuus, jota Marx koitti herättää Kommunistisessa Manifestissa, on kuihtunut tasaista vauhtia ja on monin paikoin lähestulkoon kadonnut. Existentiaalisempi luokkataistelu ei suinkaan ole kadonnut, sen enempää kuin porvaristo voi poistaa painovoimaa ihmiskunnan elämästä, mutta kuitenkin mikäli nykyiset radikaalit eivät ole tietoisia siitä faktasta että se on kutistettu pitkälti yksittäiseen tehtaaseen tai toimistoon, he eivät myöskään kykene ymmärtämään että uusi, mahdollisesti laajempi yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi ilmaantua edessämme olevista yleistetyistä kamppailuista. Tämä yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi itseasiassa saada virkistävän uuden merkityksen citoyenin käsitteen uudelleen syntymisenä - tämä käsite oli hyvin tärkeä vuoden 1789 Suurelle Vallankumoukselle ja sille laajemmalle humanistiselle sosiaalisuuden mielialalle, niin että siitä tuli myöhemmin puhuttelumuoto vallankumouksellisille jotka punaisen Ranskan kukon heraldinen kiekuminen kutsui barrikaadeille. Nähtynä kokonaisuutena, se yhteiskunnallinen tila, jonka kapitalismi on luonut, on ristiriidassa niiden yksinkertaisten luokkaennusteiden kanssa, joita Marx ja vallankumoukselliset Ranskalaiset syndikalistit ajoivat. Toisen maailmansodan jälkeen, kapitalismi on käynyt läpi suunnattoman muutoksen, sen luodessa uusia laajoja yhteiskunnallisia aiheita suunnattomalla nopeudelle, aiheita jotka ovat ohittaneet perinteiset proletaariset vaatimukset paremmista palkoista, työajoista ja työoloista: merkittävimpiä näistä ovat ympäristöön, sukupuoleen, hierarkiaan, asukkuuteen ja demokratiaan liittyvät kysymykset. Kapitalismi on käytännössä yleistänyt uhkansa ihmiskunnalle, varsinkin ilmastomuutoksilla jotka voivat muuttaa itse planeetan ulkonäköä, maailmanlaajuisilla harvainvaltaisilla instituutioilla, ja villiksi päässeellä urbanisaatiolla joka radikaalisti syövyttää ruohonjuuritason politiikalle ominaista kansalaiselämää. Hierarkiasta on nykyään tulossa yhtä selkeä aihe kuin luokka on - tästä toimii todistuksena se mitta missä monet sosiaaliset analyysit ovat yksilöineet managerit, byrokraatit, tiedemiehet ja muut nousevina, näennäisesti hallitsevina ryhminä. Uudet ja mutkikkaat status ja etu erot ovat merkittäviä toisella tapaa kuin lähimenneisyydessä; ne sumentavat konfliktia palkkatyön ja pääoman välillä joka oli perinteisille sosialisteille ennen niin keskeistä, selkeästi määriteltyä, ja militantisti kamppailtua. Luokka kategoriat sekoittuvat nyt hierarkisiin kategorioihin jotka pohjautuvat rotuun, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntaukseen ja kansallisiin tai alueellisiin eroihin. Status erot, hierarkian tunnuspiirre, tapaavat yhdistymään luokkaeroihin ja kaiken kattavampi kapitalistinen maailma on ilmaantumassa jossa etniset, kansalliset ja sukupuolierot ohittavat monesti luokkaerojen tärkeyden kansan silmissä. Tämä ilmiö ei ole täysin uusi: Ensimmäisessä Maailmansodassa lukuisat Saksalaiset sosialistit hylkäsivät aikaisemman sitoumuksensa proletariaatin yhtenäisyyden punaisille lipuille, suosiakseen hyvin syöneiden ja parasiittisten hallitsijoidensa kansallisia lippuja ja menivät sitten syöksemään pistimensä Ranskalaisten ja Venäläisten sosialistityöläisten ruumiisiin - kuten hekin tekivät, vuorostaan, omien sortajiensa kansallisten lippujen alla. Samalla kapitalismi on luonut uuden kenties tärkeimmän ristiriidan: loputtomaan kasvuun perustuvan talouden ja luonnon ympäristön köyhtymisen törmäyksen. (2) Tätä aihetta ja sen suunnattomia seuraamuksia ei voida enää minimoida, puhumattakaan niiden huomiotta jättämisestä, kuin ihmisten tarvetta ruualle tai ilmalle. Nykyään kaikkein lupaavimmat kamppailut lännessä, jossa sosialismi syntyi, vaikuttavat tapahtuvan vähemmän tulojen ja työolojen ympärillä vaan ennemminkin ydinvoiman, saastumisen, metsien kuoleman, slummiutumisen, koulutuksen, terveydenhuollon, yhteisöjen elämän ja vähemmän kehittyneiden maiden kansojen sorron ympärillä. Tästä toimii todistuksena globalisaation vastaiset kapinat (vaikka ne tapahtuvatkin satunnaisesti), joissa sini- tai valkokaulus "työläiset" marssivat samoissa riveissa keskiluokkaisten ihmisystävien kanssa ja joita ajavat samat yhteiskunnalliset huolenaiheet. Proletaariset taistelijat muuttuvat mahdottomiksi erottaa keskiluokkaisista. Vantterat työläiset, joihin tunnusmerkkinä on taistelunhaluinen militanttius, marssivat "leipää ja sirkushuveja" tarjoavien teatteriesitysten perässä, molempien ollessa usein jaetusti leikkisiä. Työväen ja keskiluokan jäsenillä on usein, eräällä tapaa, monia erilaisia sosiaalisia hattuja heidän haastaessa kapitalismia epäsuorasti sekä suorasti, niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Emme myöskään voi jättää huomiotta, päättäessämme sitä suuntaa minkä aiomme ottaa, sitä faktaa että kapitalismi, mikäli sitä ei pysäytetä, tulee olemaan tulevaisuudessa - eikä välttämättä kovin kaukaisessa tulevaisuudessa - huomattavasti erilainen kuin se järjestelmä jonka tunnemme nyt. Kapitalistisen kehityksen voi olettaa muuttavan sosiaalisia näkymiä tulevina vuosina. Voimmeko olettaa että tehtaat, toimistot, kaupungit, asuinalueet, teollisuus, kaupankäynti ja maatalous, puhumattakaan moraalisista arvoista, estetiikasta, mediasta, yleisistä haluista, ynnä muusta eivät tule muuttumaan suunnattomasti ennenkuin tämä vuosisata loppuu? Menneellä vuosisadalla kapitalismi on, ennenkaikkea, laajentanut yhteiskunnallisia aiheita - itseasiassa historiallinen sosiaalinen kysymys siitä kuinka ihmiskunta, jota luokat ja riisto jakaa, voi luoda yhteiskunnan joka perustuu tasa-arvoon, aidon harmonian ja vapauden kehittymiseen - niin että siihen kuuluu aiheita joiden ratkaisua 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen vapauteen uskovat yhteiskuntateoreetikot hädin tuskin kykenivät näkemään. Aikamme, loputtomine "tilinpäätöksineen" ja "sijoituskohteineen," uhkaa nyt muuttaa koko yhteiskunnan laajaksi ja hyväksikäyttäväksi markkinapaikaksi. (3) Se kansa jonka kanssa progressiiviset sosialistit joutuivat keskustelemaan, muuttuu myös radikaalisti ja se tulee tekemään tuota tulevina vuosikymmeninä. Se että hidastelee, kapitalismin luomien muutosten ja uusien tai laajempien ristiriitojen joita se tuottaa, ymmärtämyksessä johtaa sen toistuvasti tuhoisan virheen tekemiseen joka johti lähes kaikkien viimeisten kahden vuosisadan vallankumouksellisten kansannousujen tappioon. Etummaisena näissä opetuksissa joita uuden vallankumouksellisen liikkeen tulee oppia menneisyydestä, on se että sen tulee saada laajoja joukkoja keskiluokasta uuden populistisen ohjelmansa taakse. Yhdelläkään yrityksellä kapitalismin korvaamiseksi sosialismilla ei ole ikinä ollut tai olemaan etäistäkään mahdollisuutta menestyä ilman tyytymättömän pikkuporvariston tukea, olkoon se sitten intelligentsiaa ja maalaisia-univormuissa Venäjän vallankumouksessa tai sitten intellektuelleja, maanviljelijöitä, kaupanpitäjiä, toimistotyöläisiä ja teollisuuden ja jopa hallituksen managereita Saksan kansannousuissa 1918-21. Jopa menneiden vallankumouksellisten kausien lupaavimpina aikoina, Bolsevikit, Mensevikit, Saksalaiset Sosiaalidemokraatit ja Venäläiset kommunistit eivät koskaan saaneet absoluuttisia enemmistöjä lakiasäätävistä elimissään. Niin sanotut "proletaariset vallankumoukset" olivat poikkeuksetta vähemmistöjen vallankumouksia, useimmiten jopa itse proletariaatin keskuudessa, ja ne jotka onnistuivat (usein lyhyeksi aikaa, ennenkuin ne tukahdutettiin tai ajautuivat historiallisesti pois vallankumouksellisesta liikkeestä) riippuivat ylivoimaisesti siitä faktasta että porvaristolta puuttui aktiivinen tuki omissa asevoimissaan tai siitä että se oli yksinkertaisesti sosiaalisesti lannistunut. Mikäli otetaan huomioon ne muutokset joita näemme ympärillämme ja ne jotka ovat vasta saamassa muotoaan, yhteiskunnalliset radikaalit eivät voi enää vastustaa saalistavaa (sekä suunnattoman luovaa) kapitalistista järjestelmää käyttämällä ideologioita ja metodeja jotka syntyivät ensimmäisestä Teollisesta vallankumouksesta, jolloin teollisuuden proletaarit vaikuttivat olevan ensisijaisia antagonisteja kangastehtaan omistajalle. (Emmekä voi myöskään käyttää ideologioita jotka syntyivät konflikteista joilla köyhtynyt maaseutuväestö käytti vastustamaan feodaalisia tai semifeodaalisia maanomistajia.) Yksikään menneiden aikojen antikapitalistiksi julistautuneista ideologioista - Marxilaisuudesta, anarkismista, syndikalismista ja yleisemmistä sosialismin muodoista - ei säilytä enää sitä samaa relevanssia joka niillä oli kapitalistisen ja teknologisen kehityksen aikaisemmissa vaiheissa. Yksikään niistä ei myöskään voi toivoa kattavansa koko uusien aiheiden, tilaisuuksien, ongelmien ja etujen moninaisuutta jotka kapitalismi on toistuvasti luonut ajan mittaan. Marxilaisuus oli kaikkein kattavin ja johdonmukaisin yritys luoda systemaattinen sosialismin muoto, joka korosti uuden yhteiskunnan edellytysten materiaalisia sekä subjektiivisia historiallisia ennakkoedellytyksiä. Tämän projektin, nykyisellä esikapitalistisen talouden hajoamisen ja älyllisen sekaannuksen, relativismin ja subjektivismin aikakaudella, ei tule koskaan antautua uusille barbaareille, joista monet ovat löytäneet kodin sieltä mikä oli ennen muuri ideologiselle taantumalle - yliopistoista. Olemme paljon velkaa Marxin yritykselle luoda meille johdonmukainen ja innostava analyysi kauppatavaroista ja vaihtosuhteista, aktivistisesta filosofiasta, systemaattisesta yhteiskuntateoriasta, objektiivisesti perustellusta tai "tieteellisestä" käsityksestä historiallisesta kehityksestä sekä joustavasta poliittisesta strategiasta. Marxilaiset poliittiset ajatukset olivat myös erityisen tärkeitä hirvittävän hämmentyneelle proletariaatille ja niille yksittäisille sortotoimille joita teollisuusporvaristo käytti heille Englannissa 1840 -luvulla, jonkinverran myöhemmin Ranskassa, Italiassa ja Saksassa, sekä hyvin ennalta näkevästi Venäjällä viimeisenä vuosikymmenenä Marxin elämässä. Ennen populistisen liikkeen nousua Venäjällä (joista kuuluisin oli Narodnaya Volya), Marx oletti että nousevasta proletariaatista tulisi väestön suuri enemmistö Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, ja se tulisi väistämättä johtamaan vallankumoukselliseen luokkasotaan kapitalistisen riiston ja köyhdyttämisen seurauksena. Varsinkin vuosina 1917 ja 1939 välillä, kauan Marxin kuoleman jälkeen, Eurooppaa riivasi kasvava luokkasota joka nousi totaalisen työläisten kansannousujen pisteeseen. Vuonna 1917, poikkeuksellisen tilanteiden yhtymäkohdan - varsinkin Ensimmäisen Maailmansodan syttymisen myötä, joka teki monet Eurooppalaiset kvasifeodaaliset sosiaaliset järjestelmät hirvittävän epävakaiksi - Lenin ja Bolsevikit koittivat käyttää (mutta muuttivat suuresti) Marxin kirjoituksia ottaakseen vallan taloudellisesti takaperoisessa imperiumissa, joka ulottui kooltaan yhdentoista aikavyöhykkeen halki kautta Euroopan ja Aasian. (4) Kuitenkin enimmäkseen, Marxilaisuuden taloudelliset näkemykset kuuluivat nousevan tehdas kapitalismin aikakaudelle 1800-luvulle. Loistava sosialismin materiaalisten edellytysten teoriana, se ei huomioinut ekologisia, kansan tai subjektiivisia voimia tai syitä jotka saattaisivat lähettää ihmiskunnan liikkeeseen joka pyrkisi vallankumoukselliseen muutokseen. Päinvastoin, Marxilainen teoria jähmettyi teoreettisesti lähes vuosisadan ajaksi. Sen teoreetikot olivat usein hämillään kehityssuuntauksista jotka olivat ohittaneet sen ja ovat, 60-luvun jälkeen, mekaanisesti liittäneet ympäristönsuojeluliikkeen ja feministisiä ajatuksia sen kaavanomaiseen ouvrieristiseen näkökantaan. Samalla tapaa, anarkismi - jonka uskon autenttisessa muodossa edustavan hyvin individualistista näkökantaa joka suosii radikaalin esteetöntä elämäntapaa, usein korvikkeena joukkotoiminnalle - on paljon paremmin soveltuva kuvaamaan Proudholaista yhden perheen maalaisten tai käsityöläisten maailmaa, kuin modernia urbaania ja teollista ympäristöä. Olen itsekin ennen käyttänyt tätä poliittista nimikettä, mutta lisä harkinta on pakottanut minut saapumaan siihen johtopäätökseen että, huolimatta sen usein virkistävistä aforismeista ja näkemyksistä, se yksinkertaisesti ei ole yhteiskunnallinen teoria. Sen kuuluisimmat teoreetikot juhlivat sen näennäistä avoimmuutta eklektisyydelle ja "paradoksin" tai jopa "ristiriidan" vapauttavia vaikutuksia, käyttääkseni Proudhonilaista liioittelua. Tämän mukaisesti, ilman ennakkoluuloja monia anarkistisia toiminnanmuotoja kohtaan, voidaan uskottavasti perustella että monet niistä yhteiskunnallisen ja taloudellisen uudelleenrakennuksen ajatuksista joita on ennen ajettu "anarkian" nimissä oli usein viety Marxismista (mukaanlukien oma "niukkuuden jälkeisyyden" käsitteeni, mikä ymmärrettävästi raivostutti monia anarkisteja jotka lukivat esseitäni aiheesta). Valitettavasti sosialististen käsitteiden käyttö on monesti estänyt anarkisteja kertomasta meille tai edes ymmärtämästä selkeästi mitä he ovat: individidualisteja joiden autonomian käsitteet saavat alkunsa vahvasta sitoumuksesta henkilökohtaiseen vapauteen yhteiskunnallisen vapauden sijaan, tai sosialisteja jotka ovat sitoutuneita rakenteelliselle, institutionalisoidulle ja vastuulliselle sosiaalisen järjestäytymisen muodolle. Anarkismin ajatus itsehallinnosta (auto-nomos) johti Nietzschen kaiken kattavan tahdon radikaalin ylistämiseen. Tämän "ideologian" historia onkin täynnä idiosynkraattisia vastarinnan eleitä, joten ei ole mikään yllätys että ne ovat viehättäneet monia nuoria ihmisiä ja esteetikkoja. Anarkismi edustaa itseasiassa kaikkein äärimmäisintä muotoa liberalismin esteettömän autonomian ideologiassa, sen saavuttaessa huipentumansa sankarillisten valtion uhmaamisen tekojen ylistyksessä. Anarkismin myytti itsehallinnosta (auto nomos) - radikaalista yksilön puolustuksesta yli yhteiskunnan tai jopa sitä vastaan, ja yksilöllisestä vastuunpuutteesta kollektiiviselle hyvinvoinnille - johtaa radikaaliin kaikkivoivan tahdon väitteeseen joka on keskeinen Nietzschen ideologisille vaelluksille. Jotkut itseään anarkisteiksi kutsuvat ovat jopa hyljänneet yhteiskunnallisen joukkotoiminnan turhana ja vieraana henkilökohtaisille mielenkiinnoilleen ja ovat tehneet fetissin siitä mitä Espanjalaiset anarkistit kutsuivat grupismoksi, pienryhmien toimintamuodolle joka on hyvin henkilökohtaista sosiaalisen sijaan. Anarkismi on usein sekoitettu vallankumoukselliseen syndikalismiin, hyvin rakenteelliseen ja hyvin kehittyneeseen joukkojen libertaarisiin ammattiliittoihin joka, toisin kuin anarkismi, oli pitkän aikaa omistautunut demokraattisille käytännöille, (5) kurinalaisuudelle toiminnassa, ja järjestäytyneelle, pitkän tähtäimen vallankumoukselliselle käytännölle jotta tuhottaisiin kapitalismi. Sen samanhenkisyys anarkismin kanssa johtaa juurensa sen vahvasta libertaarisista ennakkoluuloista, kuitenkin anarkistien ja syndikalistien välisillä katkerilla riidoilla on pitkä historia lähes jokaisessa maassa Läntisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kuten voimme havaita Espanjan CNT:n ja Tierra y Libertadiin yhteydessä olleiden anarkististen ryhmien 1900-luvun alkupuolella välillä olleista jännitteistä; vallankumouksellisten syndikalistien ja anarkistien ryhmien välillä Venäjällä 1917 vallankumouksen aikaan; ja IWW:n Yhdysvalloissa ja Ruotsissa välillä, lainatakseni libertaarisen työväenliikkeen valaisevampia esimerkkejä. Useat Amerikkalaiset anarkistit loukkaantuivat Joe Hillin uhmakkaasta maksiimista ennen hänen teloitustaan Utahissa: "älkää surko - Organisoitukaa!" Pienet ryhmät eivät kuitenkaan ollut niitä "järjestöjä" joita Joe Hill, tai Espanjalaisen libertaarisen liikkeen karkeasti väärin ymmärretty idoli, Salvador Segu.í, ajatteli. Sanan libertaarinen jaettu käyttö on pitkälti se mikä teki mahdolliseksi että jossain määrin hämmentyneet anarkistit saattoivat olla samassa järjestössä vallankumouksellisten syndikalistien kanssa. Usein verbaalinen hämmennys ideologisen selkeyden sijaan teki mahdolliseksi että FAI, jota edusti anarkisti Federica Montseny, saattoivat elää rinnakkain syndikalistien, joita edusti Juan Prieto, kanssa CNT-FAI:ssa, joka suurinpiirtein niin hämmentynyt järjestö kuin mikään on ikinä ollut. Vallankumouksellisen syndikalismin kohtalo on sidottu eri astein patologiaan nimeltä ouvrierismi, tai "työläisismi," ja mikä ikinä filosofia, teoria historiasta, tai poliittisesta taloudesta on usein lainattu, usein pienissä erissä ja epäsuorasti Marxilta - itseasiassa Georges Sorel ja monet muut vakaumukselliset vallankumoukselliset syndikalistit varhaisella 1900-luvulla pitivät itseään nimenomaan Marxilaisena ja jopa selkeämmin hylkivät anarkismia. Tämän lisäksi vallankumoukselliselta syndikalismilta puuttuu yhteiskunnallisen muutoksen strategia yleislakon lisäksi, jonka vallankumoukselliset kansannousut kuten kuuluisat lokakuun ja marraskuun 1905 yleislakot Venäjällä osoittivat olevan mieltä kuohuttavia mutta lopulta tehottomia. Itseasiassa siitä huolimatta miten korvaamaton yleislakko saattaakin olla edeltäjänä suoralle yhteenotolle valtion kanssa, niille ei selvästi ole sitä mystistä voimaa minkä vallankumoukselliset syndikalistit antoivat niille yhteiskunnallisen muutoksen keinoina. Niiden rajoitukset ovat iskevää todistusaineistoa siitä että, kausittaisen suoran toiminnan muotoina, yleislakkoa ei voi pitää samana asiana kuin vallankumousta tai edes suurten yhteiskunnallisten muutosten kanssa, jotka edellyttävät joukkoliikkeen ja vaativat vuosien hautomisajan ja selkeän suunnan. Vallankumouksellinen syndikalismi onkin täynnä tyypillistä ouvrieristista anti-intellektuaalisuutta, joka halveksuu yrityksiä muotoilla merkityksellinen vallankumouksellinen suunta ja palvoo proletaarista "spontaaniutta" joka on, aikanaan, johtanut sen hyvin itsetuhoisiin tilanteisiin. Ilman keinoa analysoida tilannettaan, Espanjalaiset syndikalistit (ja anarkistit) osoittivat omaavansa vain olemattoman ymmärryksen tilanteestaan voitettuaan Francon joukot kesällä 1936 ja olevansa kykenemättömiä ottamaan "seuraavan askeleen" institutionalisoidakseen työläisten ja maalaisten hallintomuodon. Se mihin saavumme näiden havaintojen pohjalta on että niin Marxilaisilla, vallankumouksellisilla syndikalisteilla kuin myös autenttisilla anarkisteilla on ollut virheellinen ymmärtämys politiikasta, joka tulisi ymmärtää julkisena kenttänä ja niinä instituutioina joilla ihmiset demokraattisesti ja suoraan hallitsevat yhteisönsä asioita. Vasemmisto onkin toistuvasti sekoittanut valtiotaidon politiikkaan itsepintaisella kyvyttömyydellään ymmärtää että nuo kaksi eivät ole ainoastaan radikaalisti erilaisia, vaan että niiden välillä on myös radikaali jännite - tai itseasiassa kamppailu. (6) Kuten olen kirjoittanut toisaalla, historiallisesti politiikka ei ilmaantunut valtiosta - rakenne jonka ammattimainen koneisto on suunniteltu hallitsemaan ja mahdollistamaan väestön riisto, etuoikeutetun luokan eduksi. Tämän sijaan politiikka, lähes määritelmänsä mukaan, on vapaiden kansalaisten aktiivista osanottoa kunnallisten asioidensa hoidossa ja sen vapauden puolustamisessa. Voidaan itseasiassa sanoa että politiikka on sen "ruumiillistuma" jota Ranskalaiset vallankumoukselliset 1790 -luvulla kutsuivat sanalla civicisme. Tarkkaan ottaen sana politiikka sisältääkin Kreikkalaisen sanan polis, "kaupunki", ja sen käyttö klassisessa Ateenassa demokratian kanssa tarkoitti asukkaiden suoraa kaupungin hallinnointia. Vuosisatojen julkisen rappio, jota ominaista on varsinkin luokkien muodostuminen, tarvittiin jotta voitiin luoda valtio ja sen syövyttävä poliittisen kentän sulauttaminen. Vasemmistoa määrittävä yhteinen seikka onkin nimenomaan se että Marxilaisten, anarkistien ja vallankumouksellisten syndikalistien usko siihen että ei ole olemassa, perustavaa, eroa poliittisen kentän ja valtion välillä. Korostamalla kansallisvaltiota - tähän kuuluu myös "työläisten valtio" - taloudellisen sekä poliittisen vallan locuksena, Marx (sekä myös libertaarit) tekivät pahamaineisen virheensä selittää kuinka työläiset saattaisivat täysin ja suoraan kontrolloida tuon kaltaista valtiota ilman valtaa käyttävää byrokratiaa ja periaatteessa valtiojohtoista (ja vastaavasti, libertaarien osalla, hallinnollisia) instituutioita. Tämän seurauksena Marxilaiset näkivät väistämättä poliittisen kentän, jota se kutsui "työläisten valtioksi," tukahduttavana ilmiönä, joka näennäisesti perustui yhden luokan, proletariaatin, eduille. Vallankumouksellinen syndikalismi korosti vuorostaan työläisten komiteoiden ja liittoutuneiden taloudellisten neuvostojen tehtaiden hallintaa keskipisteenä sosiaaliselle auktoriteetille, yksinkertaisesti ohittaen tällä tapaa kaikenlaiset julkiset instituutiot joita oli olemassa talouden ulkopuolella. Kummallista kyllä, tämä oli taloudellista determinismiä koston kera, joka, Espanjan 1936 kokemusten kokeilun jälkeen, osoittautui täysin tehottomaksi. Suunnaton kenttä todellista hallinnollista valtaa, sotilaallisista asioista oikeuden käyttöön, päätyi Espanjan Stalinistien ja liberaalien käsiin, jotka käyttivät auktoriteettiaan heikentääkseen libertaarista liikettä - ja sen myötä, niitä vallankumouksellisia saavutuksia joita syndikalistiset työläiset olivat saavuttaneet Heinäkuussa 1936, aikana jota yksi kirjailija happamasti kutsui "Espanjalaisen anarkismin lyhyeksi kesäksi." Bakunin ilmaisi vuorostaan anarkismin kannattajille tyypillisen näkemyksen vuonna 1871 kirjoittaessaan että uusi sosiaalinen järjestys tultaisiin luomaan "ainoastaan epäpoliittisen tai antipoliittisen sosiaalisen työväen luokan vallan kehittymisen ja järjestäytymisen kautta kaupungeissa ja maaseudulla," samalla hyläten tyypillisen epäjohdonmukaiseen tapaansa juuri sen samaisen kunnallisen politiikan jonka hän hyväksyi Italiassa samoihin aikoihin. Tästä on seurannut että anarkistit ovat kauan pitäneet kaikenlaista hallintoa valtiona ja tuominneet sen mukaisesti - näkemys joka on resepti kaikenlaisen organisoituneen sosiaalisen elämän tuhoutumiselle. Siinä missä valtio on instrumentti jolla hallitseva ja riistävä luokka hallinnoi ja pakottaa riistetyn luokan toimia, hallintomuoto on kokoelma instituutiota jotka on suunniteltu käsittelemään yhteisen elämän ongelmia järjestäytyneessä sekä toivottavasti myös tasavertaisella tavalla. Jokainen institutionalisoitunut muoto joka muodostaa järjestelmän julkisten asioiden hoitoon - joko ilman valtiota tai sen kanssa - on väistämättä hallintomuoto. Jokainen valtio taas on, vaikkakin väistämättä hallintomuoto, voima luokkasortoon ja kontrolliin. Niinkin harmillista kuin varmasti onkin niin Marxilaisille kuin anarkisteillekin, sorretut ovat ilmaisseet selkeästi - ja painaneet paperille! - vaatimuksen perustuslaista, vastuullisesta ja vastaanottavaisesta hallinnosta, ja jopa laista tai nomoksesta vuosisatojen ajan monarkkien, aateliston ja byrokraattien arvaamatonta valtaa