Vanhan anarkowikin artikkelit

PienenPlaneetanKuolema

2006-08-22 07:46:48

Pienen planeetan kuolema: kasvu tappaa meidät
Murray Bookchin

http://www.social-ecology.org/article.php?story=20031117103522543

Ajattelemme usein ympäristökatastrofien - kuten vähän aikaa sitten
Alaskassa tapahtuneesta Exxon Valdezin öljyonnettomuudesta -  olevan
"onnettomuuksia": yksittäisiä ilmiöitä, jotka tapahtuvat ilman että ne
varoittavat tulostaan etukäteen.  Mutta missä kohtaa sana onnettomuus
muuttuu kontekstiin sopimattomaksi?  Milloin ovat tuon kaltaiset
tapahtumat väistämättömiä sattumanvaraisen sijaan?  Ja milloin
väistämättömien katastrofien toistuva sarja osoittaa syvälle
juurtuneeseen kriisiin, joka ei liity ainoastaan ympäristöön vaan on
pikemminkin perimmiltään yhteiskunnallinen?

Presidentti Bush (Huom! viittaa nykyisen Bush jr.:n isään) tyytyi
syyttämään Exxon Valdezin yli kymmenen miljoonan gallonan
raakaöljyvuotoa humalaisen merikapteenin syyksi.  Tämä oli kuitenkin
massa-median tavanomaisesti esittämien "inhimillisen" tai
"teknologisten" seikkoja huomattavasti (compelling) merkittävämpien
yhteiskunnallisten olosuhteiden seuraamus.  Sen jälkeen kun Valdezin
sataman öljyputki otettiin käyttöön, yli 12 vuotta sitten, Alaskan
lahdella on ollut yli 400 öljyvuotoa.  Vuonna 1987 tankkeri Stuyvesant
päästi lahteen melkein miljoona gallonaa öljyä sen jälkeen kun se oli
poistumassa Valdezista, syyksi esitettiin ankaraan sään aiheuttamia
mekaanisia vaurioita.  Ympäristösuojelujärjestö Greenpeace kirjasi
tänä vuonna jo seitsemän öljyvuotoa Alaskan vesillä ennen kuin Exxon
Valdez ajoi karille.

Muutamasta tuhannesta miljoonaan, ja siitä yli, gallonaa suuret
öljyvuodot - sekä se öljy joka rutiinin omaisesti tyhjätään
tankkereista tekemään tilaa paluumatkan lastille - ovat saastuttaneet
suuria alueita maapallon merialasta ja rannikoista.  Useita vuosia
sitten tapahtuneiden öljyvuotojen kuvottavat jäljet ovat nähtävissä
vielä tänäkin päivänä ja uudet tapaukset lisäävät vahinkoon.  Laajalti
julkisoidussa 10 000 gallonan öljyvuodossa, joka "mysteerinomaisesti
saastutti kahden Hawaiilaisen saaren rannikkoalueita" viikko Exxon
Valdezin karille ajon jälkeen sai vastineensa vähemmän julkisoidussa
tapauksessa kun  Exxon Houston dumppasi 117 000 gallonaa öljyä toisen
Hawaiilaisen saaren rannikkoalueele noin kolme viikkon ennen Valdezin
öljyvuotoa.

Yhtenä päivänä, kesäkuun 23, 1989, tapahtui kolme suurta öljyvuotoa -
Newport, Rhode island, Delawaren joella sekä Teksasin lahdella - jotka 
syöksivät yhdessä päälle miljoona gallonaa öljyä Yhdysvaltojen
vesistöihin.

Monien on vaikea nähdä näitä tapauksia osana jatkumoa, jolla on
yhteinen lähde.  Tapahtumaketjun seuraaminen sen alusta sen
sauraamuksiin ei ole tehtävä, johon ihmiset, jotka ovat (conditioned)
tottuneet näkemään elämän televisiokomediana tai talkshowna joka
koostuu jaotelluista muista riippumattomista, aneekdootin omaisista
osasista, (unfamiliar) eivät ole tottuneet.  Elämme tavallaan
ruokavaliolla joka koostuu lyhyistä otoksista, joista puuttuu logiikka
tai pitkäaikaiset seuraamukset.  Ongelmamme, siinä määrin kuin
myönnämme niiden olevan ongelmia ollenkaan, ovat kertaluontoisia,
sen sijaan että ne olisivat systemaattisia; tausta haihtuu pois ja
kamera jatkaa kulkuaan.

Nykyinen kriisi ei kuitenkaan tule katoamaan vaihtamalla kanavia.  Se
oli ennustettavissa - ja se ennustettiin - vuosikymmeniä sitten.  On
olemassa käytännössä täysin unohdettu historia huonoja enteitä,
kiireellisiä varoituksia ja aikaisemman ympäristönsuojelijoiden
sukupolven tekemiä epäonnistuneita yrityksiä käsitellä niitä
yhteiskunnallisia seikkoja jotka ovat ympäristöongelman juurilla.
Useissa tapauksissa he ennustivat häiritsevällä tarkkuudella
lännessä yritysvallan instituutioiden ja idässä byrokraattisten
instituutioiden ajamien ekologisesti järjettömien
poliittisten päätösten seuraamukset.

Ensimmäiset kiistat vaaroista jotka aiheutuvat öljyteollisuuden
laajentumisesta tapahtuivat jo ennen kuin arktiset alueet avattiin
öljyn tuotannolle.  Ne kulkevat aina 1950-luvulle asti, jolloin suuria
aluksia alettiin kuljettamaan Lähi-Idän öljyä.  Kauan ennenkuin
öljyvuodot tulivat julkisesti tiedostetuiksi, ympäristönsuojelijat
puhuivat vaaroista jotka liittyvät tankkerien kasvavaan kokoon.

Näiden suunnattomien alusten käyttöön liittyy laajalti tunnettu fakta
että myrskyn heittely, reitiltä pois ajautuminen, uppoaminen kareilla
vaarallisilla vesillä saattavat tapahtua jopa vahvimmmille laivoille,
eivätkä nämä syyt ole  "inhimillista virhett" pienempiä.  Luennoissa
jotka pidit vuosikymmen sitten Pacifica Radion networkissa, korostin
että tuhoisat öljyvuodot ovat väistämättömiä ja ne seuraisivat kun
tankkerien koko kasvaa.  Exxon Valdezin öljyvuoto oli siis ei niinkään
ennaltanäkemättömissä ollut onnettomuus, vaan pikemminkin
väistämämätön seuraamus - ja tulevaisuuden onnettumuudet saattavat
asettaa sen rinnallaan mitättömiksi.  Se oli yhtä ennustettavissa kuin
Three Mile Islandin tai Tshernobylin ydinvoimala onnettomuudet.

Ympäristön lämpeneminen ei ollut yhtään sen vaikeampi ennustaa.
Ennusteita siitä että fossiilipolttoaineiden polttamisesta vapautuva
hiilidioksiidi saattaa nostaa planeetan lämpötilaa löytyy 1800-luvulta
ja niitä on toistettu siitä lähtien aina silloin tällöin,
vaikkakin useammin ilmastoon liittyvinä mielenkiintoisina poikkeamina
sen sijaan että ne olisivat olleet vakavia ekologisia varoituksia.
Kirjoitin jo vuonna 1964, että fossiilipolttoaineiden poltosta tuleva
lisäys "hiilidioksidikatossa" "tulee johtamaan tuhoisampiin myrskyihin
ja lopulta napajäätiköiden sulamiseen, nousevaan merenpinnan
korkeuteen ja laajojen maa-alojen veden alle jäämiseen."