vastaan. Libertaarinen lain vastustus, puhumattakaan kaikkien hallintomuotojen vastustuksesta, on ollut yhtä hölmöä kuin kuva käärmeestä nielemässä häntäänsä. Se mitä jää käteen loppujen lopuksi on vain jälkikuva silmissä jolla ei ole minkäänlaista kosketeltavaa todellisuutta. Ne aiheet joita ylläolevilla sivuilla on nostettu esiin eivät ole pelkän akateemisen mielenkiinnon aiheita. Saapuessamme 2000-luvulle yhteiskunnalliset radikaalit tarvitsevat sosialismin - libertaarisen ja vallankumouksellisen - joka ei ole maalais-käsityöläis maailman "assosiationismin" jatke, joka on anarkismin ytimessä, tai proletarismi joka on vallankumouksellisen syndikalismin ja Marxilaisuuden ytimessä. Niinkin muodikkaita kuin perinteiset ideologiat (varsinkin anarkismi) saattavat olla nuorten parissa nyt, todella edistyksellinen sosialismi joka ottaa oppia niin libertaarisista kuin myös Marxilaisista ajatuksista, mutta ylittää nämä vanhemmat ideologiat, täytyy tarjota älyllistä johtajuutta. Nykypäivän poliittisille radikaaleille pelkkä Marxilaisuuden, anarkismin tai vallankumouksellisen syndikalismin elvyttäminen ja ideologisella kuolemattomuudella varustaminen toimisi esteenä relevantin radikaalin liikkeen kehittymiselle. Tarvitaan uusi ja kattava radikaali näkökulma, sellainen joka kykenee systemaattisesti puhuttelemaan niitä kattavia aiheita jotka saattavat potentiaalisesti tuoda suurimman osan yhteiskunnasta oppositioon alati-kehittyvälle ja muuttuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Saalistavan, loputtomalle kasvulle perustuvan, yhteiskunnan törmäys ihmisten ulkopuolella olevaan luontoon on nostanut esiin kokoelman ajatuksia selvitykseksi nykyisestä sosiaalisesta kriisistä ja merkityksellisestä radikaalista muutoksesta. Yhteiskuntaekologia, yhtenäinen näkemys yhteiskunnallisesta kehityksestä, joka kietoo yhteen hierarkian ja luokan yhteisen vaikutuksen ihmiskunnan sivistämisessä, on jo vuosikymmenien ajan väittänyt että meidän tulee uudelleenjärjestää yhteiskuntasuhteemme jotta ihmiskunta voi elää suojelevassa tasapainossa luonnon kanssa. (7) Toisin kuin liian yksinkertaistettu ideologia jota kutsutaan "ekoanarkismiksi," yhteiskuntaekologia pitää kiinni siitä että ekologisesti suuntautunut yhteiskunta voi olla edistyksellinen taantumuksellisen sijaan, painottaen voimakkaasti maallista nautintoa ja helppoutta primitivismin, pidättyvyyttä tai kieltäymystä. Mikäli yhteiskunta, joka aikoo kyetä tekemään jäseniensä elämästä ei pelkästään hyvin nautinnollista, vaan myös tarpeeksi kiireetön että he kykenevät ottamaan osaa älylliseen ja kulttuuriseen itsensä kehittämiseen, joka on tarpeellinen niin sivilisaation luomiseksi kuin myös elinvoimaiselle poliittiselle elämälle, sen täytyy olla halveksumatta tekniikkaa ja tiedettä vaan tuoda ne sopusointuun ihmiskunnan onnen ja vapaa-ajan näkemysten kanssa. Yhteiskuntaekologia ei ole nälän ja materiaalisen puutteen ekologiaa, vaan yltäkylläisyyden ekologiaa; se pyrkii järkevän yhteiskunnan luomiseen jossa saasteet, tai itseasiassa turha, on uuden arvojärjestelmän kontrolloima; ja sitten tai jos on pulaa jostain järjettömän käytöksen takia, kansankokoukset asettaisivat demokraattisten prosessien kautta järkevät kulutuksen tasot. Lyhyesti sanoen yhteiskuntaekologia suosii kansankokousten demokraattisesti tekemää hallinnointia, suunnitelmia ja säätelyä, ei vapaamuotoista käytöstä jolla on juurensa yksilökohtaisista eksentrisyyksissä. Väitän että Kommunalismi on se kaiken kattava poliittinen kategoria joka parhaiten sopii sisältämään yhteiskuntaekologian läpiajatellut ja systemaattiset näkemykset, mukaanlukien libertaarisen kunnallispolitiikan ja dialektisen naturalismin. (8) Ideologiana Kommunalismi ottaa vanhempien vasemmistoideologioiden parhaimmistosta - Marxilaisuudesta ja anarkismista, tarkemmin ottaen libertaarisen sosialismin perinteestä - samalla kun se tarjoaa laajemmat ja relevantimmat puitteet ajallemme. Marxilaisuudesta se ottaa järkevän systemaattisen ja johdonmukaisen sosialismin, joka sisältää filosofian, historian, talouden ja politiikan, muotoilun. Avoimen dialektisena se pyrkii sulauttamaan teorian käytännön kanssa. Anarkismista se ottaa sen sitoumuksen valtion vastustukselle ja konfederalismille, sekä sen havainnon että hierarkia on perustava ongelma joka voidaan voittaa vain libertaarisessa sosialistisessa yhteiskunnassa. (9) Käsittettä Kommunalismi ei ole valittu kevytmielisesti sisältämään filosofinen, historiallinen, poliittinen ja järjestäytyneet komponentit 2000-luvun sosialismille. Sana ilmaantui Pariisin Kommuunissa 1871, jolloin Ranskan pääkaupungin aseistautuneet asukkaat nostivat barrikaadeja ei ainoastaan puolustaakseen Pariisin kunnanvaltuustoa ja sen hallinnollisia alarakenteita, vaan myös luodakseen maanlaajuisen kaupunkien ja kuntien konfederaation korvatakseen tasavaltalaisen kansallisvaltion. Kommunalismi ideologiana ei ole anarkismin individualismin ja usein avoimen järjenvastaisuuden tahraamaa; eikä se myöskään kanna Marxilaisuuden historiallista bolsevismissa ruummiillistuneen autoritäärisyyden taakkaa. Se ei keskity tehtaaseen keskeisenä sosiaalisena kenttänä tai teolliseen proletariaattiin keskeisenä historiallisena toimijanaan; eikä se myöskään pelkistä tulevaisuuden vapaata yhteisöä kuviteltuun keskiaikaiseen kylään. Sen ensisijainen päämäärä sanotaan selkeästi tavallisessa tietosanakirja määritelmässä: Kommunalismi on, The American Heritage Dictionaryn mukaan, "teoria tai hallintomuoto jossa lähes autonomiset paikallisyhteisöt on heikosti sidottu liittoumaan." (10) Kommunalismi pyrkii palauttamaan politiikan laajimman, vapaudellisimman merkityksen, ja täyttämään kunnan historiallisen potentiaalin mielen ja keskustelun kehityskenttänä. Se hahmottaa kunnan, ainakin potentiaalisesti, laadullisesti muuttuneena kehityksenä orgaanisen evoluution ulkopuolelle sosiaaliseen evoluutioon. Kaupunki on se tila jossa arkaainen veriside joka kerran rajoittui perheiden ja heimojen yhdistämiseen, sulkien ulkopuoliset ulos, lopetettiin - ainakin juridisesti. Siitä tuli tila jossa hierarkiat jotka perustuivat nurkkakuntaisiin ja sosiobiologisiin sukulaisuuden, sukupuolen ja iän ominaisuuksiin, voitiin lopettaa ja korvata vapaalla yhteiskunnalla joka perustui jaettuun ihmisyyteen. Se on vieläkin, potentiaalisesti, tila jossa kerran pelätty muukalainen voidaan sulauttaa täysin yhteisöön - aluksi suojeltuna yhteisen tilan asukkaana ja lopulta kansalaisena joka ottaa osaa julkisen kentän päätöksentekoon. Se on yli kaiken kenttä jossa instituutioilla ja arvoilla on juurensa ihmisten julkisessa toiminnassa eikä zoologiassa. Näiden historiallisten toimintojen ylitse katsottaessa, kunta muodostaa ainoan kentän joka perustuu ajatusten vapaaseen vaihtoon ja luovaan pyrkimykseen tuoda tietoisuuden kyvyt vapauden palvelukseen. Se on kenttä jossa pelkkä eläimellinen sopeutuminen olemassa olevaan ja ennaltamäärättyyn ympäristöön voidaan radikaalisti korvata proaktiivisella, järkevällä väliintulolla maailmaan - itseasiassa maailmaan jota ei ole vielä tehty ja muokattu järjen käytöllä - pyrkimyksellä kohti niiden ympäristön, sosiaalisen ja poliittisen loukkausten lopettamista kohti joita luokat hierarkiat ovat kohdistaneet ihmisyyteen ja biosfääriin. Vapautuminen herruudesta sekä materiaalisesta hyväksikäytöstä - jotka itseasiassa luodaan uudestaan inhimillisen luovuuden järkevänä kenttänä kaikilla elämän osa-alueilla - kunnasta tulee se eettinen tila hyvälle elämälle. Kommunalismi ei siis ole pelkkä mielikuvituksen tekemä tuote: se ilmaisee kestävän poliittisen elämän käsitteen ja käytännön, jonka sosiaalisen kehityksen ja järjen dialektiikka muotoilee. Selkeästi poliittisena ajatusrakennelmana, Kommunalismi pyrkii palauttamaan ja kehittämään kaupungin (tai kommuunin) kehitystä muodossa joka sopii yhteen sen suurimpien potentiaalien ja historiallisten perinteiden kanssa. Tämä ei tarkoita että Kommunalismi hyväksyy kunnan sellaisenaan kuin se on nykypäivänä. Päinvastoin, nykyiset kunnat ovat täynnä valtion piirteitä ja usein ne toimivat porvarillisen kansallisvaltion toimitsijoina. Vaikka kansallisvaltiot vielä vaikuttavat olevan ylivoimaisia, modernien kuntien hallussa olevia oikeuksia ei voi ohittaa pelkkinä seurannaisilmiöinä perustavammista taloudellisista suhteista. Itseasiassa, ne ovat pitkälti tavallisen kansan vaivalla voittamia etuja, joita on suojeltu pitkän aikaa hallitsevan luokan hyökkäyksiltä kautta historian - jopa porvaristoa vastaan. Kommunalismin konkreettista poliittista puolta kutsutaan vapaudelliseksi kunnallispolitiikaksi, josta olen kirjoittanut aiemmin laajalti. (11) Sen vapaudenhenkisessa kunnallispoliittisessa ohjelmassa Kommunalismi pyrkii päämäärätietoisesti tuhoamaan valtiojohtoiset kunnalliset rakenteet ja korvaamaan ne vapaudellisen politiikan instituutioilla. Se pyrkii radikaalisti uudelleenmuotoilemaan kaupunkien hallinnolliset instituutiot asukkaiden demokraattisiksi kansankokouksiksi, jotka perustuisivat naapurustoihin, kaupunkeihin ja kyliin. Näissä kansankokouksissa, asukkaat - niin keskiluokka kuin työväenluokkakin - hoitaisivat yhteisön asioita kasvottain, tehden poliittiset päätöksensä suoralla demokratialla ja tehden humanistisen, järkevän yhteiskunnan ihanteesta todellisen. Minimissään, mikäli aiomme saavuttaa sen kaltaisen vapaan yhteiskunnallisen elämän johon pyrimme, meidän tulisi valita demokratia jaetun poliittisen elämämme muodoksi. Jotta voidaan käsitellä niitä ongelmia ja aiheita jotka ylittävät yhden kunnan rajat, demokratisoitujen kuntien tulisi vuorostaan liittyä yhteen muodostaakseen laajemman konfederaation. Näiden kansankokousten ja konfederaatioiden voisivat, pelkällä olemassaolollaan, haastaa sitten valtion ja valtiollisten vallanmuotojen legitimaation. Ne voisivat kohdistua selkeästi korvaamaan valtiovaltaa ja valtiotaitoa kansanvallalla ja yhteiskunnallisesti järkevällä muutokseen pyrkivällä politiikalla. Ne voisivat myös tulla kentiksi joissa voitaisiin käydä läpi luokkakonfliktit ja joissa luokat voitaisiin lopettaa. Kommunalistit eivät huijaa itseään luulemalla että valtio tulee seuraamaan tyynesti heidän pyrkimyksiään korvata ammatillistunut valta kansanvallalla. He eivät ylläpidä illuusioita siitä että hallitsevat luokat välinpitämättömästi antavat kommunalistisen liikkeen vaatia oikeuksia jotka loukkaavat valtion suvereeniutta päättää kaupunkien ja kuntien asioista. Historiallisesti erilaiset suuremmat ja pienemmät alueet sekä ennen kaikkea kaupungit ja kunnat ovat epätoivoisesti kamppailleet saadakseen takaisin paikallisen riippumattomuutensa valtiolta (tätä ei kuitenkaan ole aina tehty korkeiden ihanteiden takia). Kommunalistien pyrkimyksen palauttaa kaupunkien ja kuntien vallat ja liittää ne yhteen konfederaatioiksi voidaan olettaa synnyttävän kasvavaa vastustusta kansallisille instituutioille. Se että uudet kansankokouksien kunnalliset konfederaatiot muodostavat kaksoisvallan valtiota vasatan joka johtaa kasvavaan poliittiseen jännitteeseen on itsestään selvää. Joko kommunalistinen liike radikalisoituu tästä jännitteestä ja päättäväisesti kohtaa kaikki sen seuraamukset, tai se tulee varmasti uppoamaan kompromissien suohon jotka sulauttavat sen takaisin siihen yhteiskunnalliseen järjestykseen jota se aikanaan koitti muuttaa. Kuinka tämä liike kohtaa tämän haasteen on selvä merkki sen vakavuudesta pyrkiä muuttaa olemassa oleva poliittinen järjestelmä ja siitä yhteiskunnallisesta tietoisuudesta jonka se kehittää lähteenä kansanvalistuksesta ja johtajuudesta. Kommunalismi on kritiikki hierarkisesta ja kapitalistisesta yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Se ei pyri ainoastaan muuttamaan yhteiskunnan poliittista elämää, vaan myös sen taloudellisen elämän. Tässä kohtaa, sen päämääränä ei ole talouden kansallistaminen tai tuotantovälineiden yksityisen omistuksen säilyttäminen, vaan talouden kunnallistaminen. Se pyrkii integroimaan tuotantovoimat kunnan elämään, niin että jokainen tuotantolaitos tai muu yritys jää paikallisen yleiskokouksen vaikutuspiiriin, joka päättää kuinka se tulee toimimaan täyttääkseen koko yhteisön tarpeet. Ero elämän ja työn välillä, joka on niin laajalle levinnyttä modernissa kapitalistisessa taloudessa, täytyy ylittää niin että asukkaiden halut ja tarpeet, luomisen taiteelliset haasteet tuotannossa, ja tuotannon rooli ajattelun ja itsemäärityksen muotoilemisessa eivät katoa. "Ihmiskunta luo itsensä," lainatakseni V. Gordon Childen kirjaa urbaanista vallankumouksesta Neoliittisen ajan lopulla ja kaupunkien noususta, eikä se tee näin ainoastaan älyllisesti ja esteettisesti, vaan laajentamalla ihmisten tarpeita sekä niitä tuotantovoimia joilla nuo tarpeet voidaan tyydyttää. Löydämme itsemme - potentiaalimme ja niiden aktualisaation - luovan ja hyödyllisen työn kautta, joka ei ainoastaan muuta ei-inhimillisen luonnon muotoa vaan myös johtaa myös meidän itsemuodostumiseen ja itsemäärittelyyn. Meidän tulee myös välttää sitä nurkkakuntaisuutta ja lopulta haluja yksityisyrittäjyyteen, jotka ovat vaivanneet niin monia itsehallinnollisia yrityksia, kuten Venäjän ja Espanjan vallankumousten "kollektiiveja". Tarvittaisiin enemmän kirjoituksia monien "sosialististen" itsehallinnollisten yritysten ajautumisesta, jopa punamustien ja punaisten lippujen alla vallankumouksellisella Venäjällä tai vallankumouksellisessa Espanjassa, kohti kollektiivisen kapitalismin muotoja, jotka lopulta johtivat monet näistä yrityksistä kilpailemaan keskenään raakamateriaaleista ja markkinoista. (12) Kaikkein tärkeintä, kommunalistisessa poliittisessa elämässä, on että eri alojen työläiset kävisivät paikoilleen kansankokouksissa ei työläisinä - painajina, putkimiehinä, valimon työläisinä tai muina, joilla olisi omat erityiset ammatilliset etunsa joita ajaa - vaan asukkaina ja kansalaisina, joiden tärkein huolenaihe tulisi olla heidän yhteiskuntansa yleinen etu. Asukkaiden tulisi vapauttaa erityisestä identiteetistään työläisinä, spesialisteina ja yksilöinä jotka ovat ennenkaikkea kiinnostuneita omista yksityisistä huolistaan. Kunnallisen elämän tulisi olla koulu kansalaisiksi kasvamiseksi, sekä sulauttamalla uudet asukkaat, kuin myös kouluttamalla nuoria, samalla kun itse yleiskokousten tulisi työskennellä ei ainoastaan pysyvinä päätöksenteko instituutioina vaan myös kenttinä ihmisten kasvatukselle käsittelemään monimutkaisia yhteiskunnallisia ja alueellisia kysymyksiä. (13) Kommunalistisessa elämäntavassa, tavanomainen talous, joka keskittyy hintoihin ja niukkoihin resursseihin, korvattaisiin etiikalla, joka keskittyy ihmisten tarpeisiin ja hyvään elämään. Ihmisten solidaarisuus - tai philia, kuten Kreikkalaiset kutsuivat sitä - korvaisi materiaalisen eduntavoittelun ja egoismin. Kunnalliset yleiskokoukset tulisivat olemaan ainoastaan elinvoimaisen asukaselämän ja päätöksenteon kenttiä, vaan myös keskuksia joissa taloudellisen logistiikan, oikein koordinoitu tuotanto ja julkisen hallinnon toimintojen varjoisa maailman mystifikaatio voidaan purkaa ja avata kaikkien asukkaiden tarkastelulle ja osanotolle. Uuden kansalaisen ilmaantuminen tulisi merkitsemään perinteisen sosialismin partikularistisen luokkaolennon ylittämistä ja "uuden ihmisen" muotoutumista jonka Venäläiset vallankumoukselliset toivoivat saavuttavansa lopulta. Ihmiskunta kykenisi sitten nousemaan yleismaailmallisen tietoisuuden ja järjen asteelle, jota 1800-luvun suuret utoopikot ja Marxilaiset toivoivat luovansa pyrkimyksillään, avaten tien ihmiskunnan täyttymykseen lajina joka ruumiillistaa järjen materiaalisen eduntavoittelun sijaan ja jolla on varaa materiaaliseen yltäkylläisyyteen ankaran harmonian sijaan johon niukkuuden ja materiaalisen puutteen moraali pakottaisi. Klassinen Ateenalainen demokratia 5. vuosisata ekr., länsimaisen demokraattisen perinteen lähde, perustui kasvottaiseen päätöksentekoon yhteisön asukkaiden kokouksissa ja noiden kunnallisten kokousten konfederaatioille. Päälle kahden vuosituhannen ajan Aristoteleen poliittiset kirjoitukset toimivat toistuvasti nostamaan tietoisuuttamme kaupungista kenttänä ihmisten järjen, tietoisuuden ja hyvän elämän potentiaalien toteutumiselle. Tämän mukaisesti Aristotele jäljitti poliksen ilmaantumisen perheestä tai oikoksesta - ts. välttämättömyyden maailmasta, jossa ihmiset täyttivät perustavimmat eläimelliset tarpeensa, ja jossa vanhimmalla miehellä oli auktoriteetti. Kuitenkin useiden perheiden kanssakäyminen "pyrki johonkin suurempaan kuin päivittäisten tarpeiden täyttämiseen" (15); tämä päämäärä aloitti varhaisimman poliittisen muodostelman, kylän. Aristotelen kuvaili ihmisen (jolla hän tarkoitti aukuista Kreikkalaista miestä (16)) kuuluisassa lauseessaan "poliittiseksi eläimeksi" (politikon zoon) joka hallitsee muita perheen jäseniä, ei vain jotta voisi täyttää heidän materiaaliset tarpeensa, vaan myös materiaalisena edellytyksenä hänen osanotolleen poliittiseen elämään, jossa keskustelu ja järki korvasi järjettömät perinteet, teot ja väkivallan. Täten, "kun useat kylät yhdistyvät yhteen kokonaiseen yhteisöön (koinonan), tarpeeksi suureen ollakseen lähes tai melko itseriittoinen," hän jatkoi, "polis syntyy, saaden alkunsa elämän perustarpeista, ja jatkaen olemassaoloaan hyvän elämän takia." (17) Aristoteleelle, ja voimme olettaa että myös antiikin Ateenalaisille, kunnan todelliset funktiot eivät siis olleet pelkästään instrumentaalisia tai edes taloudellisia. Paikkana ihmisten kanssakäymiselle, kunta, ja ne sosiaaliset ja poliittiset järjestelyt jotka siellä asuvat ihmiset loivat, oli ihmiskunnan telos, areena vailla vertaa jossa ihmiset, historian kulun myötä, kykenisivät aktualisoimaan potentiaalinsa järjelle, tietoisuudelle ja luovuudelle. Täten antiikin Ateenalaisille politiikka ei tarkoittanut vain yhteisten käytännön asioiden hoitamista, vaan myös julkisia toimia jotka perustuivat moraaliseen velvoitukseen omalle yhteisölleen. Kaikkien kaupungin asukkaiden oletettiin ottavan osaa julkisiin toimiin eettisinä olentoina. Esimerkit kunnallisesta demokratiasta eivät rajaudu antiikin Ateenaan. Päinvastoin, kauan ennen kuin luokkaerot synnyttivät valtion, lukuisat suhteellisen maalliset kaupungit loivat varhaisimmat institutionaaliset rakenteet paikalliselle dmeokratialle. Kansan yleiskokouksia on saattanut olla olemassa antiikin Sumerissa, niin sanotun "urbaanin vallankumouksen" alussa noin 7 tai 8 tuhatta vuotta sitten. On selvää että ne ilmaantuivat Kreikkalaisten keskuudessa, ja Gracchusten veljesten kukistumiseen saakka, ne olivat kansanvallan keskuksia tasavaltalaisessa Roomassa. Niitä oli lähes kaikkialla keskiajan Euroopassa ja jopa Venäjällä, ennen kaikkea Novgorodissa ja Pskovissa, jotka olivat, hetken, Slaavilaisen maailman demokraattisimpien kaupunkien joukossa. Haluaisin korostaa että kansankokous alkoi saamaan modernia muotoaan Pariisilaisten naapurustojen sektioissa vuonna 1793, jolloin niistä tuli Suuren vallankumouksen takana oleva aito liikevoima ja tietoiset toimijat uuden poliittisen väestön luomisessa. Se että niille ei koskaan annettu sitä huomiota minkä ne ansaitsevat kirjallisuudessa demokratiasta, varsinkaan demokraattisessa Marxilaisissa suuntauksissa tai vallankumouksellisissa syndikalistisissa, on dramaattinen todiste niistä puutteista joita vallankumouksellisessa perinteessä oli. Nämä demokraattiset kunnalliset instituutiot olivat tavallisesti taistelunhaluisessa jännitteessä valtaa haalivien monarkkien, feodaaliherrojen, rikkaiden perheiden ja ryöstelevien valloittajien kanssa kunnes ne kukistettiin, useimmiten veristen kamppailujen jälkeen. Jokaisella suurella vallankumouksella on ollut julkinen yhteisöissä tapahtunut puolensa, ja tämä on seikka jota on mahdoton korostaa liikaa, joka on jäänyt radikaalissa historiankirjoituksessa luokkakamppailun painotuksen alle, niinkin tärkeää kuin tuo kamppailu on ollut. Täten on mahdoton ajatella Englannin vuoden 1640 vallankumouksen ymmärtämistä ilman että nimeää Lontoon sen kentäksi; tai, samalla tapaa, on mahdotonta käsitellä Ranskan eri vallankumouksia ilman että keskityttäisiin Pariisiin, tai Venäjän vallankumouksia ilman että käsiteltäisiin Petrogradia, tai Espanjan vuoden 1936 vallankumousta ilman että viitattaisiin Barcelonaan sen kehittyneimpänä sosiaalisena keskuksena. Tämä kaupungin keskeisyys ei ole pelkkä maantieteellinen fakta; se on, ennen kaikkea, syvällisen poliittisen seikka, johon sisältyy ne tavat joilla vallankumoukselliset massat kerääntyivät ja väittelivät, ne julkiset perinteet jotka ruokkivat niitä ja sen ympäristön joka kehitti heidän vallankumouksellisia näkemyksiään. Vapaudellinen kunnallispolitiikka on keskeinen osa Kommunalistista ajatusrakennelmaa, se on itseasiassa sen praksis, samalla tapaa kuin Kommunalismi järjestelmällisenä vallankumouksellisen ajattelun rakennelmana on merkityksetön ilman vapaudellista kunnallispolitiikkaa. Erot Kommunalismin ja aidon tai "puhtaan" anarkismin välillä, Marxilaisuudesta puhumattakaan, ovat liian suuria että ne voitaisiin ylittää etuliitteillä kuten anarko-, sosialistinen, uus-, tai edes libertaarinen. Kaikki yritykset supistaa Kommunalismia pelkäksi anarkismin muunnelmaksi uhkaavat molempien ajatusten rehellisyyttä - itseasiassa, ne jättävät huomiotta niiden ristiriitaiset käsitykset demokratiasta, organisaatiosta, vaaleista, hallituksesta ja muusta. Gustave Lefrancais, Pariisilainen Kommunardi joka on ehkä keksinyt tämän poliittisen käsitteen julisti järkkymättömästi että hän oli "Kommunalisti, eikä anarkisti." (18) Kommunalismi keskittyy ennen kaikkea vallan ongelmaan. (19) Selvässä ristiriidassa erilaisiin kommunitaarisiin yrityksiin joita monet itsensä anarkisteiksi määrittelevät suosivat, kuten "kansan" autokorjaamot, painot, ruokapiirit, ja takapihan puutarhat, Kommunalismin kannattajat toimivat vaalityössä kamppaillen potentiaalisesti tärkeän vallan keskuksen kanssa - kunnallisvaltuuston - ja koittavat pakottaa sen luomaan lainsäädännöllisesti valtuutettuja naapurustojen asukaskokouksia. Tulee korostaa että näiden kokousten tulisi tehdä kaikki mahdolliset yritykset delegitimoidakseen ja syöstäkseen vallasta ne valtiojohtoiset elimet jotka tällä hetkellä hallitsevat heidän kyliään, kuntiaan tai kaupunkejaan ja työskentelisivät sen jälkeen vallankäytön todellisina moottoreina. Kun jokunen kunta demokratisoitaisiin kommunalististen periaatteiden mukaan, niiden tulisi järjestelmällisesti liittoutua kuntaliittoihin ja haastaa kansallisvaltion rooli ja, julkisten asukaskokousten ja konfederaation neuvostojen kautta, koittaa saada taloudellinen ja poliittinen elämä hallintaansa. Lopultakin, Kommunalismi, toisin kuin anarkismi, vaatii selkeästi päätöksentekoa enemmistöpäätöksillä ainoana tasavertaisena tapana jolla suuret ihmismäärät voivat tehdä päätöksiä. Aidot anarkistit väittävät että tämä periaate - se että enemmistö "määrää" vähemmistöä - on autoritäärinen ja he esittävät sen sijaan päätöksentekoa konsensuksella. Konsensus, jossa