Happosateen ja päiväntasaajan sademetsien systemaattisen tuhoutumisen,
puhumattakaan CFC-aineiden (CFC=chlorofluorocarbon=klorofluorohiili) vaikutuksesta
maapallon otsonikattoon, mahdollisuutta ei olisi voitu nähdä teknisten
yksityiskohtien tasolla.  Kuitenkin maailmanlaajuisen ympäristötuhon
ja perustavien luonnonsyklien häiriintyminen olivat jo 1960-luvulla
radikaalien agendassa, kauan ennen kuin Earth Day julistettiin ja
ekologiset aiheet pelkistettiin katujen putsaamiseksi tölkeistä,
pulloista ja roskista.

----

Ennusteet tuhosta muuttuvat halvoiksi kun niitä ei johdeta hyvin
päätellystä analyysistä, vaikka se onkin joutunut pois muodista
nykyisellä New Age mystiikan aikakaudella.  Kuitenkaan meillä ei ole
mitään syytä olla iloitsematta siitä seikasta että Margaret Thatcher
kuullostaa usein ympäristöaiheisiin suuntautuneelta "vihreält" kun
hän julkaisee varoituksiaan kasvihuoneilmiöstä, jos pidämme
mielessä että Thatcherismiä voidaan Isossa-Britanniassa usein pitää
samana kuin siirtymistä korkea teknologiaan ja ydinvoimaan.

Eikä myöskään olisi erityisen rohkaisevaa oppia että Mikhail Gorbachev
valmistuu seuraamaan Thatcheria vanhempien "ruostealueen"
teollisuuksista ja niiden fossiilipolttoaineista saamasta energiasta
pois siirtymisessä, seuraten Tshernobylin ja varhaisempien,
mahdollisesti paljon pahempien ydin "tapahtumien", joista emme ole
vielä kuulleet, jälkipuintia.  Jos ratkaisut kasvihuoneilmiöön luovat
potentiaalisesti vielä katastrofaalisempia ongelmia, kuten "puhtaan"
ydinvoiman ja sen pitkäikäisen radioaktiivisen jätteen kaikkialle
leviämisen, niin maailma voi loppupeleissä kärsiä tälläisestä uuden
kaltaisesta ympäristöajattelusta.

Presidentti Bushin yritys liittyä tähän kuoroon muuttamalla Clean Air -lakia
madaltaakseen korkeita otsonitasoja, syöpää aiheuttavia
saasteita ja muita myrkyllisiä aineita ovat saaneet melkein yhtä
paljon kritisismiä kuin kiitosta.  Bushin esitysten vaikutuksia, jotka
ovat lieviä jos otamme huomioon ympäristöpäästöjen kuvottavan
mittakaavan - ei tulla huomaamaan ennen ensi vuosisadan ensimmäistä
vuosikymmentä.  Ymmärrettävästi tämä on saanut ympäristönsuojelijat
ärsyyntymään.  Tämän lisäksi, se että  Bush jättää suunnitelmansa
toteuksen teollisuudella, takaa käytännössä sen että saasteiden
kontrollointiin liittyvän teknologian kustannukset siirretään lopulta,
lisäyksien kera, kuluttajille sekä sitä että useita kohtia
lakiehdotuksesta tullaan rikkomaan kun silmä välttää.

Ympäristönsuojelijoiden tulee korostaa sitä että globaali ekologinen
kriisi on systemaattinen, eikä yksinkertaisesti sattumanvaraisten
tapaturmien tuotos.  Jos Exxon Valdezin katastrofia käsitellään
pelkästään "onnettomuutena", kuten teimmme Tshernobylin ja Three Mile
Islandin tapauksissa - niin olemme tällä suunnanneet julkisen huomion
pois historiallisesti merkittävästä yhteiskunnallisesta kriisistä:
Emme yksinkertaiseti elä ongelmien maailmassa, vaan korkealla tasolla
haastavassa maailmassa, pohjimmiltaa epäekologisessa yhteiskunnassa.
Tämä anti-ekologinen maailma ei tule korjaantumaan valtiojohtajien
teoilla tai yksittäisillä lakimuutoksilla.  Tämä on maailma joka
kipeästi tarvitsee kauaskantoisia rakenteellisia muutoksia.