yksittäiset ihmiset voivat estää veto-oikeudella enemmistön päätökset, uhkaa lopettaa yhteiskunnan sellaisenaan. Vapaa yhteiskunta ei ole sellainen jossa sen jäsenet, kuten Homeroksen lootuksen syöjät, elävät autuuden tilassa ilman muistia, houkutuksia tai tietoa. Riippumatta siitä pitääkö se siitä, ihmiskunta on puraissut tiedon hedelmästä, ja sen muisti on täynnä historiaa ja kokemusta. Eletyssä vapaudessa - verrattuna pelkkään kahvilajutusteluun - vähemmistöjen oikeutta ilmaista eriävät mielipiteensä tulee aina suojata yhtä täysin kuin enemmistönkin oikeuksia. Yhteisön tulisi välittömästi puuttua mihinkään rajoituksiin noissa oikeuksissa - toivottavasti hellästi, mutta jos se käy välttämättömäksi, voimatoimin - tai muuten sosiaalinen elämä romahtaa pelkkään kaaokseen. Itseasiassa, vähemmistön mielipiteitä suojeltaisiin potentiaalisena lähteenä uusille näkemyksille ja orastavina totuuksina jotka, mikäli niitä rajoitettaisiin, kieltäisivät yhteiskunnalta sen luovuuden ja kehitysaskelien lähteet - koska uudet ajatukset yleensä ottaen ilmaantuvat inspiroituneista vähemmistöistä jotka saavat vähitellen sen keskeisyyden minkä ne ansaitsevat tietyssä ajassa ja paikassa - kunnes ne, taas, haastetaan katoavan aikakauden perinteisenä viisautena ja vaaditaan uusia (vähemmistöjen) mielipiteitä korvaamaan jäätyneet oikeaoppisuudet. Jäljelle jää kysymys: kuinka voimme saavuttaa tämän kaltaisen järkevän yhteiskunnan? Eräs anarkisti teoreetikko uskoo että hyvä yhteiskunta (tai todellinen "luonnollinen" asioiden järjestys, johon kuuluu myös "luonnollinen ihminen") on olemassa sivilisaation sortavien taakkojen alla, kuten hedelmällinen maaperä on lumen alla. Tästä ajatuksesta seuraa että ainoa asia mitä meidän täytyy tehdä saavuttaaksemme hyvän yhteiskunnan on poistaa lumi jollain tapaa, eli toisin sanoen kapitalismi, kansallisvaltiot, kirkot, perinteiset koulut ja muut lähes loputtomat instituutiotyypit jotka perverssisti sisältävät herruutta muodossa tai toisessa. Oletettavasti anarkistinen yhteiskunta - kun valtio, hallinnolliset ja kulttuuriset instituutiot on vain poistettu - ilmaantuisi kokonaisena, valmiina toimimaan ja kukoistamaan vapaana yhteiskuntana. Tuon kaltainen "yhteiskunta," mikäli sitä voi kutsua sellaiseksi, ei vaatisi sitä että aktiivisesti luomme sitä: meidän tarvitsisi vain antaa lumen sulaa pois. Vapaan Kommunalistisen yhteiskunnan tietoinen luomisen prosessi vaatii kuitenkin huomattavasti enemmän ajattelua ja työtä kuin mystifioidun alkuperäiskansojen viattomuuden ja autuuden käsitteen omaksuminen. Kommunalistisen yhteiskunnan tulisi ennen kaikkea perustua uuden radikaalin järjestön maailmanmuuttamis pyrkimykseen, jolla on uusi poliittinen sanasto selittämässä sen päämääriä ja uusi ohjelma ja teoreettinen kehys joka tekisi noista päämääristä johdonmukaisia. Se vaatisi omistautuneita yksilöitä jotka ovat valmiita ottamaan valistuksen ja, aivan, johtajuuden vastuun vastaan. Mikäli sanoja ei aiota täysin mystifioida ja sumentaa silmiemme edessämme olevaa todellisuutta, tulisi vähimmissään myöntää että johtajuutta on aina olemassa, eikä se katoa minnekään koska sellaiset eufemismit kuten "militantti" tai, kuten Espanjassa sanottiin, "vaikutusvaltainen militantti" sumentavat sitä. Täytyy myös tiedostaa että monet aikaisempien ryhmien kuten CNT:n yksilöt eivät olleet ainoastaan "vaikutusvaltaisia militantteja" vaan selviä johtajia, joiden näkemyksille annettiin - ansaitusti! - enemmän arvoa kuin toisten esittämille, koska heidän ajatuksensa perustuivat suurempaan kokemukseen, tietoon ja viisauteen, sekä niihin psykologisiin piirteisiin joita tarvitaan tehokkaaseen suunnan antoon. Vakava libertaarinen lähestymistapa johtajuuteen myöntäisi johtajien todellisuuden ja keskeisen tärkeyden - jonka takia on vielä tärkeämpää perustaa muodollisia rakenteita ja määräyksiä, jotka voivat tehokkaasti hallita ja muokata johtajien toimia ja peruuttaa heidän valtuutensa kun jäsenet päättävät että heidän kunnioitustaan väärinkäytetään tai kun johtajuudesta tulee hyväksikäyttävän vallan käyttöä. Kommunalistisen liikkeen tulisi toimia, ei kevytmielisten ja epäroivien jäsenten kannatuksella, vaan liikkeen ajatukset, käytännöt ja toiminnan oppineiden ihmisten pohjalta. Heidän tulisi, käytännössä, osoittaa vakavaa sitoutumista järjestöönsä - järjestöön jonka rakenne on avoimesti muotoiltu perustuskirjassa ja soveliaat säännöt. Ilman demokraattisesti muotoiltua ja hyväksyttyä institutionaalista kehystä jonka jäsenet ja johtajat pidetään vastuullisina, selkeästi muotoillut standardit vastuusta katoavat. Itseasiassa nimenomaan silloin kun jäsenet eivät ole enää vastuullisia sen perustuslaille ja säännöille syntyy autoritäärisyyttä joka lopulta johtaa liikkeen tuhoutumiseen. Vapaus autoritäärisyydestä voidaan parhaiten varmistaa selkeällä, suppealla ja eritellyllä vallan sijoittamisella, ei väitteillä että valta ja johtajuus ovat "käskemisen" muotoja tai libertaarisilla metaforilla jotka peittävät niiden todellisuuden. Nimenomaan silloin kun järjestö epäonnistuu selkeästi ilmaisemaan näitä rajoituksia ilmaantuu sen taantumiselle ja rappiolle soveliaat olosuhteet. Ironista kyllä, mikään joukko ei ole ollut yhtä itsepintainen vaatiessaan vapautta käyttää tahtoaan määräyksiä vastaan kuin heimopäälliköt, monarkit, aateliset ja porvaristo; samalla tapaa jopa hyvää toivovat anarkistit ovat nähneet yksilöllisen autonomian todellisena vapauden ilmaisuna sivilisaation "keinotekoisuuksilta". Todellisen vapauden alueella - toisin sanoen, vapaudessa joka on aktualisoitunut tietoisuuden, tiedon ja välttämättömyyden seurauksena - se että tietää mitä voi ja mitä voi tehdä on avoimemmin rehellistä ja todempaa todellisuudelle kuin välttää eletyn maailman rajojen tietämisen vastuuta. Hyvin viisas mies sanoi noin puolitoista vuosisataa sitten: "Ihmiset tekevät oman historiansa, mutta he eivät voi tehdä sitä miten vain haluavat." Kansainvälisen vasemmiston tarve edistyä rohkeasti Marxilaisen, anarkistisen, syndikalistisen tai epämääräisen sosialistisen näkökulman ohitse kohti Kommunalistista katsantokantaa on erityisen tärkeä nykypäivänä. Harvoin vasemmistolaisten poliittisten ajatusten historiassa on sotkettu ideologioita näin villisti ja vastuuttomasti; harvoin ideologia itsessään on ollut näin haukuttua; harvoin on vaatimusta "Yhtenäisyydestä!" ehdolla millä hyvänsä esitetty tälläisella epätoivolla. Eri kapitalismia vastustavien suuntausten tulisi toki yhdistyä horjuttaakseen uskoa markkinajärjestelmän ja lopulta lopettaakseen sen. Tällä päämäärällä yhdessäpysyminen on korvaamattoman tärkeää: tarvitaan koko vasemmiston yhdistynyt rintama vastustamaan juurtunutta kauppatavaroiden tuottamisen ja vaihdon järjestelmää - tai itseasiassa kulttuuria - ja suojelemaan niitä oikeuksien jäänteitä jotka massat ovat voittaneet aikaisemmissa kamppailuissa sortavia hallintoja ja yhteiskuntajärjestelmiä vastaan. CategoryKäännösprojektit
KommunalistinenProjekti
2006-02-01 20:40:04
===== Kommunalistinen projekti===== Murray Bookchin Se tuleeko 2000-luku olemaan kaikkein radikaalein aikakausi vai kaikkein taantumuksellisin - vai tuleeko se vain olemaan ankean keskinkertaisuuden harmaa kausi - tulee eniten riippumaan siit.ä mink.ä kaltaisen yhteiskunnallisen liikkeen ja ohjelman sosiaaliset radikaalit luovat siitä teoreettisesta, organisatorisesta ja poliittisesta rikkaudesta joka on kerääntynyt vallankumouksellisen kauden kahden viimeisen kahdenvuosisadan aikana. Se suunta jonka valitsemme, useista eri risteyskohdista ihmiskunnan kehityksessä, saattaa hyvinkin määrittää tulevaisuutemme lajina vuosisadoiksi eteenpäin. Niin kauan kuin tämä järjetön yhteiskunta vaarantaa meitä ydin ja biologisilla aseilla, emme voi jättää huomiotta koko ihmisyyden tuhoisan päätöksen mahdollisuutta. Ottaen huomioon ne erittäin tarkkaan harkitut tekniset suunnitelmat jotka sotilaallis-teollinen kompleksi on kehittänyt, ihmiskunnan itsetuho täytyy ottaa huomioon niissä futuristisissa skenarioissa joita, vuosituhannen vaihtuessa, massa media lähettää - ihmiskunnan tulevaisuuden lopullinen päätös. Välttääkseni sen että nämä huomiot vaikuttaisivat liian tuomiopäivää ennustavilta, haluaisin korostaa että elämme myös ajalla jolloin ihmisten luovuudella, teknologialla ja mielikuvituksella on kyky luoda ennennäkemättömiä materiaalisia edistysaskelia ja antaa meille yhteiskuntia jotka mahdollistavat vapauden joka ylittää mennentullen jopa kaikkein dramaattisimmat ja vapauttavimmat visiot joita yhteiskuntateoreetikot kuten Saint-Simon, Charles Fourier, Karl Marxin ja Peter Kropotkinin. (1) Monet post-modernin ajan ajattelijoista ovat hidasjärkisellä tavallaan nimenneet tieteen ja teknologian ensisijaisiksi uhiksi ihmiskunnan hyvinvoinnille, kuitenkin vain harvat opit ovat antaneet ihmiskunnalle tuon kaltaista tyrmistyttävää määrää tietoutta aineen ja elämän salaisuuksista, tai tarjonneet lajillemme parempaa kykyä muuttaa jokaista tärkeää puolta todellisuudesta ja parantaa ihmisten ja muiden elävien olentojen hyvinvointia. Olemme siis tilanteessa jossa voimme joko kulkea kohti ankaraa 'historian loppua,' jossa tyhjien tilanteiden banaali jatkumu korvaa todellisen edistyksen, tai lähteä tielle kohti todellista historian luomista, jossa ihmiskunta aidosti edistyy kohti järkevää maailmaa. Olemme tilanteessa jossa voimme valita häpeällisen lopun, johon mahdollisesti kuuluu myös itse historian katastrofaalinen ydintuho, ja historian järkevän täyttymyksen, vapaassa materiaalisesti rikkaassa yhteiskunnassa esteettisesti luodussa ympäristössä, välillä. Riippumatta niistä teknologisista ihmeistä joita hallitseva luokka (eli porvaristo) kehittää saavuttaakseen voiton toisistaan, vain vähän olemassa olevan yhteiskunnan subjektiivisesta todellisuudesta voi pelastaa sen. Nimenomaan aikana jolloin me, lajina, kykenemme luomaan keinot uskomattomille objektiiviselle kehitykselle ja parannuksille ihmiskunnan oloissa ja muiden elävien olentojen luonnon maailmassa - kehitysaskelia jotka voisivat luoda vapaan ja järkevän yhteiskunnan - olemme lähes alastomia moraalisesti niiden sosiaalisten voimien edessä jotka voivat hyvinkin johtaa fyysiseen tuhoomme. Ennusteet tulevaisuudesta ovat ymmärrettävästi hyvin heikkoja ja niihin ei helposti luoteta. Pessimismistä on tullut hyvin laajalle levinnyttä, kapitalististen yhteiskuntasuhteiden syöpyessä aina vain syvemmälle ihmismieleen kuin koskaan ennen, samalla kun kulttuuri taantuu kuvottavissa määrin, lähes katoamispisteeseensä. Suurimmalle osalle nykypäivän ihmisistä ne asiat jotka olivat toiveikkaita ja hyvin radikaaleja varmuuksia kaksikymmentä vuotta kestäneellä kaudella Venäjän Vallankumouksen vuotesina 1917-18 aina Espanjan sisällissodan päättymiseen vuonna 1939 asti, vaikuttavat melkein na.ïveilta. Kuitenkin päätöksemme luoda parempi yhteiskunta, ja päätöksemme siitä miten teemme sen, täytyy tulla meistä itsestämme, ilman jumalien apua, tai vielä tätäkin vähemmän mystisten 'luonnonvoimien' tai karismaattisen johtajan avulla. Mikäli valitsemme tien kohti parempaa tulevaisuutta, valintamme tulee olla seurausta omista - ja vain omistamme - kyvyistämme oppia menneisyyden materiaalisista opetuksista ja arvostaa tulevaisuuden todellisia mahdollisuuksia. Meidän tulee turvautua, ei taikauskon, tai, absurdia kyllä, akatemian rakosista, sumeasta helvetistä esiinkutsuttuihin utuisiin oikkuihin, vaan sen sijaan niihin innovatiivisiin ominaisuuksiin jotka muodostavat meidän ihmisyytemme ja ne olennaiset piirteet jotka ovat vastuussa luonnollisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Näille vastakkaisia ovat ne sosiaaliset patologiat ja sattumanvaraiset tapahtumat jotka ovat saaneet ihmiskunnan sivuraiteille sen tietoisuuden ja järjen potentiaalien täyttymyksestä. Vietyämme historian pisteeseen jossa lähes mikä tahansa on mahdollista, ainakin materiaaliselta puolelta, - ja jätettyämme taaksemme menneisyyden joka oli ideologisesti ihmisten mielikuvituksen luomien mystisten ja uskonnollisten elementtien läpäisemä - me kohtaamme uuden haasteen, jonka edessä ihmiskunta ei ole koskaan ennen ollut. Meidän tulee tietoisesti luoda oma maailmamme, ei demonisten fantasioiden, järjettömien perinteiden ja tuhoisien ennakkoluulojen mukaan, vaan lajillemme ainutlaatuisten järjen, harkinnan ja keskustelun kriteerien mukaan. Minkä seikkojen tulisi olla ratkaisevia tehdessämme tätä päätöstä? Ensinnäkin se suunnaton sosiaalisen ja poliittisen kokemuksen kasautunut määrä joka on saatavilla nykypäivän vallankumouksellisille on hyvin ratkaisevaa, tämän ollessa varasto tietoa jota, oikein käsitettynä, voitaisiin käyttää välttämään niitä hirvittäviä virheitä joita edeltäjämme ovat tehneet ja säästämään ihmiskunnan menneiden epäonnistuneiden vallankumousten tuholta. Korvaamattoman tärkeää on se potentiaali uudelle teoreettiselle alustalle jonka ajatusten historia on luonut, tuon alustan tehdessä mahdolliseksi singota kehittyvä radikaaliliike olemassa olevien yhteiskunnallisten olotilojen yli tulevaisuuteen joka edistää ihmiskunnan vapautumista. Meidän tulee kuitenkin olla myös täysin tietoisia edessämme olevien ongelmien mittasuhteista. Meidän tulee ymmärtää täysin selkeästi missä sijaitsemme suhteessa vallalla olevaan kapitalistiseen järjestykseen, ja meidän tulee ymmärtää ilmaantuvat sosiaaliset ongelmat ja puhutella niitä uuden liikkeen ohjelmassa. Kapitalismi on ehdottomasti dynaamisin yhteiskunta mitä on ikinä ilmaantunut historiassa. Määritelmän mukaisesti sen tulee varmastikin olla aina kauppatavaroiden vaihtamisen järjestelmä joissa tuotteet joita tehdään myyntiin ja voitonsaantiin läpäisevät ja välittävät suurinta osaa ihmisten välisistä suhteista. Kuitenkin kapitalismi on myös hyvin mukautuva järjestelmä, joka jatkuvasti edistää brutaalia maksiimia jonka mukaan mikään yritys joka ei kasva kilpailijoidensa kustannuksella tulee kuolla. Tämän takia "kasvu" ja jatkuva muutos tulevat kapitalistisen olemassaolon elinehdoiksi. Tämä tarkoittaa että kapitalismi ei ikinä säily pysyvästi yhdessä ainoassa muodossa; sen tulee aina muuttaa niitä instituutioita jotka nousevat sen perustavista yhteiskunnallisista suhteista. Vaikkakin kapitalismi on ollut hallitseva yhteiskunta vain parin viimeisen vuosisadan ajan, se on ollut olemassa jo kauan varhaisempien yhteiskuntien reunamilla: pitkälti kaupallisessa muodossa, joka rakentui kaupunkien ja imperiumien välisen kaupan ympärille; käsityöläismuodossa kautta Euroopan keski-ajan; jättimäisen teollisessa muodossa omalla ajallamme; ja mikäli uskomme viime aikojen ennustajia, informaatiopohjaisessa muodossa tulevalla kaudella. Se ei ole ainoastaan luonut uusia teknologioita vaan suuren määrän taloudellisia ja yhteiskunnallisia rakenteita, kuten pienen kaupan, tehtaan, jättimäisen myllyn, ja teollisen ja kaupallisen kompleksin. Voimme olla varmoja siitä että teollisen vallankumouksen kapitalismi ei ole täysin kadonnut, sen enempää kuin tätä edeltävien aikojen eristäytynyt maalaisten kylä ja pienkäsityöläiset ovat kadonneet täysin unholaan. Paljon menneestä säilyy aina nykyisen osasena; itseasiassa, kuten Marx itsepintaisesti varoitti, ei ole olemassa "puhdasta kapitalismia," ja yhdetkään kapitalismin aikaisemmista muodoista eivät katoa kunnes perustetaan radikaalisti uusia yhteiskuntasuhteita ja niistä tulee ylivoimaisen hallitsevia. Kuitenkin kapitalismi, samalla kun se on olemassa rinnakkain ja käyttää esikapitalistisia instituutioita omiin päämääriinsä (lue Marxin Grundrissesta tästä dialektiikasta), kurottaa nyt esikaupunkeihin ja maaseudulle ostoskeskuksillaan ja uuden muotoisilla tehtaillaan. Itseasiassa ajatus siitä että se ylettyisi planeettamme ulkopuolelle ei ole millään tapaa käsittämätöntä. Se on joka tapauksessa tuottanut ei ainoastaan uusia kauppatavaroita luodakseen ja ruokkiakseen uusia haluja, vaan myös uusia sosiaalisia ja kulttuurisia aiheita, jotka ovat vuorostaan luoneet uusia tukijoita ja antagonisteja nykyiselle yhteiskunnalle. Marxin ja Engelsin Kommunistisen Manifestin kuuluisa ensimmäinen osio, joissa he riemuitsevat kapitalismin ihmeitä, täytyisi kirjoittaa toistuvasti uudestaan jotta pysyttäisiin mukana porvariston kehityksen luomien saavutusten - ja kauheuksien - mukana. Yksi kaikkein hätkähdyttävin puoli nykyisessä kapitalismissa on se että lännessä se pitkälti yksinkertaistunut kahden luokan järjestelmä - porvaristo ja proletariaatti - jonka Marx ja Engels ennustivat, Kommunistisessa Manifestissa, tulevan hallitsevaksi "varttuneessa" kapitalismissa (ja me emme ole vielä nähneet minkäläinen "varttunut," tai vielä vähemmän "myöhäinen" tai "kuoleva", kapitalismi onkaan) on käynyt läpi uudelleenmuotoilu prosessin. Konfliktista palkkatyön ja pääoman välillä, vaikka se ei suinkaan ole kadonnut, puuttuu se kaiken kattava tärkeys mikä sillä oli entisaikoina. Toisin kuin Marx odotti, teollinen työväenluokan koko kutistuu ja se menettää tasaisesti perinteistä identiteettiään luokkana - joka ei missään nimessä sulje sitä pois potentiaalisesti laajemmasta ja ehkä laajakantoisemmasta konfliktista koko yhteiskunnan ja kapitalististen yhteiskuntasuhteiden välillä. Nykypäivän kulttuuri, sosiaaliset suhteet, kaupunkikuva, tuotantotavat, maatalous ja kuljetusvälineet ovat muuttaneet perinteisen proletariaatin, joihin syndikalistit ja Marxilaiset ylivoimaisesti, tai melkein mystisesti, keskittyivät, pitkälti pikkuporvarilliseksi ryhmäksi jonka mentaliteettia määrittää sen oma porvarillinen utopisminsa "kulutuksesta kulutuksen vuoksi." Voimme nähdä ajan jolloin proletaarit, riippumatta siitä käyttääkö hän haalareita vai ei tai missä kohtaa hän on tuotantolinjalla, tullaan korvaamaan täysin automatisoiduilla ja jopa miniaturisoiduilla tuotantovoimilla joita muutamat valkotakkiset koneiden ja tietokoneiden manipuloijat käyttävät. Samalla tapaa perinteisen proletariaatin elintaso ja sen materiaaliset odotukset (joka ei ole mitenkään pieni osa yhteiskunnallisen tietoisuuden muotoilemisessa!) ovat muuttuneet suunnattomasti, niiden noustessa sukupolven tai kahden aikana köyhyyden läheltä kohtuullisen korkealle materiaalisen yltäkylläisyyden asteelle. Entisten teräs ja autotyölöisten ja hiilikaivosmiesten lasten ja lastenlasten, joilla ei ole proletaarista luokkaidentiteettiä, yliopistotason koulutus on korvannut peruskoulutodistuksen uuden luokka statuksen tunnuksena. Yhdysvalloissa ennen vastakkaiset luokka-edut ovat yhdistyneet niin pitkälti että lähes 50 prosenttia Amerikkalaisista talouksista omistaa osakkeita tai obligaatioita, samalla kun jättimäinen määrä omistaa jonkinlaista yksityisomaisuutta, omistaen omat kotinsa, puutarhansa ja kesämökkinsä. Ottaen huomioon nämä muutokset, sen vakavan työläismiehen tai naisen, joka kuvattiin entisaikojen radikaaleissa julisteissa lihaksikkaan, jännittyneen luut murskaavan vasaraa pitelevän käden kanssa, on korvannut "sivistynyt" ja hyvä tapainen (niin sanottu) "työskentelevä keskiluokka." Perinteinen iskulause "Maailman työläiset, yhtykää!" tulee sen vanhassa historiallisessa mielessään aina vain merkityksettömämmäksi. Proletariaatin luokkatietoisuus, jota Marx koitti herättää Kommunistisessa Manifestissa, on kuihtunut tasaista vauhtia ja on monin paikoin lähestulkoon kadonnut. Existentiaalisempi luokkataistelu ei suinkaan ole kadonnut, sen enempää kuin porvaristo voi poistaa painovoimaa ihmiskunnan elämästä, mutta kuitenkin mikäli nykyiset radikaalit eivät ole tietoisia siitä faktasta että se on kutistettu pitkälti yksittäiseen tehtaaseen tai toimistoon, he eivät myöskään kykene ymmärtämään että uusi, mahdollisesti laajempi yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi ilmaantua edessämme olevista yleistetyistä kamppailuista. Tämä yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi itseasiassa saada virkistävän uuden merkityksen citoyenin käsitteen uudelleen syntymisenä - tämä käsite oli hyvin tärkeä vuoden 1789 Suurelle Vallankumoukselle ja sille laajemmalle humanistiselle sosiaalisuuden mielialalle, niin että siitä tuli myöhemmin puhuttelumuoto vallankumouksellisille jotka punaisen Ranskan kukon heraldinen kiekuminen kutsui barrikaadeille. Nähtynä kokonaisuutena, se yhteiskunnallinen tila, jonka kapitalismi on luonut, on ristiriidassa niiden yksinkertaisten luokkaennusteiden kanssa, joita Marx ja vallankumoukselliset Ranskalaiset syndikalistit ajoivat. Toisen maailmansodan jälkeen, kapitalismi on käynyt läpi suunnattoman muutoksen, sen luodessa uusia laajoja yhteiskunnallisia aiheita suunnattomalla nopeudelle, aiheita jotka ovat ohittaneet perinteiset proletaariset vaatimukset paremmista palkoista, työajoista ja työoloista: merkittävimpiä näistä ovat ympäristöön, sukupuoleen, hierarkiaan, asukkuuteen ja demokratiaan liittyvät kysymykset. Kapitalismi on käytännössä yleistänyt uhkansa ihmiskunnalle, varsinkin ilmastomuutoksilla jotka voivat muuttaa itse planeetan ulkonäköä, maailmanlaajuisilla harvainvaltaisilla instituutioilla, ja villiksi päässeellä urbanisaatiolla joka radikaalisti syövyttää ruohonjuuritason politiikalle ominaista kansalaiselämää. Hierarkiasta on nykyään tulossa yhtä selkeä aihe kuin luokka on - tästä toimii todistuksena se mitta missä monet sosiaaliset analyysit ovat yksilöineet managerit, byrokraatit, tiedemiehet ja muut nousevina, näennäisesti hallitsevina ryhminä. Uudet ja mutkikkaat status ja etu erot ovat merkittäviä toisella tapaa kuin lähimenneisyydessä; ne sumentavat konfliktia palkkatyön ja pääoman välillä joka oli perinteisille sosialisteille ennen niin keskeistä, selkeästi määriteltyä, ja militantisti kamppailtua. Luokka kategoriat sekoittuvat nyt hierarkisiin kategorioihin jotka pohjautuvat rotuun, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntaukseen ja kansallisiin tai alueellisiin eroihin. Status erot, hierarkian tunnuspiirre, tapaavat yhdistymään luokkaeroihin ja kaiken kattavampi kapitalistinen maailma on ilmaantumassa jossa etniset, kansalliset ja sukupuolierot ohittavat monesti luokkaerojen tärkeyden kansan silmissä. Tämä ilmiö ei ole täysin uusi: Ensimmäisessä Maailmansodassa lukuisat Saksalaiset sosialistit hylkäsivät aikaisemman sitoumuksensa proletariaatin yhtenäisyyden punaisille lipuille, suosiakseen hyvin syöneiden ja parasiittisten hallitsijoidensa kansallisia lippuja ja menivät sitten syöksemään pistimensä Ranskalaisten ja Venäläisten sosialistityöläisten ruumiisiin - kuten hekin tekivät, vuorostaan, omien sortajiensa kansallisten lippujen alla. Samalla kapitalismi on luonut uuden kenties tärkeimmän ristiriidan: loputtomaan kasvuun perustuvan talouden ja luonnon ympäristön köyhtymisen törmäyksen. (2) Tätä aihetta ja sen suunnattomia seuraamuksia ei voida enää minimoida, puhumattakaan niiden huomiotta jättämisestä, kuin ihmisten tarvetta ruualle tai ilmalle. Nykyään kaikkein lupaavimmat kamppailut lännessä, jossa sosialismi syntyi, vaikuttavat tapahtuvan vähemmän tulojen ja työolojen ympärillä vaan ennemminkin ydinvoiman, saastumisen, metsien kuoleman, slummiutumisen, koulutuksen, terveydenhuollon, yhteisöjen elämän ja vähemmän kehittyneiden maiden kansojen sorron ympärillä. Tästä toimii todistuksena globalisaation vastaiset kapinat (vaikka ne tapahtuvatkin satunnaisesti), joissa sini- tai valkokaulus "työläiset" marssivat samoissa riveissa keskiluokkaisten ihmisystävien kanssa ja joita ajavat samat yhteiskunnalliset huolenaiheet. Proletaariset taistelijat muuttuvat mahdottomiksi erottaa keskiluokkaisista. Vantterat työläiset, joihin tunnusmerkkinä on taistelunhaluinen militanttius, marssivat "leipää ja sirkushuveja" tarjoavien teatteriesitysten perässä, molempien ollessa usein jaetusti leikkisiä. Työväen ja keskiluokan jäsenillä on usein, eräällä tapaa, monia erilaisia sosiaalisia hattuja heidän haastaessa kapitalismia epäsuorasti sekä suorasti, niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Emme myöskään voi jättää huomiotta, päättäessämme sitä suuntaa minkä aiomme ottaa, sitä faktaa että kapitalismi, mikäli sitä ei pysäytetä, tulee olemaan tulevaisuudessa - eikä välttämättä kovin kaukaisessa tulevaisuudessa - huomattavasti erilainen kuin se järjestelmä jonka tunnemme nyt. Kapitalistisen kehityksen voi olettaa muuttavan sosiaalisia näkymiä tulevina vuosina. Voimmeko olettaa että tehtaat, toimistot, kaupungit, asuinalueet, teollisuus, kaupankäynti ja maatalous, puhumattakaan moraalisista arvoista, estetiikasta, mediasta, yleisistä haluista, ynnä muusta eivät tule muuttumaan suunnattomasti ennenkuin tämä vuosisata loppuu? Menneellä vuosisadalla kapitalismi on, ennenkaikkea, laajentanut yhteiskunnallisia aiheita - itseasiassa historiallinen sosiaalinen kysymys siitä kuinka ihmiskunta, jota luokat ja riisto jakaa, voi luoda yhteiskunnan joka perustuu tasa-arvoon, aidon harmonian ja vapauden kehittymiseen - niin että siihen kuuluu aiheita joiden ratkaisua 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen vapauteen uskovat yhteiskuntateoreetikot hädin tuskin kykenivät näkemään. Aikamme, loputtomine "tilinpäätöksineen" ja "sijoituskohteineen," uhkaa nyt muuttaa koko yhteiskunnan laajaksi ja hyväksikäyttäväksi markkinapaikaksi. (3) Se kansa jonka kanssa progressiiviset sosialistit joutuivat keskustelemaan, muuttuu myös radikaalisti ja se tulee tekemään tuota tulevina vuosikymmeninä. Se että hidastelee, kapitalismin luomien muutosten ja uusien tai laajempien ristiriitojen joita se tuottaa, ymmärtämyksessä johtaa sen toistuvasti tuhoisan virheen tekemiseen joka johti lähes kaikkien viimeisten kahden vuosisadan vallankumouksellisten kansannousujen tappioon. Etummaisena näissä opetuksissa joita uuden vallankumouksellisen liikkeen tulee oppia menneisyydestä, on se että sen tulee saada laajoja joukkoja keskiluokasta uuden populistisen ohjelmansa taakse. Yhdelläkään yrityksellä kapitalismin korvaamiseksi sosialismilla ei ole ikinä ollut tai olemaan etäistäkään mahdollisuutta menestyä ilman tyytymättömän pikkuporvariston tukea, olkoon se sitten intelligentsiaa ja maalaisia-univormuissa Venäjän vallankumouksessa tai sitten intellektuelleja, maanviljelijöitä, kaupanpitäjiä, toimistotyöläisiä ja teollisuuden ja jopa hallituksen managereita Saksan kansannousuissa 1918-21. Jopa menneiden vallankumouksellisten kausien lupaavimpina aikoina, Bolsevikit, Mensevikit, Saksalaiset Sosiaalidemokraatit ja Venäläiset kommunistit eivät koskaan saaneet absoluuttisia enemmistöjä lakiasäätävistä elimissään. Niin sanotut "proletaariset vallankumoukset" olivat poikkeuksetta vähemmistöjen vallankumouksia, useimmiten jopa itse proletariaatin keskuudessa, ja ne jotka onnistuivat (usein lyhyeksi aikaa, ennenkuin ne tukahdutettiin tai ajautuivat historiallisesti pois vallankumouksellisesta liikkeestä) riippuivat ylivoimaisesti siitä faktasta että porvaristolta puuttui aktiivinen tuki omissa asevoimissaan tai siitä että se oli yksinkertaisesti sosiaalisesti lannistunut. Mikäli otetaan huomioon ne muutokset joita näemme ympärillämme ja ne jotka ovat vasta saamassa muotoaan, yhteiskunnalliset radikaalit eivät voi enää vastustaa saalistavaa (sekä suunnattoman luovaa) kapitalistista järjestelmää käyttämällä ideologioita ja metodeja jotka syntyivät ensimmäisestä Teollisesta vallankumouksesta, jolloin teollisuuden proletaarit vaikuttivat olevan ensisijaisia antagonisteja kangastehtaan omistajalle. (Emmekä voi myöskään käyttää ideologioita jotka syntyivät konflikteista joilla köyhtynyt maaseutuväestö käytti vastustamaan feodaalisia tai semifeodaalisia maanomistajia.) Yksikään menneiden aikojen antikapitalistiksi julistautuneista ideologioista - Marxilaisuudesta, anarkismista, syndikalismista ja yleisemmistä sosialismin muodoista - ei säilytä enää sitä samaa relevanssia joka niillä oli kapitalistisen ja teknologisen kehityksen aikaisemmissa vaiheissa. Yksikään niistä ei myöskään voi toivoa kattavansa koko uusien aiheiden, tilaisuuksien, ongelmien ja etujen moninaisuutta jotka kapitalismi on toistuvasti luonut ajan mittaan. Marxilaisuus oli kaikkein kattavin ja johdonmukaisin yritys luoda systemaattinen sosialismin muoto, joka korosti uuden yhteiskunnan edellytysten materiaalisia sekä subjektiivisia historiallisia ennakkoedellytyksiä. Tämän projektin, nykyisellä esikapitalistisen talouden hajoamisen ja älyllisen sekaannuksen, relativismin ja subjektivismin aikakaudella, ei tule koskaan antautua uusille barbaareille, joista monet ovat löytäneet kodin sieltä mikä oli ennen muuri ideologiselle taantumalle - yliopistoista. Olemme paljon velkaa Marxin yritykselle luoda meille johdonmukainen ja innostava analyysi kauppatavaroista ja vaihtosuhteista, aktivistisesta filosofiasta, systemaattisesta yhteiskuntateoriasta, objektiivisesti perustellusta tai "tieteellisestä" käsityksestä historiallisesta kehityksestä sekä joustavasta poliittisesta strategiasta. Marxilaiset poliittiset ajatukset olivat myös erityisen tärkeitä hirvittävän hämmentyneelle proletariaatille ja niille yksittäisille sortotoimille joita teollisuusporvaristo käytti heille Englannissa 1840 -luvulla, jonkinverran myöhemmin Ranskassa, Italiassa ja Saksassa, sekä hyvin ennalta näkevästi Venäjällä viimeisenä vuosikymmenenä Marxin elämässä. Ennen populistisen liikkeen nousua Venäjällä (joista kuuluisin oli Narodnaya Volya), Marx oletti että nousevasta proletariaatista tulisi väestön suuri enemmistö Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, ja se tulisi väistämättä johtamaan vallankumoukselliseen luokkasotaan kapitalistisen riiston ja köyhdyttämisen seurauksena. Varsinkin vuosina 1917 ja 1939 välillä, kauan Marxin kuoleman jälkeen, Eurooppaa riivasi kasvava luokkasota joka nousi totaalisen työläisten kansannousujen pisteeseen. Vuonna 1917, poikkeuksellisen tilanteiden yhtymäkohdan - varsinkin Ensimmäisen Maailmansodan syttymisen myötä, joka teki monet Eurooppalaiset kvasifeodaaliset sosiaaliset järjestelmät hirvittävän epävakaiksi - Lenin ja Bolsevikit koittivat käyttää (mutta muuttivat suuresti) Marxin kirjoituksia ottaakseen vallan taloudellisesti takaperoisessa imperiumissa, joka ulottui kooltaan yhdentoista aikavyöhykkeen halki kautta Euroopan ja Aasian. (4) Kuitenkin enimmäkseen, Marxilaisuuden taloudelliset näkemykset kuuluivat nousevan tehdas kapitalismin aikakaudelle 1800-luvulle. Loistava sosialismin materiaalisten edellytysten teoriana, se ei huomioinut ekologisia, kansan tai subjektiivisia voimia tai syitä jotka saattaisivat lähettää ihmiskunnan liikkeeseen joka pyrkisi vallankumoukselliseen muutokseen. Päinvastoin, Marxilainen teoria jähmettyi teoreettisesti lähes vuosisadan ajaksi. Sen teoreetikot olivat usein hämillään kehityssuuntauksista jotka olivat ohittaneet sen ja ovat, 60-luvun jälkeen, mekaanisesti liittäneet ympäristönsuojeluliikkeen ja feministisiä ajatuksia sen kaavanomaiseen ouvrieristiseen näkökantaan. Samalla tapaa, anarkismi - jonka uskon autenttisessa muodossa edustavan hyvin individualistista näkökantaa joka suosii radikaalin esteetöntä elämäntapaa, usein korvikkeena joukkotoiminnalle - on paljon paremmin soveltuva kuvaamaan Proudholaista yhden perheen maalaisten tai käsityöläisten maailmaa, kuin modernia urbaania ja teollista ympäristöä. Olen itsekin ennen käyttänyt tätä poliittista nimikettä, mutta lisä harkinta on pakottanut minut saapumaan siihen johtopäätökseen että, huolimatta sen usein virkistävistä aforismeista ja näkemyksistä, se yksinkertaisesti ei ole yhteiskunnallinen teoria. Sen kuuluisimmat teoreetikot juhlivat sen näennäistä avoimmuutta eklektisyydelle ja "paradoksin" tai jopa "ristiriidan" vapauttavia vaikutuksia, käyttääkseni Proudhonilaista liioittelua. Tämän mukaisesti, ilman ennakkoluuloja monia anarkistisia toiminnanmuotoja kohtaan, voidaan uskottavasti perustella että monet niistä yhteiskunnallisen ja taloudellisen uudelleenrakennuksen ajatuksista joita on ennen ajettu "anarkian" nimissä oli usein viety Marxismista (mukaanlukien oma "niukkuuden jälkeisyyden" käsitteeni, mikä ymmärrettävästi raivostutti monia anarkisteja jotka lukivat esseitäni aiheesta). Valitettavasti sosialististen käsitteiden käyttö on monesti estänyt anarkisteja kertomasta meille tai edes ymmärtämästä selkeästi mitä he ovat: individidualisteja joiden autonomian käsitteet saavat alkunsa vahvasta sitoumuksesta henkilökohtaiseen vapauteen yhteiskunnallisen vapauden sijaan, tai sosialisteja jotka ovat sitoutuneita rakenteelliselle, institutionalisoidulle ja vastuulliselle sosiaalisen järjestäytymisen muodolle. Anarkismin ajatus itsehallinnosta (auto-nomos) johti Nietzschen kaiken kattavan tahdon radikaalin ylistämiseen. Tämän "ideologian" historia onkin täynnä idiosynkraattisia vastarinnan eleitä, joten ei ole mikään yllätys että ne ovat viehättäneet monia nuoria ihmisiä ja esteetikkoja. Anarkismi edustaa itseasiassa kaikkein äärimmäisintä muotoa liberalismin esteettömän autonomian ideologiassa, sen saavuttaessa huipentumansa sankarillisten valtion uhmaamisen tekojen ylistyksessä. Anarkismin myytti itsehallinnosta (auto nomos) - radikaalista yksilön puolustuksesta yli yhteiskunnan tai jopa sitä vastaan, ja yksilöllisestä vastuunpuutteesta kollektiiviselle hyvinvoinnille - johtaa radikaaliin kaikkivoivan tahdon väitteeseen joka on keskeinen Nietzschen ideologisille vaelluksille. Jotkut itseään anarkisteiksi kutsuvat ovat jopa hyljänneet yhteiskunnallisen joukkotoiminnan turhana ja vieraana henkilökohtaisille mielenkiinnoilleen ja ovat tehneet fetissin siitä mitä Espanjalaiset anarkistit kutsuivat grupismoksi, pienryhmien toimintamuodolle joka on hyvin henkilökohtaista sosiaalisen sijaan. Anarkismi on usein sekoitettu vallankumoukselliseen syndikalismiin, hyvin rakenteelliseen ja hyvin kehittyneeseen joukkojen libertaarisiin ammattiliittoihin joka, toisin kuin anarkismi, oli pitkän aikaa omistautunut demokraattisille käytännöille, (5) kurinalaisuudelle toiminnassa, ja järjestäytyneelle, pitkän tähtäimen vallankumoukselliselle käytännölle jotta tuhottaisiin kapitalismi. Sen samanhenkisyys anarkismin kanssa johtaa juurensa sen vahvasta libertaarisista ennakkoluuloista, kuitenkin anarkistien ja syndikalistien välisillä katkerilla riidoilla on pitkä historia lähes jokaisessa maassa Läntisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kuten voimme havaita Espanjan CNT:n ja Tierra y Libertadiin yhteydessä olleiden anarkististen ryhmien 1900-luvun alkupuolella välillä olleista jännitteistä; vallankumouksellisten syndikalistien ja anarkistien ryhmien välillä Venäjällä 1917 vallankumouksen aikaan; ja IWW:n Yhdysvalloissa ja Ruotsissa välillä, lainatakseni libertaarisen työväenliikkeen valaisevampia esimerkkejä. Useat Amerikkalaiset anarkistit loukkaantuivat Joe Hillin uhmakkaasta maksiimista ennen hänen teloitustaan Utahissa: "älkää surko - Organisoitukaa!" Pienet ryhmät eivät kuitenkaan ollut niitä "järjestöjä" joita Joe Hill, tai Espanjalaisen libertaarisen liikkeen karkeasti väärin ymmärretty idoli, Salvador Segu.í, ajatteli. Sanan libertaarinen jaettu käyttö on pitkälti se mikä teki mahdolliseksi että jossain määrin hämmentyneet anarkistit saattoivat olla samassa järjestössä vallankumouksellisten syndikalistien kanssa. Usein verbaalinen hämmennys ideologisen selkeyden sijaan teki mahdolliseksi että FAI, jota edusti anarkisti Federica Montseny, saattoivat elää rinnakkain syndikalistien, joita edusti Juan Prieto, kanssa CNT-FAI:ssa, joka suurinpiirtein niin hämmentynyt järjestö kuin mikään on ikinä ollut. Vallankumouksellisen syndikalismin kohtalo on sidottu eri astein patologiaan nimeltä ouvrierismi, tai "työläisismi," ja mikä ikinä filosofia, teoria historiasta, tai poliittisesta taloudesta on usein lainattu, usein pienissä erissä ja epäsuorasti Marxilta - itseasiassa Georges Sorel ja monet muut vakaumukselliset vallankumoukselliset syndikalistit varhaisella 1900-luvulla pitivät itseään nimenomaan Marxilaisena ja jopa selkeämmin hylkivät anarkismia. Tämän lisäksi vallankumoukselliselta syndikalismilta puuttuu yhteiskunnallisen muutoksen strategia yleislakon lisäksi, jonka vallankumoukselliset kansannousut kuten kuuluisat lokakuun ja marraskuun 1905 yleislakot Venäjällä osoittivat olevan mieltä kuohuttavia mutta lopulta tehottomia. Itseasiassa siitä huolimatta miten korvaamaton yleislakko saattaakin olla edeltäjänä suoralle yhteenotolle valtion kanssa, niille ei selvästi ole sitä mystistä voimaa minkä vallankumoukselliset syndikalistit antoivat niille yhteiskunnallisen muutoksen keinoina. Niiden rajoitukset ovat iskevää todistusaineistoa siitä että, kausittaisen suoran toiminnan muotoina, yleislakkoa ei voi pitää samana asiana kuin vallankumousta tai edes suurten yhteiskunnallisten muutosten kanssa, jotka edellyttävät joukkoliikkeen ja vaativat vuosien hautomisajan ja selkeän suunnan. Vallankumouksellinen syndikalismi onkin täynnä tyypillistä ouvrieristista anti-intellektuaalisuutta, joka halveksuu yrityksiä muotoilla merkityksellinen vallankumouksellinen suunta ja palvoo proletaarista "spontaaniutta" joka on, aikanaan, johtanut sen hyvin itsetuhoisiin tilanteisiin. Ilman keinoa analysoida tilannettaan, Espanjalaiset syndikalistit (ja anarkistit) osoittivat omaavansa vain olemattoman ymmärryksen tilanteestaan voitettuaan Francon joukot kesällä 1936 ja olevansa kykenemättömiä ottamaan "seuraavan askeleen" institutionalisoidakseen työläisten ja maalaisten hallintomuodon. Se mihin saavumme näiden havaintojen pohjalta on että niin Marxilaisilla, vallankumouksellisilla syndikalisteilla kuin myös autenttisilla anarkisteilla on ollut virheellinen ymmärtämys politiikasta, joka tulisi ymmärtää julkisena kenttänä ja niinä instituutioina joilla ihmiset demokraattisesti ja suoraan hallitsevat yhteisönsä asioita. Vasemmisto onkin toistuvasti sekoittanut valtiotaidon politiikkaan itsepintaisella kyvyttömyydellään ymmärtää että nuo kaksi eivät ole ainoastaan radikaalisti erilaisia, vaan että niiden välillä on myös radikaali jännite - tai itseasiassa kamppailu. (6) Kuten olen kirjoittanut toisaalla, historiallisesti politiikka ei ilmaantunut valtiosta - rakenne jonka ammattimainen koneisto on suunniteltu hallitsemaan ja mahdollistamaan väestön riisto, etuoikeutetun luokan eduksi. Tämän sijaan politiikka, lähes määritelmänsä mukaan, on vapaiden kansalaisten aktiivista osanottoa kunnallisten asioidensa hoidossa ja sen vapauden puolustamisessa. Voidaan itseasiassa sanoa että politiikka on sen "ruumiillistuma" jota Ranskalaiset vallankumoukselliset 1790 -luvulla kutsuivat sanalla civicisme. Tarkkaan ottaen sana politiikka sisältääkin Kreikkalaisen sanan polis, "kaupunki", ja sen käyttö klassisessa Ateenassa demokratian kanssa tarkoitti asukkaiden suoraa kaupungin hallinnointia. Vuosisatojen julkisen rappio, jota ominaista on varsinkin luokkien muodostuminen, tarvittiin jotta voitiin luoda valtio ja sen syövyttävä poliittisen kentän sulauttaminen. Vasemmistoa määrittävä yhteinen seikka onkin nimenomaan se että Marxilaisten, anarkistien ja vallankumouksellisten syndikalistien usko siihen että ei ole olemassa, perustavaa, eroa poliittisen kentän ja valtion välillä. Korostamalla kansallisvaltiota - tähän kuuluu myös "työläisten valtio" - taloudellisen sekä poliittisen vallan locuksena, Marx (sekä myös libertaarit) tekivät pahamaineisen virheensä selittää kuinka työläiset saattaisivat täysin ja suoraan kontrolloida tuon kaltaista valtiota ilman valtaa käyttävää byrokratiaa ja periaatteessa valtiojohtoista (ja vastaavasti, libertaarien osalla, hallinnollisia) instituutioita. Tämän seurauksena Marxilaiset näkivät väistämättä poliittisen kentän, jota se kutsui "työläisten valtioksi," tukahduttavana ilmiönä, joka näennäisesti perustui yhden luokan, proletariaatin, eduille. Vallankumouksellinen syndikalismi korosti vuorostaan työläisten komiteoiden ja liittoutuneiden taloudellisten neuvostojen tehtaiden hallintaa keskipisteenä sosiaaliselle auktoriteetille, yksinkertaisesti ohittaen tällä tapaa kaikenlaiset julkiset instituutiot joita oli olemassa talouden ulkopuolella. Kummallista kyllä, tämä oli taloudellista determinismiä koston kera, joka, Espanjan 1936 kokemusten kokeilun jälkeen, osoittautui täysin tehottomaksi. Suunnaton kenttä todellista hallinnollista valtaa, sotilaallisista asioista oikeuden käyttöön, päätyi Espanjan Stalinistien ja liberaalien käsiin, jotka käyttivät auktoriteettiaan heikentääkseen libertaarista liikettä - ja sen myötä, niitä vallankumouksellisia saavutuksia joita syndikalistiset työläiset olivat saavuttaneet Heinäkuussa 1936, aikana jota yksi kirjailija happamasti kutsui "Espanjalaisen anarkismin lyhyeksi kesäksi." Bakunin ilmaisi vuorostaan anarkismin kannattajille tyypillisen näkemyksen vuonna 1871 kirjoittaessaan että uusi sosiaalinen järjestys tultaisiin luomaan "ainoastaan epäpoliittisen tai antipoliittisen sosiaalisen työväen luokan vallan kehittymisen ja järjestäytymisen kautta kaupungeissa ja maaseudulla," samalla hyläten tyypillisen epäjohdonmukaiseen tapaansa juuri sen samaisen kunnallisen politiikan jonka hän hyväksyi Italiassa samoihin aikoihin. Tästä on seurannut että anarkistit ovat kauan pitäneet kaikenlaista hallintoa valtiona ja tuominneet sen mukaisesti - näkemys joka on resepti kaikenlaisen organisoituneen sosiaalisen elämän tuhoutumiselle. Siinä missä valtio on instrumentti jolla hallitseva ja riistävä luokka hallinnoi ja pakottaa riistetyn luokan toimia, hallintomuoto on kokoelma instituutiota jotka on suunniteltu käsittelemään yhteisen elämän ongelmia järjestäytyneessä sekä toivottavasti myös tasavertaisella tavalla. Jokainen institutionalisoitunut muoto joka muodostaa järjestelmän julkisten asioiden hoitoon - joko ilman valtiota tai sen kanssa - on väistämättä hallintomuoto. Jokainen valtio taas on, vaikkakin väistämättä hallintomuoto, voima luokkasortoon ja kontrolliin. Niinkin harmillista kuin varmasti onkin niin Marxilaisille kuin anarkisteillekin, sorretut ovat ilmaisseet selkeästi - ja painaneet paperille! - vaatimuksen perustuslaista, vastuullisesta ja vastaanottavaisesta hallinnosta, ja jopa laista tai nomoksesta vuosisatojen ajan monarkkien, aateliston ja byrokraattien arvaamatonta valtaa vastaan. Libertaarinen lain vastustus, puhumattakaan kaikkien hallintomuotojen vastustuksesta, on ollut yhtä hölmöä kuin kuva käärmeestä nielemässä häntäänsä. Se mitä jää käteen loppujen lopuksi on vain jälkikuva silmissä jolla ei ole minkäänlaista kosketeltavaa todellisuutta. Ne aiheet joita ylläolevilla sivuilla on nostettu esiin eivät ole pelkän akateemisen mielenkiinnon aiheita. Saapuessamme 2000-luvulle yhteiskunnalliset radikaalit tarvitsevat sosialismin - libertaarisen ja vallankumouksellisen - joka ei ole maalais-käsityöläis maailman "assosiationismin" jatke, joka on anarkismin ytimessä, tai proletarismi joka on vallankumouksellisen syndikalismin ja Marxilaisuuden ytimessä. Niinkin muodikkaita kuin perinteiset ideologiat (varsinkin anarkismi) saattavat olla nuorten parissa nyt, todella edistyksellinen sosialismi joka ottaa oppia niin libertaarisista kuin myös Marxilaisista ajatuksista, mutta ylittää nämä vanhemmat ideologiat, täytyy tarjota älyllistä johtajuutta. Nykypäivän poliittisille radikaaleille pelkkä Marxilaisuuden, anarkismin tai vallankumouksellisen syndikalismin elvyttäminen ja ideologisella kuolemattomuudella varustaminen toimisi esteenä relevantin radikaalin liikkeen kehittymiselle. Tarvitaan uusi ja kattava radikaali näkökulma, sellainen joka kykenee systemaattisesti puhuttelemaan niitä kattavia aiheita jotka saattavat potentiaalisesti tuoda suurimman osan yhteiskunnasta oppositioon alati-kehittyvälle ja muuttuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Saalistavan, loputtomalle kasvulle perustuvan, yhteiskunnan törmäys ihmisten ulkopuolella olevaan luontoon on nostanut esiin kokoelman ajatuksia selvitykseksi nykyisestä sosiaalisesta kriisistä ja merkityksellisestä radikaalista muutoksesta. Yhteiskuntaekologia, yhtenäinen näkemys yhteiskunnallisesta kehityksestä, joka kietoo yhteen hierarkian ja luokan yhteisen vaikutuksen ihmiskunnan sivistämisessä, on jo vuosikymmenien ajan väittänyt että meidän tulee uudelleenjärjestää yhteiskuntasuhteemme jotta ihmiskunta voi elää suojelevassa tasapainossa luonnon kanssa. (7) Toisin kuin liian yksinkertaistettu ideologia jota kutsutaan "ekoanarkismiksi," yhteiskuntaekologia pitää kiinni siitä että ekologisesti suuntautunut yhteiskunta voi olla edistyksellinen taantumuksellisen sijaan, painottaen voimakkaasti maallista nautintoa ja helppoutta primitivismin, pidättyvyyttä tai kieltäymystä. Mikäli yhteiskunta, joka aikoo kyetä tekemään jäseniensä elämästä ei pelkästään hyvin nautinnollista, vaan myös tarpeeksi kiireetön että he kykenevät ottamaan osaa älylliseen ja kulttuuriseen itsensä kehittämiseen, joka on tarpeellinen niin sivilisaation luomiseksi kuin myös elinvoimaiselle poliittiselle elämälle, sen täytyy olla halveksumatta tekniikkaa ja tiedettä vaan tuoda ne sopusointuun ihmiskunnan onnen ja vapaa-ajan näkemysten kanssa. Yhteiskuntaekologia ei ole nälän ja materiaalisen puutteen ekologiaa, vaan yltäkylläisyyden ekologiaa; se pyrkii järkevän yhteiskunnan luomiseen jossa saasteet, tai itseasiassa turha, on uuden arvojärjestelmän kontrolloima; ja sitten tai jos on pulaa jostain järjettömän käytöksen takia, kansankokoukset asettaisivat demokraattisten prosessien kautta järkevät kulutuksen tasot. Lyhyesti sanoen yhteiskuntaekologia suosii kansankokousten demokraattisesti tekemää hallinnointia, suunnitelmia ja säätelyä, ei vapaamuotoista käytöstä jolla on juurensa yksilökohtaisista eksentrisyyksissä. Väitän että Kommunalismi on se kaiken kattava poliittinen kategoria joka parhaiten sopii sisältämään yhteiskuntaekologian läpiajatellut ja systemaattiset näkemykset, mukaanlukien libertaarisen kunnallispolitiikan ja dialektisen naturalismin. (8) Ideologiana Kommunalismi ottaa vanhempien vasemmistoideologioiden parhaimmistosta - Marxilaisuudesta ja anarkismista, tarkemmin ottaen