Kenties kaikkein itsestäänselvin systestemaattinen ongelma joka meillä
on, on kontrollista karannut kasvu.  Käytän sanaa (uncontrolled)
"kontrollista karannut" tarkoituksella, "kontrolloimattoman" sijaan.
Kasvu jota tarkoitan ei ole ihmiskunnan vuosituhansien aikana tekemä
leviäminen kautta maapallon.  Se on pikemminkin (inexorable)
väistämätön aineellinen fakta, joka on ainutlaatuinen aikakaudellemme:
tarkemmin sanoen se että loputonta taloudellista kasvua pidetään
todistusaineena inhimillisestä edistyksestä.  Olemme pitäneet tätä ajatusrakennelmaa niin itsestäänselvänä viime vuosikymmenien aikana, että se on yhtä muuttumattomasti juurtunut tietoisuuteemme kuin itse omaisuuden loukkaamattomuuden käsite.

Kasvua pidetään itseasiassa lähes synonyyminä nykypäivänä hallitsevana
olevalle markkinataloudelle.  Tämä fakta saa selkeimmän ilmaisunsa
markkinoiden iskulauseessa "kasva tai kuole."  Elämme kilpailevassa
maailmassa, jossa kilpakumppanuus (rivalry, kilpakumppanuus on turhan
kesy) on laki talouden maailmassa; voitonsaanti on sekä sosiaalisen
että henkilökohtainen päämääränä; rajoitus tai este on jotain
menneiltä ajoilta; sekä kauppatuote joka on korvike taloudellisten
suhteiden perinteiselle välineelle, lahjalle.

Ei kuitenkaan ole tarpeeksi, että syytämme pakkomiellettämme kasvuun
ympäristöongelmistamme.  Syvälle juurtuneiden rakenteiden järjestelmä
- josta kasvu on vain pinnalla näkyvä ilmiö - muodostaa
yhteiskuntamme.  Nämä rakenteet ovat moraalisen kontrollin
tavoittamattomissa, samalla tapaa kuin adrenaalin kulku ei ole
pelästyneen eläimen hallittavissa.  Tällä järjestelmällä on,
tavallaan, määräävä asema joka muistuttaa luontaista lakia.

Kansallisessa tai kansainvälisessä markkinataloudessa (joko lännestä löytyvässä suuryritysmallissa tai idän byrokraattisessa mallissa), itse kilpailu luo tarpeen kasvulle.  Kasvu on jokaisen yrityksen puollustuskeino kilpakumppaneita vastaan jotka pyrkivät ostamaan sen pois markkinoilta.  Moraalisilla aiheilla ei ole sijaa tässä keskeisessä kamppailuun perustuvassa suhteessa.  Siinä määrin missä markkinatalous tulee niin kattavaksi että se muuttaa itse yhteiskunnan markkinapaikaksi - suureksi ostoskeskukseksi - niin siinä määrin se määrää ihmiselämän moraaliset rajat ja tekee näin kasvun synonyymiksi henkilökohtaiselle ja yhteiskunnalliselle edistykselle.  Yksilön persoonallisuuden, rakkauksien, tulojen tai uskomusjärjestelmien, siinä missä yritystenkin, täytyy kasvaa tai kuolla.

Tämä markkinayhteiskunta näyttää tuhonneen useimpien ihmisten muisteista muiston toisenkaltaisesta maailmasta, joka aikanaan asetti rajoja kasvulle, korosti yhteistyötä kilpailun sijaan ja arvosti lahjaa ihmisten solidaarisuuden fyysisenä siteenä.  Tuossa kaukaisessa maailmassa, markkinatalous oli marginaalinen suhteessa kodin tai "luontaiseen" yhteiskuntaan ja kauppaa tekevät yhteisöjä oli olemassa pääosin markkinoita edeltävän maailman "saumojen väliss", lainatakseni Marxin osuvia sanoja.