libertaarisen sosialismin perinteestä - samalla kun se tarjoaa laajemmat ja relevantimmat puitteet ajallemme. Marxilaisuudesta se ottaa järkevän systemaattisen ja johdonmukaisen sosialismin, joka sisältää filosofian, historian, talouden ja politiikan, muotoilun. Avoimen dialektisena se pyrkii sulauttamaan teorian käytännön kanssa. Anarkismista se ottaa sen sitoumuksen valtion vastustukselle ja konfederalismille, sekä sen havainnon että hierarkia on perustava ongelma joka voidaan voittaa vain libertaarisessa sosialistisessa yhteiskunnassa. (9) Käsittettä Kommunalismi ei ole valittu kevytmielisesti sisältämään filosofinen, historiallinen, poliittinen ja järjestäytyneet komponentit 2000-luvun sosialismille. Sana ilmaantui Pariisin Kommuunissa 1871, jolloin Ranskan pääkaupungin aseistautuneet asukkaat nostivat barrikaadeja ei ainoastaan puolustaakseen Pariisin kunnanvaltuustoa ja sen hallinnollisia alarakenteita, vaan myös luodakseen maanlaajuisen kaupunkien ja kuntien konfederaation korvatakseen tasavaltalaisen kansallisvaltion. Kommunalismi ideologiana ei ole anarkismin individualismin ja usein avoimen järjenvastaisuuden tahraamaa; eikä se myöskään kanna Marxilaisuuden historiallista bolsevismissa ruummiillistuneen autoritäärisyyden taakkaa. Se ei keskity tehtaaseen keskeisenä sosiaalisena kenttänä tai teolliseen proletariaattiin keskeisenä historiallisena toimijanaan; eikä se myöskään pelkistä tulevaisuuden vapaata yhteisöä kuviteltuun keskiaikaiseen kylään. Sen ensisijainen päämäärä sanotaan selkeästi tavallisessa tietosanakirja määritelmässä: Kommunalismi on, The American Heritage Dictionaryn mukaan, "teoria tai hallintomuoto jossa lähes autonomiset paikallisyhteisöt on heikosti sidottu liittoumaan." (10) Kommunalismi pyrkii palauttamaan politiikan laajimman, vapaudellisimman merkityksen, ja täyttämään kunnan historiallisen potentiaalin mielen ja keskustelun kehityskenttänä. Se hahmottaa kunnan, ainakin potentiaalisesti, laadullisesti muuttuneena kehityksenä orgaanisen evoluution ulkopuolelle sosiaaliseen evoluutioon. Kaupunki on se tila jossa arkaainen veriside joka kerran rajoittui perheiden ja heimojen yhdistämiseen, sulkien ulkopuoliset ulos, lopetettiin - ainakin juridisesti. Siitä tuli tila jossa hierarkiat jotka perustuivat nurkkakuntaisiin ja sosiobiologisiin sukulaisuuden, sukupuolen ja iän ominaisuuksiin, voitiin lopettaa ja korvata vapaalla yhteiskunnalla joka perustui jaettuun ihmisyyteen. Se on vieläkin, potentiaalisesti, tila jossa kerran pelätty muukalainen voidaan sulauttaa täysin yhteisöön - aluksi suojeltuna yhteisen tilan asukkaana ja lopulta kansalaisena joka ottaa osaa julkisen kentän päätöksentekoon. Se on yli kaiken kenttä jossa instituutioilla ja arvoilla on juurensa ihmisten julkisessa toiminnassa eikä zoologiassa. Näiden historiallisten toimintojen ylitse katsottaessa, kunta muodostaa ainoan kentän joka perustuu ajatusten vapaaseen vaihtoon ja luovaan pyrkimykseen tuoda tietoisuuden kyvyt vapauden palvelukseen. Se on kenttä jossa pelkkä eläimellinen sopeutuminen olemassa olevaan ja ennaltamäärättyyn ympäristöön voidaan radikaalisti korvata proaktiivisella, järkevällä väliintulolla maailmaan - itseasiassa maailmaan jota ei ole vielä tehty ja muokattu järjen käytöllä - pyrkimyksellä kohti niiden ympäristön, sosiaalisen ja poliittisen loukkausten lopettamista kohti joita luokat hierarkiat ovat kohdistaneet ihmisyyteen ja biosfääriin. Vapautuminen herruudesta sekä materiaalisesta hyväksikäytöstä - jotka itseasiassa luodaan uudestaan inhimillisen luovuuden järkevänä kenttänä kaikilla elämän osa-alueilla - kunnasta tulee se eettinen tila hyvälle elämälle. Kommunalismi ei siis ole pelkkä mielikuvituksen tekemä tuote: se ilmaisee kestävän poliittisen elämän käsitteen ja käytännön, jonka sosiaalisen kehityksen ja järjen dialektiikka muotoilee. Selkeästi poliittisena ajatusrakennelmana, Kommunalismi pyrkii palauttamaan ja kehittämään kaupungin (tai kommuunin) kehitystä muodossa joka sopii yhteen sen suurimpien potentiaalien ja historiallisten perinteiden kanssa. Tämä ei tarkoita että Kommunalismi hyväksyy kunnan sellaisenaan kuin se on nykypäivänä. Päinvastoin, nykyiset kunnat ovat täynnä valtion piirteitä ja usein ne toimivat porvarillisen kansallisvaltion toimitsijoina. Vaikka kansallisvaltiot vielä vaikuttavat olevan ylivoimaisia, modernien kuntien hallussa olevia oikeuksia ei voi ohittaa pelkkinä seurannaisilmiöinä perustavammista taloudellisista suhteista. Itseasiassa, ne ovat pitkälti tavallisen kansan vaivalla voittamia etuja, joita on suojeltu pitkän aikaa hallitsevan luokan hyökkäyksiltä kautta historian - jopa porvaristoa vastaan. Kommunalismin konkreettista poliittista puolta kutsutaan vapaudelliseksi kunnallispolitiikaksi, josta olen kirjoittanut aiemmin laajalti. (11) Sen vapaudenhenkisessa kunnallispoliittisessa ohjelmassa Kommunalismi pyrkii päämäärätietoisesti tuhoamaan valtiojohtoiset kunnalliset rakenteet ja korvaamaan ne vapaudellisen politiikan instituutioilla. Se pyrkii radikaalisti uudelleenmuotoilemaan kaupunkien hallinnolliset instituutiot asukkaiden demokraattisiksi kansankokouksiksi, jotka perustuisivat naapurustoihin, kaupunkeihin ja kyliin. Näissä kansankokouksissa, asukkaat - niin keskiluokka kuin työväenluokkakin - hoitaisivat yhteisön asioita kasvottain, tehden poliittiset päätöksensä suoralla demokratialla ja tehden humanistisen, järkevän yhteiskunnan ihanteesta todellisen. Minimissään, mikäli aiomme saavuttaa sen kaltaisen vapaan yhteiskunnallisen elämän johon pyrimme, meidän tulisi valita demokratia jaetun poliittisen elämämme muodoksi. Jotta voidaan käsitellä niitä ongelmia ja aiheita jotka ylittävät yhden kunnan rajat, demokratisoitujen kuntien tulisi vuorostaan liittyä yhteen muodostaakseen laajemman konfederaation. Näiden kansankokousten ja konfederaatioiden voisivat, pelkällä olemassaolollaan, haastaa sitten valtion ja valtiollisten vallanmuotojen legitimaation. Ne voisivat kohdistua selkeästi korvaamaan valtiovaltaa ja valtiotaitoa kansanvallalla ja yhteiskunnallisesti järkevällä muutokseen pyrkivällä politiikalla. Ne voisivat myös tulla kentiksi joissa voitaisiin käydä läpi luokkakonfliktit ja joissa luokat voitaisiin lopettaa. Kommunalistit eivät huijaa itseään luulemalla että valtio tulee seuraamaan tyynesti heidän pyrkimyksiään korvata ammatillistunut valta kansanvallalla. He eivät ylläpidä illuusioita siitä että hallitsevat luokat välinpitämättömästi antavat kommunalistisen liikkeen vaatia oikeuksia jotka loukkaavat valtion suvereeniutta päättää kaupunkien ja kuntien asioista. Historiallisesti erilaiset suuremmat ja pienemmät alueet sekä ennen kaikkea kaupungit ja kunnat ovat epätoivoisesti kamppailleet saadakseen takaisin paikallisen riippumattomuutensa valtiolta (tätä ei kuitenkaan ole aina tehty korkeiden ihanteiden takia). Kommunalistien pyrkimyksen palauttaa kaupunkien ja kuntien vallat ja liittää ne yhteen konfederaatioiksi voidaan olettaa synnyttävän kasvavaa vastustusta kansallisille instituutioille. Se että uudet kansankokouksien kunnalliset konfederaatiot muodostavat kaksoisvallan valtiota vasatan joka johtaa kasvavaan poliittiseen jännitteeseen on itsestään selvää. Joko kommunalistinen liike radikalisoituu tästä jännitteestä ja päättäväisesti kohtaa kaikki sen seuraamukset, tai se tulee varmasti uppoamaan kompromissien suohon jotka sulauttavat sen takaisin siihen yhteiskunnalliseen järjestykseen jota se aikanaan koitti muuttaa. Kuinka tämä liike kohtaa tämän haasteen on selvä merkki sen vakavuudesta pyrkiä muuttaa olemassa oleva poliittinen järjestelmä ja siitä yhteiskunnallisesta tietoisuudesta jonka se kehittää lähteenä kansanvalistuksesta ja johtajuudesta. Kommunalismi on kritiikki hierarkisesta ja kapitalistisesta yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Se ei pyri ainoastaan muuttamaan yhteiskunnan poliittista elämää, vaan myös sen taloudellisen elämän. Tässä kohtaa, sen päämääränä ei ole talouden kansallistaminen tai tuotantovälineiden yksityisen omistuksen säilyttäminen, vaan talouden kunnallistaminen. Se pyrkii integroimaan tuotantovoimat kunnan elämään, niin että jokainen tuotantolaitos tai muu yritys jää paikallisen yleiskokouksen vaikutuspiiriin, joka päättää kuinka se tulee toimimaan täyttääkseen koko yhteisön tarpeet. Ero elämän ja työn välillä, joka on niin laajalle levinnyttä modernissa kapitalistisessa taloudessa, täytyy ylittää niin että asukkaiden halut ja tarpeet, luomisen taiteelliset haasteet tuotannossa, ja tuotannon rooli ajattelun ja itsemäärityksen muotoilemisessa eivät katoa. "Ihmiskunta luo itsensä," lainatakseni V. Gordon Childen kirjaa urbaanista vallankumouksesta Neoliittisen ajan lopulla ja kaupunkien noususta, eikä se tee näin ainoastaan älyllisesti ja esteettisesti, vaan laajentamalla ihmisten tarpeita sekä niitä tuotantovoimia joilla nuo tarpeet voidaan tyydyttää. Löydämme itsemme - potentiaalimme ja niiden aktualisaation - luovan ja hyödyllisen työn kautta, joka ei ainoastaan muuta ei-inhimillisen luonnon muotoa vaan myös johtaa myös meidän itsemuodostumiseen ja itsemäärittelyyn. Meidän tulee myös välttää sitä nurkkakuntaisuutta ja lopulta haluja yksityisyrittäjyyteen, jotka ovat vaivanneet niin monia itsehallinnollisia yrityksia, kuten Venäjän ja Espanjan vallankumousten "kollektiiveja". Tarvittaisiin enemmän kirjoituksia monien "sosialististen" itsehallinnollisten yritysten ajautumisesta, jopa punamustien ja punaisten lippujen alla vallankumouksellisella Venäjällä tai vallankumouksellisessa Espanjassa, kohti kollektiivisen kapitalismin muotoja, jotka lopulta johtivat monet näistä yrityksistä kilpailemaan keskenään raakamateriaaleista ja markkinoista. (12) Kaikkein tärkeintä, kommunalistisessa poliittisessa elämässä, on että eri alojen työläiset kävisivät paikoilleen kansankokouksissa ei työläisinä - painajina, putkimiehinä, valimon työläisinä tai muina, joilla olisi omat erityiset ammatilliset etunsa joita ajaa - vaan asukkaina ja kansalaisina, joiden tärkein huolenaihe tulisi olla heidän yhteiskuntansa yleinen etu. Asukkaiden tulisi vapauttaa erityisestä identiteetistään työläisinä, spesialisteina ja yksilöinä jotka ovat ennenkaikkea kiinnostuneita omista yksityisistä huolistaan. Kunnallisen elämän tulisi olla koulu kansalaisiksi kasvamiseksi, sekä sulauttamalla uudet asukkaat, kuin myös kouluttamalla nuoria, samalla kun itse yleiskokousten tulisi työskennellä ei ainoastaan pysyvinä päätöksenteko instituutioina vaan myös kenttinä ihmisten kasvatukselle käsittelemään monimutkaisia yhteiskunnallisia ja alueellisia kysymyksiä. (13) Kommunalistisessa elämäntavassa, tavanomainen talous, joka keskittyy hintoihin ja niukkoihin resursseihin, korvattaisiin etiikalla, joka keskittyy ihmisten tarpeisiin ja hyvään elämään. Ihmisten solidaarisuus - tai philia, kuten Kreikkalaiset kutsuivat sitä - korvaisi materiaalisen eduntavoittelun ja egoismin. Kunnalliset yleiskokoukset tulisivat olemaan ainoastaan elinvoimaisen asukaselämän ja päätöksenteon kenttiä, vaan myös keskuksia joissa taloudellisen logistiikan, oikein koordinoitu tuotanto ja julkisen hallinnon toimintojen varjoisa maailman mystifikaatio voidaan purkaa ja avata kaikkien asukkaiden tarkastelulle ja osanotolle. Uuden kansalaisen ilmaantuminen tulisi merkitsemään perinteisen sosialismin partikularistisen luokkaolennon ylittämistä ja "uuden ihmisen" muotoutumista jonka Venäläiset vallankumoukselliset toivoivat saavuttavansa lopulta. Ihmiskunta kykenisi sitten nousemaan yleismaailmallisen tietoisuuden ja järjen asteelle, jota 1800-luvun suuret utoopikot ja Marxilaiset toivoivat luovansa pyrkimyksillään, avaten tien ihmiskunnan täyttymykseen lajina joka ruumiillistaa järjen materiaalisen eduntavoittelun sijaan ja jolla on varaa materiaaliseen yltäkylläisyyteen ankaran harmonian sijaan johon niukkuuden ja materiaalisen puutteen moraali pakottaisi. Klassinen Ateenalainen demokratia 5. vuosisata ekr., länsimaisen demokraattisen perinteen lähde, perustui kasvottaiseen päätöksentekoon yhteisön asukkaiden kokouksissa ja noiden kunnallisten kokousten konfederaatioille. Päälle kahden vuosituhannen ajan Aristoteleen poliittiset kirjoitukset toimivat toistuvasti nostamaan tietoisuuttamme kaupungista kenttänä ihmisten järjen, tietoisuuden ja hyvän elämän potentiaalien toteutumiselle. Tämän mukaisesti Aristotele jäljitti poliksen ilmaantumisen perheestä tai oikoksesta - ts. välttämättömyyden maailmasta, jossa ihmiset täyttivät perustavimmat eläimelliset tarpeensa, ja jossa vanhimmalla miehellä oli auktoriteetti. Kuitenkin useiden perheiden kanssakäyminen "pyrki johonkin suurempaan kuin päivittäisten tarpeiden täyttämiseen" (15); tämä päämäärä aloitti varhaisimman poliittisen muodostelman, kylän. Aristotelen kuvaili ihmisen (jolla hän tarkoitti aukuista Kreikkalaista miestä (16)) kuuluisassa lauseessaan "poliittiseksi eläimeksi" (politikon zoon) joka hallitsee muita perheen jäseniä, ei vain jotta voisi täyttää heidän materiaaliset tarpeensa, vaan myös materiaalisena edellytyksenä hänen osanotolleen poliittiseen elämään, jossa keskustelu ja järki korvasi järjettömät perinteet, teot ja väkivallan. Täten, "kun useat kylät yhdistyvät yhteen kokonaiseen yhteisöön (koinonan), tarpeeksi suureen ollakseen lähes tai melko itseriittoinen," hän jatkoi, "polis syntyy, saaden alkunsa elämän perustarpeista, ja jatkaen olemassaoloaan hyvän elämän takia." (17) Aristoteleelle, ja voimme olettaa että myös antiikin Ateenalaisille, kunnan todelliset funktiot eivät siis olleet pelkästään instrumentaalisia tai edes taloudellisia. Paikkana ihmisten kanssakäymiselle, kunta, ja ne sosiaaliset ja poliittiset järjestelyt jotka siellä asuvat ihmiset loivat, oli ihmiskunnan telos, areena vailla vertaa jossa ihmiset, historian kulun myötä, kykenisivät aktualisoimaan potentiaalinsa järjelle, tietoisuudelle ja luovuudelle. Täten antiikin Ateenalaisille politiikka ei tarkoittanut vain yhteisten käytännön asioiden hoitamista, vaan myös julkisia toimia jotka perustuivat moraaliseen velvoitukseen omalle yhteisölleen. Kaikkien kaupungin asukkaiden oletettiin ottavan osaa julkisiin toimiin eettisinä olentoina. Esimerkit kunnallisesta demokratiasta eivät rajaudu antiikin Ateenaan. Päinvastoin, kauan ennen kuin luokkaerot synnyttivät valtion, lukuisat suhteellisen maalliset kaupungit loivat varhaisimmat institutionaaliset rakenteet paikalliselle dmeokratialle. Kansan yleiskokouksia on saattanut olla olemassa antiikin Sumerissa, niin sanotun "urbaanin vallankumouksen" alussa noin 7 tai 8 tuhatta vuotta sitten. On selvää että ne ilmaantuivat Kreikkalaisten keskuudessa, ja Gracchusten veljesten kukistumiseen saakka, ne olivat kansanvallan keskuksia tasavaltalaisessa Roomassa. Niitä oli lähes kaikkialla keskiajan Euroopassa ja jopa Venäjällä, ennen kaikkea Novgorodissa ja Pskovissa, jotka olivat, hetken, Slaavilaisen maailman demokraattisimpien kaupunkien joukossa. Haluaisin korostaa että kansankokous alkoi saamaan modernia muotoaan Pariisilaisten naapurustojen sektioissa vuonna 1793, jolloin niistä tuli Suuren vallankumouksen takana oleva aito liikevoima ja tietoiset toimijat uuden poliittisen väestön luomisessa. Se että niille ei koskaan annettu sitä huomiota minkä ne ansaitsevat kirjallisuudessa demokratiasta, varsinkaan demokraattisessa Marxilaisissa suuntauksissa tai vallankumouksellisissa syndikalistisissa, on dramaattinen todiste niistä puutteista joita vallankumouksellisessa perinteessä oli. Nämä demokraattiset kunnalliset instituutiot olivat tavallisesti taistelunhaluisessa jännitteessä valtaa haalivien monarkkien, feodaaliherrojen, rikkaiden perheiden ja ryöstelevien valloittajien kanssa kunnes ne kukistettiin, useimmiten veristen kamppailujen jälkeen. Jokaisella suurella vallankumouksella on ollut julkinen yhteisöissä tapahtunut puolensa, ja tämä on seikka jota on mahdoton korostaa liikaa, joka on jäänyt radikaalissa historiankirjoituksessa luokkakamppailun painotuksen alle, niinkin tärkeää kuin tuo kamppailu on ollut. Täten on mahdoton ajatella Englannin vuoden 1640 vallankumouksen ymmärtämistä ilman että nimeää Lontoon sen kentäksi; tai, samalla tapaa, on mahdotonta käsitellä Ranskan eri vallankumouksia ilman että keskityttäisiin Pariisiin, tai Venäjän vallankumouksia ilman että käsiteltäisiin Petrogradia, tai Espanjan vuoden 1936 vallankumousta ilman että viitattaisiin Barcelonaan sen kehittyneimpänä sosiaalisena keskuksena. Tämä kaupungin keskeisyys ei ole pelkkä maantieteellinen fakta; se on, ennen kaikkea, syvällisen poliittisen seikka, johon sisältyy ne tavat joilla vallankumoukselliset massat kerääntyivät ja väittelivät, ne julkiset perinteet jotka ruokkivat niitä ja sen ympäristön joka kehitti heidän vallankumouksellisia näkemyksiään. Vapaudellinen kunnallispolitiikka on keskeinen osa Kommunalistista ajatusrakennelmaa, se on itseasiassa sen praksis, samalla tapaa kuin Kommunalismi järjestelmällisenä vallankumouksellisen ajattelun rakennelmana on merkityksetön ilman vapaudellista kunnallispolitiikkaa. Erot Kommunalismin ja aidon tai "puhtaan" anarkismin välillä, Marxilaisuudesta puhumattakaan, ovat liian suuria että ne voitaisiin ylittää etuliitteillä kuten anarko-, sosialistinen, uus-, tai edes libertaarinen. Kaikki yritykset supistaa Kommunalismia pelkäksi anarkismin muunnelmaksi uhkaavat molempien ajatusten rehellisyyttä - itseasiassa, ne jättävät huomiotta niiden ristiriitaiset käsitykset demokratiasta, organisaatiosta, vaaleista, hallituksesta ja muusta. Gustave Lefrancais, Pariisilainen Kommunardi joka on ehkä keksinyt tämän poliittisen käsitteen julisti järkkymättömästi että hän oli "Kommunalisti, eikä anarkisti." (18) Kommunalismi keskittyy ennen kaikkea vallan ongelmaan. (19) Selvässä ristiriidassa erilaisiin kommunitaarisiin yrityksiin joita monet itsensä anarkisteiksi määrittelevät suosivat, kuten "kansan" autokorjaamot, painot, ruokapiirit, ja takapihan puutarhat, Kommunalismin kannattajat toimivat vaalityössä kamppaillen potentiaalisesti tärkeän vallan keskuksen kanssa - kunnallisvaltuuston - ja koittavat pakottaa sen luomaan lainsäädännöllisesti valtuutettuja naapurustojen asukaskokouksia. Tulee korostaa että näiden kokousten tulisi tehdä kaikki mahdolliset yritykset delegitimoidakseen ja syöstäkseen vallasta ne valtiojohtoiset elimet jotka tällä hetkellä hallitsevat heidän kyliään, kuntiaan tai kaupunkejaan ja työskentelisivät sen jälkeen vallankäytön todellisina moottoreina. Kun jokunen kunta demokratisoitaisiin kommunalististen periaatteiden mukaan, niiden tulisi järjestelmällisesti liittoutua kuntaliittoihin ja haastaa kansallisvaltion rooli ja, julkisten asukaskokousten ja konfederaation neuvostojen kautta, koittaa saada taloudellinen ja poliittinen elämä hallintaansa. Lopultakin, Kommunalismi, toisin kuin anarkismi, vaatii selkeästi päätöksentekoa enemmistöpäätöksillä ainoana tasavertaisena tapana jolla suuret ihmismäärät voivat tehdä päätöksiä. Aidot anarkistit väittävät että tämä periaate - se että enemmistö "määrää" vähemmistöä - on autoritäärinen ja he esittävät sen sijaan päätöksentekoa konsensuksella. Konsensus, jossa yksittäiset ihmiset voivat estää veto-oikeudella enemmistön päätökset, uhkaa lopettaa yhteiskunnan sellaisenaan. Vapaa yhteiskunta ei ole sellainen jossa sen jäsenet, kuten Homeroksen lootuksen syöjät, elävät autuuden tilassa ilman muistia, houkutuksia tai tietoa. Riippumatta siitä pitääkö se siitä, ihmiskunta on puraissut tiedon hedelmästä, ja sen muisti on täynnä historiaa ja kokemusta. Eletyssä vapaudessa - verrattuna pelkkään kahvilajutusteluun - vähemmistöjen oikeutta ilmaista eriävät mielipiteensä tulee aina suojata yhtä täysin kuin enemmistönkin oikeuksia. Yhteisön tulisi välittömästi puuttua mihinkään rajoituksiin noissa oikeuksissa - toivottavasti hellästi, mutta jos se käy välttämättömäksi, voimatoimin - tai muuten sosiaalinen elämä romahtaa pelkkään kaaokseen. Itseasiassa, vähemmistön mielipiteitä suojeltaisiin potentiaalisena lähteenä uusille näkemyksille ja orastavina totuuksina jotka, mikäli niitä rajoitettaisiin, kieltäisivät yhteiskunnalta sen luovuuden ja kehitysaskelien lähteet - koska uudet ajatukset yleensä ottaen ilmaantuvat inspiroituneista vähemmistöistä jotka saavat vähitellen sen keskeisyyden minkä ne ansaitsevat tietyssä ajassa ja paikassa - kunnes ne, taas, haastetaan katoavan aikakauden perinteisenä viisautena ja vaaditaan uusia (vähemmistöjen) mielipiteitä korvaamaan jäätyneet oikeaoppisuudet. Jäljelle jää kysymys: kuinka voimme saavuttaa tämän kaltaisen järkevän yhteiskunnan? Eräs anarkisti teoreetikko uskoo että hyvä yhteiskunta (tai todellinen "luonnollinen" asioiden järjestys, johon kuuluu myös "luonnollinen ihminen") on olemassa sivilisaation sortavien taakkojen alla, kuten hedelmällinen maaperä on lumen alla. Tästä ajatuksesta seuraa että ainoa asia mitä meidän täytyy tehdä saavuttaaksemme hyvän yhteiskunnan on poistaa lumi jollain tapaa, eli toisin sanoen kapitalismi, kansallisvaltiot, kirkot, perinteiset koulut ja muut lähes loputtomat instituutiotyypit jotka perverssisti sisältävät herruutta muodossa tai toisessa. Oletettavasti anarkistinen yhteiskunta - kun valtio, hallinnolliset ja kulttuuriset instituutiot on vain poistettu - ilmaantuisi kokonaisena, valmiina toimimaan ja kukoistamaan vapaana yhteiskuntana. Tuon kaltainen "yhteiskunta," mikäli sitä voi kutsua sellaiseksi, ei vaatisi sitä että aktiivisesti luomme sitä: meidän tarvitsisi vain antaa lumen sulaa pois. Vapaan Kommunalistisen yhteiskunnan tietoinen luomisen prosessi vaatii kuitenkin huomattavasti enemmän ajattelua ja työtä kuin mystifioidun alkuperäiskansojen viattomuuden ja autuuden käsitteen omaksuminen. Kommunalistisen yhteiskunnan tulisi ennen kaikkea perustua uuden radikaalin järjestön maailmanmuuttamis pyrkimykseen, jolla on uusi poliittinen sanasto selittämässä sen päämääriä ja uusi ohjelma ja teoreettinen kehys joka tekisi noista päämääristä johdonmukaisia. Se vaatisi omistautuneita yksilöitä jotka ovat valmiita ottamaan valistuksen ja, aivan, johtajuuden vastuun vastaan. Mikäli sanoja ei aiota täysin mystifioida ja sumentaa silmiemme edessämme olevaa todellisuutta, tulisi vähimmissään myöntää että johtajuutta on aina olemassa, eikä se katoa minnekään koska sellaiset eufemismit kuten "militantti" tai, kuten Espanjassa sanottiin, "vaikutusvaltainen militantti" sumentavat sitä. Täytyy myös tiedostaa että monet aikaisempien ryhmien kuten CNT:n yksilöt eivät olleet ainoastaan "vaikutusvaltaisia militantteja" vaan selviä johtajia, joiden näkemyksille annettiin - ansaitusti! - enemmän arvoa kuin toisten esittämille, koska heidän ajatuksensa perustuivat suurempaan kokemukseen, tietoon ja viisauteen, sekä niihin psykologisiin piirteisiin joita tarvitaan tehokkaaseen suunnan antoon. Vakava libertaarinen lähestymistapa johtajuuteen myöntäisi johtajien todellisuuden ja keskeisen tärkeyden - jonka takia on vielä tärkeämpää perustaa muodollisia rakenteita ja määräyksiä, jotka voivat tehokkaasti hallita ja muokata johtajien toimia ja peruuttaa heidän valtuutensa kun jäsenet päättävät että heidän kunnioitustaan väärinkäytetään tai kun johtajuudesta tulee hyväksikäyttävän vallan käyttöä. Kommunalistisen liikkeen tulisi toimia, ei kevytmielisten ja epäroivien jäsenten kannatuksella, vaan liikkeen ajatukset, käytännöt ja toiminnan oppineiden ihmisten pohjalta. Heidän tulisi, käytännössä, osoittaa vakavaa sitoutumista järjestöönsä - järjestöön jonka rakenne on avoimesti muotoiltu perustuskirjassa ja soveliaat säännöt. Ilman demokraattisesti muotoiltua ja hyväksyttyä institutionaalista kehystä jonka jäsenet ja johtajat pidetään vastuullisina, selkeästi muotoillut standardit vastuusta katoavat. Itseasiassa nimenomaan silloin kun jäsenet eivät ole enää vastuullisia sen perustuslaille ja säännöille syntyy autoritäärisyyttä joka lopulta johtaa liikkeen tuhoutumiseen. Vapaus autoritäärisyydestä voidaan parhaiten varmistaa selkeällä, suppealla ja eritellyllä vallan sijoittamisella, ei väitteillä että valta ja johtajuus ovat "käskemisen" muotoja tai libertaarisilla metaforilla jotka peittävät niiden todellisuuden. Nimenomaan silloin kun järjestö epäonnistuu selkeästi ilmaisemaan näitä rajoituksia ilmaantuu sen taantumiselle ja rappiolle soveliaat olosuhteet. Ironista kyllä, mikään joukko ei ole ollut yhtä itsepintainen vaatiessaan vapautta käyttää tahtoaan määräyksiä vastaan kuin heimopäälliköt, monarkit, aateliset ja porvaristo; samalla tapaa jopa hyvää toivovat anarkistit ovat nähneet yksilöllisen autonomian todellisena vapauden ilmaisuna sivilisaation "keinotekoisuuksilta". Todellisen vapauden alueella - toisin sanoen, vapaudessa joka on aktualisoitunut tietoisuuden, tiedon ja välttämättömyyden seurauksena - se että tietää mitä voi ja mitä voi tehdä on avoimemmin rehellistä ja todempaa todellisuudelle kuin välttää eletyn maailman rajojen tietämisen vastuuta. Hyvin viisas mies sanoi noin puolitoista vuosisataa sitten: "Ihmiset tekevät oman historiansa, mutta he eivät voi tehdä sitä miten vain haluavat." Kansainvälisen vasemmiston tarve edistyä rohkeasti Marxilaisen, anarkistisen, syndikalistisen tai epämääräisen sosialistisen näkökulman ohitse kohti Kommunalistista katsantokantaa on erityisen tärkeä nykypäivänä. Harvoin vasemmistolaisten poliittisten ajatusten historiassa on sotkettu ideologioita näin villisti ja vastuuttomasti; harvoin ideologia itsessään on ollut näin haukuttua; harvoin on vaatimusta "Yhtenäisyydestä!" ehdolla millä hyvänsä esitetty tälläisella epätoivolla. Eri kapitalismia vastustavien suuntausten tulisi toki yhdistyä horjuttaakseen uskoa markkinajärjestelmän ja lopulta lopettaakseen sen. Tällä päämäärällä yhdessäpysyminen on korvaamattoman tärkeää: tarvitaan koko vasemmiston yhdistynyt rintama vastustamaan juurtunutta kauppatavaroiden tuottamisen ja vaihdon järjestelmää - tai itseasiassa kulttuuria - ja suojelemaan niitä oikeuksien jäänteitä jotka massat ovat voittaneet aikaisemmissa kamppailuissa sortavia hallintoja ja yhteiskuntajärjestelmiä vastaan.
KommunalistinenProjekti
2006-02-01 20:35:14
Kommunalistinen projekti Murray Bookchin Se tuleeko 2000-luku olemaan kaikkein radikaalein aikakausi vai kaikkein taantumuksellisin - vai tuleeko se vain olemaan ankean keskinkertaisuuden harmaa kausi - tulee eniten riippumaan siit.ä mink.ä kaltaisen yhteiskunnallisen liikkeen ja ohjelman sosiaaliset radikaalit luovat siitä teoreettisesta, organisatorisesta ja poliittisesta rikkaudesta joka on kerääntynyt vallankumouksellisen kauden kahden viimeisen kahdenvuosisadan aikana. Se suunta jonka valitsemme, useista eri risteyskohdista ihmiskunnan kehityksessä, saattaa hyvinkin määrittää tulevaisuutemme lajina vuosisadoiksi eteenpäin. Niin kauan kuin tämä järjetön yhteiskunta vaarantaa meitä ydin ja biologisilla aseilla, emme voi jättää huomiotta koko ihmisyyden tuhoisan päätöksen mahdollisuutta. Ottaen huomioon ne erittäin tarkkaan harkitut tekniset suunnitelmat jotka sotilaallis-teollinen kompleksi on kehittänyt, ihmiskunnan itsetuho täytyy ottaa huomioon niissä futuristisissa skenarioissa joita, vuosituhannen vaihtuessa, massa media lähettää - ihmiskunnan tulevaisuuden lopullinen päätös. Välttääkseni sen että nämä huomiot vaikuttaisivat liian tuomiopäivää ennustavilta, haluaisin korostaa että elämme myös ajalla jolloin ihmisten luovuudella, teknologialla ja mielikuvituksella on kyky luoda ennennäkemättömiä materiaalisia edistysaskelia ja antaa meille yhteiskuntia jotka mahdollistavat vapauden joka ylittää mennentullen jopa kaikkein dramaattisimmat ja vapauttavimmat visiot joita yhteiskuntateoreetikot kuten Saint-Simon, Charles Fourier, Karl Marxin ja Peter Kropotkinin. (1) Monet post-modernin ajan ajattelijoista ovat hidasjärkisellä tavallaan nimenneet tieteen ja teknologian ensisijaisiksi uhiksi ihmiskunnan hyvinvoinnille, kuitenkin vain harvat opit ovat antaneet ihmiskunnalle tuon kaltaista tyrmistyttävää määrää tietoutta aineen ja elämän salaisuuksista, tai tarjonneet lajillemme parempaa kykyä muuttaa jokaista tärkeää puolta todellisuudesta ja parantaa ihmisten ja muiden elävien olentojen hyvinvointia. Olemme siis tilanteessa jossa voimme joko kulkea kohti ankaraa 'historian loppua,' jossa tyhjien tilanteiden banaali jatkumu korvaa todellisen edistyksen, tai lähteä tielle kohti todellista historian luomista, jossa ihmiskunta aidosti edistyy kohti järkevää maailmaa. Olemme tilanteessa jossa voimme valita häpeällisen lopun, johon mahdollisesti kuuluu myös itse historian katastrofaalinen ydintuho, ja historian järkevän täyttymyksen, vapaassa materiaalisesti rikkaassa yhteiskunnassa esteettisesti luodussa ympäristössä, välillä. Riippumatta niistä teknologisista ihmeistä joita hallitseva luokka (eli porvaristo) kehittää saavuttaakseen voiton toisistaan, vain vähän olemassa olevan yhteiskunnan subjektiivisesta todellisuudesta voi pelastaa sen. Nimenomaan aikana jolloin me, lajina, kykenemme luomaan keinot uskomattomille objektiiviselle kehitykselle ja parannuksille ihmiskunnan oloissa ja muiden elävien olentojen luonnon maailmassa - kehitysaskelia jotka voisivat luoda vapaan ja järkevän yhteiskunnan - olemme lähes alastomia moraalisesti niiden sosiaalisten voimien edessä jotka voivat hyvinkin johtaa fyysiseen tuhoomme. Ennusteet tulevaisuudesta ovat ymmärrettävästi hyvin heikkoja ja niihin ei helposti luoteta. Pessimismistä on tullut hyvin laajalle levinnyttä, kapitalististen yhteiskuntasuhteiden syöpyessä aina vain syvemmälle ihmismieleen kuin koskaan ennen, samalla kun kulttuuri taantuu kuvottavissa määrin, lähes katoamispisteeseensä. Suurimmalle osalle nykypäivän ihmisistä ne asiat jotka olivat toiveikkaita ja hyvin radikaaleja varmuuksia kaksikymmentä vuotta kestäneellä kaudella Venäjän Vallankumouksen vuotesina 1917-18 aina Espanjan sisällissodan päättymiseen vuonna 1939 asti, vaikuttavat melkein na.ïveilta. Kuitenkin päätöksemme luoda parempi yhteiskunta, ja päätöksemme siitä miten teemme sen, täytyy tulla meistä itsestämme, ilman jumalien apua, tai vielä tätäkin vähemmän mystisten 'luonnonvoimien' tai karismaattisen johtajan avulla. Mikäli valitsemme tien kohti parempaa tulevaisuutta, valintamme tulee olla seurausta omista - ja vain omistamme - kyvyistämme oppia menneisyyden materiaalisista opetuksista ja arvostaa tulevaisuuden todellisia mahdollisuuksia. Meidän tulee turvautua, ei taikauskon, tai, absurdia kyllä, akatemian rakosista, sumeasta helvetistä esiinkutsuttuihin utuisiin oikkuihin, vaan sen sijaan niihin innovatiivisiin ominaisuuksiin jotka muodostavat meidän ihmisyytemme ja ne olennaiset piirteet jotka ovat vastuussa luonnollisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Näille vastakkaisia ovat ne sosiaaliset patologiat ja sattumanvaraiset tapahtumat jotka ovat saaneet ihmiskunnan sivuraiteille sen tietoisuuden ja järjen potentiaalien täyttymyksestä. Vietyämme historian pisteeseen jossa lähes mikä tahansa on mahdollista, ainakin materiaaliselta puolelta, - ja jätettyämme taaksemme menneisyyden joka oli ideologisesti ihmisten mielikuvituksen luomien mystisten ja uskonnollisten elementtien läpäisemä - me kohtaamme uuden haasteen, jonka edessä ihmiskunta ei ole koskaan ennen ollut. Meidän tulee tietoisesti luoda oma maailmamme, ei demonisten fantasioiden, järjettömien perinteiden ja tuhoisien ennakkoluulojen mukaan, vaan lajillemme ainutlaatuisten järjen, harkinnan ja keskustelun kriteerien mukaan. Minkä seikkojen tulisi olla ratkaisevia tehdessämme tätä päätöstä? Ensinnäkin se suunnaton sosiaalisen ja poliittisen kokemuksen kasautunut määrä joka on saatavilla nykypäivän vallankumouksellisille on hyvin ratkaisevaa, tämän ollessa varasto tietoa jota, oikein käsitettynä, voitaisiin käyttää välttämään niitä hirvittäviä virheitä joita edeltäjämme ovat tehneet ja säästämään ihmiskunnan menneiden epäonnistuneiden vallankumousten tuholta. Korvaamattoman tärkeää on se potentiaali uudelle teoreettiselle alustalle jonka ajatusten historia on luonut, tuon alustan tehdessä mahdolliseksi singota kehittyvä radikaaliliike olemassa olevien yhteiskunnallisten olotilojen yli tulevaisuuteen joka edistää ihmiskunnan vapautumista. Meidän tulee kuitenkin olla myös täysin tietoisia edessämme olevien ongelmien mittasuhteista. Meidän tulee ymmärtää täysin selkeästi missä sijaitsemme suhteessa vallalla olevaan kapitalistiseen järjestykseen, ja meidän tulee ymmärtää ilmaantuvat sosiaaliset ongelmat ja puhutella niitä uuden liikkeen ohjelmassa. Kapitalismi on ehdottomasti dynaamisin yhteiskunta mitä on ikinä ilmaantunut historiassa. Määritelmän mukaisesti sen tulee varmastikin olla aina kauppatavaroiden vaihtamisen järjestelmä joissa tuotteet joita tehdään myyntiin ja voitonsaantiin läpäisevät ja välittävät suurinta osaa ihmisten välisistä suhteista. Kuitenkin kapitalismi on myös hyvin mukautuva järjestelmä, joka jatkuvasti edistää brutaalia maksiimia jonka mukaan mikään yritys joka ei kasva kilpailijoidensa kustannuksella tulee kuolla. Tämän takia "kasvu" ja jatkuva muutos tulevat kapitalistisen olemassaolon elinehdoiksi. Tämä tarkoittaa että kapitalismi ei ikinä säily pysyvästi yhdessä ainoassa muodossa; sen tulee aina muuttaa niitä instituutioita jotka nousevat sen perustavista yhteiskunnallisista suhteista. Vaikkakin kapitalismi on ollut hallitseva yhteiskunta vain parin viimeisen vuosisadan ajan, se on ollut olemassa jo kauan varhaisempien yhteiskuntien reunamilla: pitkälti kaupallisessa muodossa, joka rakentui kaupunkien ja imperiumien välisen kaupan ympärille; käsityöläismuodossa kautta Euroopan keski-ajan; jättimäisen teollisessa muodossa omalla ajallamme; ja mikäli uskomme viime aikojen ennustajia, informaatiopohjaisessa muodossa tulevalla kaudella. Se ei ole ainoastaan luonut uusia teknologioita vaan suuren määrän taloudellisia ja yhteiskunnallisia rakenteita, kuten pienen kaupan, tehtaan, jättimäisen myllyn, ja teollisen ja kaupallisen kompleksin. Voimme olla varmoja siitä että teollisen vallankumouksen kapitalismi ei ole täysin kadonnut, sen enempää kuin tätä edeltävien aikojen eristäytynyt maalaisten kylä ja pienkäsityöläiset ovat kadonneet täysin unholaan. Paljon menneestä säilyy aina nykyisen osasena; itseasiassa, kuten Marx itsepintaisesti varoitti, ei ole olemassa "puhdasta kapitalismia," ja yhdetkään kapitalismin aikaisemmista muodoista eivät katoa kunnes perustetaan radikaalisti uusia yhteiskuntasuhteita ja niistä tulee ylivoimaisen hallitsevia. Kuitenkin kapitalismi, samalla kun se on olemassa rinnakkain ja käyttää esikapitalistisia instituutioita omiin päämääriinsä (lue Marxin Grundrissesta tästä dialektiikasta), kurottaa nyt esikaupunkeihin ja maaseudulle ostoskeskuksillaan ja uuden muotoisilla tehtaillaan. Itseasiassa ajatus siitä että se ylettyisi planeettamme ulkopuolelle ei ole millään tapaa käsittämätöntä. Se on joka tapauksessa tuottanut ei ainoastaan uusia kauppatavaroita luodakseen ja ruokkiakseen uusia haluja, vaan myös uusia sosiaalisia ja kulttuurisia aiheita, jotka ovat vuorostaan luoneet uusia tukijoita ja antagonisteja nykyiselle yhteiskunnalle. Marxin ja Engelsin Kommunistisen Manifestin kuuluisa ensimmäinen osio, joissa he riemuitsevat kapitalismin ihmeitä, täytyisi kirjoittaa toistuvasti uudestaan jotta pysyttäisiin mukana porvariston kehityksen luomien saavutusten - ja kauheuksien - mukana. Yksi kaikkein hätkähdyttävin puoli nykyisessä kapitalismissa on se että lännessä se pitkälti yksinkertaistunut kahden luokan järjestelmä - porvaristo ja proletariaatti - jonka Marx ja Engels ennustivat, Kommunistisessa Manifestissa, tulevan hallitsevaksi "varttuneessa" kapitalismissa (ja me emme ole vielä nähneet minkäläinen "varttunut," tai vielä vähemmän "myöhäinen" tai "kuoleva", kapitalismi onkaan) on käynyt läpi uudelleenmuotoilu prosessin. Konfliktista palkkatyön ja pääoman välillä, vaikka se ei suinkaan ole kadonnut, puuttuu se kaiken kattava tärkeys mikä sillä oli entisaikoina. Toisin kuin Marx odotti, teollinen työväenluokan koko kutistuu ja se menettää tasaisesti perinteistä identiteettiään luokkana - joka ei missään nimessä sulje sitä pois potentiaalisesti laajemmasta ja ehkä laajakantoisemmasta konfliktista koko yhteiskunnan ja kapitalististen yhteiskuntasuhteiden välillä. Nykypäivän kulttuuri, sosiaaliset suhteet, kaupunkikuva, tuotantotavat, maatalous ja kuljetusvälineet ovat muuttaneet perinteisen proletariaatin, joihin syndikalistit ja Marxilaiset ylivoimaisesti, tai melkein mystisesti, keskittyivät, pitkälti pikkuporvarilliseksi ryhmäksi jonka mentaliteettia määrittää sen oma porvarillinen utopisminsa "kulutuksesta kulutuksen vuoksi." Voimme nähdä ajan jolloin proletaarit, riippumatta siitä käyttääkö hän haalareita vai ei tai missä kohtaa hän on tuotantolinjalla, tullaan korvaamaan täysin automatisoiduilla ja jopa miniaturisoiduilla tuotantovoimilla joita muutamat valkotakkiset koneiden ja tietokoneiden manipuloijat käyttävät. Samalla tapaa perinteisen proletariaatin elintaso ja sen materiaaliset odotukset (joka ei ole mitenkään pieni osa yhteiskunnallisen tietoisuuden muotoilemisessa!) ovat muuttuneet suunnattomasti, niiden noustessa sukupolven tai kahden aikana köyhyyden läheltä kohtuullisen korkealle materiaalisen yltäkylläisyyden asteelle. Entisten teräs ja autotyölöisten ja hiilikaivosmiesten lasten ja lastenlasten, joilla ei ole proletaarista luokkaidentiteettiä, yliopistotason koulutus on korvannut peruskoulutodistuksen uuden luokka statuksen tunnuksena. Yhdysvalloissa ennen vastakkaiset luokka-edut ovat yhdistyneet niin pitkälti että lähes 50 prosenttia Amerikkalaisista talouksista omistaa osakkeita tai obligaatioita, samalla kun jättimäinen määrä omistaa jonkinlaista yksityisomaisuutta, omistaen omat kotinsa, puutarhansa ja kesämökkinsä. Ottaen huomioon nämä muutokset, sen vakavan työläismiehen tai naisen, joka kuvattiin entisaikojen radikaaleissa julisteissa lihaksikkaan, jännittyneen luut murskaavan vasaraa pitelevän käden kanssa, on korvannut "sivistynyt" ja hyvä tapainen (niin sanottu) "työskentelevä keskiluokka." Perinteinen iskulause "Maailman työläiset, yhtykää!" tulee sen vanhassa historiallisessa mielessään aina vain merkityksettömämmäksi. Proletariaatin luokkatietoisuus, jota Marx koitti herättää Kommunistisessa Manifestissa, on kuihtunut tasaista vauhtia ja on monin paikoin lähestulkoon kadonnut. Existentiaalisempi luokkataistelu ei suinkaan ole kadonnut, sen enempää kuin porvaristo voi poistaa painovoimaa ihmiskunnan elämästä, mutta kuitenkin mikäli nykyiset radikaalit eivät ole tietoisia siitä faktasta että se on kutistettu pitkälti yksittäiseen tehtaaseen tai toimistoon, he eivät myöskään kykene ymmärtämään että uusi, mahdollisesti laajempi yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi ilmaantua edessämme olevista yleistetyistä kamppailuista. Tämä yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi itseasiassa saada virkistävän uuden merkityksen citoyenin käsitteen uudelleen syntymisenä - tämä käsite oli hyvin tärkeä vuoden 1789 Suurelle Vallankumoukselle ja sille laajemmalle humanistiselle sosiaalisuuden mielialalle, niin että siitä tuli myöhemmin puhuttelumuoto vallankumouksellisille jotka punaisen Ranskan kukon heraldinen kiekuminen kutsui barrikaadeille. Nähtynä kokonaisuutena, se yhteiskunnallinen tila, jonka kapitalismi on luonut, on ristiriidassa niiden yksinkertaisten luokkaennusteiden kanssa, joita Marx ja vallankumoukselliset Ranskalaiset syndikalistit ajoivat. Toisen maailmansodan jälkeen, kapitalismi on käynyt läpi suunnattoman muutoksen, sen luodessa uusia laajoja yhteiskunnallisia aiheita suunnattomalla nopeudelle, aiheita jotka ovat ohittaneet perinteiset proletaariset vaatimukset paremmista palkoista, työajoista ja työoloista: merkittävimpiä näistä ovat ympäristöön, sukupuoleen, hierarkiaan, asukkuuteen ja demokratiaan liittyvät kysymykset. Kapitalismi on käytännössä yleistänyt uhkansa ihmiskunnalle, varsinkin ilmastomuutoksilla jotka voivat muuttaa itse planeetan ulkonäköä, maailmanlaajuisilla harvainvaltaisilla instituutioilla, ja villiksi päässeellä urbanisaatiolla joka radikaalisti syövyttää ruohonjuuritason politiikalle ominaista kansalaiselämää. Hierarkiasta on nykyään tulossa yhtä selkeä aihe kuin luokka on - tästä toimii todistuksena se mitta missä monet sosiaaliset analyysit ovat yksilöineet managerit, byrokraatit, tiedemiehet ja muut nousevina, näennäisesti hallitsevina ryhminä. Uudet ja mutkikkaat status ja etu erot ovat merkittäviä toisella tapaa kuin lähimenneisyydessä; ne sumentavat konfliktia palkkatyön ja pääoman välillä joka oli perinteisille sosialisteille ennen niin keskeistä, selkeästi määriteltyä, ja militantisti kamppailtua. Luokka kategoriat sekoittuvat nyt hierarkisiin kategorioihin jotka pohjautuvat rotuun, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntaukseen ja kansallisiin tai alueellisiin eroihin. Status erot, hierarkian tunnuspiirre, tapaavat yhdistymään luokkaeroihin ja kaiken kattavampi kapitalistinen maailma on ilmaantumassa jossa etniset, kansalliset ja sukupuolierot ohittavat monesti luokkaerojen tärkeyden kansan silmissä. Tämä ilmiö ei ole täysin uusi: Ensimmäisessä Maailmansodassa lukuisat Saksalaiset sosialistit hylkäsivät aikaisemman sitoumuksensa proletariaatin yhtenäisyyden punaisille lipuille, suosiakseen hyvin syöneiden ja parasiittisten hallitsijoidensa kansallisia lippuja ja menivät sitten syöksemään pistimensä Ranskalaisten ja Venäläisten sosialistityöläisten ruumiisiin - kuten hekin tekivät, vuorostaan, omien sortajiensa kansallisten lippujen alla. Samalla kapitalismi on luonut uuden kenties tärkeimmän ristiriidan: loputtomaan kasvuun perustuvan talouden ja luonnon ympäristön köyhtymisen törmäyksen. (2) Tätä aihetta ja sen suunnattomia seuraamuksia ei voida enää minimoida, puhumattakaan niiden huomiotta jättämisestä, kuin ihmisten tarvetta ruualle tai ilmalle. Nykyään kaikkein lupaavimmat kamppailut lännessä, jossa sosialismi syntyi, vaikuttavat tapahtuvan vähemmän tulojen ja työolojen ympärillä vaan ennemminkin ydinvoiman, saastumisen, metsien kuoleman, slummiutumisen, koulutuksen, terveydenhuollon, yhteisöjen elämän ja vähemmän kehittyneiden maiden kansojen sorron ympärillä. Tästä toimii todistuksena globalisaation vastaiset kapinat (vaikka ne tapahtuvatkin satunnaisesti), joissa sini- tai valkokaulus "työläiset" marssivat samoissa riveissa keskiluokkaisten ihmisystävien kanssa ja joita ajavat samat yhteiskunnalliset huolenaiheet. Proletaariset taistelijat muuttuvat mahdottomiksi erottaa keskiluokkaisista. Vantterat työläiset, joihin tunnusmerkkinä on taistelunhaluinen militanttius, marssivat "leipää ja sirkushuveja" tarjoavien teatteriesitysten perässä, molempien ollessa usein jaetusti leikkisiä. Työväen ja keskiluokan jäsenillä on usein, eräällä tapaa, monia erilaisia sosiaalisia hattuja heidän haastaessa kapitalismia epäsuorasti sekä suorasti, niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Emme myöskään voi jättää huomiotta, päättäessämme sitä suuntaa minkä aiomme ottaa, sitä faktaa että kapitalismi, mikäli sitä ei pysäytetä, tulee olemaan tulevaisuudessa - eikä välttämättä kovin kaukaisessa tulevaisuudessa - huomattavasti erilainen kuin se järjestelmä jonka tunnemme nyt. Kapitalistisen kehityksen voi olettaa muuttavan sosiaalisia näkymiä tulevina vuosina. Voimmeko olettaa että tehtaat, toimistot, kaupungit, asuinalueet, teollisuus, kaupankäynti ja maatalous, puhumattakaan moraalisista arvoista, estetiikasta, mediasta, yleisistä haluista, ynnä muusta eivät tule muuttumaan suunnattomasti ennenkuin tämä vuosisata loppuu? Menneellä vuosisadalla kapitalismi on, ennenkaikkea, laajentanut yhteiskunnallisia aiheita - itseasiassa historiallinen sosiaalinen kysymys siitä kuinka ihmiskunta, jota luokat ja riisto jakaa, voi luoda yhteiskunnan joka perustuu tasa-arvoon, aidon harmonian ja vapauden kehittymiseen - niin että siihen kuuluu aiheita joiden ratkaisua 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen vapauteen uskovat yhteiskuntateoreetikot hädin tuskin kykenivät näkemään. Aikamme, loputtomine "tilinpäätöksineen" ja "sijoituskohteineen," uhkaa nyt muuttaa koko yhteiskunnan laajaksi ja hyväksikäyttäväksi markkinapaikaksi. (3) Se kansa jonka kanssa progressiiviset sosialistit joutuivat keskustelemaan, muuttuu myös radikaalisti ja se tulee tekemään tuota tulevina vuosikymmeninä. Se että hidastelee, kapitalismin luomien muutosten ja uusien tai laajempien ristiriitojen joita se tuottaa, ymmärtämyksessä johtaa sen toistuvasti tuhoisan virheen tekemiseen joka johti lähes kaikkien viimeisten kahden vuosisadan vallankumouksellisten kansannousujen tappioon. Etummaisena näissä opetuksissa joita uuden vallankumouksellisen liikkeen tulee oppia menneisyydestä, on se että sen tulee saada laajoja joukkoja keskiluokasta uuden populistisen ohjelmansa taakse. Yhdelläkään yrityksellä kapitalismin korvaamiseksi sosialismilla ei ole ikinä ollut tai olemaan etäistäkään mahdollisuutta menestyä ilman tyytymättömän pikkuporvariston tukea, olkoon se sitten intelligentsiaa ja maalaisia-univormuissa Venäjän vallankumouksessa tai sitten intellektuelleja, maanviljelijöitä, kaupanpitäjiä, toimistotyöläisiä ja teollisuuden ja jopa hallituksen managereita Saksan kansannousuissa 1918-21. Jopa menneiden vallankumouksellisten kausien lupaavimpina aikoina, Bolsevikit, Mensevikit, Saksalaiset Sosiaalidemokraatit ja Venäläiset kommunistit eivät koskaan saaneet absoluuttisia enemmistöjä lakiasäätävistä elimissään. Niin sanotut "proletaariset vallankumoukset" olivat poikkeuksetta vähemmistöjen vallankumouksia, useimmiten jopa itse proletariaatin keskuudessa, ja ne jotka onnistuivat (usein lyhyeksi aikaa, ennenkuin ne tukahdutettiin tai ajautuivat historiallisesti pois vallankumouksellisesta liikkeestä) riippuivat ylivoimaisesti siitä faktasta että porvaristolta puuttui aktiivinen tuki omissa asevoimissaan tai