Nykypäivänä, varsin naiivi liberaali kieli legitimoi olotilan jota pidämme jo yhtä itsestään selvänä kuin ilmaa jota hengitömme: "terveellist" kasvua, "vapaata" kilpailua ja (rugged) "karskia" individualismia - nämä ovat eufemismeja jotka jokainen itsestään epävarma yhteiskunta omaksuu, muuntaakseen saallistavat puolensa hyveiksi.  "It's business, not personal, Sonny!" kuten Kummisedän consigliere sanoo sen jälkeen kun perheen patriarkka on pumpattu täyteen luoteja mafiakilpailijoidensa toimesta.  Tällä tapaa kaikki henkilökohtaiset arvot pelkistetään taloudelliseen kilpailuun perustuviksi.

----

Ensimmäinen maailma, joka nopeaa vauhtia kuluttaa huomattavia osia resursseistaan,  alkaa oivaltamaan että kasvu syö biosfääriä vauhdilla jolle ei löydy vertaista ihmisten historiassa.  Metsien kuoleminen happosateista, joka on seuraus fossiilipolttoaineiden käytöstä, saa vastineensa tai vielä enemmän laajojen sademetsäalueiden systemaattisesta poltosta.  Otsonikatoa, kuten saamme hiljakseen tietää, tapahtuu lähes kaikkialla, eikä pelkästään Antarktikalla.

Voimme nyt kyetä aistimaan että rajoittamaton kasvu kirjaimellisesti kierrättää luonnon evoluution monimutkaiset orgaaniset tuotteet yksinkertaisiksi mineraaleiksi jotka ovat samankaltaisia kuin mitä oli elämän alussa miljardeja vuosia sitten.  Vuosituhansia muodostunutta pintamultaa muutetaan hiekaksi; alueita joilla oli rikkaita metsiä, jotka olivat täynnä monimutkaisia elämänmuotoja on muutettu kuuta muistuttaviksi; joet, järvet ja jopa laajat merialueet muuttuvat pahanhajuisiksi ja myrkyllisiksi viemäreiksi, radioaktiiviset molekyylit, yhdessä loputtoman ja aina kasvavan myrkyllisten kemikaalien kanssa, hyökkäävät hengittämämme ilman, juomamme veden ja lähes kaikkien pöydältämme löytyvien ruoka-aineiden kimppuun.  Edes suljetut, ilmastoidut ja sterilisoidut toimistot eivät ole immuuneja tälle myrkkytulvalle. (poisonous deluge)

Kasvu on ainoastaan kaikkein välittömin syy tälle evoluution kellon siirrolle takaisin kohti (primordial) aikojen alun mineralisoitunutta maailmaa.  Ja se että pyytää "rajoja kasvulle" on ainoastaan ensimmäinen askel kohti ympäristöongelmiemme koko laajuuden julkiseen tietoisuuteen tuomista.  Jollei kasvua seurata sen juurille asti - kilpailuun kasva-tai-kuole markkinayhteiskunnassa - kasvun hallitsemisen vaatimus on merkityksetön sekä saavuttamaton.  Emme voi sen enempää pysäyttää kasvua, muuttamatta markkinat millään lailla, kuin voimme pysäyttää egoismia samalla kun jätämme kilpakumppanuuden sellaisekseen.

Tässä peitetyssä syyn-ja-seurauksen maailmassa ympäristöliike ja kansa (public) seisovat risteyksessä.  Onko kasvu seurausta "konsumerismista" - sosiaalisesti hyväksytyimmästä ja yhteiskunnallisesti kaikkein neutraaleimmasta selityksestä, jonka yleensä kohtaamme keskusteluissa ympäristön tuhoutumisesta?  Vai johtuuko kasvu tuotannon luonteesta markkinataloudessa?  Tiettyyn pisteeseen asti voimme sanoa että se johtuu molemmista.  Kuitenkin tavallisesti markkinataloudessa kuluttajien tarve uudelle tuotteelle ei yleensä tapahdu spontaanisti, eikä sen kulutusta ohjaa pelkästään henkilökohtaiset tarpeet.

Tarvetta ei nykyään luo kuluttajat, vaan tuottajat - tarkemmin sanoen, yritykset joita kutsutaan mainostoimistoiksi, jotka käyttävät koko joukkoa tekniikoita, joilla ne manipuloivat yleisön haluja.  Esimerkiksi amerikkalaiset vaatteiden pesu- ja kuivauskoneet on käytännössä täysin suunniteltu yhteisöllisesti käytettäviksi - ja niitä käytetään yhteisöllisesti monissa kerrostaloissa.  Niiden yksityistäminen koteihin, joissa ne ovat käyttämättöminä suurimman osan aikaa, on nerokkaan markkinoinnin seurausta.

On mahdollista tutkia koko tyypillisten "kulutustuotteiden" kenttää ja löytää useita muitakin esimerkkejä yksilöiden ja pienten perheiden tekemästä tuotteiden järjettömästä kulutuksesta - "kuluttajien" tuotteista jotka soveltuvat hyvin julkiseen käyttöön.

Toinen yleinen selitys ympäristökriisille löytyy väestönkasvusta.  Tämä argumentti olisi uskottavampi jos voitaisiin osoittaa että suurimman väestön omaavat maat olisivat samalla suurimpia energian, raakamateriaalien tai edes ruuan kuluttajia.  Kuitenkin on laajalti tiedettyä että tämän kaltaiset suhteet eivät pidä paikkaansa.  Usein pelkän väestön tiheyden uskotaan olevan ylikansoitus tietyssä maassa tai tietyllä alueella.  Tämän kaltaiset argumentit, jotka usein käyttävät kuvia hyvin kyynisesti - esimerkiksi kuvia tukossa olevista New Yorkin kaduista ja metroasemista ruuhkatunteina - eivät oikeastaan tarvitse vakavaa huomiota.

Emme vielä tiedä kuinka montaa ihmistä tämä planeetta kykenee tukemaan, ilman täyttä ekologista tuhoa.  Kerätyt tiedot ovat hyvin vajavaisia, mutta ne ovat kuitenkin hyvin latautuneita - yleensä ottaen taloudellisten, rotu- ja yhteiskunnallisten rajojen mukaisesti.  Statistiikka ei oikeastaan ole tiedettä, pikemminkin se on pahamaineinen poliittinen ase, jonka väärinkäyttö on tuhonnut miljoonien elämän tämän vuosisadan aikana.

Loppupeleissä "teollinen yhteiskunta", käyttääkseni pehmeää eufemismiä kapitalismille, on muuttunut helpoksi selitykseksi aikaamme vaivaaville ympäristöongelmille.  Kuitenkin auvoisa tietämättömyys sumentaa sitä faktaa että useita vuosisatoja sitten huomattava osa Englannin metsistä, mukaanlukien Robin Hoodin legendaariset piilopaikat, leikattiin matalaksi maaseudun proletaarien karkeilla kirveillä, jotta saataisiin kivihiiltä (charcoal) teknologisesti yksinkertaiselle metallurgiselle taloudelle, ja jotta saataisiin tyhjää maata hyvä tuottoisille lammaslaumoille.  Tämä tapahtui kauan aikaa ennen kuin Teollinen vallankumous tapahtui.

Teknologia voi suurentaa ongelmaa, tai jopa kiihdyttää sen vaikutuksia.  Mutta kuitenkaan se, "teknologiselle mielikuvituksella" varustautuneena tai ei (käyttääkseni Jacques Ellulin ilmaisua), ei yleensä luo itse ongelmaa.  Itseasiassa työn rationalisointi tuotantolinjatekniikoilla löytyy sellaisista selkeästi esiteollisista yhteiskunnista kuin antiikin Egyptin pyramiidin rakentajista, jotka muodostivat suuren ihmiskoneen rakentaakseen temppeleitä ja mausoleumeja.