siitä että se oli yksinkertaisesti sosiaalisesti lannistunut. Mikäli otetaan huomioon ne muutokset joita näemme ympärillämme ja ne jotka ovat vasta saamassa muotoaan, yhteiskunnalliset radikaalit eivät voi enää vastustaa saalistavaa (sekä suunnattoman luovaa) kapitalistista järjestelmää käyttämällä ideologioita ja metodeja jotka syntyivät ensimmäisestä Teollisesta vallankumouksesta, jolloin teollisuuden proletaarit vaikuttivat olevan ensisijaisia antagonisteja kangastehtaan omistajalle. (Emmekä voi myöskään käyttää ideologioita jotka syntyivät konflikteista joilla köyhtynyt maaseutuväestö käytti vastustamaan feodaalisia tai semifeodaalisia maanomistajia.) Yksikään menneiden aikojen antikapitalistiksi julistautuneista ideologioista - Marxilaisuudesta, anarkismista, syndikalismista ja yleisemmistä sosialismin muodoista - ei säilytä enää sitä samaa relevanssia joka niillä oli kapitalistisen ja teknologisen kehityksen aikaisemmissa vaiheissa. Yksikään niistä ei myöskään voi toivoa kattavansa koko uusien aiheiden, tilaisuuksien, ongelmien ja etujen moninaisuutta jotka kapitalismi on toistuvasti luonut ajan mittaan. Marxilaisuus oli kaikkein kattavin ja johdonmukaisin yritys luoda systemaattinen sosialismin muoto, joka korosti uuden yhteiskunnan edellytysten materiaalisia sekä subjektiivisia historiallisia ennakkoedellytyksiä. Tämän projektin, nykyisellä esikapitalistisen talouden hajoamisen ja älyllisen sekaannuksen, relativismin ja subjektivismin aikakaudella, ei tule koskaan antautua uusille barbaareille, joista monet ovat löytäneet kodin sieltä mikä oli ennen muuri ideologiselle taantumalle - yliopistoista. Olemme paljon velkaa Marxin yritykselle luoda meille johdonmukainen ja innostava analyysi kauppatavaroista ja vaihtosuhteista, aktivistisesta filosofiasta, systemaattisesta yhteiskuntateoriasta, objektiivisesti perustellusta tai "tieteellisestä" käsityksestä historiallisesta kehityksestä sekä joustavasta poliittisesta strategiasta. Marxilaiset poliittiset ajatukset olivat myös erityisen tärkeitä hirvittävän hämmentyneelle proletariaatille ja niille yksittäisille sortotoimille joita teollisuusporvaristo käytti heille Englannissa 1840 -luvulla, jonkinverran myöhemmin Ranskassa, Italiassa ja Saksassa, sekä hyvin ennalta näkevästi Venäjällä viimeisenä vuosikymmenenä Marxin elämässä. Ennen populistisen liikkeen nousua Venäjällä (joista kuuluisin oli Narodnaya Volya), Marx oletti että nousevasta proletariaatista tulisi väestön suuri enemmistö Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, ja se tulisi väistämättä johtamaan vallankumoukselliseen luokkasotaan kapitalistisen riiston ja köyhdyttämisen seurauksena. Varsinkin vuosina 1917 ja 1939 välillä, kauan Marxin kuoleman jälkeen, Eurooppaa riivasi kasvava luokkasota joka nousi totaalisen työläisten kansannousujen pisteeseen. Vuonna 1917, poikkeuksellisen tilanteiden yhtymäkohdan - varsinkin Ensimmäisen Maailmansodan syttymisen myötä, joka teki monet Eurooppalaiset kvasifeodaaliset sosiaaliset järjestelmät hirvittävän epävakaiksi - Lenin ja Bolsevikit koittivat käyttää (mutta muuttivat suuresti) Marxin kirjoituksia ottaakseen vallan taloudellisesti takaperoisessa imperiumissa, joka ulottui kooltaan yhdentoista aikavyöhykkeen halki kautta Euroopan ja Aasian. (4) Kuitenkin enimmäkseen, Marxilaisuuden taloudelliset näkemykset kuuluivat nousevan tehdas kapitalismin aikakaudelle 1800-luvulle. Loistava sosialismin materiaalisten edellytysten teoriana, se ei huomioinut ekologisia, kansan tai subjektiivisia voimia tai syitä jotka saattaisivat lähettää ihmiskunnan liikkeeseen joka pyrkisi vallankumoukselliseen muutokseen. Päinvastoin, Marxilainen teoria jähmettyi teoreettisesti lähes vuosisadan ajaksi. Sen teoreetikot olivat usein hämillään kehityssuuntauksista jotka olivat ohittaneet sen ja ovat, 60-luvun jälkeen, mekaanisesti liittäneet ympäristönsuojeluliikkeen ja feministisiä ajatuksia sen kaavanomaiseen ouvrieristiseen näkökantaan. Samalla tapaa, anarkismi - jonka uskon autenttisessa muodossa edustavan hyvin individualistista näkökantaa joka suosii radikaalin esteetöntä elämäntapaa, usein korvikkeena joukkotoiminnalle - on paljon paremmin soveltuva kuvaamaan Proudholaista yhden perheen maalaisten tai käsityöläisten maailmaa, kuin modernia urbaania ja teollista ympäristöä. Olen itsekin ennen käyttänyt tätä poliittista nimikettä, mutta lisä harkinta on pakottanut minut saapumaan siihen johtopäätökseen että, huolimatta sen usein virkistävistä aforismeista ja näkemyksistä, se yksinkertaisesti ei ole yhteiskunnallinen teoria. Sen kuuluisimmat teoreetikot juhlivat sen näennäistä avoimmuutta eklektisyydelle ja "paradoksin" tai jopa "ristiriidan" vapauttavia vaikutuksia, käyttääkseni Proudhonilaista liioittelua. Tämän mukaisesti, ilman ennakkoluuloja monia anarkistisia toiminnanmuotoja kohtaan, voidaan uskottavasti perustella että monet niistä yhteiskunnallisen ja taloudellisen uudelleenrakennuksen ajatuksista joita on ennen ajettu "anarkian" nimissä oli usein viety Marxismista (mukaanlukien oma "niukkuuden jälkeisyyden" käsitteeni, mikä ymmärrettävästi raivostutti monia anarkisteja jotka lukivat esseitäni aiheesta). Valitettavasti sosialististen käsitteiden käyttö on monesti estänyt anarkisteja kertomasta meille tai edes ymmärtämästä selkeästi mitä he ovat: individidualisteja joiden autonomian käsitteet saavat alkunsa vahvasta sitoumuksesta henkilökohtaiseen vapauteen yhteiskunnallisen vapauden sijaan, tai sosialisteja jotka ovat sitoutuneita rakenteelliselle, institutionalisoidulle ja vastuulliselle sosiaalisen järjestäytymisen muodolle. Anarkismin ajatus itsehallinnosta (auto-nomos) johti Nietzschen kaiken kattavan tahdon radikaalin ylistämiseen. Tämän "ideologian" historia onkin täynnä idiosynkraattisia vastarinnan eleitä, joten ei ole mikään yllätys että ne ovat viehättäneet monia nuoria ihmisiä ja esteetikkoja. Anarkismi edustaa itseasiassa kaikkein äärimmäisintä muotoa liberalismin esteettömän autonomian ideologiassa, sen saavuttaessa huipentumansa sankarillisten valtion uhmaamisen tekojen ylistyksessä. Anarkismin myytti itsehallinnosta (auto nomos) - radikaalista yksilön puolustuksesta yli yhteiskunnan tai jopa sitä vastaan, ja yksilöllisestä vastuunpuutteesta kollektiiviselle hyvinvoinnille - johtaa radikaaliin kaikkivoivan tahdon väitteeseen joka on keskeinen Nietzschen ideologisille vaelluksille. Jotkut itseään anarkisteiksi kutsuvat ovat jopa hyljänneet yhteiskunnallisen joukkotoiminnan turhana ja vieraana henkilökohtaisille mielenkiinnoilleen ja ovat tehneet fetissin siitä mitä Espanjalaiset anarkistit kutsuivat grupismoksi, pienryhmien toimintamuodolle joka on hyvin henkilökohtaista sosiaalisen sijaan. Anarkismi on usein sekoitettu vallankumoukselliseen syndikalismiin, hyvin rakenteelliseen ja hyvin kehittyneeseen joukkojen libertaarisiin ammattiliittoihin joka, toisin kuin anarkismi, oli pitkän aikaa omistautunut demokraattisille käytännöille, (5) kurinalaisuudelle toiminnassa, ja järjestäytyneelle, pitkän tähtäimen vallankumoukselliselle käytännölle jotta tuhottaisiin kapitalismi. Sen samanhenkisyys anarkismin kanssa johtaa juurensa sen vahvasta libertaarisista ennakkoluuloista, kuitenkin anarkistien ja syndikalistien välisillä katkerilla riidoilla on pitkä historia lähes jokaisessa maassa Läntisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kuten voimme havaita Espanjan CNT:n ja Tierra y Libertadiin yhteydessä olleiden anarkististen ryhmien 1900-luvun alkupuolella välillä olleista jännitteistä; vallankumouksellisten syndikalistien ja anarkistien ryhmien välillä Venäjällä 1917 vallankumouksen aikaan; ja IWW:n Yhdysvalloissa ja Ruotsissa välillä, lainatakseni libertaarisen työväenliikkeen valaisevampia esimerkkejä. Useat Amerikkalaiset anarkistit loukkaantuivat Joe Hillin uhmakkaasta maksiimista ennen hänen teloitustaan Utahissa: "älkää surko - Organisoitukaa!" Pienet ryhmät eivät kuitenkaan ollut niitä "järjestöjä" joita Joe Hill, tai Espanjalaisen libertaarisen liikkeen karkeasti väärin ymmärretty idoli, Salvador Segu.í, ajatteli. Sanan libertaarinen jaettu käyttö on pitkälti se mikä teki mahdolliseksi että jossain määrin hämmentyneet anarkistit saattoivat olla samassa järjestössä vallankumouksellisten syndikalistien kanssa. Usein verbaalinen hämmennys ideologisen selkeyden sijaan teki mahdolliseksi että FAI, jota edusti anarkisti Federica Montseny, saattoivat elää rinnakkain syndikalistien, joita edusti Juan Prieto, kanssa CNT-FAI:ssa, joka suurinpiirtein niin hämmentynyt järjestö kuin mikään on ikinä ollut. Vallankumouksellisen syndikalismin kohtalo on sidottu eri astein patologiaan nimeltä ouvrierismi, tai "työläisismi," ja mikä ikinä filosofia, teoria historiasta, tai poliittisesta taloudesta on usein lainattu, usein pienissä erissä ja epäsuorasti Marxilta - itseasiassa Georges Sorel ja monet muut vakaumukselliset vallankumoukselliset syndikalistit varhaisella 1900-luvulla pitivät itseään nimenomaan Marxilaisena ja jopa selkeämmin hylkivät anarkismia. Tämän lisäksi vallankumoukselliselta syndikalismilta puuttuu yhteiskunnallisen muutoksen strategia yleislakon lisäksi, jonka vallankumoukselliset kansannousut kuten kuuluisat lokakuun ja marraskuun 1905 yleislakot Venäjällä osoittivat olevan mieltä kuohuttavia mutta lopulta tehottomia. Itseasiassa siitä huolimatta miten korvaamaton yleislakko saattaakin olla edeltäjänä suoralle yhteenotolle valtion kanssa, niille ei selvästi ole sitä mystistä voimaa minkä vallankumoukselliset syndikalistit antoivat niille yhteiskunnallisen muutoksen keinoina. Niiden rajoitukset ovat iskevää todistusaineistoa siitä että, kausittaisen suoran toiminnan muotoina, yleislakkoa ei voi pitää samana asiana kuin vallankumousta tai edes suurten yhteiskunnallisten muutosten kanssa, jotka edellyttävät joukkoliikkeen ja vaativat vuosien hautomisajan ja selkeän suunnan. Vallankumouksellinen syndikalismi onkin täynnä tyypillistä ouvrieristista anti-intellektuaalisuutta, joka halveksuu yrityksiä muotoilla merkityksellinen vallankumouksellinen suunta ja palvoo proletaarista "spontaaniutta" joka on, aikanaan, johtanut sen hyvin itsetuhoisiin tilanteisiin. Ilman keinoa analysoida tilannettaan, Espanjalaiset syndikalistit (ja anarkistit) osoittivat omaavansa vain olemattoman ymmärryksen tilanteestaan voitettuaan Francon joukot kesällä 1936 ja olevansa kykenemättömiä ottamaan "seuraavan askeleen" institutionalisoidakseen työläisten ja maalaisten hallintomuodon. Se mihin saavumme näiden havaintojen pohjalta on että niin Marxilaisilla, vallankumouksellisilla syndikalisteilla kuin myös autenttisilla anarkisteilla on ollut virheellinen ymmärtämys politiikasta, joka tulisi ymmärtää julkisena kenttänä ja niinä instituutioina joilla ihmiset demokraattisesti ja suoraan hallitsevat yhteisönsä asioita. Vasemmisto onkin toistuvasti sekoittanut valtiotaidon politiikkaan itsepintaisella kyvyttömyydellään ymmärtää että nuo kaksi eivät ole ainoastaan radikaalisti erilaisia, vaan että niiden välillä on myös radikaali jännite - tai itseasiassa kamppailu. (6) Kuten olen kirjoittanut toisaalla, historiallisesti politiikka ei ilmaantunut valtiosta - rakenne jonka ammattimainen koneisto on suunniteltu hallitsemaan ja mahdollistamaan väestön riisto, etuoikeutetun luokan eduksi. Tämän sijaan politiikka, lähes määritelmänsä mukaan, on vapaiden kansalaisten aktiivista osanottoa kunnallisten asioidensa hoidossa ja sen vapauden puolustamisessa. Voidaan itseasiassa sanoa että politiikka on sen "ruumiillistuma" jota Ranskalaiset vallankumoukselliset 1790 -luvulla kutsuivat sanalla civicisme. Tarkkaan ottaen sana politiikka sisältääkin Kreikkalaisen sanan polis, "kaupunki", ja sen käyttö klassisessa Ateenassa demokratian kanssa tarkoitti asukkaiden suoraa kaupungin hallinnointia. Vuosisatojen julkisen rappio, jota ominaista on varsinkin luokkien muodostuminen, tarvittiin jotta voitiin luoda valtio ja sen syövyttävä poliittisen kentän sulauttaminen. Vasemmistoa määrittävä yhteinen seikka onkin nimenomaan se että Marxilaisten, anarkistien ja vallankumouksellisten syndikalistien usko siihen että ei ole olemassa, perustavaa, eroa poliittisen kentän ja valtion välillä. Korostamalla kansallisvaltiota - tähän kuuluu myös "työläisten valtio" - taloudellisen sekä poliittisen vallan locuksena, Marx (sekä myös libertaarit) tekivät pahamaineisen virheensä selittää kuinka työläiset saattaisivat täysin ja suoraan kontrolloida tuon kaltaista valtiota ilman valtaa käyttävää byrokratiaa ja periaatteessa valtiojohtoista (ja vastaavasti, libertaarien osalla, hallinnollisia) instituutioita. Tämän seurauksena Marxilaiset näkivät väistämättä poliittisen kentän, jota se kutsui "työläisten valtioksi," tukahduttavana ilmiönä, joka näennäisesti perustui yhden luokan, proletariaatin, eduille. Vallankumouksellinen syndikalismi korosti vuorostaan työläisten komiteoiden ja liittoutuneiden taloudellisten neuvostojen tehtaiden hallintaa keskipisteenä sosiaaliselle auktoriteetille, yksinkertaisesti ohittaen tällä tapaa kaikenlaiset julkiset instituutiot joita oli olemassa talouden ulkopuolella. Kummallista kyllä, tämä oli taloudellista determinismiä koston kera, joka, Espanjan 1936 kokemusten kokeilun jälkeen, osoittautui täysin tehottomaksi. Suunnaton kenttä todellista hallinnollista valtaa, sotilaallisista asioista oikeuden käyttöön, päätyi Espanjan Stalinistien ja liberaalien käsiin, jotka käyttivät auktoriteettiaan heikentääkseen libertaarista liikettä - ja sen myötä, niitä vallankumouksellisia saavutuksia joita syndikalistiset työläiset olivat saavuttaneet Heinäkuussa 1936, aikana jota yksi kirjailija happamasti kutsui "Espanjalaisen anarkismin lyhyeksi kesäksi." Bakunin ilmaisi vuorostaan anarkismin kannattajille tyypillisen näkemyksen vuonna 1871 kirjoittaessaan että uusi sosiaalinen järjestys tultaisiin luomaan "ainoastaan epäpoliittisen tai antipoliittisen sosiaalisen työväen luokan vallan kehittymisen ja järjestäytymisen kautta kaupungeissa ja maaseudulla," samalla hyläten tyypillisen epäjohdonmukaiseen tapaansa juuri sen samaisen kunnallisen politiikan jonka hän hyväksyi Italiassa samoihin aikoihin. Tästä on seurannut että anarkistit ovat kauan pitäneet kaikenlaista hallintoa valtiona ja tuominneet sen mukaisesti - näkemys joka on resepti kaikenlaisen organisoituneen sosiaalisen elämän tuhoutumiselle. Siinä missä valtio on instrumentti jolla hallitseva ja riistävä luokka hallinnoi ja pakottaa riistetyn luokan toimia, hallintomuoto on kokoelma instituutiota jotka on suunniteltu käsittelemään yhteisen elämän ongelmia järjestäytyneessä sekä toivottavasti myös tasavertaisella tavalla. Jokainen institutionalisoitunut muoto joka muodostaa järjestelmän julkisten asioiden hoitoon - joko ilman valtiota tai sen kanssa - on väistämättä hallintomuoto. Jokainen valtio taas on, vaikkakin väistämättä hallintomuoto, voima luokkasortoon ja kontrolliin. Niinkin harmillista kuin varmasti onkin niin Marxilaisille kuin anarkisteillekin, sorretut ovat ilmaisseet selkeästi - ja painaneet paperille! - vaatimuksen perustuslaista, vastuullisesta ja vastaanottavaisesta hallinnosta, ja jopa laista tai nomoksesta vuosisatojen ajan monarkkien, aateliston ja byrokraattien arvaamatonta valtaa vastaan. Libertaarinen lain vastustus, puhumattakaan kaikkien hallintomuotojen vastustuksesta, on ollut yhtä hölmöä kuin kuva käärmeestä nielemässä häntäänsä. Se mitä jää käteen loppujen lopuksi on vain jälkikuva silmissä jolla ei ole minkäänlaista kosketeltavaa todellisuutta. Ne aiheet joita ylläolevilla sivuilla on nostettu esiin eivät ole pelkän akateemisen mielenkiinnon aiheita. Saapuessamme 2000-luvulle yhteiskunnalliset radikaalit tarvitsevat sosialismin - libertaarisen ja vallankumouksellisen - joka ei ole maalais-käsityöläis maailman "assosiationismin" jatke, joka on anarkismin ytimessä, tai proletarismi joka on vallankumouksellisen syndikalismin ja Marxilaisuuden ytimessä. Niinkin muodikkaita kuin perinteiset ideologiat (varsinkin anarkismi) saattavat olla nuorten parissa nyt, todella edistyksellinen sosialismi joka ottaa oppia niin libertaarisista kuin myös Marxilaisista ajatuksista, mutta ylittää nämä vanhemmat ideologiat, täytyy tarjota älyllistä johtajuutta. Nykypäivän poliittisille radikaaleille pelkkä Marxilaisuuden, anarkismin tai vallankumouksellisen syndikalismin elvyttäminen ja ideologisella kuolemattomuudella varustaminen toimisi esteenä relevantin radikaalin liikkeen kehittymiselle. Tarvitaan uusi ja kattava radikaali näkökulma, sellainen joka kykenee systemaattisesti puhuttelemaan niitä kattavia aiheita jotka saattavat potentiaalisesti tuoda suurimman osan yhteiskunnasta oppositioon alati-kehittyvälle ja muuttuvalle kapitalistiselle järjestelmälle. Saalistavan, loputtomalle kasvulle perustuvan, yhteiskunnan törmäys ihmisten ulkopuolella olevaan luontoon on nostanut esiin kokoelman ajatuksia selvitykseksi nykyisestä sosiaalisesta kriisistä ja merkityksellisestä radikaalista muutoksesta. Yhteiskuntaekologia, yhtenäinen näkemys yhteiskunnallisesta kehityksestä, joka kietoo yhteen hierarkian ja luokan yhteisen vaikutuksen ihmiskunnan sivistämisessä, on jo vuosikymmenien ajan väittänyt että meidän tulee uudelleenjärjestää yhteiskuntasuhteemme jotta ihmiskunta voi elää suojelevassa tasapainossa luonnon kanssa. (7) Toisin kuin liian yksinkertaistettu ideologia jota kutsutaan "ekoanarkismiksi," yhteiskuntaekologia pitää kiinni siitä että ekologisesti suuntautunut yhteiskunta voi olla edistyksellinen taantumuksellisen sijaan, painottaen voimakkaasti maallista nautintoa ja helppoutta primitivismin, pidättyvyyttä tai kieltäymystä. Mikäli yhteiskunta, joka aikoo kyetä tekemään jäseniensä elämästä ei pelkästään hyvin nautinnollista, vaan myös tarpeeksi kiireetön että he kykenevät ottamaan osaa älylliseen ja kulttuuriseen itsensä kehittämiseen, joka on tarpeellinen niin sivilisaation luomiseksi kuin myös elinvoimaiselle poliittiselle elämälle, sen täytyy olla halveksumatta tekniikkaa ja tiedettä vaan tuoda ne sopusointuun ihmiskunnan onnen ja vapaa-ajan näkemysten kanssa. Yhteiskuntaekologia ei ole nälän ja materiaalisen puutteen ekologiaa, vaan yltäkylläisyyden ekologiaa; se pyrkii järkevän yhteiskunnan luomiseen jossa saasteet, tai itseasiassa turha, on uuden arvojärjestelmän kontrolloima; ja sitten tai jos on pulaa jostain järjettömän käytöksen takia, kansankokoukset asettaisivat demokraattisten prosessien kautta järkevät kulutuksen tasot. Lyhyesti sanoen yhteiskuntaekologia suosii kansankokousten demokraattisesti tekemää hallinnointia, suunnitelmia ja säätelyä, ei vapaamuotoista käytöstä jolla on juurensa yksilökohtaisista eksentrisyyksissä. Väitän että Kommunalismi on se kaiken kattava poliittinen kategoria joka parhaiten sopii sisältämään yhteiskuntaekologian läpiajatellut ja systemaattiset näkemykset, mukaanlukien libertaarisen kunnallispolitiikan ja dialektisen naturalismin. (8) Ideologiana Kommunalismi ottaa vanhempien vasemmistoideologioiden parhaimmistosta - Marxilaisuudesta ja anarkismista, tarkemmin ottaen libertaarisen sosialismin perinteestä - samalla kun se tarjoaa laajemmat ja relevantimmat puitteet ajallemme. Marxilaisuudesta se ottaa järkevän systemaattisen ja johdonmukaisen sosialismin, joka sisältää filosofian, historian, talouden ja politiikan, muotoilun. Avoimen dialektisena se pyrkii sulauttamaan teorian käytännön kanssa. Anarkismista se ottaa sen sitoumuksen valtion vastustukselle ja konfederalismille, sekä sen havainnon että hierarkia on perustava ongelma joka voidaan voittaa vain libertaarisessa sosialistisessa yhteiskunnassa. (9) Käsittettä Kommunalismi ei ole valittu kevytmielisesti sisältämään filosofinen, historiallinen, poliittinen ja järjestäytyneet komponentit 2000-luvun sosialismille. Sana ilmaantui Pariisin Kommuunissa 1871, jolloin Ranskan pääkaupungin aseistautuneet asukkaat nostivat barrikaadeja ei ainoastaan puolustaakseen Pariisin kunnanvaltuustoa ja sen hallinnollisia alarakenteita, vaan myös luodakseen maanlaajuisen kaupunkien ja kuntien konfederaation korvatakseen tasavaltalaisen kansallisvaltion. Kommunalismi ideologiana ei ole anarkismin individualismin ja usein avoimen järjenvastaisuuden tahraamaa; eikä se myöskään kanna Marxilaisuuden historiallista bolsevismissa ruummiillistuneen autoritäärisyyden taakkaa. Se ei keskity tehtaaseen keskeisenä sosiaalisena kenttänä tai teolliseen proletariaattiin keskeisenä historiallisena toimijanaan; eikä se myöskään pelkistä tulevaisuuden vapaata yhteisöä kuviteltuun keskiaikaiseen kylään. Sen ensisijainen päämäärä sanotaan selkeästi tavallisessa tietosanakirja määritelmässä: Kommunalismi on, The American Heritage Dictionaryn mukaan, "teoria tai hallintomuoto jossa lähes autonomiset paikallisyhteisöt on heikosti sidottu liittoumaan." (10) Kommunalismi pyrkii palauttamaan politiikan laajimman, vapaudellisimman merkityksen, ja täyttämään kunnan historiallisen potentiaalin mielen ja keskustelun kehityskenttänä. Se hahmottaa kunnan, ainakin potentiaalisesti, laadullisesti muuttuneena kehityksenä orgaanisen evoluution ulkopuolelle sosiaaliseen evoluutioon. Kaupunki on se tila jossa arkaainen veriside joka kerran rajoittui perheiden ja heimojen yhdistämiseen, sulkien ulkopuoliset ulos, lopetettiin - ainakin juridisesti. Siitä tuli tila jossa hierarkiat jotka perustuivat nurkkakuntaisiin ja sosiobiologisiin sukulaisuuden, sukupuolen ja iän ominaisuuksiin, voitiin lopettaa ja korvata vapaalla yhteiskunnalla joka perustui jaettuun ihmisyyteen. Se on vieläkin, potentiaalisesti, tila jossa kerran pelätty muukalainen voidaan sulauttaa täysin yhteisöön - aluksi suojeltuna yhteisen tilan asukkaana ja lopulta kansalaisena joka ottaa osaa julkisen kentän päätöksentekoon. Se on yli kaiken kenttä jossa instituutioilla ja arvoilla on juurensa ihmisten julkisessa toiminnassa eikä zoologiassa. Näiden historiallisten toimintojen ylitse katsottaessa, kunta muodostaa ainoan kentän joka perustuu ajatusten vapaaseen vaihtoon ja luovaan pyrkimykseen tuoda tietoisuuden kyvyt vapauden palvelukseen. Se on kenttä jossa pelkkä eläimellinen sopeutuminen olemassa olevaan ja ennaltamäärättyyn ympäristöön voidaan radikaalisti korvata proaktiivisella, järkevällä väliintulolla maailmaan - itseasiassa maailmaan jota ei ole vielä tehty ja muokattu järjen käytöllä - pyrkimyksellä kohti niiden ympäristön, sosiaalisen ja poliittisen loukkausten lopettamista kohti joita luokat hierarkiat ovat kohdistaneet ihmisyyteen ja biosfääriin. Vapautuminen herruudesta sekä materiaalisesta hyväksikäytöstä - jotka itseasiassa luodaan uudestaan inhimillisen luovuuden järkevänä kenttänä kaikilla elämän osa-alueilla - kunnasta tulee se eettinen tila hyvälle elämälle. Kommunalismi ei siis ole pelkkä mielikuvituksen tekemä tuote: se ilmaisee kestävän poliittisen elämän käsitteen ja käytännön, jonka sosiaalisen kehityksen ja järjen dialektiikka muotoilee. Selkeästi poliittisena