----

Jos kasvu otetaan pois sosiaalisesta kontekstistaan, niin ongelma samalla vääristetään ja yksityistetään.  On epätarkkaa ja epäreilua pakottaa ihmisiä uskomaan että he ovat henkilökohtaisesti vastuussa nykypäivän ekologisista vaaroista, koska he kuluttavat liikaa tai lisääntyvät liian halukkaasti.

Tämä ympäristökriisin yksityistäminen, kuten New Age -kultit jotka keskittyvät henkilökohtaisiin ongelmiin yhteiskunnallisten aiheiden sijaan, on pelkistänyt useat ympäristöliikkeet täysin tehottomiksi ja uhkaa heikentää niiden julkista uskottavuutta.  Jos "yksinkertainen eläm" ja militantti kierrätys ovat ympäristökastin pääasialliset ratkaisukeinot, niin kriisi tulee varmasti jatkumaan ja kiristymään.

Ironista kyllä, monilla tavallisilla ihmisillä ja heidän perheillään ei ole tarpeeksi rahaa jotta he kykenisivät elämään "yksinkertaisesti".  Tämä on vaativa tehtävä, jos otetaan huomioon "yksinkertaisten" käsintehtyjen tavaroiden ja orgaanisten ja "kierrätettyjen" ruokien hinnat.  Tämän lisäksi, se mitä ympäristökriisin "tuotantopuoli" ei kykene myymään "kulutuspuolelle", niin s varmasti tulee myymään sen armeijalle.  General Electric nauttii huomattavaa arvostusta, ei ainoastaan jääkaappiensa ansiosta, vaan myös koska se valmistaa Gatling-konekiväärejä.  Tämä ympäristöongelman varjoisampi puoli - sotilaallinen tuotanto - voidaan jättää huomiotta ainoastaan jos saavutetaan sanoinkuvaamaton ekologinen tyhjäpäisyys.

Julkista huolta ympäristöstä ei voida hoitaa laittamalla syyn kasvulle, ilman että samalla osoitetaan kasvun syitä.  Eikä tuota selitystä voida ohittaa mainitsemalla "konsumerismin", samalla kun jätetään huomiotta kilpailevien tuottajien ikävä rooli julkisen maun muokkaamisessa ja ihmisten rahojen ohjaamisessa.  Sen lisäksi että se on kallista, suurin osa ihmisistä ei, aivan oikeutetusti, halua "elää yksinkertaisesti".  He eivät halua luopua vapaudestaan matkustaa tai nauttia kulttuurista, tai luopua tarpeista joiden tarkoitus on usein rikastuttaa ihmisten persoonallisuutta ja aistimaailmaa.

Siitä huolimatta kuinka eloisilta jotkut "radikaalit" ympäristönsuojeluiskulauseet, kuten TAKAISIN KIVIKAUDELLE! (Earth First! -ryhmän iskulause), voivat kuulostaa, ne eivät ole sen vähempää halventavia ja persoonan kieltäviä kuin H.G. Wellsin teknokraattiset utopiat vuosisadan alussa.

Tarvitaan suuri määrä herkkyyttä ja harkintaa - ominaisuuksia joita tukee sellaisten esineiden kuten kirjojen, taiteen ja musiikin kulutus - jotta voitaisiin saada ymmärtämys siitä mitä yksilö lopultakin tarvitsee ja mitä hän ei tarvitse ollakseen täysin muodostunut ihminen (truly fulfilled).  Ilman tarpeeksi monia tuon kaltaisia ihmisiä jotka ovat valmiita haastamaan planeetan tuhoamisen, ympäristöliike tulee olemaan yhtä pinnallinen tulevaisuudessa kuin se on tehoton nykypäivänä.

Kasvua voidaan täten käyttää välittämään banaaliuksia kulutustavoistamme ja teknokraattisesta rakkaudestamme nokkeliin esineisiin (voisin huomauttaa että Buddhalaisuus ei ole tehnyt Japanista yhtään vähempää teknokraattiseksi kuin mitä Yhdysvallat on) tai ohjaamaan julkista ajattelua niihin perustaviin aiheisiin jotka tuovat tarkkuutta ekologisen kriisin yhteiskunnallisten juurien ymmärtämykselle.

Esimerksi Vermontissa, vasemmistolaiset vihreät jotka pyrkivät radikalisoimaan osavaltion varsin laimean ympäristöliikkeen, ovat seuranneet heikennetyn kasvun logiikkaa haastavien ja hyödyllisten linjojen mukaan.  Yksi heidän vaatimuksistaan on vuoden mittainen tauko kasvulle ja julkinen keskustelu keskeisistä tarpeista, jonka kautta he ovat tehneet mahdolliseksi keskeisten kysymysten esittämisen niistä ongelmista joita kasvun hallinta nostaa esille.

Millä kriteereillä meidän tulee määrittää mikä on esimerkiksi tarpeetonta kasvua ja mikä on tarpeellista kasvua?  Entä kuka tekee tämän päätöksen - valtion instituutiot, julkiset kaupungin kokoukset, liittoumat kaupunkien välillä maakuntien sisällä, naapurustot isoissa kaupungeissa?

Entä missä määrin tulisi kunnille antaa valtaa rajoittaa kasvua?  Tulisiko niiden alkaa ostamaan vapaata maata?  Tulisiko niiden tukea maanviljelijöitä, jotta maatilat pelastetaan tuleville sukupolville?  Entä tulisiko niiden saattaa suuret teolliset ja kaupalliset aiheet kansalaisten muodostamien yleiskokousten päätösvallan alaisiksi?  Tulisiko niiden muodostaa lailliset kriteerit määrittää ekologisesti kestäviä rajoituksia rakennusyrityksille ja sijoittajille?

Tällä kysymysjoukolla, joista jokainen seuraa loogisesti kasvun kontrolloinnin ajatuksesta, voi olla vaikuttavia seuraamuksia.

Se on pakottanut ihmiset Vermontin yhteisöissä harkitsemaan heidän arvostamiensa asioiden luonnetta: kasvua vai siedettävä ympäristö?  Yhteisöjen välisiä liittoumia vai byrokraattisia toimijoita?  Julkiseen hyviinvointiin vaikuttavan omaisuuden riistävä käyttö vai tuon kaltaisen omaisuuden yhteisöllinen hallinnointi?

Joukko Vermontin kaupunkeja on haastanut Montpelierissä sijaitsevan osavaltion hallituksen oikeuden jättää huomiotta kansalaisten ja kansankokousten vaatimukset rajoittaa kasvua - tai tarkkemmin sanoen, jättää huomiotta heidän yrityksensä ottaa oma kohtalonsa omiin käsiinsä.

New Age -ympäristönsuojelu ja tavanomainen ympäristönsuojelu, jotka asettavat rajoituksia vakavalle, pintaa syvemmälle pyrkivälle ekologiselle ajattelulle on yhä useammin joutunut korvatuksi yhteiskuntaekologialla, joka tutkii ympäristökriisiin liittyviä taloudellisia ja institutionaalisia puolia.

Tämän varttuneemman diskurssin kontekstissa, Valdezin öljyvuotoa ei nähdä enää Alaskalaisille kuuluvana asiana, "episodina" saastumisen maantieteessä.  Pikemminkin sen havaitaan olevan yhteiskunnallinen teko joka nostaa tuon kaltaiset "onnettomuudet" systemaattisten ongelmien tasolle - joiden juuret ei ole konsumerismissa, teknologisessa kehityksessä tai väestön kasvussa, vaan sen sijaan järjettömässä tuotantojärjestelmässä, kasva-tai-kuole talouden teknologian väärinkäytössä ja köyhyyden ja rikkauden tilastotieteistä.  Ei ole mahdollista erottaa ekologisia ongelmia yhteiskunnallisista ongelmista.

CategoryKäännösprojektit

PienenPlaneetanKuolema

2006-08-09 11:36:23