ajatusrakennelmana, Kommunalismi pyrkii palauttamaan ja kehittämään kaupungin (tai kommuunin) kehitystä muodossa joka sopii yhteen sen suurimpien potentiaalien ja historiallisten perinteiden kanssa. Tämä ei tarkoita että Kommunalismi hyväksyy kunnan sellaisenaan kuin se on nykypäivänä. Päinvastoin, nykyiset kunnat ovat täynnä valtion piirteitä ja usein ne toimivat porvarillisen kansallisvaltion toimitsijoina. Vaikka kansallisvaltiot vielä vaikuttavat olevan ylivoimaisia, modernien kuntien hallussa olevia oikeuksia ei voi ohittaa pelkkinä seurannaisilmiöinä perustavammista taloudellisista suhteista. Itseasiassa, ne ovat pitkälti tavallisen kansan vaivalla voittamia etuja, joita on suojeltu pitkän aikaa hallitsevan luokan hyökkäyksiltä kautta historian - jopa porvaristoa vastaan. Kommunalismin konkreettista poliittista puolta kutsutaan vapaudelliseksi kunnallispolitiikaksi, josta olen kirjoittanut aiemmin laajalti. (11) Sen vapaudenhenkisessa kunnallispoliittisessa ohjelmassa Kommunalismi pyrkii päämäärätietoisesti tuhoamaan valtiojohtoiset kunnalliset rakenteet ja korvaamaan ne vapaudellisen politiikan instituutioilla. Se pyrkii radikaalisti uudelleenmuotoilemaan kaupunkien hallinnolliset instituutiot asukkaiden demokraattisiksi kansankokouksiksi, jotka perustuisivat naapurustoihin, kaupunkeihin ja kyliin. Näissä kansankokouksissa, asukkaat - niin keskiluokka kuin työväenluokkakin - hoitaisivat yhteisön asioita kasvottain, tehden poliittiset päätöksensä suoralla demokratialla ja tehden humanistisen, järkevän yhteiskunnan ihanteesta todellisen. Minimissään, mikäli aiomme saavuttaa sen kaltaisen vapaan yhteiskunnallisen elämän johon pyrimme, meidän tulisi valita demokratia jaetun poliittisen elämämme muodoksi. Jotta voidaan käsitellä niitä ongelmia ja aiheita jotka ylittävät yhden kunnan rajat, demokratisoitujen kuntien tulisi vuorostaan liittyä yhteen muodostaakseen laajemman konfederaation. Näiden kansankokousten ja konfederaatioiden voisivat, pelkällä olemassaolollaan, haastaa sitten valtion ja valtiollisten vallanmuotojen legitimaation. Ne voisivat kohdistua selkeästi korvaamaan valtiovaltaa ja valtiotaitoa kansanvallalla ja yhteiskunnallisesti järkevällä muutokseen pyrkivällä politiikalla. Ne voisivat myös tulla kentiksi joissa voitaisiin käydä läpi luokkakonfliktit ja joissa luokat voitaisiin lopettaa. Kommunalistit eivät huijaa itseään luulemalla että valtio tulee seuraamaan tyynesti heidän pyrkimyksiään korvata ammatillistunut valta kansanvallalla. He eivät ylläpidä illuusioita siitä että hallitsevat luokat välinpitämättömästi antavat kommunalistisen liikkeen vaatia oikeuksia jotka loukkaavat valtion suvereeniutta päättää kaupunkien ja kuntien asioista. Historiallisesti erilaiset suuremmat ja pienemmät alueet sekä ennen kaikkea kaupungit ja kunnat ovat epätoivoisesti kamppailleet saadakseen takaisin paikallisen riippumattomuutensa valtiolta (tätä ei kuitenkaan ole aina tehty korkeiden ihanteiden takia). Kommunalistien pyrkimyksen palauttaa kaupunkien ja kuntien vallat ja liittää ne yhteen konfederaatioiksi voidaan olettaa synnyttävän kasvavaa vastustusta kansallisille instituutioille. Se että uudet kansankokouksien kunnalliset konfederaatiot muodostavat kaksoisvallan valtiota vasatan joka johtaa kasvavaan poliittiseen jännitteeseen on itsestään selvää. Joko kommunalistinen liike radikalisoituu tästä jännitteestä ja päättäväisesti kohtaa kaikki sen seuraamukset, tai se tulee varmasti uppoamaan kompromissien suohon jotka sulauttavat sen takaisin siihen yhteiskunnalliseen järjestykseen jota se aikanaan koitti muuttaa. Kuinka tämä liike kohtaa tämän haasteen on selvä merkki sen vakavuudesta pyrkiä muuttaa olemassa oleva poliittinen järjestelmä ja siitä yhteiskunnallisesta tietoisuudesta jonka se kehittää lähteenä kansanvalistuksesta ja johtajuudesta. Kommunalismi on kritiikki hierarkisesta ja kapitalistisesta yhteiskunnasta kokonaisuudessaan. Se ei pyri ainoastaan muuttamaan yhteiskunnan poliittista elämää, vaan myös sen taloudellisen elämän. Tässä kohtaa, sen päämääränä ei ole talouden kansallistaminen tai tuotantovälineiden yksityisen omistuksen säilyttäminen, vaan talouden kunnallistaminen. Se pyrkii integroimaan tuotantovoimat kunnan elämään, niin että jokainen tuotantolaitos tai muu yritys jää paikallisen yleiskokouksen vaikutuspiiriin, joka päättää kuinka se tulee toimimaan täyttääkseen koko yhteisön tarpeet. Ero elämän ja työn välillä, joka on niin laajalle levinnyttä modernissa kapitalistisessa taloudessa, täytyy ylittää niin että asukkaiden halut ja tarpeet, luomisen taiteelliset haasteet tuotannossa, ja tuotannon rooli ajattelun ja itsemäärityksen muotoilemisessa eivät katoa. "Ihmiskunta luo itsensä," lainatakseni V. Gordon Childen kirjaa urbaanista vallankumouksesta Neoliittisen ajan lopulla ja kaupunkien noususta, eikä se tee näin ainoastaan älyllisesti ja esteettisesti, vaan laajentamalla ihmisten tarpeita sekä niitä tuotantovoimia joilla nuo tarpeet voidaan tyydyttää. Löydämme itsemme - potentiaalimme ja niiden aktualisaation - luovan ja hyödyllisen työn kautta, joka ei ainoastaan muuta ei-inhimillisen luonnon muotoa vaan myös johtaa myös meidän itsemuodostumiseen ja itsemäärittelyyn. Meidän tulee myös välttää sitä nurkkakuntaisuutta ja lopulta haluja yksityisyrittäjyyteen, jotka ovat vaivanneet niin monia itsehallinnollisia yrityksia, kuten Venäjän ja Espanjan vallankumousten "kollektiiveja". Tarvittaisiin enemmän kirjoituksia monien "sosialististen" itsehallinnollisten yritysten ajautumisesta, jopa punamustien ja punaisten lippujen alla vallankumouksellisella Venäjällä tai vallankumouksellisessa Espanjassa, kohti kollektiivisen kapitalismin muotoja, jotka lopulta johtivat monet näistä yrityksistä kilpailemaan keskenään raakamateriaaleista ja markkinoista. (12) Kaikkein tärkeintä, kommunalistisessa poliittisessa elämässä, on että eri alojen työläiset kävisivät paikoilleen kansankokouksissa ei työläisinä - painajina, putkimiehinä, valimon työläisinä tai muina, joilla olisi omat erityiset ammatilliset etunsa joita ajaa - vaan asukkaina ja kansalaisina, joiden tärkein huolenaihe tulisi olla heidän yhteiskuntansa yleinen etu. Asukkaiden tulisi vapauttaa erityisestä identiteetistään työläisinä, spesialisteina ja yksilöinä jotka ovat ennenkaikkea kiinnostuneita omista yksityisistä huolistaan. Kunnallisen elämän tulisi olla koulu kansalaisiksi kasvamiseksi, sekä sulauttamalla uudet asukkaat, kuin myös kouluttamalla nuoria, samalla kun itse yleiskokousten tulisi työskennellä ei ainoastaan pysyvinä päätöksenteko instituutioina vaan myös kenttinä ihmisten kasvatukselle käsittelemään monimutkaisia yhteiskunnallisia ja alueellisia kysymyksiä. (13) Kommunalistisessa elämäntavassa, tavanomainen talous, joka keskittyy hintoihin ja niukkoihin resursseihin, korvattaisiin etiikalla, joka keskittyy ihmisten tarpeisiin ja hyvään elämään. Ihmisten solidaarisuus - tai philia, kuten Kreikkalaiset kutsuivat sitä - korvaisi materiaalisen eduntavoittelun ja egoismin. Kunnalliset yleiskokoukset tulisivat olemaan ainoastaan elinvoimaisen asukaselämän ja päätöksenteon kenttiä, vaan myös keskuksia joissa taloudellisen logistiikan, oikein koordinoitu tuotanto ja julkisen hallinnon toimintojen varjoisa maailman mystifikaatio voidaan purkaa ja avata kaikkien asukkaiden tarkastelulle ja osanotolle. Uuden kansalaisen ilmaantuminen tulisi merkitsemään perinteisen sosialismin partikularistisen luokkaolennon ylittämistä ja "uuden ihmisen" muotoutumista jonka Venäläiset vallankumoukselliset toivoivat saavuttavansa lopulta. Ihmiskunta kykenisi sitten nousemaan yleismaailmallisen tietoisuuden ja järjen asteelle, jota 1800-luvun suuret utoopikot ja Marxilaiset toivoivat luovansa pyrkimyksillään, avaten tien ihmiskunnan täyttymykseen lajina joka ruumiillistaa järjen materiaalisen eduntavoittelun sijaan ja jolla on varaa materiaaliseen yltäkylläisyyteen ankaran harmonian sijaan johon niukkuuden ja materiaalisen puutteen moraali pakottaisi. Klassinen Ateenalainen demokratia 5. vuosisata ekr., länsimaisen demokraattisen perinteen lähde, perustui kasvottaiseen päätöksentekoon yhteisön asukkaiden kokouksissa ja noiden kunnallisten kokousten konfederaatioille. Päälle kahden vuosituhannen ajan Aristoteleen poliittiset kirjoitukset toimivat toistuvasti nostamaan tietoisuuttamme kaupungista kenttänä ihmisten järjen, tietoisuuden ja hyvän elämän potentiaalien toteutumiselle. Tämän mukaisesti Aristotele jäljitti poliksen ilmaantumisen perheestä tai oikoksesta - ts. välttämättömyyden maailmasta, jossa ihmiset täyttivät perustavimmat eläimelliset tarpeensa, ja jossa vanhimmalla miehellä oli auktoriteetti. Kuitenkin useiden perheiden kanssakäyminen "pyrki johonkin suurempaan kuin päivittäisten tarpeiden täyttämiseen" (15); tämä päämäärä aloitti varhaisimman poliittisen muodostelman, kylän. Aristotelen kuvaili ihmisen (jolla hän tarkoitti aukuista Kreikkalaista miestä (16)) kuuluisassa lauseessaan "poliittiseksi eläimeksi" (politikon zoon) joka hallitsee muita perheen jäseniä, ei vain jotta voisi täyttää heidän materiaaliset tarpeensa, vaan myös materiaalisena edellytyksenä hänen osanotolleen poliittiseen elämään, jossa keskustelu ja järki korvasi järjettömät perinteet, teot ja väkivallan. Täten, "kun useat kylät yhdistyvät yhteen kokonaiseen yhteisöön (koinonan), tarpeeksi suureen ollakseen lähes tai melko itseriittoinen," hän jatkoi, "polis syntyy, saaden alkunsa elämän perustarpeista, ja jatkaen olemassaoloaan hyvän elämän takia." (17) Aristoteleelle, ja voimme olettaa että myös antiikin Ateenalaisille, kunnan todelliset funktiot eivät siis olleet pelkästään instrumentaalisia tai edes taloudellisia. Paikkana ihmisten kanssakäymiselle, kunta, ja ne sosiaaliset ja poliittiset järjestelyt jotka siellä asuvat ihmiset loivat, oli ihmiskunnan telos, areena vailla vertaa jossa ihmiset, historian kulun myötä, kykenisivät aktualisoimaan potentiaalinsa järjelle, tietoisuudelle ja luovuudelle. Täten antiikin Ateenalaisille politiikka ei tarkoittanut vain yhteisten käytännön asioiden hoitamista, vaan myös julkisia toimia jotka perustuivat moraaliseen velvoitukseen omalle yhteisölleen. Kaikkien kaupungin asukkaiden oletettiin ottavan osaa julkisiin toimiin eettisinä olentoina. Esimerkit kunnallisesta demokratiasta eivät rajaudu antiikin Ateenaan. Päinvastoin, kauan ennen kuin luokkaerot synnyttivät valtion, lukuisat suhteellisen maalliset kaupungit loivat varhaisimmat institutionaaliset rakenteet paikalliselle dmeokratialle. Kansan yleiskokouksia on saattanut olla olemassa antiikin Sumerissa, niin sanotun "urbaanin vallankumouksen" alussa noin 7 tai 8 tuhatta vuotta sitten. On selvää että ne ilmaantuivat Kreikkalaisten keskuudessa, ja Gracchusten veljesten kukistumiseen saakka, ne olivat kansanvallan keskuksia tasavaltalaisessa Roomassa. Niitä oli lähes kaikkialla keskiajan Euroopassa ja jopa Venäjällä, ennen kaikkea Novgorodissa ja Pskovissa, jotka olivat, hetken, Slaavilaisen maailman demokraattisimpien kaupunkien joukossa. Haluaisin korostaa että kansankokous alkoi saamaan modernia muotoaan Pariisilaisten naapurustojen sektioissa vuonna 1793, jolloin niistä tuli Suuren vallankumouksen takana oleva aito liikevoima ja tietoiset toimijat uuden poliittisen väestön luomisessa. Se että niille ei koskaan annettu sitä huomiota minkä ne ansaitsevat kirjallisuudessa demokratiasta, varsinkaan demokraattisessa Marxilaisissa suuntauksissa tai vallankumouksellisissa syndikalistisissa, on dramaattinen todiste niistä puutteista joita vallankumouksellisessa perinteessä oli. Nämä demokraattiset kunnalliset instituutiot olivat tavallisesti taistelunhaluisessa jännitteessä valtaa haalivien monarkkien, feodaaliherrojen, rikkaiden perheiden ja ryöstelevien valloittajien kanssa kunnes ne kukistettiin, useimmiten veristen kamppailujen jälkeen. Jokaisella suurella vallankumouksella on ollut julkinen yhteisöissä tapahtunut puolensa, ja tämä on seikka jota on mahdoton korostaa liikaa, joka on jäänyt radikaalissa historiankirjoituksessa luokkakamppailun painotuksen alle, niinkin tärkeää kuin tuo kamppailu on ollut. Täten on mahdoton ajatella Englannin vuoden 1640 vallankumouksen ymmärtämistä ilman että nimeää Lontoon sen kentäksi; tai, samalla tapaa, on mahdotonta käsitellä Ranskan eri vallankumouksia ilman että keskityttäisiin Pariisiin, tai Venäjän vallankumouksia ilman että käsiteltäisiin Petrogradia, tai Espanjan vuoden 1936 vallankumousta ilman että viitattaisiin Barcelonaan sen kehittyneimpänä sosiaalisena keskuksena. Tämä kaupungin keskeisyys ei ole pelkkä maantieteellinen fakta; se on, ennen kaikkea, syvällisen poliittisen seikka, johon sisältyy ne tavat joilla vallankumoukselliset massat kerääntyivät ja väittelivät, ne julkiset perinteet jotka ruokkivat niitä ja sen ympäristön joka kehitti heidän vallankumouksellisia näkemyksiään. Vapaudellinen kunnallispolitiikka on keskeinen osa Kommunalistista ajatusrakennelmaa, se on itseasiassa sen praksis, samalla tapaa kuin Kommunalismi järjestelmällisenä vallankumouksellisen ajattelun rakennelmana on merkityksetön ilman vapaudellista kunnallispolitiikkaa. Erot Kommunalismin ja aidon tai "puhtaan" anarkismin välillä, Marxilaisuudesta puhumattakaan, ovat liian suuria että ne voitaisiin ylittää etuliitteillä kuten anarko-, sosialistinen, uus-, tai edes libertaarinen. Kaikki yritykset supistaa Kommunalismia pelkäksi anarkismin muunnelmaksi uhkaavat molempien ajatusten rehellisyyttä - itseasiassa, ne jättävät huomiotta niiden ristiriitaiset käsitykset demokratiasta, organisaatiosta, vaaleista, hallituksesta ja muusta. Gustave Lefrancais, Pariisilainen Kommunardi joka on ehkä keksinyt tämän poliittisen käsitteen julisti järkkymättömästi että hän oli "Kommunalisti, eikä anarkisti." (18) Kommunalismi keskittyy ennen kaikkea vallan ongelmaan. (19) Selvässä ristiriidassa erilaisiin kommunitaarisiin yrityksiin joita monet itsensä anarkisteiksi määrittelevät suosivat, kuten "kansan" autokorjaamot, painot, ruokapiirit, ja takapihan puutarhat, Kommunalismin kannattajat toimivat vaalityössä kamppaillen potentiaalisesti tärkeän vallan keskuksen kanssa - kunnallisvaltuuston - ja koittavat pakottaa sen luomaan lainsäädännöllisesti valtuutettuja naapurustojen asukaskokouksia. Tulee korostaa että näiden kokousten tulisi tehdä kaikki mahdolliset yritykset delegitimoidakseen ja syöstäkseen vallasta ne valtiojohtoiset elimet jotka tällä hetkellä hallitsevat heidän kyliään, kuntiaan tai kaupunkejaan ja työskentelisivät sen jälkeen vallankäytön todellisina moottoreina. Kun jokunen kunta demokratisoitaisiin kommunalististen periaatteiden mukaan, niiden tulisi järjestelmällisesti liittoutua kuntaliittoihin ja haastaa kansallisvaltion rooli ja, julkisten asukaskokousten ja konfederaation neuvostojen kautta, koittaa saada taloudellinen ja poliittinen elämä hallintaansa. Lopultakin, Kommunalismi, toisin kuin anarkismi, vaatii selkeästi päätöksentekoa enemmistöpäätöksillä ainoana tasavertaisena tapana jolla suuret ihmismäärät voivat tehdä päätöksiä. Aidot anarkistit väittävät että tämä periaate - se että enemmistö "määrää" vähemmistöä - on autoritäärinen ja he esittävät sen sijaan päätöksentekoa konsensuksella. Konsensus, jossa yksittäiset ihmiset voivat estää veto-oikeudella enemmistön päätökset, uhkaa lopettaa yhteiskunnan sellaisenaan. Vapaa yhteiskunta ei ole sellainen jossa sen jäsenet, kuten Homeroksen lootuksen syöjät, elävät autuuden tilassa ilman muistia, houkutuksia tai tietoa. Riippumatta siitä pitääkö se siitä, ihmiskunta on puraissut tiedon hedelmästä, ja sen muisti on täynnä historiaa ja kokemusta. Eletyssä vapaudessa - verrattuna pelkkään kahvilajutusteluun - vähemmistöjen oikeutta ilmaista eriävät mielipiteensä tulee aina suojata yhtä täysin kuin enemmistönkin oikeuksia. Yhteisön tulisi välittömästi puuttua mihinkään rajoituksiin noissa oikeuksissa - toivottavasti hellästi, mutta jos se käy välttämättömäksi, voimatoimin - tai muuten sosiaalinen elämä romahtaa pelkkään kaaokseen. Itseasiassa, vähemmistön mielipiteitä suojeltaisiin potentiaalisena lähteenä uusille näkemyksille ja orastavina totuuksina jotka, mikäli niitä rajoitettaisiin, kieltäisivät yhteiskunnalta sen luovuuden ja kehitysaskelien lähteet - koska uudet ajatukset yleensä ottaen ilmaantuvat inspiroituneista vähemmistöistä jotka saavat vähitellen sen keskeisyyden minkä ne ansaitsevat tietyssä ajassa ja paikassa - kunnes ne, taas, haastetaan katoavan aikakauden perinteisenä viisautena ja vaaditaan uusia (vähemmistöjen) mielipiteitä korvaamaan jäätyneet oikeaoppisuudet. Jäljelle jää kysymys: kuinka voimme saavuttaa tämän kaltaisen järkevän yhteiskunnan? Eräs anarkisti teoreetikko uskoo että hyvä yhteiskunta (tai todellinen "luonnollinen" asioiden järjestys, johon kuuluu myös "luonnollinen ihminen") on olemassa sivilisaation sortavien taakkojen alla, kuten hedelmällinen maaperä on lumen alla. Tästä ajatuksesta seuraa että ainoa asia mitä meidän täytyy tehdä saavuttaaksemme hyvän yhteiskunnan on poistaa lumi jollain tapaa, eli toisin sanoen kapitalismi, kansallisvaltiot, kirkot, perinteiset koulut ja muut lähes loputtomat instituutiotyypit jotka perverssisti sisältävät herruutta muodossa tai toisessa. Oletettavasti anarkistinen yhteiskunta - kun valtio, hallinnolliset ja kulttuuriset instituutiot on vain poistettu - ilmaantuisi kokonaisena, valmiina toimimaan ja kukoistamaan vapaana yhteiskuntana. Tuon kaltainen "yhteiskunta," mikäli sitä voi kutsua sellaiseksi, ei vaatisi sitä että aktiivisesti luomme sitä: meidän tarvitsisi vain antaa lumen sulaa pois. Vapaan Kommunalistisen yhteiskunnan tietoinen luomisen prosessi vaatii kuitenkin huomattavasti enemmän ajattelua ja työtä kuin mystifioidun alkuperäiskansojen viattomuuden ja autuuden käsitteen omaksuminen. Kommunalistisen yhteiskunnan tulisi ennen kaikkea perustua uuden radikaalin järjestön maailmanmuuttamis pyrkimykseen, jolla on uusi poliittinen sanasto selittämässä sen päämääriä ja uusi ohjelma ja teoreettinen kehys joka tekisi noista päämääristä johdonmukaisia. Se vaatisi omistautuneita yksilöitä jotka ovat valmiita ottamaan valistuksen ja, aivan, johtajuuden vastuun vastaan. Mikäli sanoja ei aiota täysin mystifioida ja sumentaa silmiemme edessämme olevaa todellisuutta, tulisi vähimmissään myöntää että johtajuutta on aina olemassa, eikä se katoa minnekään koska sellaiset eufemismit kuten "militantti" tai, kuten Espanjassa sanottiin, "vaikutusvaltainen militantti" sumentavat sitä. Täytyy myös tiedostaa että monet aikaisempien ryhmien kuten CNT:n yksilöt eivät olleet ainoastaan "vaikutusvaltaisia militantteja" vaan selviä johtajia, joiden näkemyksille annettiin - ansaitusti! - enemmän arvoa kuin toisten esittämille, koska heidän ajatuksensa perustuivat suurempaan kokemukseen, tietoon ja viisauteen, sekä niihin psykologisiin piirteisiin joita tarvitaan tehokkaaseen suunnan antoon. Vakava libertaarinen lähestymistapa johtajuuteen myöntäisi johtajien todellisuuden ja keskeisen tärkeyden - jonka takia on vielä tärkeämpää perustaa muodollisia rakenteita ja määräyksiä, jotka voivat tehokkaasti hallita ja muokata johtajien toimia ja peruuttaa heidän valtuutensa kun jäsenet päättävät että heidän kunnioitustaan väärinkäytetään tai kun johtajuudesta tulee hyväksikäyttävän vallan käyttöä. Kommunalistisen liikkeen tulisi toimia, ei kevytmielisten ja epäroivien jäsenten kannatuksella, vaan liikkeen ajatukset, käytännöt ja toiminnan oppineiden ihmisten pohjalta. Heidän tulisi, käytännössä, osoittaa vakavaa sitoutumista järjestöönsä - järjestöön jonka rakenne on avoimesti muotoiltu perustuskirjassa ja soveliaat säännöt. Ilman demokraattisesti muotoiltua ja hyväksyttyä institutionaalista kehystä jonka jäsenet ja johtajat pidetään vastuullisina, selkeästi muotoillut standardit vastuusta katoavat. Itseasiassa nimenomaan silloin kun jäsenet eivät ole enää vastuullisia sen perustuslaille ja säännöille syntyy autoritäärisyyttä joka lopulta johtaa liikkeen tuhoutumiseen. Vapaus autoritäärisyydestä voidaan parhaiten varmistaa selkeällä, suppealla ja eritellyllä vallan sijoittamisella, ei väitteillä että valta ja johtajuus ovat "käskemisen" muotoja tai libertaarisilla metaforilla jotka peittävät niiden todellisuuden. Nimenomaan silloin kun järjestö epäonnistuu selkeästi ilmaisemaan näitä rajoituksia ilmaantuu sen taantumiselle ja rappiolle soveliaat olosuhteet. Ironista kyllä, mikään joukko ei ole ollut yhtä itsepintainen vaatiessaan vapautta käyttää tahtoaan määräyksiä vastaan kuin heimopäälliköt, monarkit, aateliset ja porvaristo; samalla tapaa jopa hyvää toivovat anarkistit ovat nähneet yksilöllisen autonomian todellisena vapauden ilmaisuna sivilisaation "keinotekoisuuksilta". Todellisen vapauden alueella - toisin sanoen, vapaudessa joka on aktualisoitunut tietoisuuden, tiedon ja välttämättömyyden seurauksena - se että tietää mitä voi ja mitä voi tehdä on avoimemmin rehellistä ja todempaa todellisuudelle kuin välttää eletyn maailman rajojen tietämisen vastuuta. Hyvin viisas mies sanoi noin puolitoista vuosisataa sitten: "Ihmiset tekevät oman historiansa, mutta he eivät voi tehdä sitä miten vain haluavat." Kansainvälisen vasemmiston tarve edistyä rohkeasti Marxilaisen, anarkistisen, syndikalistisen tai epämääräisen sosialistisen näkökulman ohitse kohti Kommunalistista katsantokantaa on erityisen tärkeä nykypäivänä. Harvoin vasemmistolaisten poliittisten ajatusten historiassa on sotkettu ideologioita näin villisti ja vastuuttomasti; harvoin ideologia itsessään on ollut näin haukuttua; harvoin on vaatimusta "Yhtenäisyydestä!" ehdolla millä hyvänsä esitetty tälläisella epätoivolla. Eri kapitalismia vastustavien suuntausten tulisi toki yhdistyä horjuttaakseen uskoa markkinajärjestelmän ja lopulta lopettaakseen sen. Tällä päämäärällä yhdessäpysyminen on korvaamattoman tärkeää: tarvitaan koko vasemmiston yhdistynyt rintama vastustamaan juurtunutta kauppatavaroiden tuottamisen ja vaihdon järjestelmää - tai itseasiassa kulttuuria - ja suojelemaan niitä oikeuksien jäänteitä jotka massat ovat voittaneet aikaisemmissa kamppailuissa sortavia hallintoja ja yhteiskuntajärjestelmiä vastaan. Tämän tarpeen kiirellisyyden ei tarvitse kuitenkaan tarkoittaa sitä että liikkeen jäsenten tulisi hylätä keskinäinen kritiikki, tai rajoittaa antikapitalistisissa organisaatioissa olevien autoritääristen piirteiden kritiikkiä. Vielä vähemmän se vaatii sitä että heidän tulisi tehdä kompromissejä omien eri ohjelmiensa rehellisyyden tai identiteetin suhteen. Nykyisen liikkeen jäsenistä suuri enemmistö on kokemattomia nuoria radikaaleja jotka ovat varttuneet postmodernistisen relativismin aikakaudella. Tästä seuraa että liikettä määrittelee hyytävä eklektismi, jossa epävarmat mielipiteet naitetaan kaoottisesti yhteen ihanteiden kanssa joiden tulisi perustua tukeville objektiivisille perusteille. (20) Ympäristössä jossa ihanteiden selkeää ilmaisua ei arvosteta ja käsitteitä käytetään v